Julkaistua 650 & 651: Viimeinen helmikana & Vakavaa leikkiä kirjojen kanssa

Viime viikolla ilmestyi Taide (3/15), jossa minulta oli kaksi juttua, kirja-arvostelu ja  review-tyyppinen juttu viimeaikaisista tapahtumista taiteilijakirjarintamalla: 

Viimeinen helmikana 

Tuula Arkio: Jyviä nokkimassa. Siltala 2015.

Valtion taidemuseon ylijohtajan paikalta eläkkeelle jäänyt Tuula Arkio teki työuransa käytännössä yhdessä talossa – tosin useammassa rakennuksessa. Hän aloitti Ateneumin taidemuseon amanuenssina (1968–84) ja jatkoi apulaisintendenttinä (1984–90). Nykytaiteen museon johtajana hän aloitti Ateneumin suojissa vuonna 1990 ja lähti Kiasman johdosta (1998–2000) takaisin Ateneumin rakennukseen museon ylijohtajaksi (2000–06).

Arkion uraa, valta-asemaa ja vuosia ajatellen hän on siis institutionaalisessa mielessä miltei yhtä kuin suomalainen nykytaide. Niinpä hänen muistelmansa onkin tärkeä apuväline suomalaisen taiteen lähihistorian ymmärtämiselle ja kartoittamiselle. Siis silkkaa käsikirjastomateriaalia, minkä vuoksi annetaan nyt ensimmäinen moitekin: Nykyisinä ankeina aikoina kirjoihin ei enää tuhlata juurikaan mitään ylimääräistä, ja niinpä tässäkään kirjassa ei ole henkilöhakemistoa, josta olisi ollut tulevaisuudessa suuresti apua – nimiä nimittäin piisaa.

Arkion ura asettuu siihen saumakohtaan, missä komissaarit muuttuivat kuraattoreiksi ja taide-elämämme alkoi todella kansainvälistyä – sen sijaan, että olisi vain valittu toivorikkaasti edustajia Venetsian biennaalin Suomen paviljonkiin ja vaihdettu näyttelyitä itäblokin kanssa.

Arkio on silta vanhoista toimijoista – muun muassa Aune Lindström, Salme Sarajas-Korte ja Leena Peltola – siihen aikaan, jonka me nyt tunnemme omaksemme. Eikä työ ole edes loppunut: Arkio on jatkanut kansainvälistä toimintaansa Taidesäätiö Pro Arten IHME-nykytaidefestivaalin (2008–) johdossa.

Muistelmien keskeistä antia on epäilemättä se tarina, miten Ateneumin suojiin perustetusta Nykytaiteen museosta (1990) kehkeytyi Nykytaiteen museo Kiasma (1998) – sekä hallinnollisine kiemuroineen että lukuisine taiteilijoineen, joiden joukossa on niin suomalaisia kuin varsin iso liuta ulkomaisiakin. Toinen punainen lanka muodostuu ARS-näyttelyiden historiasta – ovathan nekin ensimmäistä (1961) lukuun ottamatta erottamaton osa Arkion työhistoriaa. 

Opettavaisena tarinana voi lukea Arkion kansainvälistymisen – hänen ”henkireikänsä” – reittejä. Kyse ei ole niinkään henkilökohtaisista ominaisuuksista tai ambitioista ja urapyrkimyksistä vaan siitä, että osaa verkostoitua samanhenkisten ja maailmalla taidevaltaa käyttävien ihmisten kanssa. Arkion tapauksessa kyseessä oli alun perin kansainvälisen museoliiton Icomin alajaostosta Cimamista (= Icomin modernin taiteen museoiden ja kokoelmien kansainvälinen komitea), johon Helsingin kaupungin taidemuseon intendentti Marja-Liisa Bell Arkion imi mukaansa. Sieltä löytyivät tuttavuudet, jotka veivät Arkion lopulta moniin kansainvälisiin luottamus- ja asiantuntijatehtäviin – muun muassa Carnegie Art Awardin jakajajoukkoon. Pyydettiinpä Arkiota Tukholmasta hakemaan Moderna Museetin johtajan paikkaakin.

Tätä taustaa vasten tuntuu oudolta, että 2000-luvulla esimerkiksi taidemaalari Osmo Rauhala alkoi arvostella Suomen taidemaailmaa pysähtyneisyydestä ja kansainvälisyyden puutteesta. Syyllisiksi hän kaivoi esiin vasemmistolaisten helmikanojen ”neljän koplan”: Arkion lisäksi Tuula Karjalainen, Maaretta Jaukkuri ja Marja-Terttu Kivirinta. 

Mainittakoon, että pilkallinen helmikana-nimitys ei tule Rauhalalta, ei myöskään J.O. Mallanderilta, joka sitä omissa aiemmissa hyökkäyksissään käytti, vaan jo 1950-luvulta Erkki Koposelta, joka käytti sitä muun muassa Ateneumin ensimmäistä naispuolista intendenttiä Lindströmiä vastaan. Tuolloin puhuttiin alentuvasti Ateneumin ”helmikanoista ja samettitytöistä”. Tämäkin tulee esiin Arkion muistelmista. 

Arkio on aina tunnettu sivistyneenä ja hyväkäytöksisenä ihmisenä, millä seikalla on tietysti etunsa, kun johdetaan museota ja neuvotellaan vaikeistakin asioista, mutta lukijan kannalta katsoen tällainen rooli ei oikein istu muistelmien kirjoittajalle. Tässä lienee kirjan ansaitsema suurin moite: Nyt kun vihdoinkin olisi ollut tilaisuus ottaa kantaa taide-elämämme vesilasin myrskyihin ja seurata myös Kiasmaa oman toimikauden jälkeen vuodesta 2000, ei Arkio sano oikeastaan mitään. Hän tuo kyllä esiin Rauhalan oudon hyökkäilyn, mutta ei kommentoi ”oikeistopoikien” esiinmarssia ja lyhyttä interregnumia millään tavoin. On kuin Janne Gallen-Kallela-Siréniä (Helsingin taidemuseon johtajana 2007–13) ja Berndt Arellia (Kiasman johtajana 2007–2009) ei olisi ollut olemassakaan. Vaikeneminenkin tietysti puhuu omaa kieltään. 

Mitään juoruja ja paljastuksia ei siis ole luvassa. Minulle suurin paljastus oli se, että Arkio oli nuorena SM-tason florettimiekkailija.

***

Vakavaa leikkiä kirjojen kanssa

Taiteilijakirja on ollut osa suomalaista kuvataidetta jo nelisenkymmentä vuotta, mutta edelleenkään laji ei ole vakiintunut osaksi taiteenharrastajien elämää. Pelkkä käsitekin tuntuu väliin varsin hämärältä.

Suomen ensimmäinen mittava taiteilijakirjanäyttely järjestettiin jo vuonna 1988. Taiteilijakirjoja Suomesta ja muualta oli Jaakko Lintisen kokoama näyttely, jonka järjestivät yhdessä Helsingin yliopiston kirjasto ja Suomen Taidegraafikot. Muualla maailmassa lajia oli harrastettu jo 1960-luvulta, ja nimeksi vakiintui taiteilijakirja (engl. artists’s book, ransk. livre d’artiste).
  

Senja Vellonen (s. 1954), Riisikirja, 2013.

Kyseessä on siis taideteos, joka yleensä jäljittelee kirjan muotoa. Lintisen vuoden 1988 sanoin: ”Nämä uudentyyppiset taideteokset olivat saaneet kirjan ulkoisen muodon tai ne olivat teoksia, joiden lähtökohtana oli ollut kirjamuoto tai kirjan idea. Ne olivat tavallaan eräänlaisia visuaalisia vastikkeita suppealevikkisille runokirjoille.” Yksi alan pioneereista, Marcel Duchamp (1887–1968) vältteli tarkempaa määrittelyä: ”Taiteilijakirja on sellainen, jonka taiteilija on tehnyt tai sellainen, jota taiteilija sanoo taiteilijakirjaksi.”

Monitahoiset juuret

Suomalaisella taiteilijakirjallakin on monitahoiset juuret. J.O. Mallander sai vaikutteita Fluxukselta, Bellinin akatemia – muun muassa Outi Heiskanen, Mirja Airas ja Hannu Väisänen – teki omia kokeilujaan, Raimo Reinikainen julkaisi pienipainoksisia kuvia ja runoja kirjekuorissa. Osin toimittiin kaupallisten kustantajien ja kirjapainomaailman avulla lajin rajalinjoja hämärtäen: esimerkiksi konstruktivistimaalari Seppo J. Tanninen julkaisi Guillaume Apollinairen (1880–1916) hengessä runoja ja kuvarunoja nimellä Krunoja (WSOY 1977).

Pohjoismaissa taiteilijakirja vakiintui viimeistään vuonna 1980, jolloin ruotsalainen taidelehti Kalejdoskop julkaisi aiheesta kattavan teemanumeron (1&2/80). Lehdessä oli mukana Mallanderin kymmenen vastausta siihen, miksi hän tekee taiteilijakirjoja. Yhden mukaan: ”Koska on yhtä tärkeätä voida leikkiä kirjojen kanssa kuin voida lukea niitä.” 

Kaija Poijula (s. 1963), Algebra, 2014.

Taiteilijakirjan historiaa nyt 2000-luvulla miettiessä ei välty siltä ajatukselta, että sen aika ei koskaan oikein koittanut. Jo Lintinen siteerasi taidehistorioitsija Lucy Lippardia: ”Taiteilijakirja on/oli tärkeä idea. Sen aika ei ole joko vielä tullut, tai se on tullut ja mennyt.” 

Museoiminen tuottaa kuhunkin lajiin aina oman juonteensa. Helsingissä taiteilijakirjoja voikin tarkastella jo ikään kuin museoituna vitriinissä. Rikhardinkadun kirjastossa on kerätty aktiivisesti taiteilijakirjoja vuodesta 2000, primus motorina nykyään eläkkeellä oleva kirjastonhoitaja Emmi Martin. RikArt-kokoelmassa on yli 400 uniikkia tai pienipainoksista taiteilijakirjaa sekä aiheeseen liittyvä käsikirjasto. Osa kirjoista on koko ajan vitriineissä esillä, ja toisinaan tiloissa järjestetään erikoisnäyttelyitä. 

   

Elääkö taiteilijakirja?

Avantgarden historiallistumisesta ja taiteilijakirjan museoitumisesta huolimatta kirjan idea taideteoksen lähteenä on edelleenkin kiehtova ja taiteilijoita haastava. Oman lisänsä on tuonut varmaan kirjan asema fyysisenä esineenä nykyisessä digitaalisessa maailmassa – onhan jopa kirjan kuolemaa povattu aika ajoin. 

Taiteilijakirja voi ja elää hyvin, vaikkakin omassa marginaalissaan. Viime vuosina ovat Suomessa alalla toimineet aktiivisesti ainakin Olof Kangas ja Tatjana Bergelt – ja muitakin tekijöitä on ainakin toistakymmentä. 1970-luvulla aloittanut Kangas on jo pitkän linjan tekijä, jonka taiteilijakirjojen retrospektiivi nähtiin Galleria Katariinassa syksyllä 2013 – samaan aikaan galleriassa nähtiin kansainvälinen 62 taiteilijan näyttely.

 Tatjana Bergelt (s. 1966), sanoista riita, vastus, ymmärtäminen – analyysit hommage à Thomas Bernhard, 2009, kollaasi, uniikki, suljettuna 13 x 33 cm.  

Itse asiassa on kuin eläisimme juuri nyt jotain taiteilijakirjarenessanssia. Kangas kuratoi nyt keväällä Galleria Jangvaan pohjoismaisen näyttelyn, jossa Suomesta oli mukana Bergelt, Kaija Poijula, Eeva-Liisa Isomaa, Juha Joro ja Kangas. Bergelt puolestaan järjesti Saksan Offenbachiin kirjataiteeseen keskittyneeseen Klingspor-Museumiin viime syksynä suomalaisen taiteilijakirjanäyttelyn, jossa mukana oli Bergeltin itsensä lisäksi Kristoffer Albrecht, Isomaa, Martti Jämsä, Sándor Vály ja Senja Vellonen.

Ahvenanmaalaissyntyinen Olof Kangas sai ensimmäiset vaikutteensa Tukholmasta, jossa hän asui 1970-luvulla. Hän muistelee muun muassa Moderna Museetin merkitystä. Eräs impulsseista oli Erik Dietmanin (1937–2002) kirjaveistos. Taiteilijakirja taipuukin moneksi, tekihän Filippo Marinettikin (1876–1944) aikoinaan 1930-luvulla metallilevyille metallisidoksisen litografisella menetelmällä valmistetun kirjan.

Kankaalle kirjan merkitys on hieman futurismia hiljaisempi. ”Kirja on aina ollut esine, jota ihmiset ovat kantaneet mukanaan, ja samalla tuo esine on kantanut itsessään kaikenlaista sisällään. Se on aina ollut hyvin tärkeä ihmisille. Toisaalta kirjoja heitetään pois. Ne ikään kuin kuolevat. Olen joskus sanonut antavani niille uuden elämän – vähän niin kuin reinkarnaationa. Toisinaan myös kirjan sisältö on vaikuttanut teokseen."

Olof Kangas (s. 1946), Terra Incognita, 2015, 23 x 14 cm. Akryylimaali, petsi, paperikollaasi kapalevylle.

Kankaalle tärkeää on myös ”kirjan ikä ja sen oma patina”. Hän myös käsittelee materiaalia monin menetelmin: ”Esimerkiksi petsissä on äärimmäisen hieno värimaailma, joka sopii hyvin yhteen paperin kanssa."

Mutta mikä kirjanmuotoisessa tai kirjan ideaa hyödyntävässä tekemisessä kiehtoo? ”Minulle keskeistä on jonkinlainen transformaatio. Se on prosessi, vähän kuin matka. Kirja on melkein kuin kulkuväline ajassa. Kyseessä on tavallaan aikamatka, jossa taustalla on kirjan oma historia, joka voi synnyttää kauttani jotain muuta, jota vien eteenpäin. Työskentelen usein spontaanisti niin, että pelkkä materiaalikin voi puhutella minua voimakkaasti. Antikvariaatista tai joskus jopa kodin paperiroskiksesta löytynyt materiaali puhuttelee minua. Koko prosessi on tavallaan myös kuin arkeologinen tapahtuma.” 

Kangas on hieman surullinen siitä, että taiteilijakirja ei vieläkään tunnu lyöneen kunnolla läpi Suomen taidemaailmassa. Aktiivisia tekijöitä on hänen mukaansa ”tusinan verran”, ja peruskäsitteitä saa selitellä edelleen. Pohjoismaisten kollegoiden kanssa aiheesta keskusteleminen on huomattavasti helpompaa, ja onpa lahden eteläpuolellakin heimolaisia: Liettuan Vilnassa järjestetään säännöllisesti taitelijakirjojen triennaali, nyt jo seitsemäs, minne hän on lähdössä tänä vuonna jo kolmatta kertaa mukaan. 

Yksi ongelma on varmaankin tietty elitistisyys. Kirjahan on sellaisenaan yksi demokraattisimmista kulttuurin välityskanavista, mutta taiteilijakirjat ovat joko uniikkeja tai pieniä numeroituja sarjoja. Niitä ei viedä mökille tai sänkyyn, ja niitä käsitellään useimmiten puuvillahanskoin. Tässä on tietty paradoksi, vaikka Kangaskin korostaa sitä, että juuri demokratiasta ja anti-elitismistä koko idea on alun perin syntynyt. ”Materiaalit ovat usein halpoja, ja teokset menevät pieneen tilaan: ”Näyttelyteoksia voi kuljettaa mukanaan vaikka kapsäkissä”. 

Ehkä meidän pitää vielä kehitellä ja opetella sekä uusia teko- että vastaanottotapoja. Pelkkä vitriini ei tunnu aina riittävän.

 – Pohjoismaiset taiteilijakirjat. Kuraattori Olof Kangas. Galleria Jangva, Helsinki 2.–26.4. 

– Luonnollisesti. Taiteilijakirjoja Suomesta. Tekstit Dorothee Ader & Tatjana Bergelt. Parvs Publishing 2014. 

– Olof Kankaan haastattelu 7.5.2015.  
– Vilnan taiteilijakirjatriennaalin kotisivut.

Sándor Vály (s. 1968), Dadabook, 2003.

Virossa 136: Kuvaa ja ääntä Musiikkitalossa

Palaan vähään taaksepäin ajassa. Joulukuun 2. päivä kävin Musiikkitalossa kiinnostavassa konsertissa. Virossa vuoden 2013 folklaulajaksi valittu Mari Kalkun ja Runorun-bändi (Mari Kalkun, laulu ja kantele – Maija Kauhanen, laulu ja kantele – Nathan Riki Thomson, basso – Tatu Viitala, lyömäsoittimet) olivat tehneet yhteistyötä suomalaisen kuvataiteilija Tatjana Bergeltin (s. 1966) kanssa. Proggiksen nimi oli Äänilo, taiteiden välinen visuaalis-musiikillinen kokemus, jonka inspiraation lähteenä ovat itämerensuomalaiset uhanalaiset kielet ja musiikki.
Kanteleet saivat kyytiä:

Bergeltin visuaalinen osuus oli hieno, mutta kriitikko kun olen, pitää vähän napistakin. Herkkävireinen kuvamaailma, jossa oli myös painetuille pohjille ommeltua tekstimateriaalia biiseistä, jäi liian staattiseksi. Sitä olisi voitu tehostaa monipuolisemmalla valojen käytöllä. Karismaattinen esiintyjä Kalkun, joka liikkui ja otti kontaktia myös yleisöön, olisi voinut hyödyntää kuvia enemmän – nyt hän teki sen vain yhdessä biisissä. Ehkä jotain projisointijuttuakin oli voinut kokeilla. Idea oli kuitenkin toimiva ja kiinnostava, ja sitä pitäisikin ehkä vain kehitellä lisää. Lisää on nimittäin luvassa, koska Runorunin ensimmäinen albumi, jossa on myös Bergeltin visuaalinen ilme, on tulossa ensi vuonna – äänitykset ovat jo pulkassa. 

Kalkun tuli yleisöön sekaan laulattamaan ihmisiä ja myös onnistui siinä.

***

Myöhemmin illalla tapasin vielä katutaiteilija Sampsan ja sain häneltä lahjan. Vähänkö on hiano?:

Julkaistua 283 & Näyttelykuvia 623: "Kuinka vähän pitää näyttää..."

Tässä alkaa olla jo päällä kolmen viikon rästit, koska olen vääntänyt kolmea isoa duunia päällekkäin kahdessa kirjastossa materiaalia keräten ja öisin koneeni äärellä naputellen. Yritän ehkä vielä palata kuluneisiin viikkoihin, mutta hyppään tässä jo toissapäivään, jolloin Galleria Ortonissa avattiin Tatjana Bergeltin (s. 1966) näyttely Imaginary Values (3.4.–4.5.):

Kukitettu taiteilija.

Pidin avajaisissa puheen ja tänä aamuna kirjoitin hänestä esittelyn gallerian verkkosivuille:

”Kuinka vähän pitää näyttää…”

Kuvataiteilija Tatjana Bergelt (s. 1966) työskentelee monilla välineillä. Hän maalaa, piirtää ja vedostaa grafiikkaa, mutta hänen arsenaaliinsa kuuluvat myös valokuva ja monipuolinen ajan patinoiman löytömateriaalin käyttäminen sekä toisinaan kolmiulotteinen installointi. Kaikkea tätä fragmentaarista materiaalia hän yhdistelee teoksiinsa, mutta saattaa hän peittääkin, rakentaa kerroksia ja piilottaa. Hän on onkin joskus kysynyt sitä, ”kuinka vähän pitää näyttää näyttääkseen jotain”.

Taustalla suurikokoinen kirjeistä koostuva kollaasi Finnhood (2005).

Yksi selitys fragmentaarisuuteen lienee Bergeltin omassa taustassa. Hänen saksalaisvenäläisjuutalainen taustansa – sekä epäilemättä taideopiskelu DDR:ssä, Tallinnassa ja Pariisin Ecole nationale supérieùre des beaux-artisssa – luo oman, ehkä vähän traumaattisenkin historiantajun sekä kulttuuriperimään ikään kuin sisäänrakennetun sivistysideaalin. Kun nämä yhdistyvät suomalaisen kulttuurin arkeen ja globaaliin nykymaailmaan, on tuloksena näennäisen hauras mutta pohjimmiltaan varsin voimakas syväluotaus ihmisenä olemisen perusulottuvuuksiin. Bergeltin mukaan hänen ainoa keskeinen teemansa onkin ”ihmissuhteen vaikeus ja välttämättömyys”. Ja hetken mietittyään hän lisää vielä ”menetyksen” – kuin muistaen, että elämään liittyy väistämättä myös aina kuolema.

Bergeltin teokset näyttävät varsinkin löytömateriaalin kautta usein varsin esteettisiltä. Kauneuden tavoittelu on kuitenkin Bergeltille vieras ajatus. Hän ei etsi kauneutta sinänsä, ei halua miellyttää vaan kokee esteettisyyden suorastaan vastenmielisenä – hän on jopa todennut ”haluavansa tuhota kauneuden”.

Bergeltin töissä henkiikin usein poliittinen ulottuvuus, joka kertoo maailmasta toisinaan varsin raadollisestikin – oli sitten kyse naisten asemasta tai vieraiden kulttuurien ymmärtämisestä. Kaikki kuitenkin kytkeytyy tavalla toisella ihmisenä olemiseen.

Poliittisuudesta ja poeettisuudesta muodostuukin kiinnostava jännite, jota Bergelt laajentaa vielä kielen avulla – tuoden teoksiinsa kuvan lisäksi uudenlaisia metaforisia ulottuvuuksia. Kielen kautta näköaistin avulla havaittavaan kaksi- tai kolmiulotteiseen esitykseen ja sen tulkintaan liittyy nyt toisenlainen kuva, mielikuva joka liudentaa taideobjektin staattista tapaa olla. Teoksen aika ja tilallisuus saavat uudenlaisia jännitteitä.

Sokeutunut pari, 2012.

Julkaistua 168 & 169 & 170 & 171 & 172 & 173 & 174: Tatjana Bergelt & Pirjetta Brander & Radoslaw Gryta & Maija Helasvuo & Päivikki Kallio & Jussi Koitela & Raakel Kuukka

Mäntän kuvataideviikkojen julkaisun toimitin siten, että kaikki tekstit noudativat samaa fragmentaarista asua, jossa taiteilijan teoksiin liittyvät ajatukset ikään kuin pullahtelevat hajanaisina huomioina jostain sieltä kauempaa mielen sopukoista. Osan teksteistä koostin, editoin ja lyhentelin vanhemmista teksteistä, osan taiteilijat kirjoittivat itse varta vasten julkaisua varten ja osa syntyi siten, että kävin haastattelemassa taiteilijoita ja purin sitten nauhalta valitsemani kohdat. Julkaisen tässä ne kuusitoista tekstiä (ensin seitsemän ja sitten toisessa postauksessa yhdeksän, koska Bloggerin hakemisto ei ota vastaan tarpeeksi merkkejä), jotka perustuvat tekemiini haastatteluihin. Sanat ja ajatukset ovat siis kuitenkin taiteilijoiden itsensä:

Tatjana Bergelt (s. 1966)

… kaikki työni liittyvät kieleen, äidinkieleen, sekä niihin maihin joissa olen asunut… isänmaa…

… tämä avautui laajasti… aloin lukea paljon, muun muassa Raamattua ja Tooraa… kysehän ei ole pelkästä käskystä vaan myös uhkauksesta. Raamatusta: ”Joka kiroaa isäänsä tai äitiään, häntä rangaistakoon kuolemalla”…

…. miten kuvailet kunnioitusta? Se menee niin helposti voimasuhteeseen… jollakin on voimaa, ja sinä alistut… kunnioituksen pitäisi ehkä pikemminkin olla vastuunottoa – vastuunottoa kohti maata, yhteiskuntaa, kulttuuria…

… toiminta ja maailman rakenteet asuvat eri tavoin myös kielessä, esimerkiksi, toisin kuin suomessa, saksan ja venäjän kielessä on myös suvut: der, die, das… isä ja äiti eivät olemassa ilman lasta…

… leikin kielen kautta palapelimäisesti, sanojen ja sukujen ja niiden yhdistelmien kanssa avautuu kuvien kautta erilaisia taistelukenttiä ja jännitteitä…

… yritän yhdistää sanan ja objektin, ei välttämättä sanaa ja kuvaa… haluan kuvittaa ilman että kuvittaisin…

Tatjana Bergeltin työhuoneellaan 2.5.

Pirjetta Brander (s. 1970)

… ihmissuhteisiin ja vanhempiin tulee suhtautua kuin luonnonoloihin… tuntea kunnioitusta, ei pelkoa…

… kunnioitus on myös kysymys, jos on tapahtunut kauheita, kuten Emmanuel Carrèren romaanissa Valhe (2000), tosikertomukseen pohjautuvassa tarinassa miehestä, joka surmasi vanhempansa, vaimonsa sekä lapsensa…

… inhoan moraliteetteja, minua kiinnostaa yritys ymmärtää… taiteessa pitää voida käsitellä myös pahaa ja väärää… taiteessa on tärkeintä, että pystyy jakamaan tunteita…

… käsittelen kollektiivista pelkoa, siten miten yhteisö muodostaa mörön…

… monimutkaista filosofista rakennetta ei ole… kyse on yksinkertaisista ajatuksista: elämä on hirveää mutta siitä voi selviytyä ja että kaikessa kauheudessa voi olla hyviä puolia, josta voi syntyä jotain…

… teokseni ovat mollivoittoisia, mutta on niissä hysteeristä huumoria… miten se ranskalainen sanonta menee: melankolia on portti syvällisyyteen…elämää voi lähteä pohtimaan syvemmin ja oppiakin asioita…

 Pirjetta Brander virittelee 22.5. installaatiotaan Giant.

 

Radoslaw Gryta (s. 1955)

… lähdin kotoa 14-vuotiaana… isäni nukkui television öisen lumisateen edessä, mutta sitä ei saanut sammuttaa… sellaisena piirsinkin häntä…

… äidistään pitäisi pitää… se olisi luontevaa… äidin mielestä kaikki oli aina esteenä…

… kun kerroin heille tulevani isäksi, he ihmettelivät, että miten se olisi mahdollista, että Radekista tulisi isä… helppoa, minä vastasin, pitää vain tehdä kaikki toisin kuin te…

… suhteeni on hyvin ristiriitainen ja sitä ristiriitaa työstän… ja samalla tiedän, että olen samanlainen kuin isäni… hänkin lähti nuorena…

… aloitan työskentelyn naturalistisena, mutta se on vain lähtökohta, joka ei riitä… piirustus alkaa kiinnostaa piirustuksena, pitää lähteä vaikeampaan suuntaan…

… kyse on psykologisesta tilanteesta, ei Virtasesta tai Grytasta… pitää unohtaa lähtökohta, katsoa piirustuksia piirustuksina ja ajatella vaikka arkkityyppejä…

 Radoslaw Gryta ripusti piirustuksiaan 28.5. pienen Hedvig-tyttärensä kanssa.

Maija Helasvuo (s. 1968)

… perheteema on ollut keskeinen. Olen käyttänyt malleina äitiäni, poikaani ja itseäni… ne ovat siis henkilökohtaisten suhteiden kuvauksia…

… lähtökohdat ovat myös taidehistoriallisia… se on jo äidinmaidossa, sillä äitini on kuvaamataidonopettaja, joten minua vietiin pienenä museoihin ja kirkkoihin… itse olen ateisti, mutta länsimainen taidehan on kuvannut näitä aiheita satoja vuosia… äitini ja ammattini kautta teokset saavat ulottuvuuden, jossa muoto ja sisältö nivoutuvat toisiinsa…

… formaalisti lähtökohtana voi olla esimerkiksi laskoksia kohtaan tuntemani ihailu vanhassa taiteessa… heitin lakanan päällemme… vaikka figuratiivisuus vähenee, pitää veistosten olla anatomisia, sillä ihmisen silmä on tarkka suhteessa toiseen ihmishahmoon… lakana sekä häivyttää että tuo esiin…

… sukupolvien jatkumo tuo mukaan sommittelullisen jännitteen… äitini on kunnossa, mutta tulee tulevaisuudessa tarvitsemaan minua enemmän… poika taas irtautuu… mukana on myös menettämisen pelkoa…

Maija Helasvuon Mummo itse kolmantena. Kuva: Heikki Vesterinen.

Päivikki Kallio (s. 1952)

… olen aiemmin käsitellyt isän ja tyttären näkökulmaa saman, kotitalomme purkamista kuvaavan videon kautta, nyt yritän tuoda mukaan myös äidin näkökulmaa… olen kuvannut hänen kasvojaan näyttäessäni samalla ennen purkamista talossamme kuvattuja hetkiä…

… isän kuolemasta on yli viisitoista vuotta… perheen elämä rakentui pitkälle hänen kauttaan… äitini on nykyään 95-vuotias… kuvaan tavallaan häneen melankoliaansa…

… sentimentaalisuus on tietenkin jossain mielessä pelottavaa… sitä helposti vaipuu Lauantain toivottujen tasolle… vaikka kuuntelen minä niitä edelleenkin…

… kyse on henkilökohtaisista, väistämättömistä  prosesseista… vaikea minun on miettiä tai tehdä taidetta, joka ei liittyisi omaan elämäntilanteeseen… mutta en minä tässä ole mikään erikoistapaus… teen asioita epämääräisesti…  että se jättäisi avoimeksi…

… surumielisyyttä yleisellä tasolla… vähän sellaista slaavilaista elämä ja kohtalo -ajattelua…

 Päivikki Kallion esitteli minulle 23.4. työhuoneellaan sitä, miten lentokonevanerille heijastetaan videota.

Jussi Koitela (s. 1981)

… kiinnostuin niistä tekstimassoista, joita käytetään opetustarkoituksessa liittyen perhe- ja parisuhdetyöhön… ja -terapiaan... Kirkon perheasian neuvottelukeskus, Seta, Mannerheimin Lastensuojeluliitto… nämä ovat paikkoja, joissa perhe rakennetaan…

… tekstit jalostuivat prosessissa julkisessa tilassa esitettävään mainosmaiseen esitykseen… olen kiinnostunut niistä kombinaatioista, joissa yhdistyy perhepuhe, julkinen tila ja tilanteesta syntyvät keskustelut…

… olen viime aikoina miettinyt poliittista taidetta… en ole ehkä poliittinen, pikemminkin yhteiskunnallinen…

… yhteiskunnallinen tarkoittaa kai sitä, että asia liitetään yhteiskunnalliseen keskusteluun… en tiedä haluanko itse olla mukana, mutta jotenkin siihen on pakotettu… on minulla omat arvonikin, mutta en minä niitä tuo esiin... jokaisen perhettä määrittelevän tahon materiaalissa ja arvoissa on jotain läheistä, mutta myös vastakkaistakin…
… pyrin siihen, että katsojan on pakko nähdä se, mihin sijoittaa itsensä… sehän latautuu tietenkin esityskontekstinsa ja yleisönsä kautta…

Jussi Koitelan teos levisi ympäri Mänttää kuin Jeesus tulee pian -juliste konsanaan. Kuva: Heikki Vesterinen.

Raakel Kuukka (s. 1955)

… minulla on tähän asiaan etäisyyttä, koska äitini on kuollut jo vuonna 1984… olen liittänyt mukaan hänen ainoan kirjeensä vuodelta 1980… tietynlainen ratkaisun hetki, kun lapsi on lähtenyt omille teilleen… hänen toiveensa…

… valokuvissani tuolta ajalta on ehkä vähän alakuloinen tunne… äitini on evakko, ja hänellä on ollut aika kova elämä… se varmaan heijastui meidän suhteessamme… mutta myös rakkaus… en minä voi kritisoida häntä…

… ehkä kuvat ovat jonkunlainen näkymä siihen maailmaan… mukana on myös valokuva siitä, kun hän tuli viimeistä kertaa ulos talosta… siskoni on mukana, ja siinä on mukana huolenpito, mutta myös suru…

… tietenkin tiedän enemmän kuin kirje kertoo, mutta luulen, että hänen elämänsä oli aika samanlaista kuin hänen sukupolvensa naisten elämä…

… on eheyttävä kokemus, kun palaa vuosikymmenen takaisiin valokuviin… se on vapauttavaa… taustansa voi jättää taakseen. Vaikka ei tietenkään toki unohtaa, mutta se ei hallitse enää omaa elämää…

Raakel Kuukan äidiltään saamasta kirjeestä kasvoi kokonainen taideteos.

Julkaistua 167: Kunnioita isääsi ja äitiäsi

Ja taas jatketaan kesän rästien purkua. 

Meinasi ihan unohtua, että Mäntän kuvataideviikkojen yhteydessä ilmestyi toki näyttelyjulkaisukin, jonka kanssa puuhailin miltei koko huhtikuun:

Tässä siihen kirjoittamani johdantoteksti:

Kunnioita isääsi ja äitiäsi

Jumala välitti Mooseksen kautta (2. Moos 20: 1–17) ihmisille kymmenen käskyä, joista kreikaksi käytetään nimitystä dekalogi (= kymmenen sanaa, lausetta, lausuntoa, puheenvuoroa). Neljäs niistä käsittelee ihmisen suhdetta isään ja äitiin: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että saisit elää kauan siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.” (2. Moos 20:12)

Mooseksen laissa on kaikkiaan 365 kieltoa (yksi vuoden jokaista päivää kohden) ja 248 käskyä (yksi jokaista ihmisruumiin luuta kohden). Kovin oli siis ankaraa tämä Mooseksen aikainen elämä. Vain yhteen käskyistä sisältyy lupaus, ja se on juuri tuo neljäs käsky. Kyse lienee siitä, että juutalaisuudessa palkinto hyvästä elämästä oli tuonpuoleisen sijaan tarjolla jo maanpäällisessä elämässä. Juuri tämän verran minäkin voin uskoa. Miettiessäni tämän kesän Mäntän kuvataiteilijoiden 47 puheenvuoroa aiheesta tiedän nyt varsin kouriintuntuvasti sen, mitä kaikkea suhde äitiin ja isään yleensä ihmiselle mutta myös erityisesti taiteilijalle voi tämänpuoleisessa elämässä merkitä.

Näyttelyn nimi valikoitui Raamatusta, mutta vain kulttuurihistoriallisista syistä. Se muun muassa palautti mieleen oman lapsuuteni silloin, kun vielä oli olemassa kansakoulu ja uskontotunnit, jolloin päntättiin päähän oppeja pienestä kirjasta nimeltä Katekismus. Tuorein  Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Katekismus on kirkolliskokouksen hyväksymä vuonna 1999. Siinäkin kulkevat vielä mukana Martti Lutherin 1500-luvun Vähän Katekismuksen selitykset. Näin neljännen käskyn osalta: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme väheksy emmekä vihastuta vanhempiamme emmekä esimiehiämme, vaan kunnioitamme, palvelemme, tottelemme, rakastamme ja arvostamme heitä.”

Tämä näyttely ei halua Lutherin tavoin opettaa ihmisiä miellyttämään esivaltaa. Näyttely on itse asiassa mahdollisimman vähän evankelis-luterilainen. Sen tarkoitus ei siis ole katekismuksen tavoin tarjota selitysosaa jollekin esitetylle ongelmalle, vastata yksioikoisesti kysymykseen ”Mitä se merkitsee” eikä olla luomassa oppia taiteen tavasta käsitellä ihmiselämän keskeisiä kysymyksiä. Näyttelyssä on mukana 50 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää ja sitä kautta 50 hyvin erilaista puheenvuoroa isä- ja äitisuhteiden merkityksestä elämälle.

***

Minun tekee mieli hieman avata kuratoriaalista prosessia, jotta siitä ei suotta syntyisi liian mystifioitua kuvaa – varsinkin nykyään, kun erillinen kuraattorin professio on syntynyt suomalaisen taiteen kentälle. Tällaiseen kehityskulkuun liittyy aina väistämättä halu varjella omaa tonttia – usein monimutkaistamalla kaikki yksinkertaiset asiat.

Kuraattorit kokoavat taidenäyttelyitä. He vastaavat näyttelyn konseptista ja valitsevat taiteilijat. Välillä he ovat sananmukaisesti kuraattoreita (lat. curare = huolehtia, hoitaa, vaalia), jotka ovat tarvittaessa taiteilijan tukena ikään kuin koulukuraattorit konsanaan, väliin he ovat kuin orjapiiskureita kuin entisaikaiset näyttelykomissaarit. Heidän oletetaan tietysti olevan alallaan asiantuntijoita.

Olen 2000-luvun ajan ollut joka vuosi kuratoimassa jotain taidenäyttelyä – pienempää ja suurempaa, ja olen huomannut, että ei ole olemassa mitään kuratoriaalista prosessia, joka noudattaisi säännönmukaisia vaiheita ja jota voisin kuvailla jollain tietyllä tavalla tehdäkseni esimerkiksi tämän näyttelyn konseptia ymmärrettävämmäksi. Kaikki näyttelyt ovat erilaisia ja kunkin syntyhistoriaan vaikuttaa moni täysin satunnainen ja ennalta aavistamaton seikka. Tokihan sattumat ovat aina retorisin keinoin muunnettavissa harkinnan tuloksiksi. Ja näin yleensä tehdäänkin.

Parempi on siis vain yrittää puhua totta – naiiviuden uhallakin. Kun minulle soitettiin Mäntästä, ja kysyttiin, että haluaisinko olla kesän 2011 kuraattori, miettimiseeni kulunut aika voidaan laskea sekunnin kymmenysosissa. Mäntän kuvataideviikot on Suomen taidekesässä aivan erityinen tapahtuma, mutta samalla myös haaste, jota ei voi vain ”hoitaa alta pois” ennen kuin siirtyy nopeasti uusien haasteiden pariin. Mänttä tarjoaa kuraattorille eräänlaisen koetinkiven, joka on myös aika julma. Mäntässä onnistuminen tai epäonnistuminen jää historiaan paljon voimakkaammin vaikuttavana tekijänä kuin moni muu kepeä kesäpippalo taidetapahtumineen.

Vähintäänkin kelvollisen nykytaiteeseen keskittyvän kesänäyttelyn kokoaminen on kuitenkin todellisuudessa aika helppoa: sen kuin valitset omaa makuasi myötäillen tarvittavan ison joukon menestyneitä ja nimekkäitä nykytaiteilijoita ja yrität latoa heidän työnsä tarjolla olevaan tilaan mahdollisimman hienostuneesti ja huolellisesti.

Mäntässä tällainen ei riitä eikä voi riittää. En ole kovin kilpailuhenkinen ihminen, mutta en mahda sille mitään, että lähivuosien kuraattorit – esimerkiksi Jani Leinonen, Veli Granö, Tuula Karjalainen ja Annu Vertanen – asettavat minulle riman, joka minun tekisi mieli yrittää ylittää. Kaikki tämä on mennyt jopa uniin asti. Kun nyt päätin naiiviudenkin uhalla puhua totta, niin kerron senkin, että toissaviikolla näin unissani Helsingin Sanomien kulttuurisivujen otsikon: ”Kaikkien aikojen Mänttä!” Painajaisista en edes viitsi kertoa. Niitäkin nimittäin on riittänyt.

Kuten edellä jo totesin, kunkin näyttelyn syntyhistoriaan vaikuttaa moni täysin satunnainen ja ennalta aavistamaton seikka. Niin nytkin. Kun olin vastannut Mäntän kuvataiteen ystävien hallitukselle myönteisesti, ryhdyin vain pyörittelemään hajanaisia ja satunnaisia ajatuksia päässäni.

Ensimmäinen varmistunut ideani oli se, että haluaisin koota oikean tiukan teemanäyttelyn, enkä vain sellaista tyypillistä nykytaidenäyttelyä, jolle voidaan vähän filosofissävyisesti antaa nimeksi vaikkapa Jorge Luis Borgesin mukaan Haarautuvien polkujen puutarha ja sitten haarauttaa kaikki mahdolliset taiteen polut kulkemaan ihan minne tahansa. Näinhän sitä toimitaan ja näin minäkin olen joskus toiminut.

Sitten aloin keksiä erilaisia teemoja. Lopulta pyörittelin muutamaa teemaa päivittäin mielessäni – muun muassa vähän irvileukaista maahanmuuttajateemaista taidenäyttelyä, jolla olisin halunnut osoittaa, että mitään erillistä maahanmuuttajataidetta ei Suomessa ole  koskaan ollut eikä tarvitse ollakaan. Maahanmuuttajataiteilijat ovat nimittäin aina integroituneet saumattomaksi osaksi suomalaista taidekenttää – ei kukaan pidä esimerkiksi tässäkin näyttelyssä mukana olevia Tatjana Bergeltiä tai Radoslaw Grytaa jonain erityisinä ”maahanmuuttajataiteilijoina”.

Sitten mietiskelin tuntemiani – tai itse asiassa erityisesti vuosien mittaan haastattelemani – lukuisia taiteilijoita. Tässä vaiheessa oli jo tullut selväksi, että mänttäläiset halusivat minun kutsuvan joitakin tallinnalaisia taiteilijoita mukaan juhlistamaan Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuotta, joten mietin kaikkia tuntemiani tallinnalaisiakin taiteilijoita.

Muistan itse asiassa aivan tarkkaan sen hetken, jolloin päätös XVI Mäntän kuvataideviikkojen teemasta syntyi. Mietiskelin niitä teemoja, jotka taiteilijahaastatteluissa olivat yllättäneet minut jollain vähän oudolla tavalla – kaikki taiteilijathan ovat nimittäin todellisuudessa aika samalla tavalla ”erilaisia nuoria”.

Muistin sen kun liki kymmenen vuotta sitten haastattelin Ilkka Väättiä hänen ilmestymässä olevan luettelonsa johdantotekstiä varten. Kysyin Väätiltä, että mistä hänen vähän omituinen värimaailmansa tulee – minä jopa vähän vierastin sen epämääräisyydeksi tulkitsemaani eklektisyyttä. Hän vastasi täysin epäröimättä, että lapsuudesta ja ompelija-äidin työhuoneelta, joka oli täynnä erivärisiä lankakeriä ja kankaita. Samassa mieleeni juolahti tallinnalainen Leonhard Lapin, joka on minulle useammassakin haastattelussa kertonut siitä, miten räätäli-isältä perityt pukukaavat saivat hänet paneutumaan abstraktin muodon saloihin. Se oli varsinainen valaistumisen hetki, koska tajusin, että äiti ja isä saattavat tulla suoraan taiteen sisältöihin mitä kiehtovimmilla tavoilla, myös ihan konkreettisesti taiteen formaaleihin ulottuvuuksiin.

Ja niin vyyhti lähti keriytymään. Seuraava vahva päätös oli se, että luopuisin omasta maustani niin paljon kuin mahdollista. En halunnut tehdä näyttelystä ensisijaisesti ”minun näköistäni” vaan pikemminkin mahdollisimman kattavasti teeman näköisen. Vakuutan, että tämä ei ole mitään suomalaista nöyryysretoriikkaa, sillä valitsin esimerkiksi mukaan taiteilijoita, joiden töistä en erityisemmin edes pidä mutta joiden laadun pystyn kuitenkin tunnistamaan ja tietenkin ennen kaikkea sen, miten ne ovat teeman kannalta keskeisiä.

Surffailin yökaudet taiteilijoiden nettisivuilla ja selasin Valtion taidemuseon kirjastossa luetteloita ja etsin vihjeitä erilaisten äiti- ja isäsuhteiden vaikutuksista taiteen tekemiseen. Ja annoin tietenkin sanan kiertää ja kuuntelin kanssaihmisten ehdotuksia.

Mäntän kuvataideviikot ei ole isoa budjettia pyörittävä taidelaitos, joten taiteilijoilta ei oikein edes kehtaa vaatia kovin isoa sitoutumista ja riskinottoa. Mutta päätin minä sitten kokeilla sitäkin. Soitin joillekin taiteilijoille, joiden tiesin pyöritelleen samankaltaisia temaattisia ajatuksia mielessään ja kokeilin kepillä jäätä, että saisinko edes jotkut taiteilijat tekemään aivan uusia töitä varta vasten tästä teemasta. Osuin ilmeisesti johonkin hyvin tärkeään asiaan, sillä yllättävän moni taiteilija innostui kehittelemään jotain aivan uutta tai sitten laajentamaan jotain vanhaa työtä erityisesti tätä näyttelyä varten. Suurin osa näistä taiteilijoista innostui itse asiassa jopa niin paljon, että väliin minua vähän hirvittikin. Joiltakin menivät yöunet, moni alkoi jälleen pohtia kesken tai hoitamatta jääneitä ihmissuhdeasioita.

***

Jossain vaiheessa oli hieman peloissani siitä, että tulisiko näyttelystä lian nostalginen ja sentimentaalinen, mutta sekin vaihe meni ohi aika nopeasti. Toki mukana on nostalgiaa. Ja miksi ihmeessä ei saisi olla? Mukana on myös rakkautta, väliin kuitenkin aika mustia pilviä ja toisinaan vähän huumoriakin. Mukana on yksittäisten ihmisten aivan erityisiä kohtaloita mutta myös universumin ja genetiikan mittakaavassa tapahtuvaa pohdintaa.

Ennen kaikkea olen ollut ylpeä valitsemastani teemasta siksi, että se ei voi jättää ketään ulkopuoliseksi. Ei taiteilijoita eikä katsojia. Jos joku niin väittää, niin hän valehtelee väistämättä, ja silloin kannattaa alkaa tutkailla puolustusmekanismien rakennetta. Se on muuten juuri yksi niistä asioista, jota taide tekee ja jota voidaan myös hyvällä syyllä nimittää yhdeksi taiteen ilmeisen monista tehtävistä – tässäkin näyttelyssä varsin voimakkaasti.

***

Haluan kiittää omaa isääni ja äitiäni – molemmat 76-vuotiaita kuvataiteilijoita – siitä, että olen kirjoittamassa näitä rivejä. Luulen, että olen viimeistään juuri nyt tajunnut sen, miten kahden taiteilijan lapsena eläminen on johdattanut minut uralleni. Olen kirjoittanut taiteesta työkseni pitkään ja myös opettanut taiteen sosiologiaa eri oppilaitoksissa. Eiköhän kyse ole pitkälle ollut siitä, että olen alitajuisesti halunnut ymmärtää sen, miksi minun lapsuuteni oli niin perin juurin kummallista. Kaivoin vielä esiin vuonna 1999 Marina Abramovicin luetteloon kirjoittamani tekstin, jossa totesin: ”Ja kuinka vieras pitää vieraan olla ollakseen ’vieras’. Enhän minä ymmärtänyt edes äitiäni.”

Tämän näyttelyn myötä ymmärrän häntä taatusti vähän paremmin.

Taiteilijoiden työhuoneilla

Mäntän kuvataideviikot on liikuttanut minua aika lailla viime viikkoina. Maanantaina kävin Vallilan taiteilijatalosa tapaamassa sekä Tatjana Bergeltiä (s. 1966) että Raakel Kuukkaa (s. 1955).

Bergelt esitteli Mänttään tulevaa kokonaisuuttaan, jossa hakusessa ovat sekä isänmaa että äidinkieli – tämä Berliinissä syntynyt taiteilija on venäläisine sukujuurineen ja Tallinnassa opiskelleena aika monikulttuurinen hahmo:

Kuukka esitteli vuonna 1984 äidistään ottamiaan kuvia ja äidin hänelle kirjoittamaa kirjettä, joista hän koostaa valokuvainstallaatiotaan. Ja enköhän, hitto soikoon, unohtanut ottaa hänestä valokuvan työhuoneessaan. Mutta antoisaa oli kuitenkin. 

***

Tiistaina kävin Myllypuron taiteilijakylässä katsomassa Jarmo Mäkilän (s. 1952) työhuonetta, jossa keskustelimme tämän kotoaan 16-vuotiaana karanneen taiteilijanalun isä- ja äitisuhteista:

 Jarmo Mäkilä isänsä ja äitinsa kanssa. Isä kaipaa vielä hieman viimeistelyä, mutta onhan näyttelyyn vielä aikaa.

Tässä muuten Jarmon takapihalta hänen hieno kakkosautonsa:

***

Keskiviikkona kävin Kaapelitehtaalla haastattelemassa Ipi Kärkeä (s. 1951). Hänen Mänttään tulevat komeat maalauksensa olen nähnyt jo aikaisemminkin, mutta yhtä hyvältä – tai itse asiassa vielä hienommilta – ne näyttivät edelleenkin: