Ihan Raipena

Viime viikolla sain yhden palkinnon ja nyt kuluneella jo toisen. Tällainen ryöppy saa olon aivan Raimo Helmiseksi. Toki olen iloinen, mutta samalla jo hävettääkin. Torstai-iltapäivänä kävin pokkaamassa Kuvaston Erik Enrothin muistopalkinnon Ravintola Koskenrannassa.
Näin he sanoivat (ja olivat haastatelleetkin minua etukäteen):

Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusyhdistys Kuvasto ry on myöntänyt Erik Enrothin muistopalkinnon vuonna 2013 kriitikko Otso Kantokorvelle. Palkinto myönnettiin aktiivisesta osallistumisesta julkiseen keskusteluun ja rohkeudesta ottaa kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin luovan työn tekijöiden tekijänoikeuksista ja ammatillisesta asemasta.
Otso Kantokorpi pitää tärkeänä sitä, että palkinnon avulla voidaan tuoda esiin niitä suuria haasteita, joita luovan työn ammattilaiset tänä päivänä kohtaavat. Harva ymmärtää, kuinka kovan työn takana jokapäiväisen leivän ansaitseminen voi olla sille, jonka ammattina on tekijänoikeuden alaisten teosten tuottaminen. Tällä hetkellä Kantokorpea askarruttavat erityisesti freelance-tekijöiden sopimuskysymykset. Huonontuneet sopimusehdot ovat Kantokorven mukaan äärimmäinen kapitalistinen ilmiö. Amerikkalainen tekijänoikeusmaailma leviää hänen mielestään meille väistämättä.
– Lehtitaloilla on vastuu osakkeenomistajia kohtaan eikä lukijoita kohtaan. Journalismille ei jää enää tilaa, jos pitää säästää ja tehdä halvemmalla.
– Toisaalta olen optimisti, että tämä kehitys on saavuttanut jo saturaatiopisteensä. Jotain muutosta  pitää tapahtua, koska muutoin ihmiset alkavat äänestää jaloillaan. Jos samaa sisältöä suolletaan joka tuutista, niin ihmiset alkavat kyllästyä jossain vaiheessa, Kantokorpi toteaa.
Kantokorpi on myös aktiivisesti ottanut kantaa taideväärennöksiin ja niihin liittyviin taidemarkkinoiden lieveilmiöihin. Oikeuteen asti mennyt Wäinö Aaltosen museon väärennysjupakka lähti paljastumaan Kantokorven kirjoituksesta. Kantokorpi arvioi, että väärennyksiä on liikkeellä todella runsaasti.
– Tämä johtuu osittain siitä, että on niin paljon olemassa sellaista väärennettävissä olevaa taidetta, joka on kohtuullisen edullista ja vähän huomiota herättävää. Taustalla on raha ja helppous. Myös monista klassikoistakin väärennyksiä on liikenteessä todennäköisesti ihan tolkuttomasti, Kantokorpi arvelee.
Taidemaalari Erik Enroth (1917-1975) vaikutti oikeudenkäynnillään oikeudesta teostensa valokuvaamiseen siihen, että tekijänoikeuslakiin saatiin kirjattua kuvataiteilijan luoksepääsyoikeus. Enrothin kuolema kesken oikeudenkäynnin johti siihen, että kuvataiteilijat aloittivat rahankeräyksen hänen muistokseen. 

On se kuitenkin tunnustettava, että samoin kuin Nuori Voima -palkintokin saa tämä Kuvaston palkinto minut hyvin iloiseksi juuri siitä syystä, että samassa veneessä olevat kulttuurityöläiset antavat tunnustusta tekemälleni työlle. Ylhäältä päin tulevista virallisista tunnustuksista viis. 

***

Se Koskenranta oli muuten metka paikka. Koko talo oli täynnä saman maalarin eriaiheisia keskinkertaisia tusinamaalauksia:

Kyseessä on jääkärikapteeni ja taidemaalari Ejnar Kohlmann (1888–1968), josta en koskaan ollut kuullutkaan. En tiedä sitä, miksi paikka oli täynnä näitä tauluja, mutta outo oli tunnelma.
Tältä näytti mitali, jonka on tehnyt Erkki Kannosto (s. 1945). Aiheena tietysti Erik Enroth (1917–1975), josta vähän aikaa sitten kirjoitin jutunkin:

Sain minä kukkiakin, mutta koska en ehtinyt kotiin ollessani ollessani jo samalla matkalla kohti Kerimäkeä, diilasin kukat illalla Gasthaus Kerihovin ihanan Iiriksen kanssa Puruveden tuoreisiin ahveniin ja karjalanpiirakoihin:

No, tämähän oli tietysti valetta. Mutta vaihdoin minä ne kuitenkin oikeasti – Jallupaukkuun (joka muuten todisteena näkyy kuvassa) – halattuani ensin Iiristä.
Ja ahvenet ovat muuten koko Kerimäen parasta ruokaa (sori vaan muikut)! Kiitos myös Hemille, joka ne paikalle hoitaa ja fileeraa.

Julkaistua 166: Siuntion Hyvinvointikeskuksen taidepolku

Yritän taas kuroa kesän aikana syntyneitä rästejä umpeen. Toukokuun viimeinen päivä julkaistiin Siuntion Hyvinvointikeskuksen taidepolun opaskirjanen, jonka tekstit olen kirjoitanut. Projekti alkoi jo viime marraskuussa, jolloin vietin yönkin kylpylässä kartoittaessani kahden päivän ajan seinillä riippuvia lukuisia maalauksia, joita paljastui aina lisää vähän joka toisen nurkan takaa. 

Tällainen on nyt sitten lopputulos:

Siuntion Hyvinvointikeskuksen taidepolku

Johdanto
Miina Sillanpään Säätiön omistaman Siuntion Hyvinvointikeskuksen laaja taidekokoelma on poikkeuksellisen hieno kokonaisuus suomalaista aikalaistaidetta lähinnä 1970–80-luvuilta, jolloin kokoelman pääosa on hankittu. Mukana on myös jonkin verran hieman vanhempaa taidetta sekä joitain uudempia hankintoja.

Kokoelmaa leimaa hienostunut, modernismiin, abstraktioon ja erityisesti konstruktivismiin päin suuntautunut ilme. Konstruktiivisessa taiteessa korostuvat teoksen rakenneosat ja niiden tuottamat esimerkiksi rytmiin, tasapainoon, symmetriaan liittyvät elementit.

Hyvinvointikeskuksen kokoelmassa kannattaa myös kiinnittää huomiota naistaiteilijoiden suhteellisen runsaaseen osuuteen, mikä toki sopiikin Miina Sillanpään (1866–1952) henkeen. Toinen merkillepantava seikka on muutamien hienojen mutta suotta sivuun jääneiden taiteilijoiden tuotanto. Siuntion kokoelmassa ei näin ollen ole pelkästään taattua ja turvallista taidetta vaan myös monelle taiteenystävälle jopa ihan uusia löytöjä tai aiheellisia muistutuksia taiteemme lähimenneisyydestä ja taidehistorian muistin aukoista.

Teokset: Pääaula

Pääaulaa dominoi sisäänkäynnin puolelta professori ja kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen (1917–1996) Miina Sillanpään pronssireliefi, joka on kuin mitalin etusivusta eli averssista suurennettu suurikokoinen Miina Sillanpään pronssireliefi. Tukiainen on tunnettu monista julkisista veistoksistaan, kuuluisimpana tietysti Mannerheimin ratsastajapatsas (1960) Helsingissä. Hän myös muovannut abstraktin ja hieman ristiriitaisiakin ajatuksia herättäneen Miina Sillanpään muistomerkin Soihtu (1968) Helsingin Tokoinrantaan. Lukuisten monumenttiensa lisäksi Tukiainen tunnetaan yhtenä suomalaisen mitalitaiteen keskeisimmistä nimistä.

 Mauri Favén, Karelia-triptyykki (1965–68).

  

Taaempana aulassa, alas laskeutuvien portaiden vieressä, sijaitsee yksi hyvinvointikeskuksen merkittävimmistä taideteoksista. Suurikokoinen ja väreiltään erittäin vahva triptyykki eli kolmiosainen teos, öljymaalaus Karelia (1965–68) on yksi professori ja taidemaalari Mauri Favénin (1920–2006) 1960-luvun päätöistä. Se asettuu tyylillisesti aikaan, jolloin informalismi oli suomalaisen nuoren taiteen keskeisimpiä suuntauksia. Informalismissa oli kyse vapaasta ilmaisusta, jossa hylättiin ankarat geometriset tai konstruktiiviset muodot. Favén oli tämän liikehdinnän eturintamassa ja kuului myös ns. maaliskuulaisiin, vapaamuotoiseen 1960-luvun ryhmittymään jossa vaikutti iso joukko samoin ajattelevia kollegoita – muiden muassa Kauko Lehtinen, Jaakko Sievänen, Laila Pullinen ja Kain Tapper. Favén itse on todennut informalismiin siirtymisestään Taide-lehdessä (1963): ”Kaikki realistiset, impressionistiset ja niihin verrattavat ilmaisut tuntuivat riittämättömiltä; ne eivät antaneet tarpeeksi. Ja siirtyminen konstruktiosta vapaampaan tuli eräänlaisena tarpeena. Kun olin aikani harrastanut tuota tiukkaa konstruoimista ja varsin pitkälle ajateltua tai laskelmoitua työtä, rupesi tuntumaan, että kuva-ainekset tunkevat liiaksi esiin, ovat liian ehdottomia.”

Aulassa on Tukiaisen reliefin lisäksi myös kaksi veistosta. Ulko-oven lähellä sijaitsee kuvanveistäjä Erkki Kannoston (s. 1954) Palkintokukkia (2000). Pronssiveistos kuuluu sarjaan, jossa Kannosto on käyttänyt mallina vanhoja valokuvia. Hän kiinnitti huomiotaan siihen, miten monessa kuvassa päähenkilö on ottanut kuvaan mukaan rakkaudella ja ylpeydellä kasvattamiaan kukkia. Kannosto on muutenkin tunnettu arkisten ja pienten asioiden juhlistajana. Toisaalta hän on tehnyt myös useita julkisia veistoksia, joista yksi suurimmista on Lahden Punavankien muistomerkki (1978). Hyvinvointikeskuksen aulan takaosassa sijaitsee tämän vaikuttavan monumentin yhden naishahmon terrakottasta valmistettu pää, tutkielma vakavuutta ja luottamusta henkivästä työläisnaisesta. 

 Erkki Kannosto, naisfiguuri Lahden punavankimuistomerkistä (1978).

Kannoston palkintokukkien kanssa omaa vuoropuheluaan käy aulan toinen öljymaalaus, Anitra Lucanderin (1918–2000) Morsian, joka myös pitelee sylissään kukkakimppua – tosin melko viitteellistä. Hienostuneena modernistina ja herkkänä värimaalarina tunnettu Lucander oli yksi abstraktin taiteen esitaistelijoista Suomessa. Lucanderin yhteydessä on puhuttu esimerkiksi ”henkistyneestä väreilystä” (kriitikko Hannu Castrén), mikä välittyy hyvin tästä myöhäisemmän kauden teoksestakin.

Naulakon läheisyydessä voimme aloittaa tutustumisen hyvinvointikeskuksen runsaisiin grafiikankokoelmiin. Taidegraafikko Erkki Hervon (1924–1994) kolmen teoksen puupiirrossarja (8-74, 10-74, 18-74) – Hervolla oli usein tapana nimetä teoksensa vain numeroimalla ne vuosittain – vuodelta 1974. Pitkän opettajanuran Taideteollisessa korkeakoulussa suorittanut Hervo oli yksi suomalaisen puupiirroksen mestareista ja myös kehittäjistä – hän muun muassa paneutui syvällisesti japanilaiseen puupiirrosperinteeseen, jota hän yhdisti omaan abstraktin muotokieleensä. Hervo itse nimitti itseään ”puupiirrosmaalariksi”. Hän kirjoitti eräässä näyttelyluettelossa vuonna 1981: ”Työskennellessäni on puupiirroksen ajattomuus minulle eräänlaisen haasteena. Siinä yhtyvät ikivanha käsityötaito ja nykyaikainen ilmaisu. Puupiirroksessa on parhaiten säilynyt vuosisatoja vanhan käsityön luonne – veitsi ja sivellin.”

Naulakon lähellä on myös vaikuttava kahden graafisen vedoksen ryhmä (1983, 1992) professori ja taidegraafikko Ulla Rantaselta (1938). Rantanen kuului aikoinaan Favénin tavoin maaliskuulaisiin. Hänen teoksissaan on usein elementtejä, jotka kytkevät ne luonnon havainnointiin ja maisemaan. Itse hän on kirjoittanut osuvasti 1980-luvulla: ”Suomalaisen maiseman koen intiimiksi, samalla tunteensa kätkeväksi. Käyttäessäni luontohavaintoja kuvataiteellisen työskentelyni lähtökohtana ei ensisijaisena pyrkimyksenä voi olla objektiivisen havainnon välittäminen katsojalle, vaan niiden subjektiivisten tunteiden esilletuominen, joita en edes tiedosta.”

Rantasta vastapäisellä seinällä on hieno esimerkki siitä, miten erilaiset lajityypit luontuvat usein erityisesti kuvanveistäjiltä, jotka ovat esimerkiksi usein myös virtuoosimaisia piirtäjiä. Useita julkisia teoksia toteuttanut kuvanveistäjä Kari Huhtamo (s. 1943) osoittaa Meri-sarjansa (1976) kolmella graafisella vedoksella, miten raskaan muodon taitaja osaa myös käsitellä kevyempiä elementtejä ja väriä.

Matkalla kohti hoitoaulaa on vielä yksi graafinen vedos, akateemikko ja taidemaalari Sam Vannin (1908–1992) serigrafia vuodelta 1978. Tämä kohtuullisen myöhäinen teos kertoo siitä, miten abstraktin taiteen ehkä merkittävin esitaistelija Suomessa löysi abstraktien teemojensa maailmasta vielä pitkän urankin jälkeen tuoreen tuntuisia haasteita ja kuinka analyyttisissäkin töissä oli aina mukana herkkyyttä ja runollista ilmaisuvoimaa.

Teokset: Hoitoaula

Hoitoaulassa katse kiinnittyy ensimmäisenä taidemaalari Paul Osipowin (s. 1939) isokokoiseen öljymaalaukseen Lentävät laatikot (1970), joka on epäilemättä yksi kokoelman helmistä. Osipow löi itsensä läpi 1960-luvulla pop-taiteilijana. Lentävät laatikot henkii vielä pop-kautta mutta sisältää myös konstruktiivisia elementtejä. Osipow onkin pitkällä urallaan tullut tunnetuksi siitä, miten tyylillisesti erilaisiin maailmoihin hän uskaltaa tunkeutua. Usein myös sellaisella huumorilla, josta käy ilmi maalarin vapaus maalata ihan mitä huvittaa. Osipow on maalauksiinsa liittyen kerran siteerannut Gustav Frödingin runoa ’Taideteoria’ (1897):

Näin mä maalaan, Donna Bianca,

Näin se on musta hauskaa!

Jos joku kysyy, Donna Bianca,

Sano: ”Niin se tykkää tehdä!”

Ei taiteenkaan siis aina niin kuolemanvakavaa tarvitse olla.

Ja kuvataiteilija voi todellakin valita aiheensa mistä tahansa. Tämän on osoittanut yksi taidegrafiikkaamme kaikkien aikojen suurimmista nimistä, professori Pentti Kaskipuro (1930–2010). Hänen kuusi hoitoaulassa sijaitsevaa graafista vedostaan (Muna, Kukat, Porkkanat, Limppu, Sipulit ja Silakat) vuosilta 1978–79 kuvaavat arkisia ruokatavaroita, jotka oudossa metafyysisessä olomuodossaan nousevatkin suorastaan elämää suuremmiksi mietinnän kohteiksi. Taidehistorioitsija Hanna Johansson on osuvasti todennut, että näissä tavallaan hartaissa tutkielmissa ”Kaskipuro saa maailman vähäpätöisyydet hohtamaan”.

Käytävässä matkalla kohti Day Spata on esillä Mauri Favénin öljymaalaus Rusiha (1987). Myöhemmässä vaiheessa monia tyylisuuntia estottomasti kokeillut Favén maalasi väliin miltei yksiväristä pintaa, jonka tekniikka muistutti jota hieman erästä impressionismin suuntausta, pointillismia. Tällaista ”täplillä maalaamista” ei juurikaan ole tehty suomalaisessa abstraktissa taiteessa.

Teokset: Day Spa

Day Spassa katsojan ottaa vastaan taidemaalari Marjatta Sarasalon (s. 1930) aiheeseen sopiva öljymaalaus Kylpijät (1980). Sarasalolle ominaisesti teoksessa ihmisfiguuri yhdistyy miltei abstrakteihin värikenttiin raikkaasti mutta varsin hienostuneesti.

Samaa hienistuneen ja raikkaan välistä linjaa jatkaa kaksi Mauri Favénin öljymaalausta, Ultra (1987) ja Roher (1987), jotka vahvistavat jo Day Spahan johtaneesta käytävästä tuttua linjaa.

Day Span hillitty ja myös temaattisesti osuva ilme saa jatkoa myös kahden Pekka Wallianderin (s. 1948) öljymaalauksen muodossa. Alkutila Vesi i & II (1990) ovat hieman ristiriitaisesti kuin abstrakteja näköismaalauksia vedestä ja sen läpinäkyvyydestä. Walliander onkin niitä harvoja suomalaisia maalareita, jotka ovat pitäneet yllä valokuvantarkan realismin, ns. fotorealismin perinteistä Suomessa. Samalla hänen teoksissaan on kuitenkin voimakas, vähän runollinenkin aineettomuuden tuntu. Peruselementtien lisäksi Wallianderia kiinnosta hänen omien sanojensa mukaan ”laaja ajallinen perspektiivi”.

 Pekka Wallianderin vedenalaista maailmaa.

Varsinkin tekstiilitaiteilijana ja esimerkiksi ryijytaiteen uudistajana tunnettu Maija Lavonen (s 1931) ei ole koskaan vierastanut uusien taiteenlajien haasteita. Hänen neljä laminoitua silkkipainotyötään – Merenranta, Rantaviiva, Maa-meri-taivas ja Harmaa horisontti – vuodelta 1977 istuvat hienosti sekä teemoiltaan että värimaailmaltaan Day Span rauhallisiin ja keskittyneen hiljaisiin tunnelmiin.

Varsin vähäeleinen ja hienostunut on Day Span käytävän viimeinenkin teos, taidemaalari Aarno Salosmaan (1941–2008) sekatekniikalla toteutettu Sommitelma (1979). Salosmaalla oli tapana kokeilla erilaisia materiaaleja ja pintaratkaisuja herkissä ja sangen esteettisissä teoksissaan. Kertovaa sisältöä niissä ei juurikaan ole mutta rauhallisuudessaan voimakasta tunnetta sitäkin enemmän. Myöhemmässä vaiheessa uraansa Salosmaa teki yllättävän ratkaisun ja siirtyi miltei kokonaan videotaiteilijaksi.

Teokset: Allasosasto

Day Spasta palataan hoitoaulaan ja kuljetaan rappusia alas kohti saunaosastoa. Käytävällä on taidemaalari Pertti Summan (s. 1946) viiden pienen akryylimaalauksen sarja Päivän nousu (1980). Teoskokonaisuus on hyvä esimerkki siitä, kuinka taidemaalari voi lähestyä aiheitaan sarjallisesti, tutkien erilaisia vaihtoehtoja sekä värien vuorovaikutuksen että sommittelun suhteen ja kasvattaen teemaa ikään kuin orgaanisesti.

Eino Ruutsalon kineettinen valolaatikko.

Pienellä syrjähypyllä mennään käytävälle, jossa sijaitsee, yksi Hyvinvointikeskuksen ehdottomista helmistä, monipuolisen kuvataiteilija Eino Ruutsalon (1921–2001) sähkömoottorilla varustettu kineettinen valolaatikko. Valolaatikon yhdeksässä osassa väri ja valot leikittelevät kiehtovassa ja miltei hypnoottisessa vuorovaikutuksessa. Käytävällä on myös esillä teosta varten tehtyjä konstruktiopiirustuksia, jos haluaa tutustua teoksen toimintaperiaatteeseen. Ruutsalo tunnettiin sekä taidemaalarina että varsinkin myöhemmin kokeellisten elokuvien tekijänä. Hänen huikeasta monipuolisuudestaan kertoo sekin, että toisessa maailmansodassa hän toimi hävittäjälentäjänä, mistä kertoo hänen muistelmateoksensa Tiiksjärven ilmataistelijat (Tammi 1995). Ruutsalo on itse kirjoittanut työnsä tavoitteista 1980-luvun lopulla: ”Halusin paloitella, jakaa, rakentaa tai sommitella, mutta nyt aivan toisista, vapautuneemmista lähtökohdista, joissa pyrin antamaan henkisille liikkuvuudelle (henkiselle liikkeelle) keskeisen sijan.”

Uusia teknikoita on myöhemmin omana aikanaan soveltanut rohkeasti Maija Lavonen, jonka moniosainen valokuituteos Valokäytävä (2008) luon käytävälle oman miltei maagisen tunnelmansa. Lavonen on urallaan ollut aina kiinnostunut teostensa suhteesta arkkitehtuuriin, niiden sijoittamisesta erilaisiin tiloihin ja valaistusolosuhteisiin ja on kyennyt luomaan näin varsin voimakkaita tunnelmia.

Teokset: Alatalo

Alatalon portaikossa odottaa kaksi hienoa naistaiteilijaa, jotka eivät kuitenkaan ole olleet kovinkaan paljoa parrasvaloissa. Virolaissyntyisen taidemaalari Milla Siim-Kaasisen (s. 1938, tunnetaan myös varhaisemmalla nimellään Ludmila Siim) öljymaalaus Parveke (1982) on hieno tutkielma urbaanista maisemasta, jossa eri historialliset kerrokset käyvät leikkiään modernien rakenteiden kanssa. Siim-Kaasinen loi ennen Suomeen muuttoaan jo vakiintuneen uran Virossa, mistä kertoo sekin, että hän esiintyi isolla näyttelyllä Viron taidemuseossa Kumussa vuonna 2011.

 Milla Siim-Kaasisen urbaania maisemaa.

Taidemaalari Sisko Riihiaho (s. 1925) on puolestaan harvinainen konstruktivistinen naispuolinen maalari, jonka töissä on sekä ankaraa analyyttisyyttä ja tarkkuutta että myös oma runollinen ulottuvuutensa, kuten akryylimaalaus Korttitalo (1981) osoittaa. Riihiaho on 1970-luvulla perustetun ja edelleenkin aktiivisesti toimivan, taidetta ja tekniikkaa yhdistävän klassisen Dimensio-ryhmän jäsen. Hän on todennut omasta työskentelystään eräässä 1980-luvun haastattelussa: ”Aiheet kasvavat piirtäessä. Käyttämällä viivaa olen saanut tiettyjä osia ulos, näin teoksissa on syvyyttä ja reliefintuntua. Tämä on tällaista ajatustyötä.”

Portaikon seuraavalla tasanteella voimme – kuten Maija Lavosenkin kohdalla – miettiä taideteollisuuden ja ”puhtaamman” taiteen välistä harmaata aluetta. Professori ja keramiikkataiteilija Heljä Liukko-Sundström (s. 1938) tunnetaan Arabian suunnittelijana jo vuodesta 1962. Iso seinälaatta Satamaan on kuitenkin hieno näyte hänen uniikkitöistään, joita suomalaiset ovat jo kauan tottuneet ihailemaan rakastamaan – kuten hänen useita lastenkirjojaankin jo 1970-luvulta lähtien.

Portaikossa on monipuolisena kuvataiteilijana tunnetun akateemikko Ernst Mether-Bogströmin (1917–1996) serigrafia. Mether-Borgström oli tunnettu konstruktivisti, mutta hän ei ollut mikään ankara dogmaatikko, vaan hänen töissään saattoi olla myös figuratiivisia elementtejä ja usein myös tiettyä kepeyttä ja leikkisyyttä, joka loi hänen töilleen optimistisen ja toisinaan hilpeänkin tunnelatauksen.

Alatasanteella esiintyy vielä yksi suomalaisen konstruktivismin tukijalka, taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala (s. 1941). Hänen serigrafiansa Näky – Pieni ele I (1988) on hyvä esimerkki siitä tarkkuudesta ja täsmällisyydestä, jolla taiteilija voi saada värikontrastit ja valöörierot leikkimään omaa leikkiään lopulta aika runollisella ja vaikeasti selitettävällä tavalla. Tällainen taide ei kuitenkaan vaadi mitään erityistä tulkintaa tai ymmärtämistä – avoin mieli riittää kokemuksen ehdoksi.

Talvipuutarhaan johtava käytävä muodostaa monipuolisen käytävägallerian.

Käytävän aloittaa taidemaalari Jan Kenneth Weckmanin (s. 1946) kolmen mustaliitupiirustuksen sarja vuodelta 1978. Inre fångenskap, Hoppas någon är hemma ja Är hjärtat på rätt ställe ovat Weckmanille ominaisesti kirjallisia ja filosofissävyisiä töitä, joissa maalaus ja piirustus sekoittuvat keskenään kuten kuva ja sanakin. Ja vaikka Weckman olisikin teoreetikko – onhan hän yksi ensimmäisistä Kuvataideakatemiasta väitelleistä tohtoreista (2005) – on hänessä samalla jotain kujeilevaa ja anarkistista.

Nykyään Etelä-Espanjassa asuva taidemaalari ja -graafikko Pekka Ryynänen (s. 1949) on konstruktivisteistamme epäilemättä se, joka on eniten tutkinut vieraiden kulttuureiden ornamentiikkaa ja visuaalisen maailman muotokieliä, mikä on pitkään näkynyt hänen työskentelyssään. Hänen teoksissaan saattaa näkyä myös monimutkaisiakin analyyttisiä tapoja lähestyä arkkitehtuuria ja musiikkia. Litografiat Nimetön I (1988) ja Joutsenlampi (1991) ovat hyviä esimerkkejä hänen yhtä aikaa systemaattisesta ja kauneutta etsivästä lähestymistavastaan. Taidekriitikko Gertrud Sandqvist on osuvasti todennut, että ”Ryynänen on yhtä kiinnostunut välimuodoista kuin järjestelmän linjoista”.

Taidemaalari Sakari Marilan (s. 1945) väri-ilottelu muistuttaa osin vanhaa tuttua impressionismia ja välimerellistä värimaailmaa, mutta ilmaisun takana on useimmiten tavoitteena vielä suurempi värien ja valojen symbolimaailma. Kun haastattelin Marilaa jokin vuosi sitten, hän itse totesi, että hänen ”intohimonsa elämässä ja työssä on löytää se valo, joka ihmisessä on”.

Taidemaalari Marika Mäkelä (s. 1947) tunnetaan huumaavan voimakkaan ekspressiivisenä värimaalarina, joka on uskaltanut sekoittaa teoksiinsa myös erilaisia materiaalikokeiluja – muun muassa lehtikultaa ja vaikkapa reliefimäisen puupohjan käyttöä. Aivan vastaavasti hänen graafiset lehtensä – kuten tämä vuodelta 1983 oleva litografia – osoittavat kokeilunhalua, jolla hän asettaa luottopainajansa aina uusien haasteiden eteen. Oli tekniikka mikä hyvänsä, on töiden tunnelma aina vahva.

Turkkilaissyntyisen mutta Suomessa jo pitkään vaikuttaneen taidegraafikko Melek Mazicin (s. 1956) teosten lähtökohtana on usein orgaaninen luontoaihe, joka kuitenkin kasvaa hänen käsissään aivan uusiin runollisiin ulottuvuuksiin, joiden kohteena onkin luonnon kuvaamisen sijaan jonkinlaisen meditatiivisen hetken saavuttaminen. Juuri tällainen on hänen viisiosainen carborundum/kuivaneula- sarjansa Memories and Forms (1992). Hänen omien sanojensa mukaan: ”En kutsu teoksiani maisemiksi tai kukiksi. Ne ovat mielentiloja, joissa katsoja rakentaa oman maailmansa. Yritän oikeastaan luoda sellaisen tyhjän tilan, arvoituksen, jonka katsoja pystyy täyttämään omilla ajatuksillaan. Jos olen saanut ihmisen pysähtymään ja löytämään oman ajatusten ja tunteiden tilan, olen onnistunut.”

Galleriakäytävän viimeinen taiteilija on Lallukan taiteilijakodissa asuva ja edelleenkin aktiivisesti työskentelevä grand old man, professori taidemaalari Lauri Ahlgrén (s. 1929). Hänen kaksi serigrafiaansa (1979) ovat hienoja esimerkkejä siitä tavasta, jolla hän yhdistää vapaata muotoa ja matemaattista ankaruutta. Ahlgrén kytketään usein suomalaiseen 1960-luvun vapaaseen muotoon ja informalismiin, mutta kyllä Ahlgrénilla on aina ollut lukkarinrakkaus myös ”kovempaa” matematiikkaa tai systematiikkaa kohtaan. Näiden avulla hän osaa virittää teoksiinsa aina voimakkaan tilavaikutelma sekä tietyn soinnin ja rytmin. Siksi hän on myös taidokas monumentaalisen koon tekijä, mikä näkyy myös useiden kirkkojen lasimaalauksissa – laji jonka melko harvinainen suomalainen taitaja Ahlgrén myös on.

Talvipuutarhassa on yksi sangen kiinnostava maalaus. Lahdessa vaikuttaneen taidemaalari ja -graafikko Antti Ukkosen (1948–1994) komea öljymaalaus (1977), joka monen muun Hyvinvointikeskuksen kokoelmin kuuluvan taiteilijan tavoin oli pitkään Dimensio-ryhmän jäsen ja myös voimakkaasti vaikuttanut opettaja sekä Lahden taideinstituutissa että Taideteollisessa korkeakoulussa. Ukkosen työssä näkyy hyvin se, miten teos voi kyseenalaistaa tilahavaintoja ja luoda ihan omanlaisiaan uusia rytmejä.

Kun talvipuutarhasta palataan pääaulaan suorinta tietä, on alakerroksen käytävällä Maija Lavosen valoteoksen jälkeen vielä yksi suurikokoinen litografia. Taidegraafikko Kuutti Lavosen (s. 1960) – Maija Lavosen pojan – koskettava ihmisfiguuri Marittima (2008) on Lavoselle tyypillinen herkkä ihmisfiguuri, jossa näkyy monivuotinen tutkimustyö renessanssin ja barokin taiteen kanssa. Lavosen usein melankolisissa hahmoissa puhuu kuitenkin ennen kaikkea ajaton ja yleisinhimillinen ihmisyys. Vuonna 2009 Lavonen oli paljon julkisuudessa, kun Tyrvään Pyhän Olavin kirkon mittavat maalaukset valmistuivat. Lavosen kanssa yhteistyötä tehnyt toinen kirkkomaalari oli taidemaalari Osmo Rauhala.

Kuvataiteen kohteena on ihminen ollut perinteisesti se suurin koetinkivi, kun taiteilijan laatua on arvioitu – ihminen erityisenä ja ihminen yleisenä. Onkin varsin osuvaa, että Hyvinvointikeskuksen taidepolku päättyy ihmiseen, joka vastaavasti joutuu hakemaan ideaaliaan yksityisen ja yleisen välimaastossa.

Julkista taidetta 7: Matkalla uimaan

Aamupäivän vietin puhelin kiinni ja kirjoittaen keskittyneesti Suomen arvostelijain liito 60-vuotisjuhlakirjaan tilattua artikkelia. Sainkin laajan, yhdeksänliuskaisen jutun "Onko kriitikko zombie vai elääkö hän elävässä todellisuudessa?" kunnialla valmiiksi deadline-päivänä, ja ajattelin palkita itseäni viettämällä lopupäivän kriitikon vapaapäivää ja käydä vain rauhassa Stadikalla – on muuten ihana ja perusstadilainen paikka – uimassa ja saunomassa. Mutta kun on rento olo, sitä katselee ympäristöäänkin avoimemmin. Ja sehän on täynnä julkista taidetta.

Sveitsissä jo pitkään asuneen kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen (s. 1941) käsialaa oleva Mika Waltarin (1980–1979) muistomerkki Kuningasajatus (1985) herätti aikoinaan runsaasti närää. Itse pidin siitä alusta alkaen. Ymmärrän kuitenkin tuota keskustelua, sillä olihan veistos aika raju. Juuri kun oltiin hädin tuskin totuttu ei-esittävän abstraktin julkisen taiteen mahdollisuuteen, ilmaantui veistos, joka tuntui rikkovan vielä modernisminkin sääntöjärjestelmiä aika rankasti. Ainakin siitä puuttuu perinteisemmän plastisuuden lisäksi tiettyä yhtenäisyyttä, jota on totuttu pitämään tärkeänä esteettisenä kategoriana. Ja juuri sellaisena veistos tuntuu vieläkin aika raikkaalta. Paikan henkeä se on myös kyennyt luomaan, varsinkin kun pientä puistoa on pidetty paremmassa kunnossa. Luulenpa, ettei Waltarikaan pahemmin kääntyile haudassaan, oli valtioneuvos Harri Holkerin johdolla toiminut kansalaisryhän mitä tahansa mieltä edelleenkin. 

Kisahallin takana on yksi Helsingin surullisimmista julkisista veistoksista. Kyseessä on Terho Sakin (1930–1997) Lasse Virenin juoksijapatsas (1994). Hieno veistäjä oli tuolloin jo sairas ja vanha mies, eikä häneltä olisi pitänyt varsinkaan mitään näköispatsasta tilata. Ei se edes ollut Sakin laji. Näin vain kuitenkin tapahtui, ja lopputulos on suoraan sanoen karmivan huono – joskus on pakko tinkiä hienotunteisuudesta. Veistos on plastisesti onneton, sen vesipäinen anatomia on kummallinen ja Virenkin kaatuu omituisesti eteenpäin. Eikä se muuten edes näytä Vireniltä. Niin ettei siitä oikein keksi mitään myönteistä sanottavaa. Surullista.

Lasse Virenin kotipaikakunnalla Myrskylässä sijaitsee vielä muuten sen toisintokin. 

Vielä paljon enemmän toisintoja – pronssivaloksia on kaikkineen viisi – on kuitenkin lähellä sijaitsevasta Wäinö Aaltosen (1894–1966) muovaamasta Paavo Nurmesta (1925, tämä valos paljastettiin paikallaan olympialaisvuonna 1952). Teki Aaltonenkin vanhemmiten aika kökköjä julkisia veistoksia (niin kuin vaikka eduskuntatalon eteen), mutta tämä Nurmi on mielestäni klassista kaunista veistotaidetta – siihen en jaksa ottaa kantaa, että onko juoksuasento virheellinen, virheellinen nimittäin on realistisessa mielessä toki veistoksen klassinen alastomuuskin. Se on varsin sympaattinen aikansa veistos, ja historia on myös näyttänyt sen ikonisen potentiaalin – varmaan miltei kaikki suomalaiset tunnistavat sen. 

Lähempänä Stadikaa on puiston suojissa vielä yksi urheiluveistos. Kyseessä on Nina Sailon (1906–1998) Tahko Pihkala (1987). Nina Sailohan oli ensin Alpo Sailon (1877–1955) oppilas ja sittemmin vaimo, ja tämä veistos muuten perustuukin Alpo Sailon luonnokseen. Ei ole Alpo Sailoltakaan olemassa kovinkaan monta hienoa julkista veistosta, mutta tämä – on se nyt sitten kumman hyvänsä – on kyllä sieltä huonoimmasta päästä. Eikä veistos enää oikein ole omaa aikaansakaan eli se on ns. anakronismi. Se muistuttaa suoraan sanoen pahimmanlaatuista sosialistista realismia eli on veistotaiteen sijaan silkkaa kitschiä. Onneksi se on kuitenkin aika piilossa puskassaan. Kyllä sen kanssa voi siis elää. Tai on tietty pakkokin. 

Ja poislähtiessä sitten vielä yksi minulle rakas veistos. Kyseesä on nuorena kuolleen hienon veistäjän Taisto Martiskaisen (1943–1982) vuoden 1918 kansalaissodan punaisten uhrien muistomerkki Crescendo (1970). Rakas se on minulle toki poliittisesti – isoisänikin istui pitkää tuomiota Tammisaaren vankileirillä –, mutta politiikan sijaan kyse on nyt lähinnä veistotaiteesta ja paikan hengestä, jonka olen hiljalleen tajunnut. Varsinkin sen kerran tulen ikuisesti muistamaan, kun tapasin veistoksen luona olleella puistonpenkillä pari vuotta sitten naisen, joka luki siellä kesäisenä päivänä Elmer Diktoniuksen (1896–1961) romaania Janne Kuutio (Tammi 1946). Martiskaisen muotokieli on voimakkaan ekspressiivistä, ja tunnelma on kaikkineen aika rankka. Tätä tukevat myös veistoksen taakse kiveen hakatut Diktoniuksen, Maiju Lassilan (1867–1918) ja Elvi Sinervon (1912–1986) sanat. Ja jos joku nyt ajattelee, että tottahan toki minun itsekin punikkina täytyy tätä veistosta kehua, voin todeta, että esimerkiksi Erkki Kannoston (s. 1954) Punavankimuistomerkki (1978) Lahdessa on mielestäni aika karsea. 

Mutta yksi kasku on vielä pakko kertoa. Olin kerran haastateltavana, kun olin julkaissut kirjan Sankarimatkailija Helsingin raitiovaunuissa (Like 2007). Minun piti viedä kolmikymppinen naistoimittaja muutamaan kohteeseen, ja valitsin muun muassa tämän veistoksen. Hän piti sitä oikein kiinnostavana ja kysyi sitten: "Pystytettiiinkö niille valkoisille muuten mitään muistomerkkejä?" Muisti on siis oikeasti aika lyhyt. Ja kyse oli vielä ammattitoimittajasta. 

Julkista taidetta 3: Kävelyllä Vaasassa

Suomen pienet kaupungit ovat toisinaan varsin masentavia julkisen taiteen suhteen. Jokunen mahtipontinen vapaussodan muistomerkki on yleensä tarjolla, niin kuin Vaasassakin. Ja sitten on muutama paikallisen ei-niin-kauhean-hyvin-julkisen-veistoksen-mittakaavan-vaativuutta-ymmärtävän kuvanveistäjän hengentuotos, niin kuin Vaasassakin.

Vaasassa vapaussodan henki korostuu aivan erityisesti, sillä torin dominoinnillaan pilaava – tai onhan se pilattu jo rumalla arkkitehtuurilla – Yrjö Liipolan (1881–1971) Suomen vapaudenpatsas (1938) ei ole järin hieno, mitä vielä korostaa toisen kuvanveistäjän, Jussi Mäntysen (1886–1978) suunnittelema mahtipontinen jalusta:

Tätä vaikutelmaa on varmaan yritetty tietoisesti keventää Erkki Kannoston (s. 1954) kolmen erillisen veistoksen (2005–06) kokonaisuudella. Makuasioitahan nämä ovat, mutta minut Kannoston epäplastisuus ja tekopirteä huumorintaju vievät ajassa jonnekin 1970-luvun itäiseen Eurooppaan – ilmaisukieleen, jota voisi nimittää vaikkapa sosialistiseksi modernismiksi. Ne eivät ole siis oikein tätä päivää. Ne ovat 'anakronistisia' niin kuin hienommin sanotaan. Ainakaan tämä huumori ei minua oikein puhuttele:

Näen Kannoston työt itse asiassa miltei kitschinä, joille ei arvokasta kaupunkitilaa – tai yli miljoonaa mummonmarkkaa, jos niikseen tulee – olisi kannattanut uhrata.

Toisaalta muuttuvathan ne ajan mittaan tietyllä tavalla näkymättömiksi ja siten harmittomiksi niin kuin suuri osa julkisesta taiteesta. Kuten vaikkapa Emil Filénin (1890–1958) – tyypillinen jo vähän unohdettu keskinkertainen veistäjä, joka sai aikoinaan aika paljon julkisia tilauksia, muun muassa yhdeksän sankaripatsasta – ja Taideteollisessa oppilaitoksessa pitkään vaikuttaneen ja myös lasitaiteilijana tunnetun Yrjö Rosolan (1904–1989) symboliset korkokuvat Suomen pankin talossa. Rosola kuvaa työn arvokkuutta:

Filénin aiheena ovat puolestaan elinkkeinoelämä, kauppa ja teollisuus:

Osa veistoksista kestää aikaakin kohtuullisesti, kuten vaikkapa Emil Wikströmin (1864–1942) Zacharias Topelius (1915), joka näyttää vähintäänkin siltä kuin vanhan klassikon pitääkin näyttää:

Ja sitten se pakollinen paikallinen hirvitys. On aivan käsittämätöntä, että vaasalaiset ovat sallineet kaupunginarkkitehtinsa pilata kaupunkikuvaa ympäri Vaasaa levinneillä harrastelijataidonnäytteillään. Kyse on Asko Halmeesta (s. 1931), jolla on Vaasassa kaikkineen ainakin kuusi toinen toistaan kökömpää julkista teosta. Hän toimi kaupunginarkkitehtina vuosina 1976–94.

Kun tulin Kuntsin museon luo ajattelin, että onpa heillä yllättävän heikko Ernst Mether-Borgströmin (1917–1996) veistos jostain 1960–70-lukujen vaihteesta, mutta se olikin aito Asko Halmeen Meander vuodelta 1996:

Niin, että ei Vaasa kovin kummoinen veistoskaupunki ole. Se vähän harmittaa, että illan pimennyttyä unohdin katsastaa Jaakko Niemelän (s. 1959) valoteoksen Gridlock (2006). Ainakin kuvien perusteella se on hieno.