Julkaistua 774: "Kaikki saa menää pieleen"

Tämä ei ole vielä lähtenyt julkisuuteen, mutta pannaan se nyt ennakkomainontana. Maaria Märkälällä (s. 1964) on Galleria Katariinassa tulossa näyttely Maailmanlopun kuvat (22.6.–10.7.). Kävin hänen työhuoneellaan 11.5. keskustelemassa erilaisista maailmanlopuista ja kirjoitin tiedotetekstin: 

”Kaikki saa mennä pieleen”

Tänä vuonna Välimereen on hukkunut arviolta 2 400 Eurooppaan pyrkinyttä ihmistä. Uutiset ahdistavat minua joka päivä ja lisääntyvässä määrin – oli sitten kyse kotimaasta tai muualta maailmasta. Maailmanlopun tunteet valtaavat alaa. Sivilisaatio tuntuu hiipuvan ja murenevan.

Minulta kuoli äskettäin hyvä ystävä. Niitä on lähtenyt 2000-luvulla jo useita. Ystävän kuolema ei tuota kuitenkaan maailmanlopun tunteita. Se pistää miettimään, keskittymään, pysähtymään. Se tuo tärkeät asiat esiin.  

***

Maaria Märkälälle tuli tunne, että hän ei jaksa enää lukea aamun lehteä. Kuolleet mehiläiset. Kuivuus. Kenelle vesi kuuluu? Kenelle maapallo kuuluu? Miksi me olemme itsekkäitä? 

Märkälä halusi maalata mustia maalauksia. Prosessi vei mukanaan. Ei hän enää uhku maailmanloppua mennessään työhuoneelle. Hän uhkuu pikemminkin edellisen maalauksen tuottamia haasteita, uusia ajatuksia. Musta ei ole enää pelkkä tunne vaan myös maalarin formaalinen ongelma. Ehkä jo enenevässä määrin. Näin maalari toimii. Ajatuksista ja tunteista tulee säikeitä prosessissa, jota ei enää kykene välttämättä jäsentämään ja palauttamaan rakennetekijöihinsä. 

Märkälälle maalaaminen on tapa elää, myös käsitellä asioita. Yksittäisessä maalauksessa voi yhdistyä monta tunnetilaa ja mielleyhtymää, mutta se on myös yksi. Jos se on onnistunut ja valmis, se pistää maalarin miettimään, keskittymään, pysähtymään. Se tuo tärkeät asiat esiin. Parhaimmillaan se sikiää myös seuraavan maalauksen. 

Märkälälle prosessi on avoin ja suunnittelematon. Se sisältää myös epäonnistumisen mahdollisuuden. Hän tietää, että epäonnistuminen antaa tilaa onnistumiselle. ”Kun teema on maailmanloppu, olen antanut luvan sille, että kaikki saa mennä pieleen”, hän toteaa

Vallankumouksella on uhrinsa...

... minä olen yksi niistä. Olin eilen silpputyömiekkarissa liian pitkään tuulessa ja kylmässä, ja aamulla herätessäni huomasin, että ääneni ei tule ulos lainkaan. Joten, toverit, jos teillä on minulle tänään tärkeää asiaa, lähettäkää soittamisen sijaan sähköposti.

Oli siellä muitakin sankareita. Yllä taidemaalari Maaria Märkälä (s. 1964) hienon kylttinsä kanssa. Palaan ehkä asiaan juotuani 15 kuppia teetä – Laura Lindstedt piti esimerkiksi taas loistavan puheen.

Haluan terveen järjen hegemoniaa!!!

Olin vähän ajatellut käydä Suomen sosiaalifoorumissa kuuntelemassa keskustelua Taideammattilaisen tulevaisuus?, jossa oli järjestävänä tahona muun muassa Taidemaalariliitto ja puhujana siten liiton puheenjohtaja Maaria Märkälä (s. 1964). Sitten ajattelin – ehkä vähän turhan kyynisesti –, että taidan kuitenkin aavistella jo suurimman osan tuon keskustelun kulusta. Toinen vaihtoehto olisi ollut Kulttuurivihkojen ja  Tiedonantajan yhdessä järjestämä tilaisuus Miten vasemmisto voi vallata kulttuurisen hegemonian? Tällainen kysymyksenasettelu sai minut kuitenkin niin pahalle päälle, etten viitsinyt lähteä foorumiin lainkaan. Olen itse asiassa lopen kyllästynyt siihen kulttuurielämämme typerään puoluepolitisoimiseen ja oikeistopoikien ristiretkeen, jonka pomomiehet Berndt Arell ja Janne Gallen-Kallela-Sirén sekä kuvataiteilija Osmo Rauhala (s. 1957) aloittivat joskus talvella 2009 ja joka tuntuu jatkuvan vieläkin. Minä haluaisin istua sellaisessa seminaarissa, jonka nimi voisi olla vaikka Miten terve järki ja aito sivistystahto voisivat vallata kulttuurisen hegemonian? (siis korruptoivasta vallasta saatavien kicksien sijaan), mutta kai se on toiveajattelua. Muistutan kuitenkin, että foorumin omissa asiakirjoissa sanotaan sen toimivan "avoimena tilana, jonne tasa-arvoisen ja demokraattisen yhteiskunnan kannattajat voivat tuoda näkemyksiään laajempaan keskusteluun". Tätä taustaa vasten otsikko oli vastenmielinen. 

PS. Foorumin iloisen bannerin (klikkaa kuvaa, niin näet sen kunnolla) on suunnitellut kuvanveistäjä Antti Nordin (s. 1960), joka kuitenkin taitaa nykyään olla ahkerampi pelimannina Tango Siboney -bändissä kuin kuvataiteilijana.

PPS. Niinpä minäkin Antin tavoin siirryin sitten kuvataiteesta musiikkiin ja laitoin levylautaselle Erma Franklinin – Arethan isosiskon – häkellyttävän hienon tulkinnan The Doorsin Light My Fire -biisistä (kuunnelkaa tästä linkistä), mutta aloin kuitenkin myös soitella Mäntän kuvataideviikkojen taiteilijoille kartoittaakseni tilan ja audiovisuaalisten laitteiden tarvetta. Sunnuntai on hyvää kuraattorin arkea. Saa rauhassa miettiä.

PPPS. Ja niille, jotka luulevat, että Piece of My Heart oli Janis Joplinin originaali vuodelta 1968, kerrottakoon, että juuri Erma Franklin teki biisistä vuonna 1967 sen ensimmäisen levytyksen, jonka voi kuunnella tästä linkistä.

Näyttelykuvia 133 & 134 & 135 & 136 & 137 & 138 & 139 & 140: Joskus voisi ostaakin taidetta

Torstain näyttelykierroksen aloitin Galerie Forsblomilta, jossa oli vanhan lahtelaismestarin Reino Hietasen (s. 1932) näyttely (10.–27.6.). Hietasella on takanaan parikin tosi vahvaa ja hyvin erityylistä kautta 1960–70-luvuilta, ja sieltä ne hänen suuret klassikkonsa epäilemättä löytyvät, mutta kyllä vanha konkari löytää selvästikin edelleenkin aidon motivaation maalaamiseen. Sellainen porvarillisen hienostunuthan hän nykyään vähän on, mutta joissain töissä intensiteetti on melkoinen, kuten vaikkapa alla akryylia ja kollaasia yhdistävässä Leijuvassa (2010). Kyllä minä tätä voisin sohvani päällä pitää:

Forsblomin kansainväliset tähdet ovat toisinaan vähän tylsänpuoleisia. Niin nytkin. Yläkerran täyttävässä yhdysvaltalaisen Ross Blecknerin (s. 1949) näyttelyssä (12.5.–20.6) en kauaa jaksanut söpöistä kukkakuvista nauttia. Hänen kiiltävät ja painokuvamaiset maalauksensa olivat monotonisia ja aivan liian kyynisesti samankaltaisesta muotista pursotettua käyttökuvaa – ei siis mitään erityistä taidemaalauksen juhlaa, toisin kuin vaikka Hietanen. Ainoa ero tylsiin sisustustauluihin on se, että nämä ovat kuuluisan taiteilijan tekemiä ja näistä voi siten joutua maksamaan pahimmillaan 78 000 euroa:

 

Minunkin tekee toisinaan mieli ostaa taidetta, mihin kriitikon palkoilla ei ole koskaan rahaa, mutta jos minulla olisi 78 000 ylimäräistä, ostaisin sillä esimerkiksi 50 teosta nuorilta suomalaislupauksilta. Ja eiköhän heti ruvennutkin jo ostoajatus himoittamaan, kun näin Kuvataideakatemian galleriassa hämeenlinnalaisen Kati Lehtosen (s. 1979) näyttelyn (17.6.–27.6.). Kiinnitin huomioni Lehtosen hienoihin alumiinille tehtyihin lyijykynäpiirustuksiin jo Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Kuvan kevät. Yksityisnäyttelyssään hänellä on niiden lisäksi akryylimaalauksia, akvarelleja ja lyijykynäpiirustuksia sekä yksi video. Kaikki taidokkaita ja sillä tavalla herkkiä kuin voi odottaa taiteilijalta, joka itse kirjoittaa: "Havainnolla on pakeneva puolensa. Siihen sisältyy toden ja harhan lisäksi aina myös sattuman mahdollisuus. Katse määrittää sen, mikä on tärkeää, valitsee suunnan ja etäisyyden." Tässä esimerkkinä mustaan ja pimeään huoneesen installatoitu akryylilla kankaalle maalattu triptyyki Eilen, tänään, huomenna (2009):

Ja sama hyvä fiilis jatkui myös Galleria Amassa, jossa berliiniläinen mutta Bolognan taideakatemiasta valmistunut Elsa Salonen (s. 1984) esitti näyttelyssään (3.–24.6.) muun muassa linnuista inspiraationsa saaneita mutta suuria filosofisia ja mytologisia teemoja syleilevää herkkää taidettaan:

Tuli vielä vähän nostalginenkin olo. Siitä on nimittäin osapuilleen kaksi vuotta aikaa, kun näin Amassa hänen debyyttinäyttelynsä ja kirjoitin siitä aika innostuneesti Uuteen Suomeen – silloin kun vielä sinne kirjoitin. Nyt kun luin juttuni uudestaan, tuntui siltä, että osaan minä tarvitaessa ihan hyvin taiteesta kirjoittaa.

***

Kolmen hyvän näyttelyn jälkeen olikin sitten onnen vuoro – ihan ymmärrettävästikin – kääntyä. Menin Rikhardinkadun kirjastoon hakemaan nipun Aino Kallasta (1878–1956) matkalukemiseksi – olin nimittäin perjantaina lähdössä junalla Mikkeliin. Galleria Rikhardissa oli taustaltaan Bulgarian turkkilaisen Semra Türkmenin (s. 1971) näyttely (4.–30.6.), vähän sellaista surrealistissävyistä ja kliseisen koristeellista tusinataidetta:

Kirjaston 2. kerroksen kirjatornissa oli valokuvataiteilija Pira Cousinin (s. 1964) ja taidemaalari Maaria Märkälän (s. 1962) yhteisnäyttely, jonka olemassaolon syytä en tajua lainkaan. Herkän mustavalkokuvaaja Cousinin ja mehevästi, paksusti väriä levittävän maalari Märkälän työt eivät sanoneet toisilleen mitään, ja ripustus pieniin sermeihin oli ihan kauhea. Siis ihan kauhea:

Eiköhän tämä ole jo melkein ammattietiikan vastaista – ja tällä tarkoitan sitä, ettei ns. suurelle yleisölle mielestäni yksinkertaisesti saa esitellä taidetta näin välinpitämättömällä tavalla. Nämä tekijät ovat nimittäin ammattilaisia molemmat. Muutenkin harmitti, sillä olen aina vähän pitänyt heidän töistäänkin. Nyt en edes viitsinyt katsoa. Tai en siis äimistykseltäni osannut katsoa.  

***

Vaan ainahan voi löytää vieläkin kauheampaa. Ja näin tietenkin kävi. En ole koskaan keksinyt mitään syytä mennä sisälle Taidesalonki Piirtoon Uudenmaankadulla. Mutta nyt oikein kavahdin, kun näin ikkunaan installoituna Suomessa toista vuotta asuneen Andrea Bricchetton (s. ?) hirvittävän kliseisten koululaissutaisuiden kaltaisia piirustuksia:

Kaikkea sitä taiteena esitelläänkin! Minä tein tällaisia keskikoululaisena kulttuuriköyhällä Etelä-Pohjanmaalla. Onneksi yksikään piirustuksistani ei ole säilynyt. 

***

Kaiken roskan jälkeen oli sitten ihan hauska nähdä oikeaa vakavissaan tehtyä taidetta, vaikka en nyt aivan hullaantunutkaan. Joensuulaisen Anu Torikan (s. 1948) näyttely (2.–19.6.) Galleria BE'19:ssa oli kuitenkin kaunis ja rauhoittava. Osaava graafikko vaikka ehkä vähän kuivakka: