Julkaistua 760 & Näyttelykuvia 1032: Kuvanveiston intohimoinen uudistaja

Eilisessä Kirkko & Kaupungissa (14/16) ilmestyi juttuni Ateneumin taidemuseon näyttelystä Auguste Rodin (5.2.–8.5.). Alkuperäinen otsikkoni oli 'Intohimoa, vaistoa ja halua', mutta printtiin se muuttui muotoon 'Kuvanveiston intohimoinen uudistaja' ja netissä se oli 'Kuvanveiston mestarin eroottisia töitä pidettiin uskaliaina'. Keksi nyt tässä sitten otsikoita. Tässä kummiskin juttu:

Kuvanveiston intohimoinen uudistaja

Ateneumin taidemuseossa esiteltiin ranskalaisen kuvanveistäjä Auguste Rodinin (1840–1917) tuotantoa kattavammin viimeksi vuonna 1965. On siis jo aika, sillä useammatkin sukupolvet ansaitsisivat Rodininsa luonnossa. Uskallan nimittäin väittää, että yksikään kuvanveistäjä ei ole jättänyt 1900-luvun kuvanveistoon niin suurta jälkeä kuin juuri Rodin – ja tämä näkyy suomalaisessakin veistotaiteessa monin tavoin. 

Auguste Rodin: Suudelma (1882–1898) Musee Rodin. Kuva: Christian Baraja.

Rodin on sekä linkki veistotaiteen menneisyyteen että monien uusien lähestymistapojen pioneeri. Renessanssin mestari Michelangelo (1475–1564) oli hänelle aikoinaan tärkeä, mutta vastaavasti Rodinin vaikutus myöhempiin polviin on mittaamaton. Ilman Rodinin ikonista Ajattelijaa (1881–82) emme varmaankaan voisi katsoa läheskään samanlaista tulkintaa Aleksis Kivestä Helsingin Rautatientorilla kuin nyt voimme. Wäinö Aaltonen (1894–1966) tunsi Rodininsa, ja hänen Aleksis Kivensä (1939) asettuu näin maailmankirjallisuuden seuraan – Rodinin ajatuksellisina malleina toimivat nimittäin Dante, Hugo ja Baudelaire, kolme runoilijaa joita Rodin luki jatkuvasti. Tämä Ateneumin näyttelyssäkin on nyt osoitettu ovelasti sijoittamalla Ajattelija kolmannen kerroksen ikkunaa vasten niin, että katsoja voi helposti siirtää katseensa torille ja miettiä kuvanveiston perusasioita.

Wäinö Aaltonen (1894–1966), Aleksis Kivi, 1939. Kuva: Heikki Kastemaa.

Mainittakoon nyt vielä painokkaasti, että mistään kopioinnista ei tässä tapauksessa ole kyse. Kyse on pikemminkin siitä, että Rodin antoi tilaa ihmisruumiin ilmaisullisille ulottuvuuksille ja veistotaiteen mahdollisuuksiin siinä, missä aikaisempi kuvanveisto oli paneutunut pikemminkin mahtipontisuudessaan erilaisiin vallan attribuutteihin – esimerkiksi hallitsija hevosen selässä – ja usein varsin jäykkään esittävyyteen. Tämän Aaltonenkin häneltä oppi. 

Auguste Rodin: Ajattelija, suuri versio (1903), Sveriges Nationalmuseum.
Kuva: Linn Ahlgren.

Rodinin varsinainen teema oli lopulta ehkä itse veistotaide. Ja myös se mitä kaikkea yleistä voi veistoksellisesti ilmaista pelkän näköisyyden lisäksi: intohimoa, vaistoa, halua, tuskaa, rakkautta… 

Siitä että aiheena oli itse veistäminen todisteena on muun muassa se, miten viimeistelty ja täydellinen jälki – kuten Michelangelon Davidissa (1501–04) ja täydellisessä ihmisruumiissa – ei ollut selvästikään hänen tavoitteensa. Rodin oli ensimmäisiä kuvanveistäjiä, joka antoi myös sattumalle ja itse työprosessille oman merkityksensä. Hänen teoksissaan saattaa näkyä saumoja, valujälkiä ja epäonnistumisia, joita hän osasi käyttää hyväkseen sekä liittää osaksi teoksen sanomaa ja sisältöä. Elämäkin on toisinaan rujoa ja katkonaista. Tätä samaa on 1900-luvun kuvanveisto tehnyt loputtomasti.

Rodinin valitsema tie ei ollut helppo. Vaikka hän onkin nykyään poikkeuksetta kaikkien tunnistama mestari, ei hän esimerkiksi kolmella yrittämällä päässyt sisään Ranskan taideakatemian kuvanveistoluokalle vaan toimi pitkään kuvanveistäjien apulaisena ja koristeveistäjänä. Hänen eroottisia veistoksiaan pidettiin myöhemmin liian uskaliaina. Ehkä kukaan ei aiemmin ollut saanut vartaloita puhumaan niin voimakkaasti. 

Onneksi Rodin kesti vastoinkäymisensä. Ilman Ajattelijaa, Suudelmaa (n. 1882) ja Danaidia (1889) käsityksemme veistoksen ja vartalon voimasta olisi tarvinnut lukuisia ylimääräisiä kehitysvaiheita.

***

Hilda Flodin: Ajattelija (1900), Antellin kokoelma, Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen. 

3200 merkkiä on useimmiten turhauttavan lyhyt. Niin nytkin. Olisi pitänyt kirjoittaa vielä näyttelyssä mukana olleista suomalaisista Rodinin oppilaista: Hilda Flodinista (1877–1958) ja Sigrid af Forsellesista (1860–1935). Flodin on kiinnostava tapaus ja tuore edelleenkin, mutta olisin harmitellut sitä, miten vähän Rodinin vaikutus af Forsellesissa näkyi – ei juurikaan lihaa ja intohimoa. Lähinnä kuivakkaa taidehistoriallisuutta.

Sigrid af Forselles: Nuoruus (1880-luku). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen.

Ennen kaikkea olisin halunnut jatkaa teemasta 'Rodinin vaikutus suomalaiseen kuvanveistoon. Luettelossa ollut Liisa Lindgrenin artikkeli jätti tässä suhteessa vähän toivomisen varaa.

Olisin halunnut nostaa jutussani esiin myös Matti Hauptin (1912–1999), jonka veistos Kohottava voima (1962) Helsingin Telakanpuistikossa...

 Kuva: Heikki Kastemaa.

... on silkkaa Rodinia:

Auguste Rodin: Varjo (1880–1964) Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.

Kun Helsingin Sanomien kriitikko Olli Valkonen nosti esiin sen miten Haupt on plagioinut Rodinia, sai hän kenkää lehdestä. Eljas Erkko kuulemma kuului samaan rappariloosiin Hauptin kanssa. Suomen arvostelijain liitto nosti mekkalan, ja Hesari pantiin kuvataidekritiikkiboikottiin yli vuodeksi. Tästä aiheesta voisi joku nuorempi koota faktat, tehdä vähän haastattelutyötä ja hauskan artikkelin vaikka Kritiikin Uutisiin. Vihjettä saa levittää.

Hyvää vappua: Taide on vasara!

Maailman muuttuessa koko ajan paskemmaksi pitää vanhankin kai taas alkaa havahtua. Jotain tälle ahneelle kapitalismille pitää voida tehdä.
Niinpä vietinkin voimauttavan vappuaaton Kulttuuritalolla Agit Propin konsertissa. Tuli muutaman kerran oikein tippa silmään – varsinkin Aira Sinervon ja Henrik Otto Donnerin Rajassa, josta tässä pieni klippi:

Olivatpa vanhat starat tikissä! Varsinkin Monna Kamun ja Sinikka Sokan väristyttävä yhteislaulu, joka on vuosien saatossa jalostunut ja kypsynyt tosi hienoksi – ja kyllä äijätkin, Pekka Aarnio ja Martti Launis, pysyivät tosi hyvin mukana. Eero Ojasen kuusihenkinen bändi oli sekin vauhdissa, ja se emotionaalinen voima, jota he suvereenisti hallitsivat, toimi nostokohdissa tosi nostattavasti – mutta olihan mukana sellaisia sankareita kuin esimerkiksi Häkä Virtanen ja Antero Jakoila. Kun totesin yllä jotain voimauttavasta, olin siis tosissani.
Yleisö ei tahtonut päästää porukkaa pois lavalta, enkä minäkään olisi halunnut jäädä ilman Ukraina-kokemusta – varsinkin kun se edellinen oli hieman ambivalentti. Elvi Sinervon ja Kaj Chydeniuksen Natalia oli se toinen tipat silmissä -biisi, yksi hienoimmista poliittisista lauluista koskaan:

Peter von Bagh sanoi konsertin aluksi, että tässä ei ole kyse nostalgiasta vaan tulevaisuudesta: sosialismista.

***

Ja kun alkuun päästiin, niin...
Tänään lähdin Aleksis Kiven muistopatsaalle ollakseni vappuna Kiilan lipun alla:

Kuvataiteilija Mikael Kinanen (s. 1989), Kiilan nykyinen sihteeri, ja Tapio Tapiovaaran (1908–1982) tekemä vähän hassunkurinen Kiilan lippu, joka asui aikoinaan vuosia autotallissani. Mutta jatkuvuutta siis on.

Vaikka lippumme olikin vähän hassunkurinen, poliisit ajattelivat toisin. Meitä ei nimittäin meinattu päästää lainkaan matkaan, koska lippumme tangossa oli terävä metallikärki – juridiikassa tällaista asetta kutsutaan "hengenvaaralliseksi astaloksi". Näin vaarallinen Kiila ei tälle yhteiskunnalle ole ollut vuosiin. Piti oikein neuvotella:

Se lukutaitoinen tavaamassa: Koo-ii-ii-kii-äl-aa-la-kiila. Puheenjohtaja, kuvataiteilija JP Kaljonen (s. 1976) ja johtokunnan jäsen sekä entinen puheenjohtaja, kirjailija ja toimittaja Ville Ropponen (s. 1977) yrittivät avittaa parhaansa mukaan. 

Poliisit varmaankin tajusivat, ettemme me kuitenkaan oikein vaarallisilta näyttäneet (vaikka minäkin olin täysmustissa mukaan lukien polkupyöräkypäräni), mutta sanoivat matkaan lähtemisen ehdoksi, että "noitten mustien joukkoon ette sitten mene". Heillä oli varmaan joku etiäinen, sillä kymmenen anarkistia otettiinkin kiinni, koska heillä oli "lipuiksi naamioituja lyömäaseita". 

Tässä tilanne, jolloin poliisit alkoivat saartaa vieressämme ollutta mustaa blokkia:

Oli itse asiassa aika yliampuva fiilis, kun tori oli täynnä poliiseja mellakkavarusteissaan – ja osa tietysti naamioiduilla hevosillaankin:

Itse marssi Hakaniemen torille sujui rauhallisesti ja tosi hyvässä fiiliksessä, koska takanamme tullut Vasemmistonuorten auto soittii hyvää reggaeta ja räppiä koko matkan:

Olihan taas voimauttava kokemus! Joukkovoima ja yhteys kanssaihmisiin tuntuivat oikeilta.

Odotan jo ensi vuotta. Viimeksi olen ollut vappuna lipun alla vuonna 2001, jolloin toimin vähän aikaa Kiilan puheenjohtajana. Meitä oli torilla silloin vain kaksi: minä lipun kanssa ja naiseni vastailmestyneen Petr Rehorin (s. 1949) ja minun toimittaman Kiilan albumin myynnissä (tästä linkistä muuten silloinen esipuheeni, jonka takana vieläkin seison – vähän surullisena, koska taas on mennyt yli kymmenen vuotta, eikä maailma ole yhtään lähempänä valmista). Yhtäkään albumia ei myyty. Nyt meitä oli sentään 14 aikusta ja kolme lasta. Ensi vuonna lisää!

Illalla lupaan miettiä Majakovskin ajatusta, jonka mukaan "taide ei ole peili, joka kuvastaa maailmaa vaan vasara, jolla sitä muokataan".

Hyvää vappua vielä kerran. 

PS. Vai hitto, oliko se sittenkin Brecht? Vaan taisi se sittenkin olla Trotski vuonna 1924. Ihan sama. Tärkeintä, että opimme perusasiat – opetti ne kuka hyvänsä.

Mitä itse et tiedä,
sitä et tiedä.

PPS. myöhemmin illalla. Tästä linkistä hyvä ja kattava raportti Vallankumouksen hedelmiä -blogista. Ja nyt vasta tajusin, ettei poliisin toiminta keskittynyt edes pelkästään anarkisteihin vaan myös Vasemmistonuoriin, joiden lipputankoja he katkoivat Viherniemenkadulla (siihen oli kuulemma "syynsä"). Itse asiassa näin sen tilanteen, kun tankoja otettiin autosta, mutta en kiinnittänyt siihen enempää huomiota enkä tajunnut, että niitä ryhdyttiin katkomaan. Kiilan porukka käveli Vasemmistonuorten auton edessä, eikä ainakaan marssin aikana ollut mitään häiriöitä. Ja aivan samoin: eivät anarkistitkaan provosoineet tilannetta Aleksis Kiven luona millään tavalla. Minä seisoin ihan vieressä ja näin.
Tämähän alkaa olla kuin vastenmielinen fasistinen poliisivaltio!
Aamulla koin tilanteen vähän absurdiksi tai koomiseksi (varsinkaan kun en nähnyt kiinnottojen alkua, koska olimme jo lähteneet marssille), mutta nyt alan olla tosi vihainen. Tästähän voisi revittää vaikka otsikon: POLIISI YRITTI HÄPÄISTÄ KIRJAILIJA- JA TAITEILIJARYHMÄ KIILAN PERINTEISEN LIPUN VAPPUMARSSILLA!

PPPS. aamulla. Tästä linkistä Vasemmistonuorten julkilausuma. Tästä linkistä Paavo Arhinmäen blogikirjoitus. Tästä linkistä kiinniotetun järjestymies Jaakko Tiikasalon raportti. 

Julkista taidetta 31: Minkälaista realismia?

Eilen kävin Päivikki Kallion (s. 1952) työhuoneella haastattelemassa häntä Mäntän kuvataideviikkojen julkaisua varten ja katsastamassa, miten hänen työsuunnnitelmansa jaksavat. Ja hyvinhän ne jaksoivat – hän näytti pienoismallilla sitä, miten videoteos projisoituu uudenlaiselle materiaalile:

Käytin taas tilaisuuttani hyväkseni ja kävin Nilsiänkadulla katsomassa Aukusti Veuron (1886–1954) Hitsaajaa (1948). Veuro oli melko vaatimattoman veistäjänuransa lisäksi maineikas valaja, joka teki töitä myös langolleen Wäinö Aaltoselle (1894–1966) ja joka antoi ko. kansallisveistäjälle tietä voitettuaan ensin ikään kuin "vääränä voittajana" Aleksis Kiven muistomerkkikilpailun vuonna 1930. Surullinen tarina, josta olisi kiinnostavaa lukea vaikka kokonainen tutkittu kirja. Sittemminhän Veuron voittoisa ehdotus toteutettiin Nurmijärvelle. Häkellyttävän samankaltainen se on Aaltosen Helsinkiin toteutetun muistomerkin kanssa.

Veuro ei ole ihan veistäjä minun makuuni, eikä Hitsaajan tyylikään ole erityisesti sydäntäni lähellä, mutta jotain hienoa – ja myös herkkää – tässä Heteka Oy:n pääportin työläisveistoksessa on. Ehkä se on sitten sitä ihan oikeaa – ei siis valheellista – realismia. Tehtaan portilla sellainen vaikuttaa sitä paitsi vallan sopivalta:

Julkista taidetta 22: Mäntän raitilla

On muuten aika häkellyttävää, että kun sain äskettäin Tampereella hotellin ja seminaaripaikan välisellä lyhyellä matkalla tutkailla peräti kuutta taideteosta, sain toistaa tämän vähän ajan kuluttua Mäntässä – siis paljon, paljon pienemmällä paikakunnalla. Hotelli Santa Festä Pekiloon, Mäntän kuvataideviikkojen tapahtumapaikkaan, on varmaan sama vajaa kilometri, ja matkalla on myös kuusi veistosta.

 

Mäntän kirkon edessä istuu Wäinö Aaltosen (1894–1966) kubistinen Aleksis Kivi. Tällä kubistisella Kivellä Aaltonen tuli toiseksi vuoden 1930 kilpailussa. Tämä 115 cm:n valos on vuodelta 1950. Se on itse asiassa vähän pieni tällaiseen julkiseen toritilaan, mutta jo pelkästään kulttuurihistoriallisesti se on ihan kiinnostava, joten kai se paikkaansa puolustaa.

Kirkkopuistossa on peräti kaksi veistosta:

Aimo Tukiaisen (1917–1996) suihkukaivoveistos Solukko (1968) on varsin edustavaa Tukiaista, ja suihkulähteenä se on oikeinkin hieno – kunhan se vain laitettaisiin toimimaan. Ei kuulemma ole vuosiin sitä tehnyt. Tämä se on minusta aika kauheaa piittaamattomuutta taidetta kohtaan. Kunhan saadaan paljastustilaisuus kunnialla hoidettua, niin kaikki on ikään kuin ohi. Mitä järkeä on tehdä suihkukaivoja, jos ne eivät sitten toimi? Se on kuin pilkkaa.

Matti Peltokankaan (s. 1952) Vuosi 2000 istui lievästi ruskaiseen kirkkopuistoon aivan käsittämättömön hienosti. Paha tässä on kuitenkaan kriitikkona esiintyä, koska Peltokangas on ystäväni ja olen tehnyt Timo Setälän (s. 1958) kanssa hänestä ehkä hienoimman monista yhteisistä kirjoistamme, Matti Peltokangas (Parvs Publishing 2008). Vuosi 2000 kuitenkin osoittaa, että modernismin jäkeinen kaipuu eroon jalustasta ja juhlavuudesta ei ole ollut vailla perusteita. Tällainen ruohikosta nouseva punagraniittikappale tuottaa tosi mystisen tunnelman.

Viktor Janssonin (1886–1958) osapuilleen metrinen suihkukaivoveistos Poika ja kala (1938) on vähän sellainen joutavanpäiväisen hilpeä, niin kuin 1930-luvun lukuisat poika ja kala -veistokset tuppaavat olemaan. Mutta kyllä tällaiset julkisten tilojen somistukset ovat kuitenkin ihan viehkoja. Näitä ikään kuin pitää olla, vaikka ne eivät ehkä taiteena viekään meitä mihinkään erityissfääreihin. Ja tämä kuulemma onneksi toimiikin.

Jussi Mäntyseltä (1886–1978) tilattiin veistokset Serlaciuksen pääkonttorin eteen. Äidin ylpeys (1935) on sfinskimäinen veistospari, joka vahtii pääovea ehkä vähän turhankin juhlavasti. Mäntynenhän on ns. rakastettu eläinveistäjä, mutta en minä kyllä koskaan ole ihan hirvittävän innostunut hänen töistään ollut. Eläinmuseon konservaattorina työskennelleestä Mäntysestä on tapana sanoa, että juuri hänen siviiliammattinsa teki sen oleellisen luonnonmukaisuutta tuovan lisän hänen veistoksiinsa. Minusta tuntuu kuitenkin siltä, että niissä on usein sellaista jäykkyyttä ja "epäluonnollisuutta", että ehkä kyseessä onkin siviiliammatin tuottama harha: kohteena kun on ollut lähinnä kuollut ja jäykistynyt luonto. Tiedä häntä, mutta eivät nämäkään ilvekset ole mielestäni kuin korkeintaan sympaattisia ja kulttuurihistoriallisesti kiinnostavia koristeita.

Sama jäykkyys koskee kyllä kuollutta ihmistäkin. Emil Wikström (1864–1942) valmisti vuonna 1921 muistomerkin Mäntän suurmiehestä, G.A. Serlachiuksesta (1830–1901). Varsin klassinen mutta myöskin varsin suurellinen veistos on suorastaan vähän koominen pienen teollisuusalueen keskellä. Mutta on siinä jotain aika hupaisaakin. Sitä paitsi nykyisen monopolokapitalismin aikana tällaisia vanhan kansan patruunoita on suorastaan alkanut kaivata. Ja täytyy muistaa, että ilman Serlachiusta en tätä veistoskävelyäni olisi saanut suorittaa. Nostan siis kuitenkin hattua tälle:

Ja täytyy nostaa hattua myös Gösta Serlachiuksen taidesäätiölle, joka kaikki edellä kuvatut veistokset omistaa ja joka on myös kyltittänyt ne hillitysti ja asiantuntevasti niin, että satunnainen matkailijakin saa oleellisen informaation helposti. Mänttähän on siis varsinainen veistoskaupunki.

Julkista taidetta 7: Matkalla uimaan

Aamupäivän vietin puhelin kiinni ja kirjoittaen keskittyneesti Suomen arvostelijain liito 60-vuotisjuhlakirjaan tilattua artikkelia. Sainkin laajan, yhdeksänliuskaisen jutun "Onko kriitikko zombie vai elääkö hän elävässä todellisuudessa?" kunnialla valmiiksi deadline-päivänä, ja ajattelin palkita itseäni viettämällä lopupäivän kriitikon vapaapäivää ja käydä vain rauhassa Stadikalla – on muuten ihana ja perusstadilainen paikka – uimassa ja saunomassa. Mutta kun on rento olo, sitä katselee ympäristöäänkin avoimemmin. Ja sehän on täynnä julkista taidetta.

Sveitsissä jo pitkään asuneen kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen (s. 1941) käsialaa oleva Mika Waltarin (1980–1979) muistomerkki Kuningasajatus (1985) herätti aikoinaan runsaasti närää. Itse pidin siitä alusta alkaen. Ymmärrän kuitenkin tuota keskustelua, sillä olihan veistos aika raju. Juuri kun oltiin hädin tuskin totuttu ei-esittävän abstraktin julkisen taiteen mahdollisuuteen, ilmaantui veistos, joka tuntui rikkovan vielä modernisminkin sääntöjärjestelmiä aika rankasti. Ainakin siitä puuttuu perinteisemmän plastisuuden lisäksi tiettyä yhtenäisyyttä, jota on totuttu pitämään tärkeänä esteettisenä kategoriana. Ja juuri sellaisena veistos tuntuu vieläkin aika raikkaalta. Paikan henkeä se on myös kyennyt luomaan, varsinkin kun pientä puistoa on pidetty paremmassa kunnossa. Luulenpa, ettei Waltarikaan pahemmin kääntyile haudassaan, oli valtioneuvos Harri Holkerin johdolla toiminut kansalaisryhän mitä tahansa mieltä edelleenkin. 

Kisahallin takana on yksi Helsingin surullisimmista julkisista veistoksista. Kyseessä on Terho Sakin (1930–1997) Lasse Virenin juoksijapatsas (1994). Hieno veistäjä oli tuolloin jo sairas ja vanha mies, eikä häneltä olisi pitänyt varsinkaan mitään näköispatsasta tilata. Ei se edes ollut Sakin laji. Näin vain kuitenkin tapahtui, ja lopputulos on suoraan sanoen karmivan huono – joskus on pakko tinkiä hienotunteisuudesta. Veistos on plastisesti onneton, sen vesipäinen anatomia on kummallinen ja Virenkin kaatuu omituisesti eteenpäin. Eikä se muuten edes näytä Vireniltä. Niin ettei siitä oikein keksi mitään myönteistä sanottavaa. Surullista.

Lasse Virenin kotipaikakunnalla Myrskylässä sijaitsee vielä muuten sen toisintokin. 

Vielä paljon enemmän toisintoja – pronssivaloksia on kaikkineen viisi – on kuitenkin lähellä sijaitsevasta Wäinö Aaltosen (1894–1966) muovaamasta Paavo Nurmesta (1925, tämä valos paljastettiin paikallaan olympialaisvuonna 1952). Teki Aaltonenkin vanhemmiten aika kökköjä julkisia veistoksia (niin kuin vaikka eduskuntatalon eteen), mutta tämä Nurmi on mielestäni klassista kaunista veistotaidetta – siihen en jaksa ottaa kantaa, että onko juoksuasento virheellinen, virheellinen nimittäin on realistisessa mielessä toki veistoksen klassinen alastomuuskin. Se on varsin sympaattinen aikansa veistos, ja historia on myös näyttänyt sen ikonisen potentiaalin – varmaan miltei kaikki suomalaiset tunnistavat sen. 

Lähempänä Stadikaa on puiston suojissa vielä yksi urheiluveistos. Kyseessä on Nina Sailon (1906–1998) Tahko Pihkala (1987). Nina Sailohan oli ensin Alpo Sailon (1877–1955) oppilas ja sittemmin vaimo, ja tämä veistos muuten perustuukin Alpo Sailon luonnokseen. Ei ole Alpo Sailoltakaan olemassa kovinkaan monta hienoa julkista veistosta, mutta tämä – on se nyt sitten kumman hyvänsä – on kyllä sieltä huonoimmasta päästä. Eikä veistos enää oikein ole omaa aikaansakaan eli se on ns. anakronismi. Se muistuttaa suoraan sanoen pahimmanlaatuista sosialistista realismia eli on veistotaiteen sijaan silkkaa kitschiä. Onneksi se on kuitenkin aika piilossa puskassaan. Kyllä sen kanssa voi siis elää. Tai on tietty pakkokin. 

Ja poislähtiessä sitten vielä yksi minulle rakas veistos. Kyseesä on nuorena kuolleen hienon veistäjän Taisto Martiskaisen (1943–1982) vuoden 1918 kansalaissodan punaisten uhrien muistomerkki Crescendo (1970). Rakas se on minulle toki poliittisesti – isoisänikin istui pitkää tuomiota Tammisaaren vankileirillä –, mutta politiikan sijaan kyse on nyt lähinnä veistotaiteesta ja paikan hengestä, jonka olen hiljalleen tajunnut. Varsinkin sen kerran tulen ikuisesti muistamaan, kun tapasin veistoksen luona olleella puistonpenkillä pari vuotta sitten naisen, joka luki siellä kesäisenä päivänä Elmer Diktoniuksen (1896–1961) romaania Janne Kuutio (Tammi 1946). Martiskaisen muotokieli on voimakkaan ekspressiivistä, ja tunnelma on kaikkineen aika rankka. Tätä tukevat myös veistoksen taakse kiveen hakatut Diktoniuksen, Maiju Lassilan (1867–1918) ja Elvi Sinervon (1912–1986) sanat. Ja jos joku nyt ajattelee, että tottahan toki minun itsekin punikkina täytyy tätä veistosta kehua, voin todeta, että esimerkiksi Erkki Kannoston (s. 1954) Punavankimuistomerkki (1978) Lahdessa on mielestäni aika karsea. 

Mutta yksi kasku on vielä pakko kertoa. Olin kerran haastateltavana, kun olin julkaissut kirjan Sankarimatkailija Helsingin raitiovaunuissa (Like 2007). Minun piti viedä kolmikymppinen naistoimittaja muutamaan kohteeseen, ja valitsin muun muassa tämän veistoksen. Hän piti sitä oikein kiinnostavana ja kysyi sitten: "Pystytettiiinkö niille valkoisille muuten mitään muistomerkkejä?" Muisti on siis oikeasti aika lyhyt. Ja kyse oli vielä ammattitoimittajasta. 

Julkista taidetta 2: Sunnuntaina

En yleensä tapaa käydä minulle läheisten ihmisten haudoilla. Jostain syystä haluan muistella heitä lähinnä niillä paikoilla, joihin rakkaimmat muistot liittyvät. Ja imaginäärisiä keskusteluita heidän kanssaan voin käydä missä tahansa – vaikka peiton alla juuri ennen kuin uni tulee.

Käveleskelen kuitenkin hautausmailla mielelläni. Syy on yleisen tunnelman lisäksi taidehistoria: hautasmailla on tarjolla uskomaton määrä kuvanveistoa, jonkinlaista puolijulkista taidetta.

Sunnuntaina 2.5. halusin kuitenkin jostain syystä nähdä nimenomaan kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) haudan. Kuuluin hänen viimeiset vuotensa hänen ystäväpiiriinsä, jolla oli tapana istua Ravintola Salven takahuoneen nurkkapöydässä. Tapasinkin hänet viitisen vuotta miltei jokaisena arkipäivänä. 

Tulin Hietaniemen hautausmaalle takakautta, ja miltei heti silmiini sattui ihan vahingossa kuvanveistäjän hauta, jonka päällä oli klassinen rintakuva veistäjästä:

 

Kyseessä on kuvanveistäjä Robert Stigell (1852–1907), muun muassa Haaksirikkoisten (1898) tekijä. Hienon muotokuvan tekijä on kuuluisa veistäjä hänkin: Viktor Jansson (1886–1958), joka tunnetaan myös Tove Janssonin (1914–2001) isänä – tytärhän oli muuten kirjailijanuransa lisäksi myös osaava taidemaalari. Stigellin hauta on itse asiassa aika poikkeuksellinen, sillä mallin hahmo on niin elinvoimainen ja hyväntuulinen, että harvoin näkee. Tällä haudalla taitaakin paradoksaalisesti olla ilo käydä.
Eikä huonoa veistoa ollut "kansallisveistäjämme" Wäinö Aaltosen (1894–1966) muovaama moninkertaisen ministerin Ralf Törngrenin (1899–1961) muotokuva. Olin jopa vähän yllättynyt siitä, sillä ei Aaltosen loppuaikojen isompia veistoksia, muun muassa eduskunnan edessä seisovia tönkköjä ja myös mittasuhteiltaan epäonnistuneita presidenttejä, Ståhlbergia ja Svinhufvudia, voi pitää kovinkaan hienoina. Pienempi koko näköjään sujui vielä vanhoilla päivilläkin:

 

Mutta sitten tulinkin jo Harrin haudalle. Sen on veistänyt Matti Peltokangas (s. 1952), hänkin ystäväni. Paatena on graniittinen matkalaukku. Jalustassa Pentti Saarikosken kauniit säkeet: "Kalana tulet tänne / lintuna olet lentävä pois / maa muistaa sinun / askeltesi painon."  
Minä kaipaan Jannea aika usein. Hän oli viisas mies. Hän oli myös mies, joka pystyi uskomattomalla voimalla ja karismalla säteilemään ympäristöönsä sitä rauhaa, jonka kanssa hän viimeiset vuodet eli.  

Taiteilijakukkulalla on jokunen varsin hieno hauta. Kuvataiteilija Maaria Wirkkala (s. 1954) on tehnyt tasapainoisen kivikomposition vanhempiensa – muotoilija ja kuvanveistäjä Tapio Wirkkala (1915–1985) ja keraamikko  Rut Bryk Wirkkala (1916–1999) – haudalle:

 

Armas Hutria (s. 1922) en ole oikein koskaan osannut arvostaa kovin kiinnostavana veistäjänä, mutta Ella Erosen (1900–1987) hauta on aika vaikuttava – niin kuin suuren diivan haudan tulee kai ollakin. Parasta Hutria mitä olen nähnyt:

Muotoilija Timo Sarpanevan (1926–2006) hautamuistomerkin veistäjän luulin tunnistavani, mutta olinkin väärässä, sillä sen on Helsingin Sanomien mukaan suunnitellut taiteilijan leski Marjatta Sarpaneva:

 

Hautausmaa on kriitikolle kuitenkin vähän vaarallinen paikka. Pitäisi olla hienotunteinen, mutta yhtäkkiä sitä vain huomaa olevansa kuin taidenäyttelyssä ja alkavansa kyseenalaistaa tekijöiden ratkaisuja. Miksi kuvanveistäjä Pekka Jylhä (s. 1955) on kuvannut haitaristilegenda Lasse Pihlajamaan (1916–2007) haudalla olevan haitarin kuin paisuvasta pullataikinasta tehdyksi, mikä tuo mieleen kolumbialaisen taidemaalari Fernando Boteron (s. 1932) tavan maalata?

Ja eikö Eila Hiltusen (1922–2003) oma hautakivi muistuta pikemminkin teollisten hautakivivalmistajien koristeellisia malleja kuin yhden menestyneimmän veistäjämme taidetta?

Huomaan hiljalleen olevani väärässä paikassa ajatuksineni. Taiteilijakukkkula on itse asiassa täynnä aika omituista veistotaidetta. Osa haudoista on mielestäni ihan kitschiä. Nyt iskee paniikki. Äkkiä pois täältä, etten puhu läpiä päähäni.