Turhaa seminaarielämää

Tuli käytyä taas yhdessä turhassa seminaarissa. Kuvasto ja Kiasma järjestivät keskiviikkona iltapäiväseminaarin Taide ja taiteilijat murroksessa. Kyse oli siis taiteilijan asemasta muuttuvassa mediamaailmassa.
Valtion taidemuseon ylijohtaja Risto Ruohonen avasi tilaisuuden ja esitti muun muassa optimistisia ajatuksia museon säätiöittämisestä. Aika näyttää.
Tapahtuma käynnistyi sen kiinnostavimmalla annilla, kun vähän aikaa sitten väitellyt Pauli Rautiainen puhui 'Taidelainsäädännöstä taiteen edistäjänä Suomessa':  

Oleellista oli varmaan se, että Rautiainen ei puhunut "omassa asiassaan", ei siis mainostanut mitään, vaan kykeni tutkijana erittelemään juridisen ja taidemaailman diskurssien eroja ja yhtäläisyyksiä hedelmällisessä tavalla ja tuoden olennaista problematiikkaa esiin.
Muu menikin sitten enemmän tai vähemmän omien asioiden mainostamiseksi, eikä mitään varsinasta keskustelua syntynyt. Oliver Kochta-Kalleinen (s. 1971) kertoi sinänsä kiinnostavan tarinan siitä, mitä tapahtui, kun Complaint Choirsin annettiin mennä maailmalle ilman mitään tekijänoikeusvalvontaa, mutta ei kyennyt nostamaan esimerkkkiään juurikaan yleisemmälle tasolle. Ja kun aikataulu tökki, ei ensimmäiselle paneeliskeskustelulle (taiteilijat Jani Leinonen (s. 1978), Anne Koskinen (s. 1969), Merja Puustinen (s. 1963), Santeri Tuori (s. 1970)) jäänyt mitään aikaa.
Kahvin jälkeen mentiin sitten jo myötähäpeän puolelle, kun Jari Muikku, jota olen aikoinani pitänyt varsin kunnioitettavana tutkijana, antoi oikein paraatiesimerkin sliipatusta amerikkalaismallisesta myyntimiespuheesta nykyisen työnantajansa, Digital Media Finlandin mainosmiehenä – ja näytti tosi typerän mainosvideon kiihottavana esimerkkkinä lisätystä todellisuudesta (augmented reality). Omaa asiaansa vähemmän sliipatusti – siis sympaattisemmin – esitteli Sanna Marttila Aalto-yliopiston medialaboratoriosta. Asia oli Avoin GLAM, jonka "tavoitteena on kartoittaa yhdessä suomalaisten kulttuuriperintöorganisaatioiden kanssa mitä mahdollisuuksia ja haasteita sisältöjen avaamisessa ja jakamisessa on, sekä keinoja joilla voidaan edistää sisältöjen laillista ja luovaa uudelleen käyttöä. Ja sitten, kun museolehtori Sanna Hirvonen alkoi esitellä Kiasman avoimen tiedon projekteja, päätin saaneeni tarpeeksi ja lähdin kesken pois.
Ja miksi kaikki oli turhaa? Siksi, että paikalla olisi pitänyt olla joku ärhäkkä vastapooli, joka olisi kyseenalaistanut ja problematisoinut sitä kaikkea ihanaa, jota oli tarjolla miltei kritiikittömästi. Porukkaakin oli paikalla teatterin täydeltä, joten keskustelulle olisi ollut tilausta. Tähän ei kuulemma sitten kyennyt paneelikaan, joka päätti samassa kokoonpanossa tilaisuuden puhumalla lähinnä asioiden vierestä – näin minulle kertoi eräs taiteilijaystäväni, jolle soitin, kun halusin kuulla vielä raportin siitä, mistä mahdollisesti jäin paitsi. 

PS. Jotta ymmärtäisitte puheeni myötähäpeästä, tässä Lynx Exciten lisätty todellisuus -mainos, joka sai Muikun näkemään märkiä unia taiteen tulevaisuudesta:

Julkaistua 381 & Näyttelykuvia 755: Käsin käsittäen

Palaan vielä viime viikkoon. Maanantaina 7.1. oli jälleen Galleria Ortonin avajaiset. Vuorossa oli Anne Koskinen (s. 1969), jonka työskentelyä olen seurannut innoissani jo pitkään. Ja taas oli tarjolla hieno näyttely (7.1.–1.2.). Pidin avajaispuheen, ja ainakin joitain seuraavista ajatuksista, jotka kirjoitin gallerian verkkosivuille, tulin sivunneeksi:

Käsin käsittäen

Karunalainen kuvataiteilija Anne Koskinen (s. 1969) on harvinainen multi-instrumentalisti kuvataiteessamme. Hän kykenee yhtälailla piirtämään, maalaamaan ja veistämään virtuoosin taidolla. Ja siltikään hän ei ole taidemaailman silmissä ainakaan ensisijaisesti leimallisesti käsityöläinen vaan pikemminkin ajattelija, joka on teoksissaan pohtinut taiteen peruskysymyksiä tai toisaalta ihmiseksi tulemisen suuria probleemoita. Koskinen tuntuu samalla kysyvän sen perään, miten taideteoksesta tulee taideteos kuin sitä, miten ihmisestä tulee se, mikä hän on. Taiteen osalta häntä on kiinnostanut muun muassa originaalin ja jäljennöksen ongelma, teoksen tekijyyteen liittyvät seikat, ja myös teoksen materiaaliset ulottuvuudet: minkälaista materiaalia mihinkin teokseen on tavattu käyttää ja miten tilanne muuttuu, kun asiat tekeekin ”väärin”.

Anne Koskinen, takapihan jalostunut kivi ja kollegani Leena Kuumola avajaisissa.

Nyt Koskinen on jättänyt alkuperäisen ja kopion ongelman osittain taakseen ja ryhtynyt työskentelemään ”omasta päästään”. Hän on myös pysytellyt arkisesti takapihallaan ja löytömateriaalin parissa, ja niinpä osa hänen veistoksistaan koostuukin materiaalista, jonka nimi on ”takapihan kivi”. Ja kuinka yhtä aikaa arkaainen ja jalon monumentaalinen voikaan olla takapihan kiveen veistetty muotokuva. Olisikohan Koskinen nyt ryhtynyt tutkimaan myös ylevän ja arkisen välistä jännitettä? Hänen kiviveistoksissaan on kaikuja arkaaisesta taiteesta vuosituhansien takaa, ja samalla ne kuitenkin kiilaavat nykytaiteen eturiviin.
Koskista on pidetty toisinaan hyvin käsitteellisenä taiteilijana, filosofisena ja vähän vaikeanakin. Tämä ajaa minut miettimään käsittämisen etymologiaa, sitä miten konkreettisista asioissa kielemme alku syntyy: käsittäminen on alun perin ”käsillä kiinni ottamista”. Ja juuri tätähän Koskinen tekee: ottaa objektin käsiinsä, muovaa sen käsin ja yhtäkkiä käsissä onkin ajatuksen apuneuvo, joka kyseenalaistaa totutun tavan katsoa ja ajatella. On kuin Koskinen tekisi työtään käsitteellisesti uudella metatasolla, joka palauttaa filosofiset probleemat niiden syntysijoille: arkeen, lähiympäristöön ja konkreettiseen elämään. Syklin kiertyessä myös taito lisääntyy, ja Koskinen ei mahda sille mitään, että hänestä myös kehkeytyy koko ajan enemmän ja enemmän käsityöläinen. Yhtäkkiä hän onkin mestarillinen kuvanveistäjä, mikä tuskin on ollut se ensimmäinen tavoite.

Näyttelykuvia 745 & Julkaistua 337: Takapihan taidetta

Maanantaina kävin suljettujen ovien läpi Galerie Anhavassa Anne Koskisen (s. 1969) näyttelyssä No Time for Lover (6.–30.9.). Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi sitten lyhyen lyhyt juttuni: 

Takapihan taidetta

Monet taiteilijat ovat kopioineet toisten taiteilijoiden teoksia. Jotkut jopa väärentävät taidetta. Jotkut taiteilijat miettivät tarkkaan sitä, mitä aitous tai kopio mahtavat tarkoittaa. Anne Koskinen, joka piirtää, maalaa ja veistää, kuuluu jälkimmäisiin. Aitouden miettiminen tarkoittaa joskus kopioimista, ja niinpä Koskinen onkin esimerkiksi kopioinut toisen taiteilijan tekemän maalauksen tarkaksi puuveistokseksi.

Jotkut taiteilijat teettävät teoksensa käsityöläisillä, joillekin taiteilijoille, kuten Anne Koskiselle, on kiinalainen firma tarjonnut palveluksiaan, jotta taiteilija voisi keskittyä hauskempaan elämään. Koskinen kuitenkin tekee teoksensa itse: hakkaa kiveä, muovaa, väkertää puuta ja piirtää häkellyttävän tarkkaa viivaa. 

Jotkut taiteilijat tuntevat tai ainakin luulevat tuntevansa itsensä, jotkut taiteilijat joutuvat miettimään sitäkin, että keitä he oikein ovat ja mikä ylipäänsä on taiteilija – tai ihminen, jos niikseen tulee. Anne Koskinen kuuluu viimemainittuihin.

Nyt Koskinen on jättänyt alkuperäisen ja kopion ongelman taakseen ja ryhtynyt työskentelemään omasta päästään. Hän on myös pysytellyt takapihallaan, ja niinpä osa hänen veistoksistaan koostuukin materiaalista, jonka nimi on ”takapihan kivi”. Ja kuinka yhtä aikaa arkaainen ja jalon monumentaalinen voikaan olla takapihan kiveen veistetty muotokuva. Olisikohan Koskinen nyt ryhtynyt tutkimaan ylevän ja arkisen välistä jännitettä? 

 Black Ines from Udden. Ja siis takapihan kiveä.

***

PS. On tämä vähän rankkaa, kun on töitä päällä liikaa. Olen koko syyskuun aikana käynyt vain viidessä näyttelyssä, kun normaalisti saatan katsoa viikossa toistakymmentä näyttelyä. Ja minä saan sentään tehdä tätä kokopäivätoimekseni. Nyt on oikein huono omatunto, kun moni kiinnostava ja tärkeäkin näyttely jäi näkemättä.

Näyttelykuvia 633 & 634 & 635 & 636 & 637 & 638 & 639 & 640: Isoksi kasvanut kierros

Sunnuntaina 25.3. päätin käydä muutamassa näyttelyssä, mutta kierros kasvoikin yllättäen vähän isommaksi. 

Aloitin Kalliosta, missä on uusi galleria: Kallio Kunsthalle. Tarjolla oli yhteisnäyttely Voodoo Capital, jossa oli haitilaista voodoo-pohjaista taidetta Port-au-Princestä: (7.3.–15.4.)

Näin tiedotteessa: "Voodoo Capitalin teosten luonne vaihtee massatuotetusta muovikrääsästä post-apokalyptiseen jätteeseen – joka on tällä hetkellä Haitin 'luovan luokan' keskeisin työväline. Teokset on tuotettu ja valittu näyttelyyn kaikkien aikojen toisen Haitissa järjestetyn Ghettobiennaalin aikana, joulukuussa 2011."

Georges Ralf (s. 1965), Marasa Danbala, 2011.

Kiinnostava pieni näyttely. Ja kiinnostava uusi galleria. Eikä kannata pelästyä, kun siellä ei koskaan ole ketään. Naapurin Elokolosta tullaan mieleellään avamaan ovi vierailijalle.

***

Ja kun Kalliossa oltiin, niin sitten Kingi Kongi Galleriaan. Siellä oli musiikkiguru Jimi Tenorin (s. 1965) valokuvanäyttely Autobahn (8.–28.3.). Näin itse tekijä: "Aloitin tämän projektin sattumalta. Olimme yhtyeeni kanssa keikkareissulla ja pysähdyimme pissatauolla. Näin tien laidassa kaksi muumioitunutta supikoiraa. Ne näyttivät mielestäni abstrakteilta maalauksilta. Päätin aloittaa kuvaamaan niitä suuren formaatin kameralla ja printata niistä jättisuurennoksia. Kuvaan kaikki kohteet suoraan ylhäältäpäin, jotta kuvat näyttäisivät mahdollisimman maalausmaisilta ilman perspektiiviä."

Motiivikseen Tenor ilmoittaa huolen eläimistä. 

Pelkkä "maalauksellinen" eläimenraato ei tietenkään ole kohvin vahva statement, mutta hyvä näinkin. Ihan kiinnostava juttu – vaikka kyllä Anne Koskisen (s. 1969) pronssiin valetut samanalaiset raadot ovat vaikkuttavamapia.

***

Sitten Galleria Amaan, missä oli Raija Malkan (s. 1959) Lisbon Story (3.–25.3.). 

Malkan konstruktiivissävyiset, valoa ja väriä tutkivat maalaukset olivat hienoja, ja laatikkomaisen alusta reunatkin oli poikkeuksellisen oivaltavasti käytetty:

Hyvin on tilat ja tunnelmat viritetty.

***

Ja sitten Kuvataideakatemian galleriaan katsastamaan tulevaisuuden taidetta. Minnamari Toukola (s. 1982) oli täyttänyt Kansanlauluja-näyttelyllään (15.–25.3.) gallerian erilaisilla oivalluksilla ja hurjalla käsityöllä. Näin taiteilija itse kauniisti: "Ihmisen jälkiä, haaveita ja muistoja, hiljaista värinää meluisassa maailmassa, särkynyttä ja korjattua, tiedostamatonta ja tiedostettua, päästös ja sitten päätös sekä yksi elävä kuva." Ja näin näkyivät rakenteetkin:

Aivan vallan mainio näyttely, jossa taiteilija oli antanut opiskeluaikojen riskinoton toimia niin kuin pitää: kaikkea mahdollista voi ja pitää kokeilla. Useimmiten tulos oli vielä varsin onnistunut:

Ja minähän innostuin jopa tekemään kaupat yhdestä työstä, vaikka rahaa ei liiemmälti olekaan.

***

Ja sitten Forum Boxiin, missä esiintyi Antti Oikarinen (s. 1974) näyttelyllään "Veistoksia" (2.–25.3.):

Siinähän se tulikin jo kuvakavalkadina. On näitä veistoksellisuutensa kyseenalaistavia veistoksia tullut nähdyksi aika paljon – niin paljon, että mietin pitkään Oikarisen roolia: kertoiko hän vain vitsejä vai nostiko hän esiin jotain oleellista? 

Oli miten oli, mutta oli se siltikin metka näyttely.  

***

Boxin Mediaboxissa oli esillä (14.–25.3.) Sasha Huberin (s. 1975) lyhyt video Louis Who? What You Should Know about Louis Agassiz (2010):

Aivan vallan mainio video. Siinä Huber ratsastaa kertomaan megafonilla paikalliselle Agassiz-kadun väestölle, minkälainen rasistipaskiainen Agassiz oli. Ei muuta. Vakavaa asiaa, omituista huumoria, selkeä sanoma ja oiva toteutus. En minä taas vähän aikaan ole näin hienoa videoduunia nähnyt. Itse asiassa katsoin 3-minuuttisen videon heti toisenkin kerran. 

PS. Huber muuten oli mukana Kallio Kunsthallenkin näyttelyssä, jonka toisena kuraattorina hän oli toiminut.

***

Ja sitten vielä yhteen galleriaan. Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa oli Satu Loukkolan (s. 1957) näyttely Pääasiaa (29.2.–25.3.). Esillä oli nimensä mukaisesta maalattuja kipsiveistoksia ihmisen päistä. Ja taa aivan vallan mainioita – varsinkin musliminaiset:

Muotokuva, 2010.

Aisha – Still Alive, 2011.

Huumoria, vakavaa asiaa ja oikeasti pohdittavaa – ketä kuvata, miksi ja miten? Kyllä kiinnostavaa taidetta voi tehdä niin monella tavalla.

***

Topeliuksen studiossa oli vielä Marja Hirvisen (s. 1958) maalauksia nimellä Heijastuksia (28.2.–25.3.): Vaikka kyseessä ei ihan tyttö enää olekaan, on näyttely Hirvisen lopputyönäyttely Lahden taideinstituuttiin. Ja käy se näinkin – klassinen järvimaisema on aivan kelpo teema, sillä kyllä siinä maalarinkykyjä mitataan:

Ihan sympaattinen näyttely, vaikka ei aihe ja lähestymistapa niin seksikkäitä olekaan. Mutta mihinkä sitä näistä ikuisista teemoista pääsisi. Heijastus on aina ihmeellinen asia.

Näyttelykuvia 541: Uusia hankintoja

Eilen olin Helsingin taidemuseon Meilahden toimipisteessä pressissä, jossa esiteltiin viimeisen viiden vuoden hankintoja näyttelyssä Usko tai älä – Uusia teoksia kokoelmista (16.12.2011–12.2.2012). Näyttelyn olivat kuratoineet museolta Jari Björklöv ja Satu Oksanen. Mitään teemaa ei etukäteen ollut, kuraattorit olivat vain valinneet sellaisia teoksia, jotka "sykähdyttivät – ihastuttivat, herkistivät ja hämmensivät". Tässä Björklöv esittelemässä Heikki Marilan (s. 1966) sykähdyttävyyttä:

Varsin laadukashan näyttely oli, mutta ei sydämeni nyt ihan kauheasti sykähdellyt. Eniten sykettä aiheutti ehkä Jenni Eskolan (s. 1982) meditatiivinen väri- ja lyijykynätyö Hidastus (2008–10), jossa taiteilija on tehnyt kolmisensataa (muistaakseni) liki identtistä versioita samasta valokopiokuvasta. Tässä sitä ihastelee kollegani Anu Uimonen Helsingin Sanomista:

Samoin olin varsin ihastunut Antti Keitilän (s. 1966) valokuvasarjaan Varastettujen taideteosten sarja, jossa hän oli salaa kuvannut asunnoista kadulle ulospäin näkyviä taideteoksia – tässä esimerkiksi Bulevardi (2010):

Tämän teoksen laadun hiffasin muuten heti ystävältäni Heimo Suntiolta (s. 1955) oppimallani metodilla: kun tulee vähän kateellinen olo, tietää, että teos on hyvä. Minulle, jolla on on kamera joka päivä taskussani, tuli heti sellainen olo, että miksi hitossa en ole keksinyt moista ideaa.

Samoin Anne Koskisen (s 1969) käsityöläisyyden ja käsiteellisyyden yhdistelmä on myöskin aina vedonnut minuun. Niin nytkin (siellä halkokasan keskellä tiirailee pieni lintu):

Ihan hyvä näyttely siis, vaikka kokonaisuudessaan ehkä vähän liikaa nuoriin päin kallellaan. Minua ottaa myös pannuun se, että tällaisista näyttelyistä ei julkaista luetteloa. Olisi hauska kuulla vähän tarkemmin hankintapolitiikasta – ei niinkään periaatteellisista linjauksista vaan käytännön työstä ja hankintojen perusteista. Nyt näyttely on päällä hetken aikaa, ja sen näkee Meilahdessa todennäköisesti varsin pieni yleisö ja sitten se unohtuu hiljalleen kokonaan.  

Palaan vielä piakkoin asiaan, koska Kauppalehti tilasi näyttelystä pikkujutun, jonka jo aamulla väänsin. Vaan eipähän tuosta vajaan liuskan jutusta jää siitäkään paljoa muisteltavaa.

PS. Tämä luetteloasia vaivaa senkin takia erityisesti, että Helsingin taidemuseo taitaa olla Suomen ainoa merkittävä taidemuseo, joka ei ole julkaissut kokoelmistaan kunnon kokoelmaluetteloa.

Näyttelykuvia 192 & 193 & 194: Lauantaikierros jatkuu

Kaalit on nyt ostettu – ja itse asiassa syötykin – ja käyty jo vähän kantakapakassa pelaamassa korttiakin. Ilta lähestyy ja takaisin siis 13.11. lauantain kierrokseen.

Kävin lauantaina ensimmäistä kertaa elämässäni Napa Galleriassa katsomassa sarjakuvantekijänä ja kuvittajana tunnetun Jenni Ropen (s. 1977) maalausnäyttelyä (27.10–27.11):

En nyt jaksa tuhlata kenenkään aikaa. Ei hänestä ihan oikeaksi maalariksi ole. Pikkukivaa puuhastelua, ei mitään muuta.

***

Toinen eka kerta saman tien – hävettää jopa tunnustaa, koska Galleri Sinne on ihan hyvä ja kiinnostava paikkka, mutta en ole jostain syystä koskaan vielä löytänyt tietäni sinne. Pekka Niittyvirran (s. 1974) näyttely (12.–28.11) oli kuitenkin tosi huono avaus. Hän itse kysyy: "Kuvien kohteista lienee otettu jo tarpeeksi kuvia. Vai kaipaammeko lisää?" Voihan paska. Vastaus on valitettavasti: "Emme." Ylen kliseinen ja turha näyttely.   

Pekka Niittyvirta, My First Tattoo (Madeleine).

Ja nyt tunnen itseni jo taas ihan kauhioksi. Mutta tätä joutavanpäiväistä taidetta, joka ei kenenkään maailmaa juurikaan mihinkään suuntaan hetkauta, on vain niin käsittämättömän paljon. Tosiasia on se, että hyvänäköistä jälkeä pystyy nykyään tekemään joka toinen kymmenestätuhannesta valokuvaajasta, mutta ei heistä monellakaan ole juuri mitään kiinnostavaa taiteellista sanottavaa. Ei tälläkään kundilla. Tekisi vain rahaduunejaan, joita hän myös tekeekin ja joissa hän ilmeisen osaava, ja olisi ihan tyytyväinen. Ei se taiteilijana toimiminen nyt niin tärkeää ole. Toisaalta, suottahan minä valitan. Jos haluaa näyttelypaikkojen vuokria maksaa, niin mitä se oikeastaan minulle kuuluu. Kansantalous ja taide tukevat toisiaan.

***

Onneksi muistin nyt yhtäkkiä sen, että perjantaina kävin katomassa ihan oikeankin taidenäyttelyn. Anne Koskisella (s. 1969) on Galleria Sculptorissa oikein hieno näyttely (10.–28.11):

Hän muun muassa veistänyt myrskyn kaatamiin puihin lintuja, kuten yllä. Koskisessa hienoa on se, että vaikka hänen teoksensa ovat usein käsitteellisä ja sangen filosofisia, ovat ne aina aivan hemmetin osaavasti ja tarkasti toteutettuja. Hänen tuotnatoaan on monellakin tapaa aina ilo katsoa.

***

Ja pääsee kriitikkokin joskus vapaaksi taiteesta – joskaan ei kai koskaan visuaalisista asioista:

Ystäväni Eeva ja Riitta olivat nimittäin järjestäneet erääseen ravintolaan kaverpiirilleen turkkilaisen teemaillan, jonka kruunasi toki vatsatanssiesitys. Lauantai-ilta päättyi siis hauskoissa merkeissä.

Ja huvitellaan nyt sitten vielä vähän lisää. Eeva tilasi minulta tilaisuuteen sopivan pienen tietovisan, joka tässä ohessa, jos joku haluaa tappaa aikaa:

Turkki-visa

1) Mikä on Orhan Pamukin kuuluisan romaanin nimessä esiintyvän värin vastaväri?

a) sininen

b) punainen

c) vihreä

2) Kultainen Sarvi on Istanbulissa sijaitseva

a) niemi

b) lahti

c) vuori

3) 1700–1800-lukujen vaihteessa Euroopassa nautti suosiota nimellä Turkkilainen tunnettu mekaaninen laite. Se pelasi

a) backgammonia

b) shakkia

c) pokerin kaltaista korttipeliä

4) Turkkilaiseen vankilaan sijoitettu Alan Parkerin maineikas elokuva vuodelta 1978 oli nimeltään

a) Kuolema keskiyöllä

b) Keskiyön pikajuna

c) Keskiyön hiljaisuus

5) Istanbul tunnettiin aiemmin nimellä

a) Konstantinopol

b) Byzantion

c) Aimara

6) Turkkilaisen menestysromaanin Haukkani Memed on kirjoittanut

a) Yashar Kemal

b) Yeshar Kamel

c) Kemal Atatürk

7) Turkkia kirjoitettiin vuoteen 1928 asti

a) persialaisin kirjaimin

b) arabialaisin kirjaimin

c) kurdilaisin kirjaimin

8) Turkissa asuvia kurdeja asuu myös

a) Irakissa

b) Iranissa

c) Syyriassa

9) Turkin pääkaupungin Ankaran on tehnyt suomalaiselle popväelle tunnetuksi

a) Dave Lindholm

b) Hande Nurmio

c) Juice Leskinen

10) Ja Istanbulille saman teki

a) Popeda

b) Sir Elwoodin hiljaiset värit

c) Kolmas nainen

Visa voitettiin seitsemällä pisteellä – kolmetoista oli mahdollista, koska kahteen kysymykseen oli useampikin oikea vaihtoehto. Tässä vastaukset: c-b-b-b-a,b-a-b-a,b,c-b,b

Julkaistua 90: Onko tämä parasta kotimaista taidetta?

Ilkassa ilmestyi 13.11. Ars Fennica 2010 -näyttelystä (8.10.–12.12) kirjoittamani kritiikki. Vieläkin jotenkin harmittaa, että en päässyt hehkuttamaan näyttelyä, koska kaikki taiteilijat ovat tehneet minuun joskus vaikutuksen, mutta nyt yhdessä he näyttivät vain platkuilta. Niinpä tässä siis oikea mielipiteeni koko palkinnosta yleensä ja tästä näyttelystä erikseen:

Onko tämä parasta kotimaista taidetta?

Ars Fennica -palkinto jatkaa turvallisilla linjoillaan. Palkintoehdokkaista kuka tahansa voisi olla voittaja ilman, että kenenkään tarvitsisi kummastella tai hävetä.

Suomen rahallisesti suurin – 34 000 euroa – taidepalkinto, Ars Fennica, täyttää jo 20 vuotta. Henna ja Pertti Niemistön Kuvataidesäätiö perustettiin syksyllä 1990, ja ensimmäinen palkinto luovutettiin Maaria Wirkkalalle vuonna 1991.

Kun katselee Ars Fennican tähänastista listaa, on helppo huomata, että huteja ei ole sattunut. Kaikki palkitut ovat epäilemättä olleet palkinnon väärtejä – mutta niin olisivat olleet likipitäen kaikki muutkin ehdokkaat kaikkina kuluneina vuosina. Ars Fennicassa ei siis juurikaan harrasteta riskinottoa. Näin on tänäkin vuonna, ja tämä tekee ehdokkaiden yhteisnäyttelystä vähän yllätyksettömän ja tasapaksun. Lisäksi voi kysyä, että kuinka hedelmällistä on vertailla klassista maalaria (Markus Konttinen) tietokoneitaan sekä videoprojektioitaan viritteleviin tekniikkavelhoihin (sekä Jaakko Niemelä että Charles Sandison) tai valokuvataitelijaa (Jorma Puranen) varsin käsitteelliseen kuvanveistäjään (Anne Koskinen) – vertailla siis näiden huippuammattilaisten työskentelyn paremmuutta toisiinsa. No, ei se ole tietenkään hedelmällistä lainkaan. 

Jaakko Niemelä: Tasapaino, 2010, installaatio. Kuva: Valtion taidemuseo / Kuvataiteen keskusarkisto / Petri Virtanen.

Yksityisten taidepalkintojen tehtävä on tuottaa perustajalleen mainetta, kunniaa ja sosiaalista arvonantoa. Se voi toki olla joiltain osin aidosti altruististakin, epäitsekästä toimintaa taiteen hyväksi, ja hyvä niin, mutta ei se taidetta koskaan sen paremmaksi muuta.

Tällaisen palkinnon tuloksena voi myös syntyä tylsänpuoleinen näyttely – kuten nytkin. Kaikki näyttävät sitä omaa parasta osaamistaan, mutta mitään erityistä vuoropuhelua ei synny. Ja kuinka voisikaan? Tässä nyt vain on tarjolla pieni valikoima parasta suomalaista taidetta. Ja onhan se oikeasti sitä. Mutta jos hatusta kiskaisisin jonkun luvun, arvioisin että maassamme toimii tällä hetkellä ainakin muutama sata taiteilijaa, jotka voisivat aivan yhtä hyvin olla mukana. Heidän töistään voisi satunnaisgeneraattorin avulla tehdä vaikka kuinka monta sataa tällaista näyttelyä.

Toki iloitsen siitä, että joku näistä hyvistä taiteilijoista saa palkinnoksi resurssit vuoden taloudellisesti ahdistuksettomaan työskentelyyn, mutta näyttelynä tällainen ehdokasnäyttely ei koskaan ole kuin pintaraapaisu, jonka kokonaisilme on sattuman kauppaa. Viime vuonna se oli sattumoisin synkkä. Tänä vuonna valju. Korostan sanaa ’sattuma’. Ei kai tämä vuosi vähemmän synkkä ole.

Voittajan valitsee tunnettu brittikuraattori David Elliott. Ars Fennican suurin merkitys taidemaailmallemme onkin lopulta ehkä siinä, että hyvien ulkomaisten asiantuntijoiden johdonmukainen käyttö on taatusti edistänyt suomalaisen taiteen kansainvälistä asemaa ja antanut tunnettuuden kautta näin omalta osaltaan lisää työskentelyedellytyksiä – muillekin kuin vain voittajille.

Näyttelykuvia 164 & 165 & 166 & 167: Kiasman sillisalaattia

Yritin itse asiassa käydä jo sunnuntaina Kiasmassa, mutta se jäi lopulta museon vessassa käynniksi sekä latten ja Jaloviinan maistamiseksi. Ei huvittanut. Tiistaina sitten menin kuitenkin katsomaan lähinnä Ars Fennica 2010 -näyttelyä, mutta olihan siellä jo muutakin uutta tarjolla.

Kirjoitin Creamista (10.9.–7.11.) taannoin vähän ilkeän ennakkojutun Kauppalehteen. Vasta nyt kävin sen katsomassa. Nyt tuntui vielä voimakkaammin siltä, että kyllä tämä näyttely olisi saanut jäädä tekemättä. Tämä Damien Hirst (s. 1965) ja YBA-porukka on sen verran heterogeenista, että ei heitä oikein mikään yhdistä. Tai toki joku asia: nuoren – siis aikoinaan nuoren – kalliin taiteen ympärille rakennettu vastenmielinen nationalistissävyinen hype – vähän niin kuin meillä Helsinki School –, jota Kiasman ei olisi mielestäni tarvinnut pönkittää. Pönkitetyksi tulee sitä paitsi lähinnä vain eräiden kaivopuistolaisten keräilijöiden itsetunto. Syytönhän esimerkiksi Tracey Emin (s. 1963) tähän tietenkin on. Mutta onko brittiläisyys kauhean kiinnostava konteksti hänen töilleen? Tai se, että ne ovat kalliita? Tai se, että joku suomalainen öky sattuu sellaisen omistamaan? Eiköhän taidemuseo voisi esitellä taidetta vähän mielekkäämmin kontekstualisoiden, jolloin yleisönkin olisi ehkä helpompi pohtia niitä kysymyksiä, joita taiteilijankin intentiot saattavat sivuta. Häh?   

Siis ihan vakavasti. Jos museo esittelee näyttelyään puhumalla esimeriksi "maailmankuulusta brittitaiteesta", on huomio jo käännetty hypen puolelle. Annettu ikään kuin lukuohjeet. Tulkaa katsomaan maailmankuuluja asioita! Kenen henkistä maailmaa se "maailmankuuluus" nitkauttaa mihinkään suuntaan? Tai voihan se tietysti olla niinkin, että ei taiteella mitään sen kummempaa tarkoitusta olekaan. Olen ehkä ymmärtänyt koko asian väärin. Vitutti kuitenkin katsella tätä näyttelyä. Ja jottei jäisi väärää kuvaa: oli siellä mielestäni useampikin kiinnostava työ. Mutta tulipahan taas nähtyä se voima, joka kontekstilla on.

***

Siinä se oli taidepäivä sitten ilmeisesti jo pilalla. Liekö tämä vaikuttanut asenteeseeni, koska Ars Fennicakin (8.10.–12.12.) tuntui tavattoman platkulta. Jaakko Niemelä (s. 1959) tilainstallaationeen on aina tehnyt minuun suuren vaikutuksen, mutta nyt hänen huoneensa tuntui rutiininomaiselta – ulkoseinään projisoitu duuni on tosin vielä näkemättä, joten pidättelen mielipidettäni. Markus Konttinenkin (s. 1957) on mielesätni ollut aina hieno ja usein myös käänteissään vähän yllättäväkin maalari, mutta nyt vaikutelma oli pikemminkin kuivakka ja akateeminen – kaikessa komeudessaan. Charles Sandison (s. 1969) alkaa sanavilinöineen olla jo aika maneerinen. Joskin on todettava, että sikahienon näköistä jälkeähän hän aina tekee:

Tiedotteessa puhutaan "valorunoudesta, joka houkuttelee lukemaan". Puppua. Oikein jäin tarkkailemaan, että olisiko muullakaan yleisöllä mitään lukufiiliksiä. Kyllä he olivat pikemminkin kuin Linnanmäen Vekkulassa. Mutta toisaalta, onko siinäkään mitään hävettävää?

Ja ollaan nyt sitten ilkeitä. Jorma Purasen (s. 1951) huone näytti siltä kuin hän olisi heittänyt sinne ne jämät, jotka eivät ole mahtuneet EMMAn isoon, juuri nyt päällä olevaan näyttelyyn (29.9.2010–9.1.2011). Kiasmassa oli siis hajanainen pikkukooste, joka vähän raapaisi Purasen teemoja ja jolta puutui yhtenäinen voima kokonaan. Sääli. Olen aina pitänyt Purasestakin.

Sitten ei jää kuin voittaja. Sallikaa tämä typerä veikkaus, sillä onhan koko kilpailukin aivan yhtä typerä. Anne Koskiselle (s. 1969) siis sekä veikkaan että toivon voittoa. Onhan hänessä vähän sellaista narsistin vikaa, mutta hänen aitoutta, alkuperäisyyttää, kopiointia jne. pohdiskelevat käsitteelliset teoksensa ovat tietyssä vakavuudessaan aina myös jotenkin velmuilevan humoristisia, mikä ei lainkaan huononna niiden tenhoa ja tehoa. 

En ole ajatuksineni muuten ihan yksin. Kylillä näyttely on herättänyt puhetta juuri tasapaksuudellaan ja tietyllä vaatimattomuudellaan. Luulenpa, että kaikilta näiltä tekijöiltä olisi yleisesti ottaen odotettu aika paljon parempaa. Kaikkihan he selvästikin nauttivat noin niin kuin keskimäärin ottaen taidemaailman arvostusta – siis kollegat mukaanlukien.

***

Ja ei kun pahemmaksi vain menee. Kari Cavén (s. 1954) on aina ollut yksi lempitaiteilijoistani, mutta ei tätä kahden uutuushankinnan ja yhden lahjoituksen koostetta oikein kehtaisi näyttelyksi (29.10.2010–6.2.2011) kutsua – mutta niin vain nyt tehdään. Todellisuudessa siellä on vain kolme satunnaista duunia, jotka eivät mitenkään erityisen hyvin istu toisiina ja jotka eivät muodosta mitään kovin kiinnostavaa kokonaisuutta:

***

Kristina Normanin (s. 1979) After-War on hankittu Venetsian biennaalin jälkeen Kiasmaan ja on nyt esillä osana Järjestetty juttu -näyttelyä (26.3.2010–6.2.2011). Kirjoitin siitä jo huhtikuussa nähtyäni sen Tallinnan Kunstihooneella, joten katsokaa tästä. Se on mielestäni hieno duuni ja myöskin tärkeä sellainen. Harmi vain, että tällainen jonossa olevien huoneiden tuottama tylsä installointi ei toimi niin hienosti kuin Tallinnan Taidehallin iso sali. Mutta hyvä näinkin.