Julkaistua 761 & Virossa 173: Elokuva, maisema ja seikkailu

Filmihullu (2/16) pyysi minua vieraskynäkseen, mikä ilahdutti suunnattomasti. Sain vapaat kädet, ja tällainen vanheneva, romanttinen sekä sentimentaalinen mies minusta paljastui. Tässä vähän useammalla kuvalla, kun niitä nyt kerran on (jutussa oli tuo yleismaisema otsikon taustakuvana):

Elokuva, maisema ja seikkailu

Olen syntyjäni modernisti. Molemmat vanhempani ovat modernistisia kuvataiteilijoita, ja he ovat käyttäneet minua näyttelyissä koko lapsuuteni. Yliopistossa opiskelin muun muassa estetiikkaa, ja maalla kasvaneena jouduin käymään Elokuva-arkiston näytöksissä varsin ahkerasti saadakseni kaupungissa kasvaneiden opiskelutovereitteni sivistystason kiinni. Näin kaikki Jean-Luc Godardin elokuvat yhteen syssyyn, kolme parhaina päivinä – samoin kävi Luis Buñuelin (1900–1983).

Yksi estetiikan approbaturtentin vaikuttavimmista oppikirjoista oli Marcel Martinin Elokuvan kieli (1962, suom. 1971). Sen myötä minusta tuli vieläkin formalistisempi. Elokuvanautintoni meni pilalle pitkäksi aikaa: tutkailin mielessäni kamera-ajoja ja leikkauksen rytmiä – laskin jopa otosten pituuksia miettien niiden rytmitystä. Meni itse asiassa vuosia, ennen kuin opin näkemään osilta kokonaisuuden ja opin myös nauttimaan kokemastani ilman erillistä analyysia. 

Modernisti olin ainakin siinä suhteessa, että teoksia piti tarkastella omalakisesti omana maailmanaan – ollen sekoittamatta niitä juurikaan muuhun maailmaan tai edes muihin taiteenlajeihin. Olen sitä sukupolvea, jolle yksi typerimmistä pilkkaa aiheuttavista kommenteista on ollut: ”Kirja oli parempi kuin elokuva.” Itse asiassa katsottuani ensimmäistä kertaa Andrei Tarkovskin (1932–1986) Stalkerin (1979) en edes tiennyt, että se perustui romaaniin, veljesten Arkadi Strugatski (1925–1991) ja Boris Strugatski (1933–2012) tieteisromaaniin Stalker – huviretki tienpientarelle (1972, suom. 1982). En tiennyt myöskään, että se oli kuvattu Virossa: Tallinnassa ja Tallinnan lähistöllä sijaitsevan Jägala-joen vesivoimalan alueella. Ei minua edes kiinnostanut olla tietoinen tällaisista ”ulkotaiteellisista” ja esteettisen lopputuloksen kannalta irrelevanteista yksityiskohdista. Stalkerista tuli kuitenkin yksi lempielokuvistani, ja onnistuin onneksi näkemään sen myöhemminkin ilman analyyttisyyden rasitteita. Se tuntui vieläkin hienommalta elokuvalta, kun sai vain heittäytyä mukaan tunnelmaan. 

Elämä vei mukanaan, ja osa harrastuksista jäi huonolle hoidolle. Vanheneva mies laiskistui ja kävi elokuvissa yhä harvemmin. Koska kuvataiteesta oli tullut sekä harrastus että ammatti, vei se melkein kaiken ajan, jota taiteelle oli tarjolla. 

2000-luvun alussa aloin käydä säännöllisesti Virossa – ensin kuin pakomatkalla Suomesta ja stressistä, sitten pikkuhiljaa virolaiseen kulttuuriin ja myös maisemaan rakastuen. 

Luin sattumalta jostain, että Stalker on kuvattu Virossa. Tallinnan keskustan kuvauspaikat löytyivät helposti, ja otin ties kuinka monta kertaa valokuvan satamaa lähellä olevan Tallinnan energialaitoksen savupiipusta, johon on jäänyt kuvauksista maalattu iso UN, Vyöhykkeen raja. Nyt se on jo saanut muistokyltinkin viereensä. 

Vietin joulun ja vuodenvaihteen 2014 Tallinnassa. Matkalukemiseksi oli tullut mukaan kirpputorilta vahingossa löytämäni Strugatskien Stalker ja Peter von Baghin (1943–2014) Muisteja (2014). Katsoin tietokoneeltani Stalkerin uudestaan – vaikka tiedän, että niin sitä ei saisi katsoa. 

Seuraavana aamuna hyppäsin vanhaan autooni, jonka olen hankkinut lähinnä virolaiseksi seikkailuautokseni, ja ajoin Jägala-joelle vähän yli 20 kilometrin päässä Tallinnasta. Olin selvittänyt Stalkerin kuvauspaikat tarkemmin. Kohteena on vanha vesivoimala, jonne matkaajat elokuvassa päätyvät. En löytänyt sinne tietä. Oli kuitenkin kiehtovaa tuijotella alueen peltoja pusikoita ja kuvitella löytävänsä niistä tuttuja paikkoja. Oli myös hauska käydä katsomassa Jägalan putousta (Jägala juga), yhtä Viron hienoimmista putouksista – istuskella sen partaalla miettien sitä lukemaansa tietoa, että Tarkovski ei ollut siitä lainkaan kiinnostunut, eikä se elokuvassa myöskään näy. Tämäkin tuntui yhtäkkiä merkitykselliseltä. Miksihän Tarkovski ei pitänyt putouksesta? Mikä oli hänen maisemallinen ajattelunsa suhteessa elokuvakerrontaan? Sitten olinkin jo ajatuksissani siirtynyt Petterin muistelemiseen. Tunsin hänet 1980-luvun lopulta ja juttelimme aina tavatessamme. Viimeisinä vuosina törmäsimme toisiimme usein Yrjönkadun uimahallissa. Olen oppinut häneltä paljon: yhtä sun toista sivistyksen merkityksestä mutta ennen kaikkea jotain tärkeää jatkuvasta innostumisesta ja uteliaisuudesta. Kuinka hauskaa olisikaan ollut istua Petterin kanssa putouksen partaalla ja puhua siitä, miksi sitä ei näy elokuvassa. Puhua siitä, mikä ylipäänsä on maiseman merkitys elokuvassa. 

Illalla etsin voimalan kartalta tietokoneesta ja tarkastin reitin satelliittikuvasta. Yötä vasten luin lisää Petteriä. Seuraavana päivänä matkasin joelle uudestaan ja löysin voimalan. Vähän harmitti, kun se oli kunnostettu, eikä lähelle päässyt, koska alue oli aidattu. Tunnistin kuitenkin alueella olevia kivijalan jäänteitä elokuvasta. Menin vielä takaisin putoukselle ja jatkoin edellisen päivän pohdintoja. 

Tähän olen siis modernismissani tullut. En piittaa muodosta, en piittaa puhtaudesta. Olen avoimen sentimentaalinen ja nostalginen. Kaikki kokemani, näkemäni ja lukemani saavat sekoittua kaikessa rauhassa – saan myös kytkeä oman satunnaisen henkilöhistoriani kaikkeen mihin haluan. Saan nauttia kokemuksestani analysoimatta sitä rikki. Saan istua putouksen partaalla, miettiä rakkauttani taidekokemuksiini, tapaamiini ihmisiin ja viihtyä kaihon vallassa olemisesta. Se on ehjä, puhdas ja kokonainen kokemus.

Kirjoittaja on helsinkiläinen taidekriitikko, joka on kirjoittanut kolme matkaopasta Virosta.