Näyttelykuvia 1036: Yhteisötaidetta parhaimmillaan

Viime torstaina olin juhlimassa ehkä kevään hauskimpia avajaisia. Pauliina Turakka Purhonen (s. 1971), joka on jo pitkään piirtänyt kantabaarissani ja pitänyt tuloksista jo helmikuussa Galleria Ortonissa näyttelynkin, palasi piirustustensa kanssa Huvipurteen näyttelyllään Paluu Huvipurteen (26.5.–19.6.). Varsinaiseen baaritilaan Pauliina toi öljypastelleja, joita oli jo Ortonissa, mutta tupakkahuoneen hän täytti tuoreemmilla lyijykynäpiirustuksilla:

 

Bändini kosketinsoittaja Juho Korhonen on melankolinen mies.

Intiimeissä avajaisissa ei montaa vierasta ollut, mutta kun Pauliina toi työhuoneeltaan haitarin ja Juho tarttui siihen – ensimmäistä kertaa muuten yli kymmeneen vuoteen...

... niin tanssiksihan tuo meni. Permannolla ainoa taiteilijavieras Antti Tanttu (s. 1963) ja toinen taidemaailman edustaja, Ortonin galleristi Sirpa Viljanen:

Ja sujui se Pauliinaltakin soitto, kun laulua piti säestää:

Minäkin heittäydyin taiteelliseksi ja kaivoin kameran esiin ja sen valikosta "art" ja sieltä säädön "dramaattinen sävy", joka taikoi tällaisen muotokuvan:

Lopputuloksen nähtyäni sanoin Pauliinalle, että ei tätä voi laittaa blogiin, mutta Pauliina Turski Purhonen on niin turski lyyli, että totesi: "Tottakai sen voi laittaa." Niin että tässä se nyt sitten on laitettuna.
Toinen art-vaihtoehto on "rakeinen mustavalkokuva". Tässä taidenäkemys Antista ilman naamaa:

***

Noin niinku vakavasti ottaen on vielä todettava, että projekti on ollut tavattoman hieno. Pauliinan piirustukset ovat taidokkaita, mutta ennen kaikkea niistä henkii se intiimi luottamus, joka parhaimmillaan voi piirtäjän ja mallin/mallien välille syntyä. Pauliinan kyky aistia kulloistakin ilmapiiriä ja mielialaa ja sitä sosiaalista dynamiikkaa, joka paikassa vallitsee, on huikea. 
Klassisellakin välineellä voi siis luoda unohtumatonta yhteisötaidetta. Tämä on nyt lopullisesti varmistunut minulle, kun olen seurannut projektia läheltä. Kanta-asiakkaat ovat ottaneet taiteilijan ikään kuin omakseen, tuntevat ylpeyttä yhteisöstään ja myös "omasta" taiteilijastaan. Osan suhde taiteeseen ja taiteilujuuteen on selvästi muuttunut. Projektista on tullut hiljalleen kaikkien yhteinen.
Käykää siis katsomassa (Pursimiehenkatu 27) ja tukekaa samalla tiskillä käyden baaria, joka on antanut puitteet tälle hienolle projektille, ja nostakaa malja vaikkapa yhteisötaiteen tulevaisuudelle. Taiteen ja talouselämän logiikka on toisinaan yksinkertaista: kun baarin omistaja näkee, että taide tuottaa ns. pöhinää (kirjoitin muuten ensimmäistä kertaa elämässäni tämän yhden inhokkisanoistani, mutta kummiskin ns.-etuliitteellä) ja sitä kautta lisää tiliä, tukee hän mielellään taidetta. Ottakaa siis vaikka toinenkin malja.

Ja vielä vähän epävakavammin ottaen. Vinkki niille, jotka haluavat kuraattorin vaikealle uralle. Joskus se voi olla tosi helppoa. En ehtinyt edes ripustusavuksi, koska olin muissa duuneissa, mutta koska olen ollut mukana touhussa, halusin voimakkaammin olla osa sitä. Lahjoin Pauliinan yhdellä lonkerolla ja sain näyttelyn kuraattorin tittelin. Taidemaailman hyvä veli ja sisko -meininkiä?

Kippis!

Näyttelykuvia 941: Kipinöintiä

Viime lauantaina vietettiin Tapani Mikkosen (1952–2014) muistonäyttelyn Kipinä [Tapsaa kutsuttiin nuorena "Kipinäksi"] (11.1.–1.2.) avajaisia Forum Boxissa. Olin sitä ennen ison porukan mukana ripustamassa näyttelyä kolme päivää. Mukana oli Tapsan tytär, Mercedes Hoyer, ja viisi Tapsan taiteilijaystävää: Olavi Pajulahti (s. 1944), Matti Peltokangas (s. 1952), Heimo Suntio (s. 1955), Risto Suomi (s. 1951) ja Antti Tanttu (s. 1963):

Tapsallahan oli jo etukäteen varattu näyttelyaika Boxista. Tapsa kuoli viime syyskuussa, mutta Mercedes päätti, että näyttely järjestetään joka tapauksessa. Näyttelystä tuli siis muistonäyttely. Mitään retroa emme halunneet tällä aikataululla yrittääkään rakentaa, sillä Tapsa taatusti ansaitsee tulevaisuudessa kunnon retron jossain museossa. Tapsan itsensä suunnittelemaa näyttelyäkään emme voineet toteuttaa, sillä hän oli kaavaillut mukaan uutta aluevaltausta: hän päätti näyttää veistoksia, mutta ei ehtinyt toteuttaa niitä lainkaan. Oletan, että kyseessä olisi ollut Afrikan teemojen tuottamia pelkistettyjä muotoja.
Tapsa teki viimeiset vuodet töitä aivan hillittömällä tahdilla – sekä vedosti että maalasi –, ja niinpä päätimme näyttää tuon ryöppyävän luomisvoiman ajattelematta liikaa sitä Tapsaa, joka olisi yleisölle tutuinta ja turvallisinta. Mukaan tuli viime vuosien aika rajujakin maalauksia – kuten tämä Kipinä, jota Heimo alla pulttaa paikoilleen:

Viimeisenä ripustimme parven takaseinän, jonka olimme varanneet Tapsan viimeisille luonnoksille:

Emme sommitteleet seinää etukäteen, vaan kukin meistä kävi vuorotellen naulaamassa seinään klipseillä varustetun luonnoksen. Näin se rakentui hiljalleen ja sattumanvaraisesti. Samalla myös aika rituaalisesti, sillä Tapsan läsnäolo oli vahva. 

PS. Tapsan maalauksia on esillä samanaikaisesti (22.2. saakka) OHO Galleriassa, Merimiehenkatu 29:n pienessä ikkunagalleriassa.

Julkaistua 594: Kipinä – Tapani Mikkosen viimeisimpiä teoksia

Kirjoitin tänään lehdistötiedotteen ja verkkotekstin ystäväni Tapani Mikkosen (1952–2014) tulevaan Forum Boxin näyttelyyn. Avajaisia vietetään 10.1., joten joukolla paikalle! Luvassa on vähän yllättäviäkin maalauksia.

Marraskuun lopulla kävimme Tapsan tyttären Mercedeksen johdolla varastolla tutkailemassa näyttelyä varten Tapsan maalauksia, joista osa on varsin isoja, kuten tämäkin, jota Tapsan ikiaikainen ystävä Matti Peltokangas (s. 1952) ihmettelee. 

Kipinä – Tapani Mikkosen viimeisimpiä teoksia

Forum Box 11.1.–1.2.2015

Taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (1952–2014) tuli tunnetuksi suomalaisen taidegrafiikan uudistajana. Hänen 1970-luvun tuotantonsa koostui lähinnä puu- ja linoleikkauksista, aiheet löytyivät arjesta ja ajalle ominaisista työläiskuvauksista. 1980-luvun alussa Mikkonen siirtyi litografiaan, työt suurenivat ja väri tuli mukaan. Hänen ilmaisunsa meni abstraktimpaan suuntaan, ja taustalla oli usein maisemallinen ajattelu – olihan Mikkonen myös ihan klassinen havainnosta kuvaa tekevä ulkoilmamaalari, mitä hän jatkoi koko uransa ajan. 

Mikkonen oli keulahahmo siinä sukupolvessa, joka ”nosti grafiikan seinälle” – oli valtaamassa taidegrafiikalle tasavertaista paikkaa muun kuvataiteen joukossa 1980-luvulla. Mitään rajoja ei tunnustettu, ja niinpä Mikkonen oli uranuurtaja myös monumentaalisen grafiikan tekijänä. Hän toteutti useampiakin suuria julkisia teoksia. 

Mikkonen haki jatkuvasti innoitusta taidehistoriasta ja erilaisista kuvallisista perinteistä: monet matkat ja intohimoinen lukeminen toivat mukaan espanjalaista luolamaalausta, klassista japanilaista puupiirrosta sekä Länsi-Afrikan ihmeellisen valon ja jälleen perusvärit. 

Uran edetessä moninaiset vaikutteet syvenivät erottumattomaksi synteesiksi, jossa luonnonhavainto, maisema, taidehistoria, eri kulttuurit ja myös muut taidelajit – Mikkonen oli muun muassa intohimoinen musiikki-ihminen –  yhtyivät omaan henkilöhistoriaan ja tunne-elämään. 

Mikkonen oli työnarkomaani, joka innostuksen tullen miltei unohti muun maailman. Esimerkiksi viimeisessä residenssissään Lieksan Vuonislahdessa hän maalasi parissa kuukaudessa 80 öljymaalausta. 

Forum Boxin näyttelyaika oli jo hyvissä ajoin varattu, kun Mikkonen menehtyi sairauteen syyskuussa 2014. Näin näyttelystä tulikin muistonäyttely. Mikkosella itsellään oli näyttelylle jo valmis konsepti, mutta sitä näyttelyä emme näe, koska mukaan piti tulla myös veistoksia. Niitä hän ei koskaan ehtinyt toteuttaa. Näyttelytyöryhmä on koonnut näyttelyyn valikoiman viimeisten vuosien vimmaisen työrupeaman suurelta osin aiemmin julkisesti esittämättömiä tuloksia – sekä maalauksia että grafiikkaa. 

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan myös kuuden vedoksen grafiikansalkku Kosketus, jonka Mikkonen ehti saattaa valmiiksi kesäkuussa 2014. 
Kipinä? Se oli teininä Tapsan lempinimi Lieksassa. Lieksaan hän palasi vuosittain maalaamaankin. 

Näyttelytyöryhmä: Mercedes Hoyer, Otso Kantokorpi, Olavi Pajulahti, Matti Peltokangas, Jyri Sarpaniemi, Heimo Suntio, Risto Suomi, Antti Tanttu

Kesäkuun alussa ripustimme Tapsan kanssa Galleria Ortonin kesänäyttelyä, jossa hän oli mukana.

Helsingin taidemuseon johtokunta 10: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 2

Helsingin taidemuseon johtokunta käsitteli eilen illalla kokouksessaan museonjohtajan esityksestä Kluuvin gallerian siirtämistä Tennispalatsiin. Tästä linkistä tuo varsinainen esitys. Olin varautunut pitämään tunnin puheenvuoron, jossa olisin siteerannut minulle tulleita sähköposteja ja Facebookissa käytyä keskustelua – esimerkiksi Paula Holmilan sivujen ryöppyävää sananvaihtoa. Onneksi näin ei lopulta tarvinnut tehdä, koska johtokunta päätyi yksissä tuumin ja hyvässä hengessä jättämään asian pöydälle. Lupasin tehdä johtokunnalle tiivistelmän käydyistä keskusteluista ja saamistani viesteistä. Seuraava kokous on 19.3., ja silloin asia menee äänestykseen. Tekemieni havaintojen perusteella tilanne on tällä hetkellä nykäsmäisesti ilmaistuna fifty-sixty. 

Yleiskuva Milja Viidan näyttelystä Kluuvin galleriassa. Kuva: Tarja Nurmi, jonka blogissa Arkkivahti on ansiokasta keskustelua aiheesta.

Johtokunta päätyi siihen, että se järjestää yhdessä museon kanssa julkisen keskustelutilaisuuden ennen seuraavaa kokousta. Näin kaikki ne näkökannat, jotka vielä ovat kuulematta, saavat tilaisuuden tulla esiin. Olkaa siis valppaita. Kokouksen tarkkaa päivämäärää ei vielä päätetty, mutta varmaankin se asettuu osapuilleen maaliskuun 10. päivän tietämille. Infoan siitä myöhemmin tarkemmin. Vetoan nyt siihen, että nyt on aikaa lähettää lisää kommentteja. Jos ette pääse paikalle itse, otan kommentteja mieluusti vastaan s-postilla (otso.kantokorpi@hotmail.com) ja lupaan esitellä niitä ko. keskustelutilaisuudessa. 
Huomisen Stradassa on myös muutaman minuutin pätkä aiheesta. Haastateltavina ovat museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila sekä taiteilijat Antti Tanttu (s. 1963) ja Milja Viita (s. 1974), jolla parhaillaan on galleriassa näyttely (14.2.–2.3.). Siis tv:n ääreen huomenna! Ja galleriaan viikonloppuna! Yksi tapa näyttää gallerian tarpeellisuus on käydä siellä.

Stilli Milja Viidan videoteoksesta Sirius Passet.

Materiaalia kerätessäni törmäsin myös taidehistorian professori emerita Riitta Nikulan kolumniin Yliopisto-lehdessä (5/06). Tuolloin kahdeksan vuotta sitten galleriaa yritettiin siirtää linja-autoaseman tiloihin. Nikulan kolumni oli mielestäni niin vaikuttava ja myös edelleen täysin kurantti, että päätin tänä aamuna soittaa hänelle ja pyytää lupaa julkaista se uudelleen tässä blogissani. Nikula suhtautui asiaan myönteisesti, joten tässä tuo aikoinaan hänen itsensä vähän surumieliseksi mieltämänsä sangen viisas kolumni uudelleen virinneen keskustelun pohjaksi:

Taiteen tilat

Kun Pohjois-Esplanadin kulmakorttelissa nousee Unioninkadulta sinisen portin takaa aukeavat kapeat portaat, pääsee historiallisten talojen takapihalle. Harmaassa betonimaisemassa on joskus komeita veistoksia. Siniseen rautakehykseen sommiteltu lasiovi johtaa vaaleaan aulaan, josta tumma tiikkipintainen hissi vie vihreän ja punaisen kerroksen läpi neljänteen, vaaleaan kerrokseen, Kluuvin galleriaan.
Vasemmalla aukeaa suurempi marmorinvaalea tila, jossa pehmeästi kaartuva kangaskatto tasoittaa valon. Oikealla ulkovalo tulvii isoista ikkunoista pienempään, korkeaan saliin. Näissä kauniissa huoneissa on saanut kohdata uusinta taidetta jo 38 vuotta. 
Kluuvin virastotalokorttelin 1968 valmistuneen saneerauksen suunnitteli Aarno Ruusuvuori (1925–1992), 1960-luvun suomalaisen arkkitehtuurin tiukan modernismin väkevin runoilija. Historiallista arkkitehtuuria hän kunnioitti julkisivuissa sekä Lars Sonckin ja Valter Jungin vanhassa Privatbankenin pankkisalissa säilyttämällä, mutta korttelin sisäosissa suunnittelemalla uudet tilat tiukkamittaisesti vanhan vastakohdaksi. Korttelista tuli monen aikakauden jännitteinen sommitelma.
Viime vuosina Kluuvin galleria on ollut erityisesti nuorten taiteilijoiden suosiossa. Gallerian tilat ovat olleet suopeat yllättävillekin yrityksille, sekä valoa hohtaen että pimennettyinä. En keksi toista yhtä herkästi kuvataiteelle viritettyä tilaa. Kluuvin galleriaa voi verrata hyvin soivaan kamarimusiikkisaliin. 
Nyt kaupunki haluaa siirtää Kluuvin gallerian toiminnan vanhan linja-autoaseman tiloihin. Huhun mukaan suunnitelmaa perustellaan sillä, että Kampissa liikkuu enemmän ihmisiä. Ihmisten ja rahojen virrat johtavat kaupungin kehittämistä. Toisinkin päin tämän voisi ajatella.
Tärkeimmät taidekokemukset ovat usein äärettömän yksityisiä. Taidenäyttelyn merkitystä ei voi mitata kävijämäärällä. Sitä paitsi Kampissa on jo Tennispalatsissa erinomainen monitoimimuseo. On vaikea kuvitella, että bussiin kiitävien espoolaisten työmatkareitti olisi kokeilevan taiteen paras ympäristö. 
Ohikulkijoiden määrillä mitaten parasta taiteen tilaa ovat teiden risteyksiin Suomessa viime vuosina rakennetut kiertoliittymät. Ymmärrän nyt, että niihin on sen vuoksi survottu mitä huvittavimpia virityksiä autoilijoiden iloksi.
Ruusuvuoren suunnittelema galleria Katariina, joka avattiin Katariinankadulla 1970, sai toimia vain vähän aikaa Kaupungintalokorttelissa. Viime aikojen puheet Senaatintorin ja Kauppatorin välisten kortteleiden elävöittämisestä herättivät lapsellisessa mielessäni haaveen siitä, että Ruusuvuoren suunnittelema paikka saisi niiden ansiosta uuden julkisen tehtävän. Nyt halutaan sen sijaan sulkea toinenkin 1960-luvun arkkitehtuurin erityinen ihanuus. 
Kulttuurihallinnon arkkitehtuurin ymmärrys tuntuu hankalasti laahaavan. Nuoret arkkitehdit ovat jo monta vuotta tehneet kilpailuihin huikeita versioita 60-luvun teemoista ja vanhan tavaran kauppa pyörittää kiivaasti ajan viimeisiäkin muovikippoja. Jos Kluuvin galleria nyt hävitetään, joudutaan kymmenen vuoden päästä turhan hankalasti rakentamaan sen uutta tulemista kaupungin hienoimpana paikkana kohdata intensiivisesti ja intiimisti uutta taidetta. 

***

PS. Nyt tämä jätkä lähtee katsomaan Milja Viidan näyttelyä ja sieltä suoraan toiseen vaikeasti löydettävään ja huonosti merkittyyn sisäpihamestaan eli Yrjönkadulle uimaan. Sinnekin mennään kaikkien näiden löytöesteiden yli ihan sitä itseään substanssia varten – ja vähän samalla tavalla nautiskellen ja kuitenkin hartaana kuin taiteenkin äärelle. 

Näyttelykuvia 888: Hymyilevää melankoliaa

Palaan vielä viime viikkoon, jolloin kävin tiistaina katsomassa Antti Tantun (s. 1963) näyttelyn (23.11.–22.12.) Galleria Heinossa:

Hienoa oli Tantun jälki jälleen. Hän luo teoksissaan varsin melankolisen maailman, jossa on kuitenkin aina jotain toivon kipinää, syvää inhimillisyyttä.

Viesti, puupiirros ja sekatekniikka, 2013.

Ja on hänellä mukana aina pieni humoristinenkin sivuvire, joka muistuttaa hänelle ominaisesta puhelinpiirrosmaisesta – kuka muistaa vielä sen ajan, kun toisella kädellä pidettiin luuria ja toisella raapustettiin jotain paperille, sen ajan, kun oli vielä puhelinpöytiä? – otteesta:

Alkulelu, puupiirros ja sekatekniikka, 2013.

Ja tuli minulle mieleen vielä viittaus Alberto Giacomettiinkin (1901–1966), jonka muotokieli on tuottanut aika monelle kuvanveistäjälle alkuleluja:

Alberto Giacometti, Chariot, 1950.

Aika tunnistettavaa ja omansalaista jälkeähän Tanttu tuottaa, mutta jotenkin hänen onnistuu välttää maneerin sudenkuopat. Kunkin yksittäisen teoksen intensiteetti on voimakas, ja näyttelyn kokonaisilmettä rytmitti nyt esimerkiksi iso sarja akvarelleja, jotka näyttivät raikkaasti vähän toisenlaista tekemistä:

Näyttelykuvia 683: Nuorta satoa

Palataan vähän rästeihin.

Viime viikon lauantaina kävin katsomassa Kuvataideakatemian lopputyönäyttelystä Kuvan kevät (11.5.–3.6.) Lönnrotinkadun Galleria Fafan osuuden.

Kokonaisvaikutelma oli jälleen laadukas ja monipuolinen, vaikka eräs kollegani valittelikin eilen, että koko näyttelykokonaisuudesta ei löytynyt mitään yllättävää tai erityisen mieleenpainuvaa. Mielestäni on kuitenkin kohtuutonta vaatia, että vastavalmistuneet opiskelijat olisivat jotenkin velvoitettuja hätkähdyttämään taideyleisöä jollain aivan erityislaatuisella. On sitä paitsi hauska nähdä, että perusasiatkin ovat jälleen jotenkin kunniassaan. Kuvanveistäjillä on esimerkiksi vakaa plastinen perinne, jota ei ole syytä heitä minkäänlaisten pesuvesien mukana. Ja löytyy siihen tarvittaessa tuoreuttakin, kuten tässä Sanna Korteniemen (s. 1986) aaltopahvisessa veistoksessa, joka sivulta katsottuna on kuin klassista veistotaidetta ja suoraan edestä katsottuna miltei läpinäkyvä harso:

Ilmaisutavat olivat hyvin moninaisia. Ilkka Luttisella (s. 1985) kuvamaailma tulee veikeästi vähän ITE-meiningillä B-elokuvien maailmasta ja populaarikulttuurista, ja maalari on myös osannut mekanisoida maalauksensa:

Ja sitten voidaan siirtyä vähän henkisempään kuvan ja äänen maailmaan, jonka oli myös teknisesti elämyksellisen taidokkaasti toteuttanut vähän vanhempi konkari Anne Tamminen (s. 1973, erillismaisteriopinnot). Varjoillaan katsojatkin pääsivät mukaan maagiseen kuvamaailmaan, kuten tässä Antti Tanttu (s. 1963), johon törmäsin näyttelyssä:

Vallan kelvollinen näyttely, ja palaan kohta kahdessa muussakin pisteessä oleviin näyttelyn muihin osiin.

Katutaidetta 69: Jälleen Kaapelitehtaalla

Eilen leikin taas kuraattoria – tulevaa Polaroid-näyttelyä varten. Kävin Kaapelitehtaalla kahdessakin työhuoneessa ihmettelemässä sitä, kuinka monella tapaa Polaroidia on käytetty. Antti Tanttu (s. 1963) on suurentanut runollisessa Vanitas-sarjassaan Polaroidejaan suurikokoisiksi lambdavedoksiksi:

Senja Vellonen (s. 1954) on puolestaan kuvannut Polaroidilla ystävänsä varjoa erilaisia taustoja vasten ja käyttänyt kuvia sitten akvarelliensa luonnoksina:

Vellosta on innostanut myös Arto Mellerin runo Varjon suura. Katsokaa tästä linkistä Melleri Pekka Rechardtin kanssa esittämässä runoa livenä.

Eli taas löytyi hienoa materiaalia.

***

Ja Kaapelin pihalla törmäsin taas katutaideharrastukseeni. Helsinki Underground Art Weekend (11.–13.5.) oli jättänyt jälkeensä hienosti tuunatun auton:

Julkaistua 252: Mikä on hankkimisen arvoista?

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuruinen juttuni Helsingin taidemuseon uudesta kokoelmanäyttelystä Usko tai älä. Näyttely oli ihan siisti, mutta huomasinpa yllätyksekseni nyt, että kun aikaa on kulunut vasta pari viikkoa, alkaa se jo pikku hiljaa siirtyä unohduksen valtakuntaan.

Mikä on hankkimisen arvoista?

Kokoelmatoiminta on taidemuseon yksi kulmakivistä, mutta samalla se on usein tietyllä tavalla epäseksikkäin osa museon julkista ilmettä. Kokoelmanäyttelyt ovat harvoin mikään erityinen tapahtuma, joka saisi osakseen suurta julkisutta tai jonoja museoiden lippukassoille. Spektaakkeleiksi niistä ei ole.

Yksi mahdollinen lähestymistapa on veronmaksajan näkökulma. Helsinkiläiset voivat käydä nyt Meilahdessa tarkastelemassa sitä, minkälaista taidetta heidän verorahoillaan on hankittu, ja miettiä samalla sitä, mikä kulloinkin hankkimisen arvoiselta tuntuu.

Jussi Goman (s. 1980), Sikstuksen kappeli, 2010.
  

Meilahdessa on esillä hankintoja viimeisen viiden vuoden ajalta. Mistään kattavasta yleiskatsauksesta ei ole kyse: mukana on vähän yli kymmenen prosenttia kuluneiden vuosien hankinnoista, viitisenkymmentä työtä 24 taiteilijalta.

Hyvältähän nuo hankinnat näyttävät. Eri taiteenlajeja on tasapuolisesti ja mukana nuoremman väen joukossa on joku konkarikin kuten Antti Tanttu ja Henry Wuorila-Stenberg. Tiettyä ikärasismia on toki havaittavissa, mutta se on kai jo aika sisäänrakennettua hiljalleen vanhenevan nykytaide-käsitteen mekanismeihin. 

Jarno Vesala (s. 1977), Itku pitkästä ilosta, 2006.

Sen voisi tietenkin kyseenalaistaa, että miksi tällaisen näyttelyn pitää yrittää näyttää niin voimakkaasti tietoisesti rakennetulta näyttelyltä, koska se ei sellaisena jää kuitenkaan millään tavoin vaikutushistoriallisesti eloon, varsinkaan kun mitään luetteloa ei julkaistu. Minä olisin itse asiassa katsonut paljon mieluummin kaksi kertaa enemmän teoksia – vaikka huonommin ripustettunakin.

Julkaistua 240: Taidokkaita ja hillittyjä nuoria

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi lyhykäinen juttuni Nuoret 2011 -näyttelystä (3.12.2011–8.1.2012) Helsingin Taidehallissa. Vähän harmittaa, että minulla oli annettua tilaa vain 1500 merkkiä, koska olisi ollut aiheellista käsitellä näyttelyn teemoja ihan oikeastikin. Tällaiseen alle liuskan juttuun ei mahdu mitään, mutta minkäs freelancer tekee. Tila annetaan ja sitten se täytetään ja sitten tilille ilmestyy joskus vastaavasti laihanpuoleinen palkkio:

Taidokkaita ja hillittyjä nuoria

Nuorten näyttelyllä on jo takanaan pitkä perinne: ensimmäinen pidettiin Helsingin Taidehallissa vuonna 1939. Alkuun nuoria sai tarkastella vuosittain, nykyään Taiteilijat-näyttely (entinen ns. vuosinäyttely) vaihtelee Nuoret-näyttelyn kanssa vuorovuosien syklillä. Järjestäjänä toimii Suomen Taiteilijaseura.

Nuoren taiteilijakuntamme laajuudesta kertoo näyttelyn teostarjonta. Kolmihenkinen jury sai eteensä 436 tarjokasta, joista valittiin 56.

Nuoret on ollut myös perinteinen tapa tarkastella taiteen nykyhetkeä keskeisine teemoineen ja haistella tulevaisuutta. Kun valittujen taiteilijoiden määrä tarjonnasta on noin 14 %, näkyy tuloksessa keskeisten teemojen lisäksi myös voimakkaasti juryn maku ja sen kompromissit. Tämänvuotinen jury on selvästi panostanut salonkikelpoiseen, esteettissävyiseen jälkeen ja viimeisteltyyn osaamiseen, sillä kovin rankkaa ja rosoista on näyttelystä turha etsiä. Innovatiivisia kokeilujakaan ei juuri ole tarjolla. 

Nuorten näyttelyn siistiä ripustusta. 

Juryn puheenjohtajan Antti Tantun mukaan valokuva- ja videoteokset jylläävät edelleen tarjonnassa.

Jos joitain teemoja yrittää nostaa esiin, tuntuu luonto olevan nuorten taiteilijoiden suurimpia huolia, mutta muu poliittinen aktiivisuus on melko jäsentymätöntä. Joistain teoksista on aistivinaan retrohenkisyyttä, mutta pelkäänpä että kyse on tahattomuudesta – pyörän keksimisestä uudestaan.

Vaan hyvä se on tämäkin näyttely. Väliin vain tuntuu siltä, että kaikki nykytaiteen yhteisnäyttelyt ovat nuorten näyttelyitä.

Tätä Kalle Mustosen (s. 1979) Trojania (2011) käytin muuten eilisessä esitelmässänikin esimerkkkinä populaarikuvaston asemasta nykykuvanveistossa.

Näyttelykuvia 528 & 529: Nuoruustangoa

Perjantaina kävin Nuoret 2011 -näyttelyn pressissä (3.12.2011–8.1.2012) Helsingin Taidehallissa. Nuorten näyttely on ollut aina hyvä paikka katsastaa taiteen keskeisiä teemoja ja käsittelytapoja ja tutustua usein myös aiemmin tuntemattomiin nuoriin lupauksiin.

Juryn puheenjohtajana toiminut taidegraafikko Antti Tanttu (s. 1963). Taustalla Maecenas-killan palkinnon voittanut Kati Lehtosen (s. 1979) hieno lyijykynällä alumiinille piirretty Kantama (2010), jota olen ehtinyt jo aiemmin ihailla Kuvataideakatemian näyttelyssä.

Ensivaikutelma näyttelystä oli lievä pettymys, koska se oli niin ylettömän siisti ja esteettinen. Olisin kaivannut enemmän rosoa ja särmää ja jotain innovatiivisempaa. Lopulta kuitenkin huomasin pitäväni useimmista töistä, ja oli niitä särmiäkin piilossa kaiken hienostuneisuuden ja teknisen osaamisen keskellä. Kuten vaikkapa Erika Erren (s. 1979) ketunkynsistä tehdyssä teoksessa Kiusa (2011), jota hän tässä vielä viimeistelee pressitilaisuuden kuluessa:

Ja kun taiteessa saa nykyään luvan takaa assosioida paljon vapaammin kuin ennen, muistelin minäkin Erren teoksen ääressä jo kauan sitten edesmennyttä Taisto-kissaani, joka teki osamaksulla ostamastani nahkaselkäisestä Otavan isosta musiikkitietosanakirjasta mokkaselkäisen, ja myöskin edesmennyttä Repo-kissaani, joka rei'itti mahani ja kylkeni miltei päivittäin maatessaan päälläni, kun katselimme yhdessä televisiota. Kynsi on vahva elementti monessakin suhteessa. Myös toki metaforana.

Näyttelyyn valitut maalaukset olivat ehkä turhan vähäverisiä, mutta esimerkiksi veistoksissa oli voimaa, kuten vaikkapa Kalle Mustosen (s. 1979) Trojanissa (2011): 

Ja pakko on tunnustaa, että Mikko Kuoringin (s. 1977) Unioni (2010), 27 EU:n jäsenmaan lipusta kudottu räsymatto, oli suorastaan nerokas:

Videot oli koottu yhteen tunnin screeningiin, joten ne piti valitettavasti jättää myöhemmäksi toisen käynnin yhteyteen. Palaan siis aiheeseen, ja palaan siihen muutenkin, koska kirjoitin Kauppalehteen jo pikkuruisen jutun näyttelystä.

***

Taidehallin studiossa oli Sini Pelkin (s. 1978) näyttely Embarkation (3.12.2011–8.1.2012). Minulla on aiemminkin ollut vähän vaikeuksia suhtautua Pelkin työskentelyyn, jota pidän hieman yliteoretisoivana. Näin oli nytkin. En oikein tavoittanut sitä ideaa, että Embarkation olisi ollut "valokuvan tavoin rajattu liikkuva kuva", kuten Pelkki itse toteaa.

 

Jotain oudon viehättävää teoksessa kuitenkin oli, mutta liian jäsentymättömäksi se minun mielessäni jäi – ja vaille sitä poeettista voimaa, joka olisi epäilemättä tehnyt sen tehokkaammaksi.

Näyttelykuvia 275 & 276 & 277 & 278 & 279 & 280 & Luettua 66 & 67: Taas liikaa samalle päivälle...

Perjantaina vähän liian ahkera näyttelyiden kiertäminen vain jatkui.

Valokuvagalleria Hippolytessä oli Jaakko Ruuskan (s. 1981) On Strange Grounds (7.–30.1.). Melkein pitää pyytää anteeksi adjektiivia, mutta minusta näyttely oli jotenkin viehättävä:

Antropologissävyisesti Ruuska esittää japanilaiseen kulttuurin liittyen erittäin perustavan kysymyksen: "Mihin katseeni tarttuu, kun en ymmärrä näkemieni asioiden kulttuurisia merkityksiä?" Tähän hän yrittää vastaa pienillä digikuvillaan ja yhdellä – tosin ehkä vähän perusteettoman kömpelöllä – kaitafilmillä, jossa puolestaan tutkitaan ruumiin ja tilan suhdetta vieraassa kulttuurissa. 

Ruuska esittää varsin vaikuttavasti kysymyksen, joka meidän kaikkien pitäisi kysyä iseltämme aina, kun olemme vieraassa kulttuurissa.

Perusasioiden äärellä siis ollaan – ja niitähän meitä on käsketty oppimaan.

***

Hippolyten studiossa oli Hollannissa vaikuttavan tutkijan ja taiteilijan Kaisu Kosken (s. 1975) Pharmakon (7.–30.1.), joka käsitteli lääkejäämien kiertokulkua vesistössä. Vähän sellaiseksi pienenpuoleiseksi eleeksi näyttely jäi, mutta video oli hienosti toteutettu: 

***

Jos joku ihmettelee, että eikö tällaisen blogin miltei päivittäinen kirjoittaminen ole toisinaan aika puuduttavaa, niin oikeassa hän on. Onneksi siihen on lääkkeitä. 

Siis mainoskatko: tätäkin kirjoittaessani kuuntelen koko ajan levyä, jolla esiintyy minulle aiemmin tuntematon soul-laulaja. James Carrin (1942–2001) kaikki vuosien 1964–70 aikana julkaistut singlet kokoava CD The Complete Goldwax Singles (Kent 2001) on aivan fantastinen:

Ihan syyttä suotta en nosta tätä esimerkkkiä esiin, sillä esimerkiksi Vladimir Kopteffin näyttely herätti omalla tavallaan aivan samanlaisia kokemuksia kuin Carrin levy. Jonkun täytyy aina koota yhteen ja esitellä yleisölle näitä vähemmän tunnettuja mestareita. Ja toisinaan ne tuottavat pienen satorin taikka rock-kielellä kolahduksen, siis vaikeasti määriteltävän voimakkaan taide-elämyksen. Näin kävi Carrin kanssa ja näin kävi Kopteffinkin kanssa. Onneksi perikunta on julkaissut muistonäyttelyn yhteydessä myös Kopteffin tuotantoa esittelevän kirjan:

 

Kirja ei ole ihan viimeisen päälle toimitettu ja esipuhekin jää turhan vaatimattomaksi, mutta on siihen kuitenkin kuvattu kattavasti Kopteffin tuotantoa, joten se tulee kirjahylllyssä elämään niin, että aina silloin tällöin on mahdollista palata Kopteffiin, kun haluaa pohtia suomalaisen konstruktivismin vaiheita. Sis kaikessa vaatimattomuudessaan ihan tärkeä kirja.

***

Galleria Katariinassa oli yhdysvaltalaissyntyisen, Vapaasta Taidekoulusta pari vuotta sitten valmistuneen Enoch Bergstenin (s. 1979) piirroksia nimellä New Day Rising (12.–30.1.). Vähän sellaista vaistonvaraista ja entisaikaista puhelinpiirtämistä (silloin kun pöytäpuhelimia vielä oli) muistuttavaa jälkeä, jossa pisteet ja viivat leviävät omaa tahtiaan:

Välillä jyvä löytyy ja välillä vähän niin kuin ei. Kiinnostavan tuntuinen taiteilija kuitenkin.

***

Galleria Duetossa oli Heta Kanasen (s. 1953) näyttely Hiljainen vesi (13.1.–6.2.):

Luonnosta ja vuodenkierrosta ponnistava kuvasto oli ihan kelpoa ja osaavaa, mutta värit menivät toisinaan vähän makean puolelle. Vähän liian sieväksi kokonaisuus jäi ainakin minun makuuni. 

***

Galleria Brondassa ei ole paljoa viime vuosina tarvinnut käydä – niin sieväksi ja pikkuporvarilliseksi tuon aikoinaan niin tärkeän ja jopa vähän avantgardistisenkin gallerian linja on vuosien saatossa latistunut. Mutta kyllä sen tarjontaa kannattaa seurata. Nytkin siellä oli yllättäen Alpo Jaakolan (1929–1997) näyttely, jota vähän koomisen suurellisesti nimitettiin Retrospektiiviksi (12.1.–6.2.). Oikeastihan kyseessä on vain sekalainen kokoelma myyntiin laitettua jäämistöä eikä millään erityisellä näkökulmalla varustettu harkittu kokonaisuus, mitä retrospektiiviltä voisi vaatia. Mukana oli kuitenkin ihan kiinnostavia maalauksia ja pari hyvää veistosta – mutta kyllä on todettava, että aika epätasainen Jaakola oli: väliin itsekriitikin puute on antanut tulla läpi ihan silkkaa roskaa, josta nytkin oli näytillä pari esimerkkiä.

Nimetön ja ajoittamaton hirsiveistos ja ajoittamaton maalaus Aurinko.

***

Ja aivan niin kuin torstainakin perjantain taidepäivä huipentui avajaisiin. Galleria Heinossa avattiin Antti Tantun (s. 1963) näyttely (15.1.–6.2.). Tanttu jatkaa aikaisemmilla linjoillaan, mutta tuntuupa tuo lähestymistapa kestävän. Tantun teosten intensiteetti on tosi voimakas, ja niitä voi surutta lähestyä erilaisista alitajunnan ja eksistentiaalisetn tuntemusten näkökulmista. Varsinaisia symbolisia avaimia ei ehkä kannatakaan etsiä, mutta voi sitä muistella vaikka lapsuuden satuja ja niiden herättämiä tunnetiloja ja visuaalisia mielleyhtymiä.  

Yhden tulokulman Tantun teoksiin tarjoaa taidehistorioitsija Hanna Johansson näyttelyn yhteydessä julkaistussa luettelossa:

 

Aika voimakkaasti hän näkee Tantun työt "traagisen elämäntunnon synnyttäminä". Niissä on epäilemättä runsaastikin sellaisia elementtiejä, mutta Johanssonin tekstissä se taitaa vähän korkeafilosofisesti ylikorostua – samoin kuin se, että Tanttu olisi jotenkin erityisen leimallisesti "modernin jälkeinen taiteilija". Minulla on puolestani sellainen tunne, että juuri Tantun tuotannon kaltaiset työt tekevät tuon lineaarisen erottelun pikkuhiljaa tarpeettomaksi. 

Mutta hieno näyttely Tantulta jälleen kerran.

***

Ja nyt lopetan tältä päivältä kuvataiteen harrastamisen kokonaan. Kuuntelen keskittyneesti James Carrin toisen albumin A Man Needs a Woman (1968) – tai siis sen bonusraidoilla varustetun uusintajulkaisun CD:nä (Kent 2003):

Ja jos haluatte kuulla miltä soul kuulostaa kun se tosi deep, tässä on tarjolla YouTubesta Carrin kuuluisin klassikko The Dark End of the Street (1967). Ja jos oikein innostutte, tässä albumin nimiraita A Man Needs a Woman (1968). Ja jos ei riitä, niin sitten vain levykauppaan.

Luettua 16 & 17 & 18 & 19 & 20 & 21 & 22: Peel / Lauri Ahlgrén / Dominik Wlodarek / Simo Kuntsi / Kuntsin ikonit 1 & 2 / Tuhlaajapojan paluu

Pitkässä junamatkassa vieraaseen kaupunkiin ja hotellihuoneessa vietetyssä yössä on puolensa, vaikka ei reissaamisesta enää niin piittaisikaan. Saa nimittäin kerrankin lukea rauhassa. Vaasan reissulla sain luettua peräti seitsemän kirjaa, mutta parissa ei tekstiä niin kauheasti ollutkaan.

Dave & Holly Combs: Peel. The Art of the Sticker. Mark Batty Publisher 2008.

Combsien pariskunta pyörittää Peel-nimistä tarrataide- tai nykyään laajemminkin katutaide-aiheista lehteä. Tämä kirja on antologia kahdeksasta ensimmäisestä numerosta. Mukana on haastatteluja ja kuvareportaaseja. Peel on vähän sellaista tyypillistä fanzine-materiaalia, joten mitään aivan ihmeellistä ei jutuilta kannata odottaa. Mutta on mukana esimerkiksi graafisena suunnittelijana tunnetun katutaiteilija Shepard Faireyn (s. 1970) varsin informatiivinen haastattelu.

Siis tämä kuuluisa kaveri:

Tarrataiteesta kiinnostuneelle tämä on aivan hauska ja kohtuullisen laaja kuvakokoelma, mutta ei nyt ihan peruskirja kuitenkaan. En vain jaksa ymmärtää sitä, että näihin kirjoihin saatetaan heittää loppuun aitoja tarroja. Tässäkin on kahdeksan arkillista niitä. Kuka sitä nyt toisten tarroja viitsisi levitellä? Tai kuka viitsisi tärvellä omaa kirjaansa? Vai olenkohan minä nyt vain vanhanaikainen bibliofiili?

Anneli Ilmonen (toim.): Lauri Ahlgrén. Tampereen taidemuseo 1985. [Tekstit: Anneli Ilmonen, Päivi Loimaala, Marja-Liisa Vilppo, Anne Valkonen, Sirkka-Liisa Muittari]

Näitä vähän vanhempia ja vähän pienikokoisempia näyttelyjulkaisuja tulee todennäköisesti aivan liian helposti ylenkatsottua – varsinkin kun niissä on mukana vielä mustavalkoisia kuviakin. Tämäkin 71-sivuinen kirjanen on todellisuudessa aivan fantastinen tietopaketti Lauri Ahlgrénin (s. 1929) urasta. Ahlgénia on haastateltu, hänen uransa on kartoitettu seikkaperäisesti ja mukana on myös tämän Taide-lehden päätoimittajankin – sekä vielä aktiivisena taidepoliitikkona ja järjestöjyränä – toimineen taiteilijan kirjallisen tuotannon luettelo. Jos on vähääkään kiinnostunut taiteemme lähihistoriasta, on syytä olla kiinnostunut Ahlgrénista. Tästä on hyvä aloittaa.   

Ja kuinka moni tietää, että Ahlgrén on maamme ahkerimpia lasimaalausten tekijöitä – se kun ei ole niin järin seksikäs laji. Tässä Keravan kirkko vuodelta 1981:

Dominik Wlodarek: Final Work Documentation. [Dominik Wlodarek 2010.]

Toisinaan koen olevani aika etuoikeutettu. Olen muutaman kerran ollut antamassa Kuvataidekatemialle ja Taideteolliselle korkeakoululle lausuntoja oppilaiden lopputöistä. Nyt käsilläni on taas sellainen. Kuvataideakatemiasta valmistuva puolalaissyntyinen Dominik Wlodarek (s. 1976), jonka vuosikurssilla olin pari vuotta sitten viettämässä paria kritiikkipäivää Antti Tantun (s. 1963) johdolla, halusi minut toiseksi tarkastajakseen. Ei tarvinnut suostumusta miettiä. Tämä on hommaa, jota on erityisen hauska tehdä. On hieno nähdä se, kuinka taiteilija syntyy, ja on hienoa nähdä se, kuinka ahkeria ja vakavissaan nämä nuoret ovat. Ja kuinka hyviä taiteilijoitakin osa heistä jo on. Niin kuin tämä Wlodarek. Joku saattaa muistaa Galleria G:stä nämä hienot Hakaniemen heijastuskuvat (carborundum/kuivaneula):

On myös hienoa lukea, kun nuoret tekijät pohtivat tekemistään eivätkä pelkästään vain tee. On näillä tutkinnoilla ja niiden vaatimuksilla siis jotain hyviä puoliakin.

Riina Tiitola: Simo Kuntsi. Modernin keräilijän muotokuva. Kuntsin modernin taiteen museo 2006.

Miltei kaikki museot perustuvat tavalla tai toisella yksityiskokoelmille. Näin on myös laita Kuntsin modernin taiteen museon. Pohjan kokoelmille loi konsuli Simo Kuntsin (1913–1984) intohimoinen taiteenkeräilyharrastus.

Museo on julkaissut satasivuisen kirjan Kuntsista taiteenkeräilijänä ja taidevaikuttajana. Se perustuu kirjoittajan graduun, ja on siksi ehkä joiltain osin vähän kömpelö [siis yrittäessään olla tieteellinen], mutta kaikkineen kyse on varsin sympaattisesta paketista, jossa annetaan taiteenkeräilijästä sangen tasapainoinen kuva – jopa ehkä vähän rohkeakin, sillä kirjassa käsitellään myös keräilyilmiön psykologisia puolia, mikä tekee näistä arvokkaista äijistä väliin vähän koomisiakin. Niin kuin ehkä syytäkin on. Mutta kaikkineen Kuntsi tuntuu lukukomemuksen myötä hyvältä ihmiseltä, jonka harrastus on ollut asiantuntevaa ja jonka anteliaisuus on mahdollistanut hienon taiteen näyttämisen pohjalaiselle suurelle yleisölle.

Sympaattinen pieni kirja.  

Anne-Maj Salin (toim.): Kuntsin ikonit 1. Kuntsin modernin taiteen museo 2007. [Tekstit: Anne-Maj Salin, Göran Christenson, Marjatta Hietaniemi, Soili Sinisalo, Pia Timberg, Riina Tiitola]

Kuntsin modernin taiteen museon avajaisnäytelyn kuraattoriksi oli kutsuttu Malmön taidemuseon johtaja Göran Christenson. Hieno veto ottaa heti joku ulkopuolinen ikään kuin testaamaan, että kantavatko kokelman siivet. Ja kyllä ne vain selvästikin kantoivat. Näyttelyä en nähnyt, mutta luettelon perusteella voin todeta, että harmittaa. En ole koskaan aiemmin kunnolla tajunnut sitä, kuinka merkittävä Kuntsin kokoelma on. Se on varsinkin 1960–70-lukujen Suomen taiteen osalta ilmeinen aarreaitta. Ja on siinä joitain hyviä ulkomaalaisia lisiäkin. Tuhti luettelokin on ihan informatiivinen ja hauska, vaikka vähän liian usein saakin lukea niin ylen kliseisesti ja väsyttävästi, että joku on 'keskeinen' tai 'kansainvälisesti tunnetuimpia'. Mutta pieniä syntejähän nämä ovat. Niin kuin sekin, että Aleksandr Rodtšenkon nimi kirjoitetaan englantilaisittain – ja siis suomalaisitain väärin – Alexandr Rodchenko. Maisteri Timbergiä voisi kyllä vähän lisäkouluttaa. Purskahdin itse asiassa junassa nauruun, kun hän ryhtyi avaamaan Pentti Kaskipuron (s. 1930) tuotantoa Anu Tuomisen (s. 1961) avulla. Saahan sitä raikkaita tulokulmia kehitellä, mutta jotain rajaa...

Anne-Maj Salin (toim.): Kuntsin ikonit 2. Kuntsin modernin taiteen museo 2007.  [Tekstit: Anne-Maj Salin, Marjatta Hietaniemi, Riina Peltonen, Soili Sinisalo]

Kuntsin modernin taiteen museon toinen kokoelmakattaus keskittyi kotimaisiin nykyklassikoihin 1960–70-luvuilta. Luettelo jatkaa ensimmäisestä tuttua linjaa. Lyhyet johdannot ja tiiviit teosesittelyt. Vähän sellainen tunne kuitenkin jää, että luetteloon olisi pitänyt tehdä vielä pieni johdanto aikakauden taide-elämästä vähän laajeminkin. Nyt nämä jutut ovat liiaksi vailla kontekstia. Mietin tässä siis yleisökasvatusta. 

No, hauska kokoelma kuitenkin ja mukana myös vähän jo unohdettujakin mielenkiintoisia tekijöitä, kuten nuorena kuollut Mikael Stierncreutz (1936–1976). 

Anne-Maj Salin & Riina Peltonen (toim.): Tuhlaajapojan paluu. Suomalaista ja pohjoismaista nykytaidetta Swanljungin kokoelmasta. Kuntsin modernin taiteen museo 2008. [Tekstit: Göran Christenson, Martti Anhava, Anne-Maj Salin, Marjatta Hietaniemi, Riina Peltonen]

Jos oli Simo Kuntsi aikoinaan merkittävä keräilijä, on sitä nykyään hammaslääkäri Lars Swanljung (s. 1944), Vaasan poikia hänkin. Ja sinnehän Swanljungin nykytaidekokoelmat onkin sitten deponoitu. Mukana on sekä suomalaista nykytaidetta että myös pohjoismaista – muun muassa hienoja islantilaisia käsitetaiteilijoita – ja balttilaista nykytaidetta. 

Olen tuntenut Swanljungin jo vuosia, ja välillä aina soitamme toisillemme vähän velmuillen suutakin, mutta nyt ei mahda sille mitään, että kyllä tämän kokoelman laatu on tunnustettava. Merkittävän ja hienon kokoelman vaasalaiset ovat saaneet. 

Mutta hitto soikoon, tarkkuutta ja vähän kirjoittamisen intohimoa teosesittelyihin. Ja parempaa toimitustyötä. Pia Timbergkin aloittaa kaksi aivan peräkkäistä artikkelia kertomalla sen, että taiteilija NN "kuuluu Suomen keskeisimpiin..." Se vain nyt on niin brežneviläistä, ettei sen tarvitsisi enää kuulua nykytaiteen kieleen, ainakaan tällä frekvenssillä...