Julkaistua 763 & Näyttelykuvia 1033 & Arkkitehtuuria 54: Elementit ja kaappi

Terveisiä Varkaudesta. Olin torstaina Varkauden museoiden 60-vuotisjuhlissa pitämässä alustusta teemasta 'Arki, sattuma ja nykytaide'. Meni kai kohtuu hyvin, koska ainakin Warkauden lehden toimittaja Sirpa Ylänen oli saanut perjantan lehteen ihan koherentin kokonaisuuden – melkein sivun jutun.

Karikatyyristä en ihan tunnistanut itseäni:

Tilaisuudessa esiintynyt Kekkonenkin oli näköisempi:

Ympäri Varkautta levisi myös 60-vuotisjuhliaan viettävän Leena Mäki-Patolan (s. 1956) retrospektiivinen näyttely OX ja jokapäiväinen taide – peräti 14 paikassa, joista ehdin katsoa vain taidemuseon (31.1.–22.5), kirjaston (1.2.–30.4.) ja kaupungintalon (15.2.–30.12) osuuden.

Hyvältä näytti. Vähäeleinen ja herkkä jälki nivoo oivasti keraamikon ja kuvanveistäjän työn sellaiseksi, että materiaali ei osoittaudu päällimmäiseksi tarttumapinnaksi. Tämän ongelman kanssahan keraamikkotaustaiset kuvataiteilijat joutuvat usein painimaan. Mäki-Patola on ongelmansa ratkaissut.

Häneltä julkistettiin tilaisuudessa myös kirja Leena Mäki-Patola – Maa Ilma Veri Vesi, johon olin kirjoittanut johdantotekstin:   

Elementit ja kaappi

Kun Leena Mäki-Patola kertoo viime vuosien keskeisistä elementeistään – maa, ilma, veri ja vesi – siirryn mielessäni heti antiikin Kreikasta tunnettuihin elementteihin, joissa veren korvaa tuli. Vaan onhan tulikin mukana, koska hänen keskeinen materiaalinsa on keramiikka.

Kun saan kielteisen vastauksen analogiaani, mietin vielä salaa klassista viittä kiinalaista elementtiä: tuli, metalli, puu, vesi ja maa. Varsinaisten alkuaineiden sijaan on kyse siitä, miten kaikki asiat kulkevat kehittyessään näiden viiden vaiheen läpi. Kun Mäki-Patola viittaa siihen, miten häntä kiinnostaa ”inhimillisen muutoksen energia, joka voi viedä suuntaan tai toiseen”, aavistan olevani ehkä oikeassa pohdinnoissani, mutta hän ei tunnu suhtautuvan elementtiajatteluunsa sen paremmin filosofisesti kuin erityisen fetisistisestikään. Hän haluaa jättää sattumalle ja  ennakoimattomuudelle sijansa: kaikelle sille mikä ei mahdu systeemeihin ja luokituksiin ja vaikuttaa kuitenkin kaikkeen – yhtälailla onneen kuin epäonneenkin tai arvaamattomiin kehityskulkuihin.

Näkymä kirjaston näyttelytilasta.

Symboliikka ja sitä kautta värit ovat kuitenkin mukana: vesi on sininen, ilma on valkoinen, ruskean sävyt liittyvät maahan ja luontoon. Punainen ei kuitenkaan edusta rakkautta tai himoa vaan pikemmin verta – inhimillistä taistelua. Kaikesta tästä löytyy Mäki-Patolan mukaan taustalla myös trikolori: vapaus, veljeys ja tasa-arvo. 

Koen Mäki-Patolan elementit loimiksi, joihin hän kulloisetkin teemansa ja motiivinsa kutoo. Hän ei vastusta – tai sittenkin ehkä vähän sen liian sitovasta rakenteesta johtuen: hän itse mainitsee ”seitin ja suoniston”. 

Mäki-Patolan lähtökohta saattaa olla satunnainen. Erään varhaisen teoksen lähtökohtana oli aamun lehdessä ollut lehtikuva Irakin sodasta, jossa hiekkapilvessä olevalla sotilaalla oli tilkka vettä kenttäpullossaan. Ei hän kuitenkaan suoraan poliittiseksi tunnustaudu – vaikka tavallaan onkin sitä väistämättä miettiessään ekologisia ja eettisiä kysymyksiä – huuhdellessaan vessaa maailman parhaalla juomavedellä, miettien samalla veden määrää, laatua, saatavuutta ja erilaisia merkityksiä. 

Painoton, 2016. Kaapissa on hologrammipaperia ja videoluuppi.

Mäki-Patola ei julista. Hänen teoksensa ovat vähäeleisiä ja esteettissävyisiä, usein kontemplaatioon houkuttelevia ja hiljaisia, vaikka mukana onkin toisinaan ääni, esimerkiksi taitelijan oma sydänääni, joka tuo teokseen osallisuuden ja syvän inhimillisyyden – ja liittyy myös vereen.

Leena Mäki-Patola ja vanhempia töitä kaupungintalolla.

Materiaali ei ole Mäki-Patolalle oleellista, eikä hän ole kyennyt keramiikan kautta löytämään kaikkia keinoja ilmaistutarpeilleen: mukaan on tuullut ääni, valokuva ja video. Hän ei myöskään tee pelkkiä yksittäisiä objekteja vaan pikemminkin kokonaisuuksia tilan ehdoilla tai etsien ideoilleen sopivan tilan: kyse on ripustusten sijaan installaatioista. Oleellista on paikan henki (genius loci). Näin pääsemme takaisin elementteihin: paikan henki syntyy eri elementeistä, jotka luovat yhdessä sille ominaisen ilmapiirin. Paikka on myös aina yhteydessä kokijan persoonaan, jolloin Mäki-Patola – silloinkin kun tekee töitään ikään kuin vain itselleen – kykenee tarjoamaan samastumispinnan kenelle tahansa, jolla on halua virittäytyä oikeaan tunnelmaan. Norjalainen arkkitehti Christian Norberg-Schultz totesi paikan hengestä: "Objektit, joihin samaistumme, konkretisoituvat lapsuudesta opituista asioista. Kun uudet paikat ovat tuttuja, ne yleensä muistuttavat lapsuudesta.”
 

Leena Mäki-Patola ja Valitut, 2016, keramiikkapalaset ja vanha kaappi.

Mäki-Patola löytää paikan hengen pienemmistäkin paikoista – kuten vaikkapa kaapeista, joista hän viime vuosina ollut kiinnostunut. Kaappi on arkinen lähtökohta: meillä kaikilla on kokemusta kaapeista, joihin liittyy monia asioita: niihin voi laittaa tavaroita epäjärjestykseen tai järjestykseen, osa niistä on avoimia, osa suljettuja – osa jopa kiellettyjä. Jos on ovi, sitä voi raottaa. Sieltä voi paljastua jotain yllättävää. 

Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard totesi kaapista: ”Vain sielultaan köyhä ihminen voi laittaa kaappiin mitä tahansa.” Hän siteeraa vielä surrealismin johtohahmoa André Bretonia:

Kaappi on täynnä pyykkiä 

hyllyillä jopa kuunsäteitä 

jotka saan avata laskoksistaan. 

Haluaisin nähdä Mäki-Patolan vähän surrealistinakin.

Päättymätön, 2016. 

  

***

Varkaudessa on melko paljon julkista taidetta, jota en kovin paljoa ehtinyt nähdä. Tässä kuitenkin pari:

Vanhan ystäväni Ukri Merikannon (1959–2010) Aallotar (1984) kaupungintalolla.

Kari Ovaskan (1945–1995) Ruukin Ruusa (1984) Päiviönsaaressa.

Jussi Mäntysen (1886–1978) Kurjet pesällä (1947) kaupungintalolla.

Arkkitehtuurin ystävälle Varkaus on kiinnostava kaupunki kaksine keskustoineen ja keskellä kaupunkia olevine tehdasalueineen. Virossa keksin uuden harrastuksen: vesitornikerrostalojen bongaamisen. Suomessa niitä on tietääkseni kaksi: Kemissä ja Varkaudessa. Nyt näin ensimmäistä kertaa Varkauden, mutta Kemi vielä odottaa. 

Kalevi Väyrysen (1914–1980) suunnittelema Varkauden vesitorni (1956). Ja tilanteeseen sopivasti: Varkauden taidemuseo toimi rakennuksessa aina vuoteen 1992 saakka.

Olen tehnyt editointitöitä niin paljon, että oikolukija minussa ei koskaan lepää. Maksaisitko 21,60 euroa ruoka-annoksesta, jota ravintola ei osaa edes kirjoittaa oikein – tehden yhteen sanaan peräti kaksi kirjoitusvirhettä? Tässä Ravintola Oscarin Vorschmack eli varkauslaisittain (vai olisiko se varkautelaisittain? haloo, ediittori!) Vorchmach:

Hauskaa ja sivistävää oli taas. Matkailu avartaa ihan oikeasti.