Julkaistua 760 & Näyttelykuvia 1032: Kuvanveiston intohimoinen uudistaja

Eilisessä Kirkko & Kaupungissa (14/16) ilmestyi juttuni Ateneumin taidemuseon näyttelystä Auguste Rodin (5.2.–8.5.). Alkuperäinen otsikkoni oli 'Intohimoa, vaistoa ja halua', mutta printtiin se muuttui muotoon 'Kuvanveiston intohimoinen uudistaja' ja netissä se oli 'Kuvanveiston mestarin eroottisia töitä pidettiin uskaliaina'. Keksi nyt tässä sitten otsikoita. Tässä kummiskin juttu:

Kuvanveiston intohimoinen uudistaja

Ateneumin taidemuseossa esiteltiin ranskalaisen kuvanveistäjä Auguste Rodinin (1840–1917) tuotantoa kattavammin viimeksi vuonna 1965. On siis jo aika, sillä useammatkin sukupolvet ansaitsisivat Rodininsa luonnossa. Uskallan nimittäin väittää, että yksikään kuvanveistäjä ei ole jättänyt 1900-luvun kuvanveistoon niin suurta jälkeä kuin juuri Rodin – ja tämä näkyy suomalaisessakin veistotaiteessa monin tavoin. 

Auguste Rodin: Suudelma (1882–1898) Musee Rodin. Kuva: Christian Baraja.

Rodin on sekä linkki veistotaiteen menneisyyteen että monien uusien lähestymistapojen pioneeri. Renessanssin mestari Michelangelo (1475–1564) oli hänelle aikoinaan tärkeä, mutta vastaavasti Rodinin vaikutus myöhempiin polviin on mittaamaton. Ilman Rodinin ikonista Ajattelijaa (1881–82) emme varmaankaan voisi katsoa läheskään samanlaista tulkintaa Aleksis Kivestä Helsingin Rautatientorilla kuin nyt voimme. Wäinö Aaltonen (1894–1966) tunsi Rodininsa, ja hänen Aleksis Kivensä (1939) asettuu näin maailmankirjallisuuden seuraan – Rodinin ajatuksellisina malleina toimivat nimittäin Dante, Hugo ja Baudelaire, kolme runoilijaa joita Rodin luki jatkuvasti. Tämä Ateneumin näyttelyssäkin on nyt osoitettu ovelasti sijoittamalla Ajattelija kolmannen kerroksen ikkunaa vasten niin, että katsoja voi helposti siirtää katseensa torille ja miettiä kuvanveiston perusasioita.

Wäinö Aaltonen (1894–1966), Aleksis Kivi, 1939. Kuva: Heikki Kastemaa.

Mainittakoon nyt vielä painokkaasti, että mistään kopioinnista ei tässä tapauksessa ole kyse. Kyse on pikemminkin siitä, että Rodin antoi tilaa ihmisruumiin ilmaisullisille ulottuvuuksille ja veistotaiteen mahdollisuuksiin siinä, missä aikaisempi kuvanveisto oli paneutunut pikemminkin mahtipontisuudessaan erilaisiin vallan attribuutteihin – esimerkiksi hallitsija hevosen selässä – ja usein varsin jäykkään esittävyyteen. Tämän Aaltonenkin häneltä oppi. 

Auguste Rodin: Ajattelija, suuri versio (1903), Sveriges Nationalmuseum.
Kuva: Linn Ahlgren.

Rodinin varsinainen teema oli lopulta ehkä itse veistotaide. Ja myös se mitä kaikkea yleistä voi veistoksellisesti ilmaista pelkän näköisyyden lisäksi: intohimoa, vaistoa, halua, tuskaa, rakkautta… 

Siitä että aiheena oli itse veistäminen todisteena on muun muassa se, miten viimeistelty ja täydellinen jälki – kuten Michelangelon Davidissa (1501–04) ja täydellisessä ihmisruumiissa – ei ollut selvästikään hänen tavoitteensa. Rodin oli ensimmäisiä kuvanveistäjiä, joka antoi myös sattumalle ja itse työprosessille oman merkityksensä. Hänen teoksissaan saattaa näkyä saumoja, valujälkiä ja epäonnistumisia, joita hän osasi käyttää hyväkseen sekä liittää osaksi teoksen sanomaa ja sisältöä. Elämäkin on toisinaan rujoa ja katkonaista. Tätä samaa on 1900-luvun kuvanveisto tehnyt loputtomasti.

Rodinin valitsema tie ei ollut helppo. Vaikka hän onkin nykyään poikkeuksetta kaikkien tunnistama mestari, ei hän esimerkiksi kolmella yrittämällä päässyt sisään Ranskan taideakatemian kuvanveistoluokalle vaan toimi pitkään kuvanveistäjien apulaisena ja koristeveistäjänä. Hänen eroottisia veistoksiaan pidettiin myöhemmin liian uskaliaina. Ehkä kukaan ei aiemmin ollut saanut vartaloita puhumaan niin voimakkaasti. 

Onneksi Rodin kesti vastoinkäymisensä. Ilman Ajattelijaa, Suudelmaa (n. 1882) ja Danaidia (1889) käsityksemme veistoksen ja vartalon voimasta olisi tarvinnut lukuisia ylimääräisiä kehitysvaiheita.

***

Hilda Flodin: Ajattelija (1900), Antellin kokoelma, Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen. 

3200 merkkiä on useimmiten turhauttavan lyhyt. Niin nytkin. Olisi pitänyt kirjoittaa vielä näyttelyssä mukana olleista suomalaisista Rodinin oppilaista: Hilda Flodinista (1877–1958) ja Sigrid af Forsellesista (1860–1935). Flodin on kiinnostava tapaus ja tuore edelleenkin, mutta olisin harmitellut sitä, miten vähän Rodinin vaikutus af Forsellesissa näkyi – ei juurikaan lihaa ja intohimoa. Lähinnä kuivakkaa taidehistoriallisuutta.

Sigrid af Forselles: Nuoruus (1880-luku). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen.

Ennen kaikkea olisin halunnut jatkaa teemasta 'Rodinin vaikutus suomalaiseen kuvanveistoon. Luettelossa ollut Liisa Lindgrenin artikkeli jätti tässä suhteessa vähän toivomisen varaa.

Olisin halunnut nostaa jutussani esiin myös Matti Hauptin (1912–1999), jonka veistos Kohottava voima (1962) Helsingin Telakanpuistikossa...

 Kuva: Heikki Kastemaa.

... on silkkaa Rodinia:

Auguste Rodin: Varjo (1880–1964) Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.

Kun Helsingin Sanomien kriitikko Olli Valkonen nosti esiin sen miten Haupt on plagioinut Rodinia, sai hän kenkää lehdestä. Eljas Erkko kuulemma kuului samaan rappariloosiin Hauptin kanssa. Suomen arvostelijain liitto nosti mekkalan, ja Hesari pantiin kuvataidekritiikkiboikottiin yli vuodeksi. Tästä aiheesta voisi joku nuorempi koota faktat, tehdä vähän haastattelutyötä ja hauskan artikkelin vaikka Kritiikin Uutisiin. Vihjettä saa levittää.