Julkaistua 766 & Näyttelykuvia 1034: Kristitty kommunisti

Viikko sitten Galleria Ortonissa juhlittiin kuvanveistäjä Ossi Somman (s. 1926) 90-vuotijuhlanäyttelyä (2.–27.5.). Sunnuntaina ripustettiin ja maanantaina avattiin – ja mestari tikissä mukana molemmissa. Avajaispuheen piti sijastani Pirkko Lahti – ja hyvin puhuikin. Tässä esittelyni Ossista gallerian verkkosivuille:

Kristitty kommunisti

Kuvanveistäjä Ossi Somma (s. 1926) juhlistaa 90-vuotista taivaltaan pienimuotoisella retrospektiivilla Galleria Ortonissa. Mukana on teoksia peräti seitsemältä vuosikymmeneltä.

 

Pronssi painaa, mutta onneksi paikalla oli kaksi väkivahvaa kuvanveistäjää, Pekka Kauhanen (s. 1954) ja Matti Peltokangas (s. 1952). Olavi Pajulahti (s. 1944), Sirpa Viljanen ja Paula Nurminen (s. 1969) valvovat tarkasti.

Ossi Somma on iso lempeä mies, josta henkii rakkaus rauhaan ja kanssaihmisistä välittämiseen. Hän on koko uransa ajan ollut tinkimättömän yhteiskunnallinen taiteilija – mutta on samalla onnistunut luovimaan menestyksekkäästi taidemaailmaa aikoinaan vaivanneissa puoluepoliittisten taisteluiden karikoissa. Somma on silti puolensa valinnut: hän on ihmisen puolella – kulutuskapitalismia, riistoa, ahneutta, vihaa ja sotaa vastaan. Itse hänellä on ollut usein tapana nimittää itseään ”kristityksi kommunistiksi”.

 

Mestari valvoo ripustamista samppanjalasi kädessään.

Toisin kuin monet avoimesti poliittiset taiteilijat, Somma on taiturimaisesti välttynyt ahtaalta lokeroinnilta. Yksi selitys lienee se, että hän on veistäjänä tavattoman monipuolinen. Hän on kuin hybridi, jossa yhdistyvät klassisen veistotaiteen plastiset ihanteet ja ITE-taiteen rajaton mielikuvitus ja räyhäkkyys. Hänen tuotannossaan näkyy jälkiä yhtälailla Auguste Rodinin ekspressiivisyydestä kuin 1950-luvun klassista perinnettä ja nykyaikaa yhdistäneestä italialaisesta kuvanveistosta. Somma täydensi suomalaisia opintojaan ja epäilemättä taidenäkemystäänkin myös venäläisen realismin keskeisessä opinahjossa, Repin-instituutissa Leningradissa vuosina 1966–67. 

Somma ei koskaan ole ollut mikään yksinäinen taiteilijanero vaan on tottunut myös yhteistyöhön: 30 vuoden yhteistyö veistäjäkollegoiden Reijo Paavilaisen ja Pertti Mäkisen kanssa on tuottanut ties kuinka monta palkintosijaa veistoskilpailussa. Palkintosijoja hän on kahminut yksinäänkin.

 

Sinikka-vaimo, Ossi ja Galleria Ortonin Seppo Seitsalo jatkoilla – Nokian poikia molemmat. 

Somman mittavin – tai ainakin eniten tekijänsä näköinen – saavutus on ehkä kuitenkin hänen kotinsa ympärille muotoutunut veistospuistonsa ja pysyvä näyttelynsä Kulutusyhteiskunta muuttuu Danten helvetiksi. 

Somman taiteilijanlaadusta pääseekin parhaiten perille, kun ajelee Tampereelta Nokian kautta länteen: Siuron valtatie 167:ssa sijaitsee Penttilän koulu, Somman asunto ja työhuone, mutta ennen kaikkea huikea pysyvä näyttely, joka on avoinna vieraille aina. Puistossa voi kävellä koska tahansa, ulkorakennuksiin voi mennä omia aikojaan sisälle ja sytyttää valot. Ympäristöön levittäytyvät lukemattomat eri tekniikoilla toteutetut veistokset luovat dantelaisen helvetin maailman, jossa on usein mukana sarkastista huumoria. Useissa veistoksissa on mukana Somman keskeinen symboli: tuoli, joka symboloi valtaa, ahneutta ja tavaraa. Näitä hamuava ihminenkin muuttuu Somman teoksissa usein itsekin tuoliksi, osaksi tuolia.

Surullista on tietenkin se, että Somman 1950-luvulta alkanut taistelu on edelleenkin ajankohtaista. Ensimmäinen tuoliveistos, vuonna 1954 valmistunut asunnotonta alkoholistia tyhjässä tuolimeressä kuvaava veistos Unohdettu olisi voitu tehdä tällä viikolla tätä päivää kuvaten. 

Viimeinen kuntourheilija pyöräilee Ossin pihapuussa.

Julkaistua 762: Kuvanveistäjä Ossi Somma juhlistaa 90-vuotispäiviään näyttelyllä

Tällaisen tiedotteen rustatisn aamulla ja lähetin maailmalle. Kaikki joukolla ensi maanantaina Ossia juhlimaan!

Kuvanveistäjä Ossi Somma juhlistaa 90-vuotispäiviään näyttelyllä

Avajaiset: Galleria Orton, Tenholantie 10

2.5.2016, klo 17.00

Yksi kuvataiteilijakuntamme nestoreista, siurolainen kuvanveistäjä Ossi Somma täytti 90 vuotta 28.1.2016.

Somma juhlistaa syntymäpäiviään pienimuotoisella näyttelyllä Galleria Ortonissa. Esillä on jonkin verran vanhempaa tuotantoa ja uusia pronssivaloksia, joita hän on valanut vanhemmista, valamatta jääneistä töistään. 

Vierailin Ossin luona Siurossa 30.3. Syötiin siskonmakkarakeitot, juotiin kahvit ja konjakit.

Somma on nimittänyt itseään ”kristityksi kommunistiksi”, mikä kevyen huumorin lisäksi on varsin osuva ilmaisu hänen työlleen, joka on aina asettunut pienen, alistetun, sorretun ja kärsivän ihmisen puolelle. Somma on myös aina säälimättä suominut vallastaan huumaantunutta johtavaa luokkaa. Hänen usein sarkastinen huumorinsa on iskevää ja oivaltavaa. Parhaiten tästä pääsee perille, kun ajelee Tampereelta Nokian kautta länteen: Siuron valtatie 167:ssa sijaitsee Penttilän koulu, Somman asunto ja työhuone, mutta ennen kaikkea hänen huikea veistospuistonsa, joka on avoinna vieraille aina. Ulkorakennuksiin voi ohiajava mennä omia aikojaan sisälle ja sytyttää valot. 

 

Viimeinen kuntourheilija.

Dantelainen helvetin maailma on myös täynnä ympäristöön levittyviä veistoksia, joissa useissa on Sommalle ominainen symboli: tuoli, joka symboloi valtaa, ahneutta ja tavaraa. Näitä hamuava ihminenkin muuttuu Somman teoksissa usein itsekin tuoliksi, osaksi tuolia. 

Nyt Galleria Orton tarjoaa juhlan kunniaksi pienen kurkistusluukun Somman maailmaan, jossa taide on aina voittanut maallisen vallanhimon. Taiteilija itse on todennut: ”Monille Leonardo da Vinci, Rodin, Matisse ja Picasso ovat tuttuja nimiä ja heidän taiteensa on yleisesti arvostettua. Luulenpa, että aika harva pystyy nimeämään edes yhtä valtiovarainministeriä heidän ajoiltaan. Aika karsii, aika säilyttää.” Somman teokset säilyvät, ne ovat jo aikoja sitten lunastaneet paikkansa Suomen taidehistoriassa.

 Lama.

Julkaistua 757: Taidetta testaamaan

Torstaina tuli ulos Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini: 

Taidetta testaamaan

Suomen Kulttuurirahasto on käynnistänyt kiinnostavan hankeen. Taidetestaajat kokoaa Suomen kahdeksasluokkalaiset taiteen äärelle. 180 000 nuorta pääsee kokemaan taide-elämyksiä niin, että kyse ei ole ainoastaan vierailusta näyttelyssä, konsertissa tai teatterissa. Tapahtumat taustoitetaan ja nuoret antavat palautetta, joka julkaistaan hankkeen nettisivuilla. Näin tiedotteessa: ”Tavoitteena on saada suomalaiset nuoret kokemaan taidetta, myös sellaista johon moni ei muuten saa kosketusta. Kaikille kulttuurin kokijoille taidetestaajien palaute tarjoaa tuoreen näkökulman vanhoihin klassikoihin ja taiteen ajankohtaisiin ilmiöihin.”

Tavoitteena on myös sitouttaa taide-elämyksiä tarjoavia tahoja mukaan siten, että kyse ole vain yksittäisestä tapahtumasta: ”Nuoret tulee tutustuttaa organisaation toimintaan esimerkiksi tarjoamalla mahdollisuuksia kulissien takaisiin käynteihin tai muilla vastaavilla tavoilla.” 

Jokaiselle 8. luokalle tarjotaan mahdollisuus kahteen valmiiksi sovittuun vierailuun. Toinen suuntautuu omaan maakuntaan tai lähialueelle, toinen Helsinkiin tai muualle Suomeen. Kulttuurirahasto maksaa matkat ja pääsymaksut. Ja se todella maksaa: ”Mikäli koululaisten sisäänpääsy kyseiseen taidelaitokseen on yleensä maksuton, tulee pyydetyn korvauksen perusteeksi osoittaa tavanomaisesta toiminnasta poikkeavia järjestelyitä.” 

Idea tuntuu ainakin etukäteen ajateltuna toimivalta. 

Yksi taide-elämän ongelmista on epäilemättä se, että esitykset tai taideteokset jäävät aivan liian usein irrallisiksi saarekkeiksi, joilla on liian vähän kytköksiä ihmisten arkeen. Tämä koskee myös aikuisia. Olen täysin vakuuttunut siitä, että esimerkiksi oopperassa käynti on monelle vain silloin tällöin suoritettava riitti, jossa oleellista on käynti siellä. Muistan myös ajan, jolloin Nykytaiteen museo Kiasma aloitti toimintansa. Miltei kaikki kuulemani satunnaiset keskustelut koskivat tuolloin sitä, että ”oletko jo käynyt siellä”. Itse taiteesta en kuullut juurikaan kommentteja. 

Kulissien takana käyminen on tärkeää monellakin tavalla. On tärkeää, että nuorille avataan niitä monimutkaisia prosesseja, joiden myötä taide syntyy. On hyvä näyttää se, miten taide on arkista työtä eikä pelkkää luovuuden juhlaa. Tiedän tämän kokemuksesta. Taidekriitikkona katson usein vain valmiita objekteja, joita joku on asettanut esille. Ammattitaitoni lisäämiseksi olen vuosien saatossa hakeutunut työhuoneille ja prosessin äärelle. Nykyään kun katson pronssiveistosta, ymmärrän sitä paljon paremmin, koska olen ollut työhuoneilla katsomassa muotin tekoa ja valimoilla todistamassa raakaa ja hikistä työtä. 

Maaliskuun 30. päivä kävin Ossi Somman (s. 1926) työhuoneella. 90-vuotias kuvanveistäjä on täydessä tikissä ja valaa pronsseja tulevaa näyttelyään varten. Siitä lisää parin viikon kuluttua.

Taide mielletään usein yleväksi ja hienoksi. Toisinaan elitistiseksi. Ihmisillä on edelleenkin tapana sanoa: ”Enhän minä taiteesta ymmärrä, mutta…” … ja sitten tulee se oma mielipide. On itse asiassa aika vastenmielistä, että omaa mielipidettä on pyydettävä anteeksi ja vähäteltävä. Ymmärrystäkin on sitä paitsi monenlaista. Sitä voi yrittää ymmärtää teoksen sanomaa mutta aivan yhtälailla sen syntyprosessin monenlaisia reunaehtoja. Syvempi henkilökohtainen kosketus ja kontekstin ymmärtäminen saattavat olla vallankumouksellisia kokemuksia. Vein takavuosina kaksi baarikaveriani kuvanveistäjän työhuoneelle katsomaan sitä, miten tämä teki savesta kolmimetristä ulkoveistosta, joka valettiin pronssiin. Molemmat kaverini ovat palanneet tuohon kokemukseen usein – vähän ylpeinäkin siitä, että he ovat päässeet todistamaan jotain, mikä ei kaikille ole mahdollista. Ammattimiehet – takiloija ja rappari – osasivat arvostaa toisen ammattimiehen työtä ja kädenjälkeä. Valmista veistosta puistossa he tuskin olisivat edes huomanneet. Vaan nytpä tiedän, että he jos sattuvat olemaan siellä pohjoissuomalaisessa kaupungissa joskus, he menevät varta vasten katsomaan sitä. Ja taatusti he havahtuvat joskus omassa kaupungissaankin katsomaan julkista veistosta aivan uusin silmin, koska he tietävät jotain sellaisen synnystä.

Kertomani tarina oli tosi. Kysesssä oli Matti Peltokankaan (s. 1952) Urho Kekkosen muistomerkki, joka paljastettiin Raahessa 2008. Olimme ystävieni Hanskin ja Markun kanssa Lallukassa katsomassa prosessia, johon kuului muun muassa savimallin kastelu ruiskupullolla.

Silkan taiteen lisäksi nuorille on hyvä tarjota tällaisia kokemuksia. Se ei suinkaan vähennä taiteen elämyksellisyyttä. Taiteen arkistaminen ja demystifiointi eivät kykene tuhoamaan taiteen mysteeriä vaan saattavat yleisön voimakkaammin ja mielekkäämmin sen yhteyteen. Kun mietin kavereitani ja heidän puheitaan, tuntuu siltä, että ovat kokeneet olevansa osa luomisprosessia – hekin tunsivat selvästi ylpeyttä veistoksen synnystä. Siitä tuli heidän veistoksensa. Taiteessa on se hyvä puoli, että lukuisat ihmiset voivat tuntea saman yksittäisen teoksen omakseen – puhutaanhan kevyessä musiikissakin ”meidän biisistä” ja sitten pussataan. 

Kaiken taiteen voi ottaa omakseen suurin piirtein samalla tavalla. Arki ja juhla voivat kietoutua hedelmällisesti. Pieniä sysäyksiä kuitenkin tarvitaan.

 Peltokangas ja Kekkosen pienoismalli kipsissä.

Julkaistua 500: Pertti Nisosen vaikuttavia valokuvia nykytaiteilijoista Galleria Ortonissa

Tällainen tiedote tuli äsken rustattua. Olen ainakin itse nyt aika innoissani. Pertti Nisosen (s. 1953) uudet taiteilijamuotokuvat ovat selvästi innostaneet myös tekijäänsä. Tulkaa ihmeessä maanantaina Galleria Ortonin avajaisiin, jos tahdotte nähdä ison joukon hyväntuulisia taiteilijoita!

Pertti Nisosen vaikuttavia valokuvia nykytaiteilijoista Galleria Ortonissa

Pertti Nisonen (s. 1953) kiinnitti taidemaailman huomiota jo 1980-luvulla nuorena Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen opiskelijana, jolloin Taide-lehti julkaisi useita hänen hienoja mustavalkoisia henkilötutkielmiaan taiteilijoista. 

Nisonen on sen jälkeenkin liikkunut taiteilijoiden kintereillä, ja esimerkiksi viitisen vuotta sitten hän teki kuvareportaasin Tattarisuon kiviveistämöltä, joka oli myös esillä kulttuuritalo Stoassa (kuvia osoitteessa www.nisonen.fi/reportage). 

Jorma Hautala.

Nyt Nisonen on palannut taiteilijoiden henkilökuviin. Yhteistyössä Galleria Ortonin kanssa hän on viime vuonna kuvannut 12 nykytaiteilijaa, jotka ovat vuosien mittaan esiintyneet galleriassa: mukana ovat Jorma Hautala, Outi Heiskanen, Pekka Kauhanen, Marika Mäkelä, Pirkko Nukari, Antti Ojala, Matti Peltokangas, Pekka Pitkänen, Päivi Sirén, Ossi Somma, Tarja Teräsvuori ja Anna Tuori. 

Juuri henkilökuvaus on ollut aina lähinnä Nisosen sydäntä. Hänelle prosessi on yhdessäoloa, keskustelua – jopa leikkiä ja hassuttelua, joka syntyy pitkän kuvaussession myötä. Luottamus kasvaa, ja vasta satojen otosten jälkeen saattaa syntyä se yksi, jossa kaikki loksahtaa paikalleen.

 Outi Heiskanen.

Galleria Orton – Orton invalidisäätiön kahvila  

Tenholantie 10, 1. Krs. 

Avoinna 3.2.–28.2., ma–to 7.30–17.00 ja pe 7.30–16.00. Avajaiset maanantaina 3.2. klo 17.00. Kaikki tervetulleita!

Lisätietoja:  

Sirpa Viljanen (lehdistökuvat) 

Invalidisäätiö Ortonin yhteyspäällikkö 

050-5364235 

sirpa.viljanen@orton.fi

Otso Kantokorpi 

Galleria Ortonin kuraattori 

045-1188508 

otso.kantokorpi@hotmail.com

Paljon onnea vaan!

Itsenäisyyspäivän kunniaksi jaetaan taas kunniaa. 
Pro Finlandia -mitalin saavat nyt kuvataiteilijakunnastamme seuraavat: Ismo Kajander (s. 1939), Marja Kanervo (s. 1958), Markus Konttinen (s. 1957), Matti Peltokangas (s. 1952) ja listassa pelkästään kirjailijaksi tituleerattu Rosa Liksom (s. 1958).
Hienoja taiteilijoita kaikki tyynni!

Kuvanveistäjä Tapio Junnon (1940–2006) vuonna 1989 saama Pro Finlandia, jonka kuvasin viime vuonna erästä artikkelia varten.

Kuvanveistomme grand old man Ossi Somma (s. 1926) saa puolestaan Suomen Leijonan komentajamerkin ja Kaarina Kaikkonen (s. 1952) Suomen Leijonan I luokan ritarimerkin, ja oli siellä listoilla kuvataideihmisistä vielä Saksassa vaikuttava kuraattori Ritva Röminger-Czako, joka saa Suomen Leijonan ritarimerkin.
Niin, että onneksi kuvataiteella menee taas hyvin näissä virallisissa kuvioissa. Silloin aikoinaan, kun Marjatta Hanhijoki (s. 1948) ja Leena Krohn palauttivat Pro Finlandiansa vastalauseena sille, että Ahtisaari antoi Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkin Indonesian metsäministerille, seurasi pieni laskukausi. Seuraavana vuonna Pro Finlandian sai vain kuvanveistäjä Olavi Lanu (s. 1925), sitten ei kukaan, sitten Reino Hietanen (s. 1932) ja sitten ei taas kukaan – no, okei, 2001 Heljä Liukko-Sundström (s. 1938), mutta ehkä hänet voisi luokitella enemmän sille soveltavalle puolelle. 

PS. Vähän myöhemmin. Pieni sosiologinen huomio: olen nyt kuullut kaksi uutislähetystä ja lukenut joitain nettilehtien uutisia. Kirjailijat ja muusikot ja Paola Suhonen tulevat yleensä mainituksi "muun muassa" -ilmaisun jälkeen, mutta eivät kuvataiteilijat. On tämä vähän oireellinen seikka, kun mietitään kuvataiteen yleistä kiinnostavuutta, sen asemaa suomalaisen kulttuurin hierarkioissa. 

PPS. Vielä myöhemmin. PS-kommenttini jäi itse asiassa vaivaamaan aika paljon. Lisää uutisia ja lisää muun muassa -kommentteja ilman kuvataiteilijoita. Voimme siis loogisesti päätellä, että media ei usko kuvataiteilijoiden olevan suurta yleisöä kiinnostavia ja tekee uutisensa vain varman päälle. Eikö tämä ole suorastaan traagista diskurssin vankina olemista? Eikö juuri toimittajan pitäisi mennä kuvataiteilijan työhuoneelle, joka on todellisuudessa aina yleisöäkin kiehtova paikka, ja kysyä jotain kiinnostavaa myös kuvataiteilijalta ja tehdä häntä omilla ei-niin-ennakoitavilla valinnoillaan suurelle yleisölle kiinnostavaksi? Eikö hän voisi yrittää selvittää, miksi juuri tämä taiteilija on palkintonsa arvoinen? Ns. "kaikkihan" ovat nähneet Iiro Rantalan tv:ssä soittamassa. Ns. "kaikki" tietävät hänen olevan hyvä ja virtuoosimainen ja sympaattinenkin ja taatusti palkintonsa väärti. Mutta kuka on nähnyt Matti Peltokankaan veistämässä tai Markus Konttisen maalaamassa tai Ismo Kajanderin vedostamassa? Ja mitä ihmettä käsitteellinen poistaja Marja Kanervo tekee työhuoneellaan? Siellä en nimittäin ole käynyt, enkä tiedä asiasta mitään.

Näyttelykuvia 809: Yhdessä ollaan

Viime keskiviikkona kävin Helsingin rautatieasemalla näyttelyn avajaisissa. Postihallissa avattiin RAY:n 75-vuotisjuhlan kunniaksi valokuvanäyttely Yhdessä. Kuka on sinulle tärkeä? (6.–23.6.).
Tästä on tiedotteen mukaan kyse: 
"Näyttely esittelee kahdeksan lahjakasta nuorta kuvaajaa valokuvauksen eri osa-alueilta. Kuvaajat ovat itse valinneet RAY:n avustustoiminnan laajasta kirjosta tarinan, joka on heille tärkeä. Juuso Noronkosken (s. 1983) teoksessa tanssivat kehitysvammaiset ihmiset. Miikka Pirinen (s. 1985) on kuvannut henkilöitä, joilla on harvinainen sairaus. Ville Varumo (s. 1986) otti aiheekseen ennalta ehkäisevää lastensuojelutyötä joukkueurheilun avulla tekevän Iceheartsin. Eeva Rinteen (s. 1988) kuvauskohde löytyi Omaiset mielenterveystyön tukena -yhdistyksestä. Maija Tammi (s. 1985) kuvasi syöpää sairastavaa Paavoa ja hänen tukihenkilöään Perttiä. Annick Ligtermoet (s. 1983) teki teoksen maahanmuuttajista. Alisa Javits (s. 1984) kuvasi sairaalaklovneja ja Aapo Huhdan (s. 1985) kuvauskohteeksi pääsivät ikäihmiset."
Vakava mutta myös hauska ja hyvin toteutettu idea. On myös hienoa, että Rahis antaa nuorille valokuvaajille näin tukeaan.
Oli minulla vähän oma lehmäkin ojassa, koska halusin nähdä, miten Huhta oli kuvannut vanhaa ystävääni, kuvanveistäjä Ossi Sommaa (s. 1926), koska olin itse syyllistynyt Ossin malliksi houkuttelemiseen. Ja tässäpä sitten tämä hyvä ihminen, "kristitty kommunisti", kuten Ossi itseään nimittää:

Aapo Huhta: Ossi.

Olen myös seurannut Lyhty ry:n toimintaa, joiden tanssia Noronkoski on dokumentoinut videoteoksessaan. Ja onpa jääkiekkojoukkue Icehartskin kiertämän kautta tuttu, joten oli hauska tavata sekä vanhoja että uusia tuttavuuksia.
Hyvin toimiva projekti, jonka kotisivut löytyvät tästä linkistä. 

 Ville Varumo.

Näyttelykuvia 780 & 781 & 782: 1228 km taidetta

Olen ollut vähän huonosti kotona viime aikoina. Viime keskiviikkoaamuna lähdin ajamaan Kerimäelle. Kohteena oli maailman suurin puukirkko, Kerimäen puukirkko:

Matkassa oli Galleria Ortonin porukkaa, ja tapasimme rovastin, suntion, kanttorin ja puusepän. Syynä retkeen oli Vaivaisukot Kerimäellä -näyttely (25.5.–31.8.), jota olimme suunnittelemassa. Ensi kesänä näitä peruspalvelupioneereja siis nähdään useita Kerimäen kirkossa, muun muassa tämä Hauhon vaivaisukko, Suomen vanhin:

Kuva: Aki Paavola.

***

Torstaina lähdin ajamaan Joensuuhun. Joensuun taidemuseossa avattiin Leena Luostarisen (s. 1949) näyttely Tiikerinpiirtäjä (9.3.–14.4.). Ja hyvältähän se näytti Joensuussakin Helsingin Taidehallin jälkeen:

Ennen avajaisia tuli haahuiltua Joensuussa. Kävin Leenan kanssa myös Taidekeskus Ahjossa katsomassa Seppo Väänäsen (s. 1950) näyttelyn Jokimaisemia (26.2.–18.3.). Väänänen viihtyy veden äärellä, joten rakkaasta aiheesta oli kyse:

Akvarellitekniikka on hallussa, mutta runsas ripustus korosti vähän kuivakkaa vaikutelmaa. Variaatio jäi ehkä liian pieneksi. Niissä töissä, joissa Väänänen oli karsinut elementtejä ja melkein lähestynyt abstraktia, voisikin olla kiinnostavaa kehittelyn aihetta.

Kaupungilla kävin PT-talossa huonon taiteen myyntinäyttelyssä, joissa aina tykkään piipahtaa, jottei totuus unohtuisi:

Nämä helsinkiläisvelikullat (Taidemeklarit) myyvät muun muassa Lisa Sokolovan (s. 1969) tusinamaalauksia. Kuinkahan monta varaston loppuunmyyntiä sitä voikaan järjestää? Ja enköhän taaskin törmännyt siihen ilmiöön, että kun pannaan teoksia vielä märkänä myyntiin, yritetään niitä kuivattaa raksalampuilla:

Hirveetä tuubaa ja vielä aika kallista. Ovat nämä rinnakkaiset taidemaailmat aika hilpeitä.

Illalla Luostarisen avajaiset sujuivat hienosti, väkeä riitti ja Teatteriravintolan safkat jatkoilla olivat mainioita. Tuli sitä käytyä klassikkobaari Takataskussakin taiteilijan ja museoväen kanssa – tarjolla ollutta karaokea emme kuitenkaan hyödyntäneet:

Huomasin myöhemmin, että Karjalainenkin piti näkemästään. Kaikki meni siis niin kuin piti.

***

Ja sitten seuraavana aamuna kohti Mänttää, missä järjestettiin Mäntän kuvataideviikkojen 20-vuotisjuhlaseminaari. Paikalla oli kahdeksan takavuosien kuraattoria: Juha Sääski (s. 1952 – vuonna 1993), Ilkka Juhani Takalo-Eskola (s. 1937 – 1995), Hannu Castrén (s. ? – 1997), Antero Toikka (s. 1954 – 1999), Kimmo Schroderus (s. 1970 – 2003), Juhani Tuominen (s. 1949 – 2005), Veli Granö (s. 1960 – 2008) ja minä (2011). Puhetta johti ensi kesän kuraattori Jyrki Siukonen (s. 1959):

  

Kovin oli miesvoittoinen porukka, mutta täysin sattumalta kaikki kuraattorina toimineet naiset olivat estyneitä. Me äijät muistelimme omia kuraattorikesiämme, ja nelikymmenpäinen yleisö oli aktiivisesti mukana. Myös KMV-lehti oli kuulemaansa tyytyväinen. Itse asiassa harvinaisen onnistunut seminaari. En kuitenkaan malttanut käyttäytyä ihan poliittiskorrektisti. Kun oli iltabileiden aika, ja moni kaupunginvaltuutettukin saapui paikalle kilistämään maljaa, pidin pienen puheen, jossa kiittelin Mäntän henkeä mutta sanoin samalla olevani vihainen siitä, että yksikään valtuutettu ei vaivautunut tulemaan seminaariin. Kai minä kuitenkin olin oikeassa, koska Mänttä-Vilppulan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Arto Pirttilahti kävi oikein kätellen kiittelemässä.

***

Ja sitten aamulla vielä Siuroon, missä kävin tapaamassa kuvanveistäjiemme nestoria Ossi Sommaa (s. 1926):

Suunnittelimme Ossin osuutta Fiskarsin tulevaan Kipinä-näyttelyyn (12.5.–15.9.) ja vaihdoimme muutenkin ajatuksia maailmanmenosta.

Ja tiedoksi, että jos ette ole ikinä Ossin luona käyneet, ei syytä huoleen: olette tervetulleita. Ossin kotipihalla ja ulkorakennuksissa on huikea veistospuisto, jonne kuka tahansa saa piipahtaa käymään – oli isäntä kotona tai ei. Sen kuin vain kurvaatte pihaan ja antaudutte taiteelle. Lippuja ei tarvitse ostella, mutta Ossin ja Sinikka-vaimonsa voi toki jättää rauhaan. Nokialta lähdette Siuronvaltatietä pitkin, kunnes oikealla tulee numero 617. On aikamoinen dantelainen puisto, joka ei taatusti jätä ketään kylmäksi:

Ja sitten sunnuntai-illaksi vihdoin kotiin. Neljä yötä hotellissa on nimittäin vanhalle miehelle vähän liikaa, vaikka taide onkin hauskaa ja vaikka reissukin oli likipitäen täydellinen. 

Virossa 52: Suomen siltaa rakentamassa

Tänään oli Galleria Ortonissa hauska ja toivottavasti hedelmiä tuottava tapahtuma, kun gallerian johtaja, professori Seppo Seitsalo, yhteyspäällikkö Sirpa Viljanen ja minä gallerian kuraattorin ominaisuudessa kutsuimme Viron suurlähetystön väen tutustumaan maanmiehensä Siim-Tanel Annusin (s. 1960) näyttelyyn ja gallerian toimintaan. Viisihenkisessä delegaatiossa oli mukana muun muassa suurlähettiläs Mart Tarmak ja kulttuurineuvos Liisa Ojaveer. Tapahtuma oli oikein hauska ja välitön, ja suurlähettiläs Tarmak innostui kaivamaan kännykkäkameransakin esiin nähtyään veistospuistossa Ossi Somman (s. 1926) veistoksen Globalisaatio (2006):

Siinä sitten jo ryhdytiin ideoimaan Galleria Ortonin mahdollista vierailua johonkin virolaiseen sairaalaan ja muuta siihen mahdollisesti liittyvää tapahtumapakettia. Perästä siis kuuluu – toivottavasti.