Julkaistua 791 & Virossa 187 & Katutaidetta 134: Malja Viktorille

Meinasi aivan unohtua. Tai ehkä vähän tarkoituksellakin, koska kompromettoin itseni ja olen kuitenkin vielä täällä rikospaikalla. Mutta menköön nyt sitten. Olin elokuun lopulla kahden graffititaiteilijan – EGS (s. 1974) ja Signor Sick (s. 1988) – ja yhden muun taiteilijan – joku Jan (s. ?) – maalausretkellä Saarenmaalla. Tässä toissa viikolla ilmestynyt Kansan Uutisten julkinen tunnustukseni:

Malja Viktorille

Tunnustan syyllistyneeni rikokseen – tai ainakin avunantoon.

Olen viettänyt muutaman viikon Saarenmaalla ja seikkailut ympäri saarta etsien ns. kulttuurikohteiden lisäksi myös vanhoja neuvostotukikohtia. Niitä on täällä yllättävän paljon. Esimerkiksi Muhun idylliseltä saarelta onnistuin löytämään merkitsemättömän tien takaa keskeltä pöpelikköä ydinohjustukikohdan. Siellä on ollut kolme ydinkärkeä – mihin lie suunnattuina. 

Viime viikonloppuna sain vieraita. Helsinkiläinen tunnettu katutaiteilija EGS ja hänen tallinnalainen kollegansa Signor Sick tulivat kylään. Heidän mukanaan oli vielä Jan – mistä lie kotoisin oleva kuvataiteilija, jolla on nuoruudestaan graffititaustaa ja joka viime vuodesta alkaen on taas verestänyt vanhoja muistojaan. 

Jan pisteliäänä virolaiselle pakolaispolitiikalle.

Kolme kirjainta: EGS.

 Signor Sick työssään.

Janin tyttöystävä.

 Ohjustukikohdan kasarmin seinää, uusi punatähti.

Toisen miehen vaimo.

2 x EGS & Signor Sick. Ohjuksia ei enää ole.

Vierailimme kahdessa ohjustukikohdassa ja yhdessä kesken jääneessä sovhoosin pääkonttorissa ja kulttuuriklubissa. Rakentaminen jäi silleen, kun Neuvostoliitto romahti. Keskeneräisen rakennuksen osti suomalainen yrittäjä, joka lupasi jatkaa rakennustöitä ja muuttaa talohirviön kylpylähotelliksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja nyt romahtamisvaarassa oleva jättirumilus pilaa kylän maisemaa. Sen purkamisen on arvioitu maksavan 40 000–50 000 euroa. 

Olen ollut katutaiteen kanssa tekemisissä jo melko pitkään ja olen pohdiskellut taidekriitikon ammattini myötä myös katutaiteen etiikkaa. Olin viime vuonnakin saman porukan kanssa Virossa maalaamassa ja kiinnitin huomiota siihen, kuinka tarkkoja nämä ammattimaisemmat – tai siis vakavammin tekemiseensä suhtautuvat – graffitimaalarit ovat. Olimme esimerkiksi Viivikonnan absurdissa autiokaupungissa, jossa keskellä metsää olevaa urbaania maisemaa leimaa hurjan mahtipontinen stalinistisen ajan klassismi. Pojat eivät kuitenkaan halunneet maalata näitä autioituneita aikansa muistomerkkejä lainkaan, vaan etsimme kohteeksemme rautatieaseman läheltä ja sivussa varsinaisesta kaupungista olevia osin romahtaneita rauniorakennuksia. 

Vanha mieskin jaksaa haahuilla romahtamisvaarassa olevassa keskenjääneessä sovhoosirakennuksessa.

EGS työssään.

EGS ja Signor Sick työssään.

Jan toi Leninin vierailulle sovhoosiin. Mukana Hélder Câmaran oivaltava aforismi: "When I give food to the poor, they call me a saint. When I ask why they are poor, they call me a communist."

J niinku Jan.

Osittain suhtautumista maalauspohjaan määrittelee aika. Tsaarinaikaiset linnoitusrakenteet tuntuvat olevan jo historiansa suojaamia. Niihin ei haluta kajota, vaikka eiväthän ne periaatteessa poikkea neuvostoajan linnoituksista millään tavoin. Vieras valloittaja on tullut ja manifestoinut valtaansa massiivisilla ja usein maisemaansa sopimattomilla, aggressiivisilla betoni- tai kivirakenteilla. Tsaarinaikaisissa rakenteissa on kuitenkin jotain romanttista historian havinaa, mutta neukkujen vallan manifestointia tuntuvat huoletta pilkkaavan kaikki – yhtä lailla oikealla kuin vasemmalla. 

Voikohan olla niin, että sadan vuoden kuluttua metsissä jäljellä olevat Neuvostoliiton ohjustukikohtien rauniot muuntuvatkin hiljalleen samanlaisiksi kohteiksi, ja risteyksiin aletaan laittaa niillekin tienviittoja? Ja silloin graffitin maalaaminen niiden seiniin ei ehkä enää tunnukaan niin hyvältä. 

Oli miten oli, me teimme tihutyötämme surutta.

EGS ja Signor Sick maalaavat omia signeerauksen kaltaisia piissejään usein yhdessä, väliin toisiinsa liittäen tai ainakin värimaailmaltaan keskinäistä vuoropuhelua käyden. Kyse on eräänlaisesta merkitsemisestä. EGS itse on sanonut: ”Haluan, että graffitit sopeutuvat ympäristöön. En halua kapinoida niillä. Siksi tykkään tutkia hylättyjä ja unohdettuja paikkoja. Taltioin jollain tavalla niiden historiaa tekemällä sinne teoksen.” 

Näin me teimme. Jan maalasi ensimmäiseen kohteeseen myös jättimäisen tatuoinnin, jossa oli hänen tuoreehkon tyttöystävänsä nimi. 

Jan teoreettikona.

Kaikki kolme samassa.

Ja pitihän minunkin vähän leikitellä. En kuitenkaan yrittänyt jäljitellä graffitimaalareita vaan käytin seinän muotoja hyväkseni.

EGS, Signor Sick ja vartiotorni.

Tämä lienee se varsinainen provokaatio. Viktor Kingisseppiä (1888–1922) ei Saarenmaalla juurikaan rakasteta.

Toisessa ohjustukikohdassa EGS ja Signor Sick jatkoivat omalla linjallaan, mutta Jan halusi tehdä ”jotain poliittisempaa”. Niinpä ehdotin, että tatuointiin tulee nimeksi Viktor. Poliittisuuden vaatimuksesta mieleeni tuli nimittäin välittömästi Viktor Kingissepp (1888–1922), saarenmaalaissyntyinen bolševikki, jonka Viron salainen poliisi KAPO teloitti vuonna 1922. Saarenmaan pääkaupunki Kuressaare kantoi nimeä Kingisepa vuodet 1952–1988, ja sen keskusaukiota koristi kuvanveistäjä Matti Varikin (1939–2011) Kingissepista tekemä monumentti. Veistos paljastettiin vuonna 1988, mutta se myös poistettiin samana vuonna. Nyt paikalla on kuvanveistäjä Amandus Adamsonin (1855–1929) vuonna 1928 samalle paikalle pystytetyn vapaussodan muistomerkin rekonstruktio – ja melko ironisesti sekin on juuri Varikin käsialaa.

Virolaisen julkisen veistotaiteen historia on siis täynnä tragikoomisia tarinoita. Virossa on myös poistettu lukematon määrä poliittisesti sopimattomia muistomerkkejä. Eniten minua on harmittanut se, että virolaiset ovat olleet hanakoita poistamaan omia kommunistejaan historiasta. Eivät he mitään miehittäjiä olleet vaan osa omaa virolaista historiaa. Se pitäisi osata sietää. 

Toisena kohteenamme olleen ja nyt Viktorin tatuoinnilla varustetun ohjustukikohdan omistaa nykyään Viron vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö Kaitseliit – siis jonkinlainen suojeluskunta tai kansalliskaarti. He purkavat parhaillaan tukikohtaa, jossa on kymmeniä rakennuksia. Vanhan neukkuaikaisen ohjushangaarin betoniovessa oleva Kingissepista muistuttava tatuointimaalaus asettuu merkityksellistäjänä monenlaiseen kontekstiin. Kaitseliitin miehiä ottaa varmasti pannuun, ja luulen heidän maalavaan sen peittoon varsin nopeasti – kuuluu rakennus sitten purettaviin tai säilytettäviin. Jotenkin olisi Kingisseppin veistoksen kanssa analogisesti aika hauskaa, että he tulisivat purkamaan sen, mutta ennen purkamista maalaisivat kuitenkin halveksimansa bolševikkijohtajan sitä ennen peittoon.

Ei minulla kovin rikollinen olo ole.

***

Tässä vielä Matti Varikin (1939–2011) yllä mainittu tragikoominen Kingisseppin muistomerkki. Jos en nyt ihan väärässä ole, sijaitsee se tällä hetkellä Tallinnassa Maarjamäen museon takapihalla hylkyveistosten hautausmaalla. Varik itse totesi eräässä haastattelussa, että pankaa vain se soraksi.

Julkaistua 767: Omimisen oikeus ja taiteen vapaus

Eilen tuli ulos Radio Yle 1:n Kultakuumeen kolumnini. Aihe tuli helposti, koska Jenni Hiltusen (s. 1981) video The Grind (2012) on herättänyt viime päivinä niin paljon keskustelua. Tästä linkistä teos Vimeossa.  

Videolla twerkataan feikkisaamenpuvussa, mikä sai kaksi kollegaa – Marja Helander (s. 1965) ja Outi Pieski (s. 1973) – kirjoittamaan aiheesta Helsingin Sanomien (9.5.) mielipideosastolle. Tässä linkki heidän juttuunsa.

Hiltusta itseään on haastateltu seuraavana päivänä ainakin Hesariin ja Yleen. Myös Kiasman Leevi Haapala ja Arja Miller kirjoittivat asiasta Kiasma-blogissa. Kriisinhallinta oli puolustavassa joukkueessa heikko. Näin Hiltunen Ylelle:
"Taiteilija Jenni Hiltunen ei halua alkaa selittää vuonna 2011 tehtyä taideteostaan sen tarkemmin" todettuaan ensin, että se on "ymmärretty väärin". Väärin ymmärtämisestä Millerkin puhui Hesarille: "Millerin mielestä kyseessä on väärinkäsitys siitä, mistä teoksessa on kysymys."

Olin jo luullut, että modernin kuoppaamisen myötä kaikki tulkinnat ovat arvokkaita, mutta voi niitä siis näköjään tehdä väärinkin. Onnetonta retoriikkaa keskusteluun osallistumisen sijaan.

Toinen onneton retorinen veto on joidenkin Hiltusen puolustajien esiinkaivama sensuurikortti. On aika pateettista ryhtyä puhumaan sensuurista, jos teos on esitetty Kiasmassa kaksi kertaa 2010-luvulla ja ostettu vielä kokoelmiinkin. Jos esimerkiksi ostamatta jättäminen tulkittaisiin sensuuriksi, syyllistyisi Kiasma sensuuriin suomalaisten taiteilijoiden osalta osapuilleen 100 000 kertaa vuodessa. Tämä on siis aika lähellä totuutta.

Asiaa käsitteli varsin painavasti blogissaan 11.9. myös yksi kollega lisää, Sanna Korteniemi (s. 1986) sekä myöskin Petra Unni.

On aihesta puhuttu aiemminkin: tässä linkki Neeta Jääskön blogiin vuodelta 2012.

Yritin kolumnissani tuoda esiin sen vaikeuden, johon oman mielipiteeni muodostamisessa ajauduin. On minustakin jo yritetty tehdä outoa moralistia. En oikein vieläkään osaa muodostaa selkeää mielipidettä asiasta, ja siksi olenkin iloinen keskustelun heräämisestä. Ehkä me kaikki opimme tästä vielä jotain.

Tuli luettua myös maailmalta tällainen juttu ja tällainen juttu. Nyt täytyy siis ryhtyä mietiskelemään kulttuurista appropriaatiota (tässä suomeksi – vinkki Heikki Kastemaalle: ryhdy laajentamaan).

Kolumnissani on yksi harmittava virhe, jota pyydän anteeksi. Mainitsen siinä, että Kiasman kokoelmissa ei ole Suohpanterrorin teoksia. Tämä ei pidä paikkaansa: sinne hankittiin heiltä yhdeksän julistetta hankintalautakunnan kokouksessa 11.2.2016. Yritän kolumneissanikin pitää kiinni journalistisista faktojen tarkastamisesta, mutta nyt se epäonnistui, koska julisteita ei vielä oltu ehditty viedä verkossakin käytössä olevaan Kansallisgallerian kokoelmatietokantaan, jonka kävin tsekkaamassa.
PS. Lauantaina. Tässä vielä linkki Lauri Erikssonin (s. 1965) tuoreisiin ajatuksiin.
PPS. Maanantaina. Kasaan tähän jatkoksi löytämiäni linkkejä. Tästä linkistä Pirita Näkkäläjärven hyvä juttu. 

Omimisen oikeus ja taiteen vapaus

Kuulun niihin ihmisiin, joille mielipiteen muodostaminen on yleensä helppoa. Toisinaan se on vaikeampaa, jos ei tiedä asiasta tarpeeksi. Tietoa voi kuitenkin hankkia.

Mielipide on subjektiivinen käsitys jostain asiasta, mutta se ei yleensä synny ilman kytkeytymistä mielipiteisiin toisista asioista. Mielipiteet muodostavat tietynlaisen rakenteen, joka yleensä käy yksiin vakaumusten kanssa. Kun havaitsee omassa rakenteessaan ristiriidan, ei pelkkä tiedonhankinta aina tunnu auttavan. Hämillään olemisen tunne on hyödyllinen ollessaan jollain tavalla kasvattava, mutta kun ratkaisua ei tunnu syntyvän, saattaa epätietoisuus olla piinaavaa. Näin on varsinkin silloin, jos epätietoisuutta tuottava asia liittyy omaan elämään perustavalla tavalla – esimerkiksi sekä moraaliin että ammatilliseen identiteettiin. 

Olen painiskellut vaikeaksi kokemani ongelman kanssa nyt kolme päivää. Mielessäni on asettunut vastakkain kaksi minulle tärkeää vakaumuksellista asiaa. Uskoni taiteen vapauteen on vakaa. Enkä ole uskossani yksin: todetaanhan perustuslaissakin (16 §), että ”taiteen vapaus on turvattu”. Vapautta on kahdenlaista: negatiivista ja positiivista, vapautta jostakin tai vapautta johonkin, mikä tekee perustuslain tulkitsemisen ongelmalliseksi. Demokraattisessa yhteiskunnassa olisi mielestäni syytä panostaa positiiviseen vapauteen. Olen kirjoittanut Antti Majavan kanssa: ”Markkinaistuvassa yhteiskunnassa ilmaisunvapaus toteutuu vain, jos sille annetaan edellytykset. On syytä kysyä: Kuka saa puhua, kuka saa esiintyä, ketkä pääsevät kerrotuksi? Kulttuurimme on täynnä erilaisia ryhmiä, vähemmistöjä, myös alistetussa asemassa olevia ryhmiä, joita opimme ymmärtämään vasta kuultuamme heidän tarinansa. Ilmaisunvapaus tarvitsee julkista tukea, koska kaikilla tarinoilla ei ole eikä voi olla markkinointikanavia.” 

Uskoni alistetussa asemassa olevien ihmisryhmien yhdenvertaisuustaistelun oikeutukseen on yhtälailla vakaa. En ole tässäkään yksin: perustuslaissa (6 §) todetaan, että ”ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella”. Yksi Suomessa yhdenvertaisuustaistelua käyvä ihmisryhmä on saamelaiset. Olen kirjoittanut pariinkin otteeseen paheksuvasti siitä, että Suomi ei vieläkään ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta jonka tavoitteena on turvata alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu muuhun väestöön nähden. 

Nyt nämä kaksi asiaa ovat mielessäni törmänneet yhteen. Kuvataiteilijat Marja Helander ja Outi Pieski kirjoittivat Helsingin Sanomiin (9.5.) mielipidekirjoituksen, jossa he tuomitsivat kollegansa Jenni Hiltusen videoteoksen The Grind (2012) hankinnan Kiasman kokoelmiin. Videossa twerkataan – eli heilutellaan provokatiivisesti pyllyä – feikkisaamenpuvussa.

Taiteessa appropriaatiota eli omimista on pitkään pidetty yhtenä peruskeinona. Taiteilijat ovat tottuneet ottamaan haltuunsa ja varioimaan edeltäjiensä käyttämiä kuvia. Yhteiskunnallisessa taiteessa appropriaatio on ollut yksi keskeinen taistelun väline: esimerkiksi Jani Leinonen on ominut taiteeseensa globaaleja brändejä ja pilkannut niitä. 

Helander ja Pieski kokevat appropriaation Hiltusen tapauksessa kulttuuriseksi varkaudeksi, jolla loukataan saamelaisia. Kyse ei siis ole siitä, että teos käsittelisi saamelaisia väärin, vaan siitä, että teos ei käsittele lainkaan saamelaisia mutta käyttää motivoimattomasti hyväkseen heille symbolisesti tärkeitä asioita. 

Mielipidekirjoitus on herättänyt somemyrskyn, jossa pääsääntöisesti on asetuttu Helanderin ja Pieskin kannalle. Taidehistorioitsija ja sukupuolentutkija Leena-Maija Rossi kirjoitti: ”Kiasman taholta osoitetaan nyt käsittämättömän huonoa visuaalista lukutaitoa ja erittäin horjuvaa kulttuurista sensitiivisyyttä.” Harvoja riitasointuja tarjoili kuvataiteilija Riiko Sakkinen, joka hihkui: ”Taiteen vapauden puolesta! Poliittista korrektiutta vastaan! Viva Jenni Hiltunen!” 

Kiistämätön fakta kuitenkin on, että Hiltusen vapautta ei ole kukaan rajoittanut tai yrittänyt rajoittaa. Ongelma tuntuu asettuvan siihen, kenen omaisuutta on moraalisesti hyväksyttävää omia ja ennen kaikkea siihen, tuleeko tuolle omimiselle lisähyväksyntää vallankäyttäjien taholta. 

Kyse ei ole poliittisesta korrektiudesta. Kyse on vallasta ja siten väistämättä alistussuhteista. Kiasman jokainen ostopäätös on poliittinen teko, jolla on seuraamuksensa. Mainittakoon vielä, että Kiasman kokoelmissa ei ole Helanderin tai Pieskin teoksia – eikä myöskään appropriaatioistaan tunnetun saamelaisaktivismiryhmä Suohpanterrorin teoksia, vaikka niitä on sen seinillä nähtykin. 

Kansallisen instituution suorittama taiteen ostaminen voidaan tulkita myös positiivisen vapauden mahdollistamiseksi. Tätäkin Kiasma voisi miettiä.

Näyttelykuvia 1015 & Katutaidetta 122: Traman seurassa

Keskiviikkona olin Jani Leinosen (s. 1978) ja Elina Rislakin Janin Tottelemattomuuskouluun liittyvässä radio-ohjelmassa yhdessä legendaarisen katutaiteilija Traman (s. ?) kanssa. Tässä linkki Areenaan. Puhuimme kaupunkitilasta ja graffitista ja vähän muustakin.

Kai se meni osapuilleen niinku piti.
Pasilasta lähdimme Janin ja Traman kanssa Make Your Mark Galleryyn, missä Tramalla on parhaillaan näyttely I waz born train trax (7.–29.11.). Ikää on Tramallekin jo kertynyt, ja tämä varmaan tuottaa tiettyä nostalgiaa. Näin tiedotteesta: "Graffitin luonnetta teoksissa ilmentävät niin niiden pohjamateriaalina toimivat lähijuna-asemilta varastetut asemakartat kuin teosten kaakelikuvioinnit. Trama kertoo saaneensa idean teosten toteutukseen matkustaessaan maailman juna- ja metroasemilla: 'Vanhoilla asemilla seinät ovat yleisesti kaakeloituja ja niitä koristelevat hienot graffitit. Maalattuani teokset valmiiksi olen leikellyt teokset erilaisia kaakelikuviointeja mukaillen, jonka jälkeen kasannut maalauksen ja viimeistellyt teoksen.'"

 Trama ja loppuunmyyty (!) näyttely.

Sanoin Tramalle, että kriitikkona voisin todeta teoksissa olevan "niiden historiallisuuden kautta kiinnostavaa kerroksellisuutta". Ja nyt totean, että juuri näinhän se on. 

Ja pannaan nyt sitten vihdoin liikkeelle tieto Make Your Mark Galleryn seuraavasta näyttelystä. Sepä olenkin minä itse! Ja vieraina eräs taide-elämämme mysteeri, Kamreeri Honkanen sekä Sirpa Viljanen. Kohta lisää tietoa.
Muun muassa tällaista provoa on luvassa:

Virossa 166 & Katutaidetta 121: Pojat seikkailuretkellä

Perjantaina lähdin viikonlopuksi Viroon seikkailemaan. Mukana olivat EGS (s. 1974) ja Jani (s. 1978). Ensimmäisen yön vietimme Laulasmaalla kuvanveistäjäystävieni Terje Ojaverin (s. 1955) ja Jüri Ojaverin (s. 1955) luona ja söimme illalliseksi Terjen samana päivä poimimia sieniä ja herkullisia perunoita omasta maasta.

Aamulla Kloogarannan uimarannan hylätyt neukkurakenteet (katsokaa ihmeessä edellä linkki Jürin nimen alla) saivat EGSiltä uutta väriä:

Kloogarannan uimaranta on häkellyttävä paikka. Neukkuaikana se oli luksusta – sinne rakennettiin pistoraide, siellä oli useita kioskeja, ravintola ja kaikki muut herkut. Uuden itsenäisyyden myötä kukaan ei pitänyt siitä huolta, se rapistui ja lopulta raunioitui kokonaan. Nyt sitä suunnitellaan jälleen kunnostettavaksi.
Matkalla pysähdyimme Põllkülassa, missä oli aikoinaan inkerinsuomalaisten kauttakulkuleiri. Piti käydä pusikossa, ja samalla syntyivät nämä – Janikin tarttui purkkiin ensimmäistä kertaa sitten teini-iän:

Tallinnasta otimme mukaan Signor Sickin paikallisesta Multistab-ryhmästä, ja lähdimme kohti itää. Maailma oli taas pieni: juuri SSick on ollut seurantani ja fanitukseni kohteena Tallinnassa jo vuosien ajan, eikä minulla ole ollut aavistustakaan siitä, kuka tämä taiteilija on. Nyt hän sitten yllättäen istui takapenkilläni.
Länsi-Virumaalle päästyämme menimme Haran sukellusvenesatamaan – hieno paikka jonne voi mennä myös kalaan tai ihailemaan neukkuajan militaarimaalaustaidetta:

EGS ja SSick tekivät kimpassa:

Janikin pääsi vauhtiin:

  

Jani väänsi vielä yhden tatskan. Tisler ei muuten viittaa puuseppään (viron 'tisler') vaan Alice Tisleriin (1893–1918), yhteen viron harvoista naispuolisista punakaartilaisista, joka kuoli taistelussa saksalaisia vastaan. Itä-Virumaalla Kohtla-Järvellä toimi aikoinaan myös samanniminen punkbändi. 

Yön vietime Karepalla viettäen ystäväni ja kollegani Teet Veispakin 60-vuotisjuhlia. Väliin laulettiinkin – sekä viroksi että venäjäksi ja lopulta suomeksikin, kun sain Janin pienissä promilleissaan taivuteltua vetämään Päivänsäteen ja menninkäisen kokonaisuudessaan – tunsin jopa lievää ylpeyttä seurueestamme (kuvan laatu johtuu varmaan omista pienistä promilleistani):

Taustalla Leonhard Lapinin (s. 1947) hieno teos. Myös Lapin oli juhlissa mukana.

Aamulla jatkoimme Itä-Virumaalle. Aloitimme Kukrusen palavankivenkaivoksen betonoidulta suuaukolta, jonka olen muutama vuosi sitten löytänyt pöpeliköstä. Juuri Kukrusen kaivos oli Viron ensimmäinen alan kaivos. Se aloitti toimintansa jo vuonna 1916: 

Tältä siellä näytti toissapäivänä, kun EGS ja SSick laskeutuivat pöpelikköön:

Janin toipuva akillesjänne ja minun rapistuvat polveni estivät meitä menemästä mukaan. Aukko oli nimittäin aika syvällä miltei näkymättömissä ja pöpelikkökin oli varsinainen pöpelikkö:

Sitten suuntasimme Sillamäeen syömään lammasta ja ihailemaan uraanimuistomerkkiä. Häkellyttävän myöhään (1987) pystytetty muistomerkki Kosmos ja ihminen on tehty ikään kuin "rauhanomaiselle uraanille" (juuri Sillamäessä rikastettiin uraani neukkujen ydinaseita varten). Veistäjä on virolainen Renaldo Veeber (1937–2010):

Ja sitten pikaisesti Viivikonnan aavekaupunkiin. Se on yksi Viron hurjimmista paikoista. 

Olen huomannut, että monet taidemaailman tuttavani vierastavat graffitia, osa pitää sitä töhrintänä. Mainittakoon kuitenkin painokkaasti, että näiden vakavammin toimivien katutaiteilijoiden ammattietiikka on varsin tiukka. Ei esimerkiksi EGSin mukaan tulisi mieleenkään maalata yllä olevan kuvan näköisiä stalinistisen uusklassismin muistomerkkejä – niin asumattomia kuin ne ovatkin. Niinpä mekin hakeuduimme kylän reunamalle lähelle rataa ja tuotannollisten raunioiden äärelle. 

EGS ja Ssick ottivat yhden nurkan:

Janin varmuus lisääntyi nopeasti:

Hän teki vielä yhden tatskan (ja Lydiahan on tietysti rakastettu virolainen runoilija Lydia Koidula):

Ja vielä tähden, jonka syntyaikaa – sen haalistuttua – joku satunnainen matkailija saattaa vähän mietiskelläkin:

Minä istuskelin löytämälläni mukavalla tuolilla... 

... ja ihmettelin sitä, miten todelliset tekijät vääntävät piissin vartissa:

No, tunnustettakoon, että yritin minäkin. Pieleen meni. Yritin tehdä yksinkertaisen El Lisstitzky (1890–1941) -variaation, mutta enhän minä saanut ympyrääkään kunnolla aikaan, ja lisäämäni härpäkkeet menivät aivan perseelleen. Niinpä en kehtaa laittaa tähän isoa kuvaa, mutta avoimuuden nimissä tuossa se on pienenä vasemmalla:

Mutta olihan se hauskaa 58-vuotiaana yrittää tehdä elämänsä ensimmäistä graffitia. Ehkä ryhdyn harjoittelemaan.

Sitten lähdimmekin jo kotia kohti. 

PS. Juuri SSick opasti meidät Haraan, missä hän on käynyt aiemminkin:

Julkaistua 689 & Luettua 134: "Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija"

Kuten edellä totesin, teen töitäkin. Kirjoitan itse asiassa liikaa. Jani Leinosen (s. 1978) Kiasman Tottelemattomuuskoulun (4.9.2015–31.1.2016) yhteydessä ilmestyi julkaisu, johon minulta oli tilattu artikkeli. Istuimme Janin kanssa pariin kertaan terassilla, ja alla lopputulos. 

Itse kirja on aika hauska ja monipuolinen. Arja Miller kytkee Jania pop-taiteeseen, mitä minä yritän jutussani vähän vastustaa. Minna Raitmaa taustoittaa kouluajatusta, ja lisäksi Jania on haastateltu useamman hengen voimin. Koulun kova opettajakaarti esitellään myös. Hirveitä suvakkeja kaikki tyynni: Li Andersson, Karri ”Paleface” Miettinen, Riku Rantala & Tunna Milonoff, Marjaana Toiviainen ja Sampsa.

"Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija" 

Punk Police are afraid of me, huh,
a young nigga on the warpath,
and when I’m finished, it’s gonna be a bloodbath 
– N.W.A., Fuck tha Police, 1988

Järjestelmällisesti otetut valokuvat luovat geometrisen mielikuvakokonaisuuden, siis veistoksen ilman ainetta. Kävely taas on energiaa, joka on uhrattu muodon saavuttamiseksi. Muoto on siis kaksitahoinen: kävely on sen konkreettinen osa, valokuvat ovat käsitteelliseen maailmaamme tuotuja merkkejä, jotka toimivat vain sen ehdoilla. Tuntemalla käsitteellisen ’kuvien geometrian’ tekijä voi toimia todellisuutta veistäen ja/tai alistua sen veistettäväksi. 

– Lauri Anttila, ’Matkakuvia maasta’, Taide 2/84

Näen meidät [Critical Art Ensemble] kuin kokeellisena siipenä etsimässä työkaluja ja uusi käyttäytymistapoja, uudenlaisia tilanteita, joita voimme luoda. Jotkut niistä toimivat ja jotkut eivät. Jos onnistumme, muut liikkeet voivat toivottavasti ottaa niitä käyttöönsä ja käyttää niitä miten haluavat. 

– Steve Kurtz Gregg Bordowitzin haastattelussa, F Newsmagazine, joulukuu 2014.

En koe Jani Leinosta pop-taiteilijana. Eikä Leinonen oikein itsekään: hän toteaa, että pop-taide on ehkä lähinnä se lokero, johon hänet on helppo sijoittaa, kun joku maallikko haluaa tietää, mitä hän tekee. Ei tarvitse selostaa niin pitkään, koska Andy Warholin tuntevat kaikki. 
Perustelen käsitystäni sillä, että nykyään pop-taiteesta puhuminen olisi elävän aktivistin taiteesta puhuttaessa vain anakronismi. Pop-taiteelle on käynyt samoin kuin kaikille taiteen suuntauksille. Ensin se tulee yleiseen tietouteen, sitten se historiallistetaan ja lopuksi se menettää poleemisen luonteensa ja siitä tulee vain tyyli tyylien joukossa. Näin voi puhua yleisemmälläkin tasolla – kuten Matei Calinescu teki modernin problematiikkaa käsittelevässä kirjassaan Faces of Modernity jo vuonna 1977. 
On tietenkin totta, että Leinonen käyttää hegemonisen massakulttuurin kuvastoa taiteessaan, ja tämä sitoo hänet tavallaan pop-taiteen jatkumoon, mutta voisiko ajatella, että metatason tietoisuus pop-taiteesta ja sen hyödyntäminen Leinoselle ominaisen aktivismin keinona on jo jotain muuta kuin taidetta. Vuonna 2002 Kuvataideakatemiasta valmistunut Leinonen edustaa sitä sukupolvea, jolle kysymykset tyylisuunnista (surrealismi, postmodernismi…) tai taiteen lajeista (maalaus, kuvanveisto…) ovat menettäneet merkityksensä. Näin on käynyt taiteen ja elämän rajoillekin – siis sille, että mikä osuus missäkin projektissa on taidetta ja mikä jotain muuta, esimerkiksi todellisuutta tai totuutta. 
Toisinaan tekisi mieli ajatella, että Leinonen ei ole edes taiteilija vaan pikemminkin kansalaisaktivisti, joka vain käyttää taidetta työkalunaan – koska hänellä on taiteilijakoulutus ja hyvät strategiset kyvyt hyödyntäessään taiteilijan statustaan. Hän esimerkiksi pääsee Nykytaiteen museo Kiasmaan levittämään sanomaansa, joka – ehkä hieman yllättäen postmodernin jälkeen – nojautuu suuriin tarinoihin.

Hyvänä strategina Leinonen pääsi Kiasmaan jo opiskeluaikoinaan. Tutustuin häneen paremmin vuonna 2001, jolloin toimin Taiteen päätoimittajana. Tuolloin hän järjesti Kiasma-teatteriin Nykytaiteen avoimet suomenmestaruuspainit. Mukana tuomaristossa oli kanssani ajan taidevaikuttajia: Ilona Anhava, Jari Björklöv, Irmeli Hautamäki, Tuula Karjalainen, Taava Koskinen, Altti Kuusamo, Asko Mäkelä, Anne Rouhiainen ja Kimmo Sarje. 

Painikilpailu ei ollut edes Leinosen ensimmäinen onnistunut julkisuusstuntti. Sitä ennen hän oli saanut näkyvästi palstatilaa, muun muassa Helsingin Sanomissa, Joonas Kodan kanssa Kuvataideakatemian tiloihin tekemällään muotokuvaprojektilla 11 ja 33 vaikuttajaa (1998) – muistan tuosta Joseph Kosuth -parafraasista (One and Three Chairs, 1965) ainakin Ilona Anhavan muotokuvan. Leinosen ja mainostoimistomaailmassa kunnostautuneen Jaakko Veijolan Tähtikriitikko-niminen rahapeli esiintyi tv:n jo unohdetussa keskusteluohjelmassa Kaken pesula vuonna 2001. Tähtikriitikko tuotti sattumanvaraisia ja järjettömiä lauseita, mutta päävoitto tuli aina lauseella ”Pessi rouhii rintaa” – viittaus siis silloiseen Helsingin Sanomien kuvataidekriitikkoon Pessi Rautioon, joka nykyään toimii Taiteen päätoimittajana. 
Kirjoitin painikilpailuiden innoittamana Taiteeseen (3/2001) pääkirjoituksen, jossa haukuin Leinosen ja häpesin osallistumistani tuomaristoon: ”Oikein hävettää ja vituttaa, kun välinpitämättömyyttäni, kiltteyttäni tai turhamaisuuttani menin mukaan moiseen hölmöilyyn.” Totesin tuolloin: ”Jani Leinonen on jo nuorena opiskelijana taitava strategi, joka hakee tehokkaasti paikkaansa taiteen kentältä.” Leinonen tietysti vastasi Taiteen seuraavassa (4/2001) numerossa, muun muassa: ”Saavatko taidekirjoittajatkin käskyjä ylhäältä; eikö taidekenttäkään voi kriittisesti arvioida omia asioitaan? Tämänkö takia Kantokorpikaan ei sano mitään? Ja, keneltä käskyt kirjoittamatta jättämisestä tai villaisella painamisesta tulee?” Hän tarjoutui myös minulle rinnakkaispäätoimittajaksi. Siitä lähtien olemme olleet ystäviä – olipa hän minulla myöhemmin jonkin aikaa toimitussihteerinä ja lähdettyäni lehdestä yhden numeron vt. päätoimittajanakin. 
Leinonen itse pitää varhaisia interventioitaan lähinnä opiskeluajan harjoitustöinä, eikä niistä löydy enää paljoa dokumentoitua tietoakaan. Otan ne esiin – jo aiemmin mainitun turhamaisuuden sijaan – siksi, että Leinosen instituutiokriittinen toimintatapa on syntynyt tuolloin. On jotenkin ”luonnollista”, että aluksi se suuntautui taidemaailmaa kohtaan, myös sitä koulutusta kohtaan, jota Leinonen sai. Hänen omien sanojensa mukaan nuorille taiteilijanaluille ei kerrottu juuri mitään heitä odottavan taidemaailman rakenteista ja hierarkioista. He alkoivat siis ottaa sitä itse haltuunsa. Tämähän on tietysti tavallaan pop-taiteelle ominaista appropriaatiota, omaksi ottamisen taidetta, mutta mielestäni se ei ole kuitenkaan pop-taiteelle ominaista tyylillistä lainaamista vaan pikemminkin todeksi tekemistä. Leinonen tarjoutui Taiteen päätoimittajaksi vuonna 2001, ja vuonna 2006 hän oli sitä yhden numeron verran. Voisiko tämä prosessi olla taidetta? Luulen, että Leinonen ja minä voisimme molemmat vastata myönteisesti. Leinosen ehkä ainoa merkittävä opettaja Kuvataideakatemiassa oli nimittäin Lauri Anttila, suomalaisen käsitetaiteen grand old man: ”Laurin kurssi kuvallisen ajattelun perusteista ensimmäisellä vuosikurssilla avasi taidemaailman ihan auki. Se esitteli todella hienolla tavalla niin paljon sellaista, minkä en olisi edes tajunnut voivan olla taidetta. Lauri oikeastaan opetti meille, että mikä tahansa voi olla taidetta. Ja näytti sen hurjalla tavalla. Kyllä Lauri on yksi isoimmista silmieni avaajista.”
Toinen Leinosen käänteentekevä kokemus oli vaihtovuosi pittsburghilaisessa Carnegie Mellon Universityssä, jossa hänen opettajanaan oli Critical Art Ensemblen jäsen Steve Kurtz: ”Steve oli vähän kuin poliittisen taiteen Lauri Anttila, se avasi mulle räjähdysmäisesti taiteen yhteiskunnallisen vaikutuksen. Siellä tuli myös luettua: Quattari, Deleuze, Baudrillard…”

Massa- ja populaarikulttuurin valikoituminen Leinosen kuvamaailmaan ei ollut tietoinen appropriaatio vaan hänen kuvamaailmansa kehittymisen perusta: ”Piirtelin todella pienestä pitäen, varmaan 6–7-vuotiaasta alkaen, kaikkea mahdollista sellaiseen pieneen vihkoon, mainoksista leffajulisteisiin, broidin pornojulisteista Sabrinaan ja Samantha Foxiin. Aina kuin näin kiinnostavan mainoksen tai leffajulisteen, rupesin jäljentämään.” 

Vähän vanhempana Leinonen oli katutaiteilija – ei tosin mikään iso rikollinen, koska laittomia piissejä kertyi vain viitisen kappaletta. Hän kuitenkin eli hip hop -maailmaa: ”Halusin olla musta kansalaisoikeusaktivisti. 12-vuotiaana lempibiisini oli N.W.A.:n Fuck tha Police (1988).” Mainittakoon, että Leinosen isä on ihan oikea mutta ”kiltti poliisi”. 
Vaikka Leinonen onkin SM-tason urheilija sekä uinnissa että amerikkalaisessa jalkapallossa ja on juossut maratoninkin aikaan 3,06, hän valitsi jo lapsena taiteen, omaehtoisesti: ”Sitten tuli ne taidekoulut, joissa opetettiin, miltä taide näyttää. Rupesin unelmoimaan sellaisesta taiteesta, joka näyttää klassiselta taiteelta. Mähän olen käynyt kaikki lasten ja nuorten kuvataidekoulut, taidekurssit ja kuvataidelukiot, olen suomalaisen taidekasvatuksen täysin läpikäynyt huipputuote."
Kuvataideakatemiaan Leinonen pääsi jo kesken lukion, mutta kävi kuitenkin ensin koulunsa loppuun. ”Olin akatemiassa vähän pihalla, olin maalannut ja veistänyt paljon, mutta lopulta en halunnut tehdä mitään, kyselin vain hankalia kysymyksiä opettajilta ja kyseenalaistin kaikki perusteet, laitoin opettajille postilaatikkoihin niille tehtyjä koekysymyksiä ja järkkäsin niiden pohjalta keskustelutilaisuuksia.” 
Mahdollista pop-taidetta enemmän Leinosta kiinnosti Juhani Palmu. ”Mua vitutti, että Juhani Palmu oli symbolinen vihankohde, mihin kaikki lähti mukaan. Kaikki puhuivat sen maalauksista, miten paskoja ne on, ja nehän oli kuitenkin ihan tavallisia perusjuttuja, tusinamaisemaa, ei niiden olisi pitänyt herättää sellaista vihaa. Olin niin ihmeissäni siitä Palmun vihaamisen konsensuksesta, että sitten menin sille kesäduuniin. Kävelin sisään, ja sanoin, että ”moi, mä oon kuvataideakatemiasta, olisko duunia?” Olin siellä pari kuukautta ja halusin myös tarkastaa, että pitääkö ne kaikki jutut paikkansa, muun muassa, että se ei itse maalaa taulujaan. Yritin tarjota itseäni maalaamaan, mutta ei se suostunut siihen. Sitten mä olin Kaken pesulassa ja vein sinne Palmun duunin. Laila Pullinen raivostui mielettömästi ja kysyi, että miksi tuot tänne tällaista.” Voisiko tämäkin olla taidetta?” Luulen, että Leinonen ja minä voisimme molemmat vastata myönteisesti. 

***

Syy siihen, miksi Leinonen ei oikeastaan edes halunnut puhua nuoruutensa töistä liittyy varmaankin siihen, että hän on myöhemmin lisännyt ikään kuin esteettisiin laatukriteereihinsä konkreettisen tavoitteen ja sen saavuttamisen. 

Food Liberation Armyn (2011) tavoite oli osin vielä selkiytymätön, mutta julkista keskustelua se ainakin herätti. Leinosen luotsaama FLA sieppasi Helsingin Ruoholahden McDonald’sista ikonisen Ronald McDonald -hahmon, ja myöhemmin näyttelyn avajaisissa se – tai itse asiassa kipsikopio siitä – teloitettiin verkossa yleistyneiden teloitusvideoiden tavoin. McDonald’sille oli annettu määräaika vastata sille esitettyihin ruoan alkuperään ja terveysriskeihin liittyviin kysymyksiin. Yhtiö ei kuitenkaan vastannut kysymyksiin määräaikaan mennessä, joten giljotiinin terä putosi, vaikka Leinonen odottikin omien sanojensa mukaan toiveikkaana viimeiseen hetkeen vastauksia: ”Olisin halunnut säästää Ronaldin hengen.” Leinonen itse sanoi myöhemmin olleensa pettynyt siitä, että Suomessa tempaus oli esillä lähinnä poliisitutkinnan ja oikeusjutun takia, eikä toivottua keskustelua ruoan tehotuotannosta syntynyt. Tuloksena oli Leinoselle ja kahdelle muulle aktivistille 60 päiväsakkoa. 

Leinonen nimittää Budapestissä vuonna 2014 toteuttamaansa Hunger Kingiä epäonnistuneeksi myös tavoitteen toteutumattomuudesta. Teoksellaan hän kritisoi Unkarin uutta ja raakaa asunnottomiin kohdistuvaa lainsäädäntöä. Nukkuminen julkisilla paikoilla on kielletty, ja Unkarissa sakotetaan kieltoa rikkovia henkilöitä – ei tosin niitä, jotka leiriytyvät jonottamaan uutta iPhonea tai konserttilippuja. Kolmannesta sakosta odottaa vankilatuomio. 

Hunger King näytti hampurilaisravintolalta, jossa oli kaksi sisäänkäyntiä: toinen köyhille ja toinen rikkaille. Köyhät jonottajat saivat hampurilaisboxissa 3 400 forinttia eli Unkarin valtion vähimmäispalkan päivältä. Rikkaille oli ohituskaista ja taidetta myynnissä. Sisällä sai tietoa Unkarin tilanteesta, ja sieltä pystyi lähettämään viestejä Unkarin hallitukselle. 

Hunger King oli taiteellisessa mielessä menestys: se sai runsaasti huomiota sekä paikallisessa että kansainvälisessä lehdistössä. Myös somen käyttö onnistui: tuolloin Unkarin valtion PR-tehtäviä hoitanut kansainvälisen kommunikaation apulaisvaltiosihteeri Ferenc Kumin (nykyinen Unkarin pääkonsuli New Yorkissa) sai ottaa vastaan kymmeniä tuhansia twiittejä. 

Mutta miksi Hunger King epäonnistui? Leinosen mukaan siksi, että lainsäädäntöä ei sen avulla kuitenkaan saatu muutettua. Yksi ongelma oli se, että vaikka Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutin Finnagoran Leena Pasanen, joka oli innoissaan projektista, sai järjestettyä Leinoselle hyvät kontaktit paikallisiin järjestöihin ja tutkijoihin, eivät ne uskaltaneet puhua julkisuudessa omilla nimillään – paitsi A Város Mindenkié (= Kaupunki kaikille). Valtion tuki olisi saattanut katketa yhdessä päivässä, ja monet kokivat kuitenkin asunnottomien akuutin hädän hoitamisen tärkeämmäksi tehtäväksi. 
 

***

Se, että Leinonen kokee Hunger Kingin epäonnistuneeksi projektiksi, kertoo jotain hänen taiteilijanlaadustaan. Leinonen muistelee vieläkin opiskeluaikojaan, jolloin oli vallalla modernistinen taiteilijamytologia ja herooisen yksilöllisyyden korostaminen. Leinonen on alusta alkaen ollut kollektiivinen toimija, toisinaan pareittain ja toisinaan niin, että projektissa on mukana kymmeniä ihmisiä – jos ei yli sadankin. Leinosesta ei tullut modernin jälkeistä postmodernistia, joka suhtautuisi aiheisiinsa ironialla tai sarkasmilla. Ominaiseen tapaansa törmäyttäen hän tuo esiin jopa sen, että tietyssä mielessä Perussuomalaiset olivat oikeassa edellisissä eduskuntavaaleissa tuodessaan esiin ”postmodernin tekotaiteellisuuden”. ”Minä olin vihainen siitä sarkasmista, jota tykitettiin koulussakin: mihinkään ei sitouduta, suuret tarinat on kuolleita. En minä halunnut sitä. Se oli helppo lähestymistapa, kun kaiken voi pitää etäisyyden päässä, kaikki on tasa-arvoista ja kaikki vain lilluu.” 

Leinonen uskaltaa nimetä nimiäkin. ”Otetaan vaikka Edward Snowden. On meillä uusia sankareita, joissa ei ole häivääkään ironiaa. Snowden haluaa ajaa totuutta, on suuren tarinan takana ja halusi laittaa itsensä likoon. Se oli menestynyt, sillä oli kaikki ja se pystyi luopumaan siitä totuuden takia. Kyllä Snowden on idolini ja teki vaikutuksen taiteeseeni.” 

Leinosen suuret tarinat tulevat nopeasti ja helposti: ”Rakkaus, totuus, solidaarisuus ja vallankumous – niin naiiveilta kuin ne kuulostavatkaan”.
Postmodernia on ehkä lisätä kommenttiin naiiviuden tunnistaminen, mutta ironiaa siinä ei ole lainkaan. Leinonen on naiivi ja avoin ihminen, vaikka tunnistaakin sen itsessään. Lapsenuskoinen usko hyvään onkin ehkä hänen ainoa uskonnollinen ulottuvuutensa.
Totesin vuosia sitten, että Leinonen on hyvä strategi, ja olen edelleenkin samaa mieltä, vaikka hän vastustaisikin. Hän nimittää itseään sosialistiksi – väliin jopa kommunistiksi –, mutta ei välttämättä julista sitä suureen ääneen, jos se on tavoitteen tiellä. Ryhmätyöskentelijänä hän osaa myös joustaa.

”Välillähän mua vituttaa. Olen törmännyt viime vuosina maailmalla usein tilanteeseen, jossa mieluummin ollaan varovaisia yritysten kanssa takia kuin puolustetaan vaikkapa ihmisoikeuksia. Aasiassa, Euroopassa ja Suomessa taideprojekteistani on haluttu editoida jo etukäteen kaikki hankalat kohdat pois “potentiaalisten” raastupajuttujen takia. Yritykset vahtivat brändihahmojaan niin tiukasti, että lapset luulevat jo, ettei Hello Kittyä saa piirtää paperille ilman lupamaksuja. Helsinkiläinen mainostoimisto jopa kielsi työntekijöitään olemasta mun facebookkavereita, ettei niiden asiakas McDonald´s suutu. Tämä yrityksien uhkailun luoma maailmantilanne näkyy myös Kiasmassa. Kiasma ei tietenkään halua joutua ongelmiin vaikkapa brändioikeuksien takia, ja ne varautuu ongelmiin hyvin huolellisesti, mutta en ole ennen tätä projektia tajunnut, että maailma on ihan näin pelottava paikka myös museoille. Katsomme talon lakimiehen kanssa läpi kaikki mahdolliset ja kuviteltavissa olevat vaaralliset asiat etukäteen.Toimin myös diplomaattina museon ja koulun opettajien välissä. Tottelemattomuuskoulussa on opettajia, joilla on omia ideoitaan, jotka ei aina miellytä museota. Joudun esittämään museon kritiikin opettajalle rakentavasti ja sitten selittämään museolle opettajan idean läpi niin, ettei se menettäisi teräänsä. Se on välillä hirveää jongleerausta. 

Uskon, että vaikeuksien tullen Kiasma seisoo moraalisesti takanani – toisin kuin Helsingin taidemuseo vuonna 2008 vetäytyessään Ulla Karttusen Neitsythuorakirkon takaa vastuusta ja sanoi museon vain vuokranneen tilaa, kun Karttunen joutui oikeuteen. Mun mielestä meidän pitäisi käydä vakava yhteiskunnallinen keskustelu siitä, mitkä meidän periaatteet oikein on? Meneekö talous oikeasti oikeudenmukaisuuden tai ihmisoikeuksien edelle. Mistä kaikesta me suostutaan vaikenemaan, ettei meille tulisi ongelmia? Ja meidän pitää oppia tunnistamaan ne tilanteet, joissa teemme näitä valintoja." 
 

***

Myös Tottelemattomuuskoulussa on konkreettinen tavoite. Leinonen on huolestunut ihmisten poliittisesta vieraantumisesta. Somea voi hyödyntää muuhunkin kuin festivaaleihin ja ravintolapäiviin tai hauskanpitoon. 

Tottelemattomuuskoulu on ihan oikea koulu: se antaa konkreettisesti työkaluja ja keinoja, jolla ympäröivään maailmaan voidaan vaikuttaa. ”Jos haluat ajaa jotain asiaa, määrittele se ensin. Houkuttele jengin mukaan, mutta älä jaa pelkkää informaatiota, mukana pitää olla käytännön tavoite. Eikä tässä tarvita mitään yksilösankareita ja karismaattisia tyyppejä. Ihmiset joukolla voivat saada asioita aikaan. Työväki taisteli aikanaan 40-tuntisen työviikon. Lapsilisätkin saatiin 1940-luvulla joukkovoimalla aikaan.” Leinoselle ominainen kollektiivisuus näkyy tässäkin projektissa. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että vain omalla porukalla tehdään asioita. Leinosen tavoitteena on se, että kaikkia hänen ideoitaan voi myöhemmin toteuttaa kuka tahansa: ”Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija.” 

Tajuaakohan Kiasma, mihin se on ryhtynyt?

***

Voisikohan sitäkin pitää metatasoa hyödyntävänä ja ikään kuin käsitteellisenä ja poliittisena yksittäisenä taideteoksena, että onnistuu pitämään näyttelyn Suomen merkittävimmässä taidemuseossa? Sitä, että todellisuudessa se vasta alkaa, kun näyttely on virallisesti sulkeutunut 31.1.2016. 

Tarjoudun seurantaryhmän jäseneksi.

***

PS. Avajaisiin ja pressiin en halunnut mennä. Käyn myöhemmin katsomassa näyttelyn rauhassa. Taidemaailman small talk on minulle toisinaan vähän liikaa, ja koen itseni avajaisissa usein suorastaan paniikkihäiriöiseksi – siis niinku ihan oikeasti. Jatkoille kuitenkin menin, ja olihan sekin minulle aivan liian newyorkia portsareineen – jotka olivat kuulemma jopa toimineet Kiasmassa Janin turvamiehinä – ...
 

... ja korkokenkäleideineen lyhyissä mekoissaan...

... ja trendikokkeineen (Sami Tallberg) ja huippudiijeineen (Paleface), että vähän tällainen fiilis oli juotuani vielä hyvää oluttakin:

 ... mutta Jani on ystäväni, joten suon hänelle mieluusti juhlahetken...

 ... lopulta lähdin kuitenkin läheiseen baariin juomaan yksinäisen oluen ja sitten nukkumaan. 
Eihän tämä nyt ollut niin hienostunut raportti, mutta ainakin rehellinen ollessaan tottelematon suhteessa hyviin tapoihin ja taidemaailman konsensuksen tuottamaan pehmeään sensuuriin.
Tai ehkä minä olen nyt vain liian väsynyt. Sitä paitsi ruoka ja musiikki olivat mainioita, mistä kiitän.