Näyttelykuvia 944 & 945 & 946 & 947 & 948: Rästejä

Oikein harmittaa ja vähän hävettääkin (koska tuli vajaa viisi vuotta sitten luvattua), etten ole ehtinyt ja jaksanut raportoida näyttelykäyntejäni, itse asiassa miltei lainkaan viime syksyisen Viron reissun jälkeen – lähinnä vain niitä, jotka ovat suoraan liittyneet työtehtäviini. Ja töitä on piisannut.
Kiinnostavia ja hyviä näyttelyitä on kuitenkin ollut. Siivosin valokuvia tietokoneeltani, ja samalla näin paljon sellaista, joka herätti tämän harmituksen mutta samalla myös muistikuvia. Käynpä siis läpi tammikuun aikana näkemiäni näyttelyitä edes lyhyesti ja joillakin päällimmäisillä ajatuksilla varustettuna.
7.1. kävin Juri Saarikosken (s. 1961) pastellimaalausten näyttelyn (8.–25.1.) avajaisissa Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa:

 
Oli hienoa nähdä Saarikoski taas vedossa. Siitä on nimittäin jo kuusi vuotta, kun näin hänen edellisen yksityisnäyttelynsä Galleria Ortonissa. Öljyä ja vahaa mestarillisesti käyttänyt maalari on palannut pastelliin, jota hän on nuorempana tehnyt. Jälki on herkkää mutta samalla intensiivistä:

Mutta sen verran kriitikko olen, että on pakko huomauttaa kehystyksistä. Kehyksiä oli ainakin kolmea sorttia, ja se vei selvästikin ryhtiä kokonaisuudelta. Silti voimakas paluu.

***

Ja otetaan tähän nyt yksi ei-näyttelytapahtumakin, joka jäi kommentoimatta. 11.1. olin Tieteen päivillä puheenjohtajana paneelikeskustelussa Mitä on taiteellinen tutkimus? Varsinaiset keskustelijat olivat Mika Elo Kuvataideakatemiasta, Leena Rouhiainen Teatterikorkeakoulusta ja Vesa Kurkela Sibelius-Akatemiasta. Aika hauskaa oli, vaikka en olekaan kovin hyvä puheenjohtaja – olen yleensä kieltäytynyt tarjotuista pesteistä, koska olen tajunnut, etten osaa olla kokoava ja tasapuolinen. Mutta jos joku haluaa tuhlata pari tuntia elämästään, niin tässä taltioitu keskustelu:

 

***

13.1. Kävin Galleria Heinossa katsomassa kolmea näyttelyä. Kristiina Uusitalolla (s. 1959) oli perähuoneessa pieni kokoelma (9.1.–1.2.) – ilmeisesti tuoreen kirjan julkistamisen takia. En suosittele Heinolle kolmea näyttelyä, koska pikkuhuone Artekin huonekaluineen näytti jo vähän kuin pikkuporvarillisen taiteenkeräilijäkodin parodialta:

 

Uusitalo on taidokas, mutta vähän liian sliipatulta tuntui. Saisi varmaan kokea jonkinlaisen taiteellisen kriisin. Tai ehkä minua otti pannuun vain esillepano? Tiedä häntä.
Mika Karhulla (s. 1969) oli Heinolla esillä tussia ja pigmenttivedosta yhdistävä setti nimeltään Muistin jälkeen (3.1.–1.2.). Karhu on yhtä keskinkertainen runoilija kuin Teemu Mäki (s. 1967). Tässä katkelma tiedotetekstistä:

Laboratoriot tuottavat uusia yhdisteitä.
Yhdisteitä, jotka tappavat ja parantavat.
Elämän paradoksi, jossa ei ole oikeudenmukaisuutta. 

Pateettisia miehiä molemmat, ja kehtaan sanoa sen, koska taidan itsekin kuulua samaan joukkoon. Karhun duunit olivat kuitenkin ihan kiinnostavia. Rujoa ja rajua jälkeä, synkkiä tunnelmia:

Kaikki vaikenee / valehtelee, pigmenttivedos, 2014.

Hauskana yhteensattumana – tarkistin asian – Anne Tompurilla (s. 1958) oli aika samansävyisiä duuneja nimellä Kasvot (3.1.–1.2.). Hieno setti sekin:

En ollut kuitenkaan täysin vakuuttunut teeman sarjallisuudesta ja näyttävästä esillepanosta. Lopputulos näytti enemmän hyvältä taidenäyttelyltä kuin hyvien teosten kokonaisuudelta – jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Galleristi Rauli Heino totesi tiedotteessa: "Anne Tompurin maalausten kasvot voisi nähdä ihmisen minuuden ilmentymänä, kokemuksina siitä, mitä on olla ihminen." Juuri sellaisina niitä ei mielestäni voinut nähdä. Ei näissä juurikaan minuutta ollut:

Sarjasta Kasvot 9, guassi ja pigmentti kankaalle, 2013–14.

Mutta paljon muuta niissä oli. Vaikuttavia töitä kaikessa kammottavuudessaan.

***

14.1. kävin Galerie Anhavassa katsomassa J.O. Mallanderin (s. 1944) näyttelyä Been Seen (8.1.–1.2.):

Ja olihan se sekä hieno että kiinnostava. On itse asiassa aika outoa, että Mallanderin retro järjestetään näin gallerianäyttelynä. Siitä kuitenkin plussat Anhavalle – varsinkin jos on niin, että museot eivät ole tällaista retroa huolineet. Kiasmassahan Mallanderin retro pitäisi nähdä – ja kunnon julkaisulla varustettuna. On hän sen verran merkittävä toimija taide-elämässämme ollut, sekä galleristina, kirjoittajana että joka paikan touhuajana ja myös taiteilijanakin, vaikka vaikutteet puskevat välillä aika suoraan läpi. Olen kyllä aina pitänyt melkein kaikista hänen töistään. 

Sarjasta Paperiveistoksia, offset, 1973.

Vielä kun joku korkeampi voima opettaisi Mallanderille, että eivät oikeat buddhalaiset voi olla niin itsetietoisia ja täynnä oman merkityksensä korostamista kuin Mallander on aina ollut. Hitto, tämä oli pakko sanoa. Mutta kiinnostava taiteilija hän siltikin on.

***

Jatkan huomenna aamulla, koska todellisuus on joskus kiinnostavampaa tai ainakin hetkittäin tärkeämpää kuin taide. Aion katsoa Yle TV1:n kohta alkavan dokkarin Elektroniikkajätteen vaarat. Tehkää tekin niin, jos maailmasta välitätte – ja tulevasta antikapitalistisesta maailmasta varsinkin.

Näyttelykuvia 325 & 326 & 327 & 328 & 329 & 330: Miten ois 11 näyttelyä päivässä? Tässä jälkimmäinen puolisko.

Jatkan eilistä isoa kierrostani.

Galleria Duetossa oli esillä Heikki Kukkosen (s. 1954) selkeästi – ja jopa vähän kummallisesti – kaksijakoinen näyttely Hopeinen kuu... (9.3.–3.4.). Etuhuoneessa oli pitkään Espanjassa asuneen ja sittemmin hankolaistuneen Kukkosen Espanja-aiheisia tornimaisemia:

  Hienointa aikaa, öljy ja lehtikulta, 2011.

Oli niissä aika hauska surreaalinen viritys, mutta vähän maneeriseksi ja sisäsiistiksi meni, kun enemmän katseli. Ja kulta teki duunit koristeellisiksi. Ei ollut siis minulle tarpeeksi "känsäistä", niin kuin eräällä taiteilijaystävälläni on omasta maustaan tapana sanoa. Toisaalta takahuoneen ensialkuun vähän anakronistisilta vaikuttavat abstraktit monotypiat olivat suorastaan hilpeitä:

Mutta toivottavasti ne olivat ihan tarkoituksellisesti vanhahtavia.

***

Vastapäätä Galleria Katariinassa oli kaksoisnäyttely (16.3.–3.4.). Marjatta Nuoreva (s. 1944) lähestyi Saaristomeren ja Ahvenanmaan maisemia graafisesti:

 

Archipelago V, kuivaneula, 2009–10.

Ja Päivi Pussila (s. 1967) taas Pohjanmaan tasaisuutta maalaten:

Nuoreva on taidokas mutta ehkä tällä kertaa minulle vähän turhan jähmeä. Pussilaa en muista ennen edes nähneeni, mutta aika hyvä fiilis hänen töistään tuli, vaikka tällainen ylilitteä ja vähäeleinen horisontti alkaakin olla maalaustaiteessa jo aikamoinen klisee. Mutta kyllä minä tuollaisen duunin kanssa voisin jopa vaikka elää.

Se on vielä mainittava, että näyttelyidea oli ihan hauska. Kahden erilaisen maisemakuvaajan vertailu on aina hedelmällistä.

***

Ja sitten vähän katua eteenpäin, Valokuvagalleria Hippolyteen, jossa oli kaksi näyttelyä. Isossa tilassa oli Sini Pelkin (s. 1978) näyttely Kaiku kahdelle (4.–27.3.). Aiheena oli siis metatasolla valokuvan kuvankaltaisuus. Oli vähän viileä ja yliteoreettinen pläjäys. Mukana oli myös yksi videoteos, jossa tuhruinen löytökuva eli uutta elämäänsä. Alan olla jo aika kyllästynyt tähän viime aikoina niin trendikkääseen löytökuvavimmaan, joka ei enää tunnu tuovan yhtään mitään uutta valokuvataiteeseen tai representaation problematiikkaan. Ja näinhän se video tietenkin pitää installoida:

Hmmjaa. No lisättäköön vielä, että hänen kollegansa Jani Ruscica (s. 1978) kirjoitti tiedotteessa: "Abstrahoitu tunnepohjainen kokemus nivoutuu erottamattomasti käsitteelliseen, lähes ontologiseen kuvan perusolemusta tutkivaan lähestymistapaan." Niin kai se sitten on. Olenko nyt sävyssäni vähän tylsän populistinen? (Ja tunnustettakoon myös avoimesti, että olen itsekin näitä A4-käyttöohjeita kirjoittanut – ja joskus varmaan vähän hämärään tyyliin käyttäen esimerkiksi sellaisia sanoja kuin idiosynkrasia ja saturaatiopiste, joita jostain syystä suorastaan rakastan.)

***

Siinä Hippolyten takahuoneen etunurkassa, jota koomisen suurellisesti Hippolyte Studioksi nimitetään, oli Kirsti Nenyen (s. 1950) Viimeiset paikat (4.–27.3.). Aika hieno sarja ihmisten viimeisten paikkojen surumielisestä poetiikasta. Olisi tällaista näyttelyä katsonut vähän laajempanakin ja paremmassa paikassa. 

Vähän muuten naurattikin nähdä Marimekkoa jo toisessa näyttelyssä samalla kierroksella.

***

Galleria Brondassa oli minulle entuudestaan tuntemattoman, Brysselin taideakatemiassa opiskelleen Anna-Maija Rissasen (s. 1983) maisemaalausten näyttely (9.3.–3.4.):

Pienissä töissä jälki meni välillä vähän turhan toisteiseksi – ikään kuin ei taiteilija oikein olisi osannut itsekriittisesti päättää siitä, mitkä ovat keskeisiä, tärkeitä tai onnistuneita duuneja –, mutta kyllä kokonaisvaikutema oli osaava ja joissain kohdin aika elämyksellinenkin. Aika kai näyttää. Hän on kuitenkin varmaan kehittyvä taiteilija.

***

Kierros loppui Galleria Heinoon, jonne Anne Tompuri (s. 1958) oli ripustanut oikein hätkähdyttävän komean näyttelyn (12.3.–3.4.): 

Siinä minä istuin pitkään penkillä ja mietin kuvien maisemallisuutta ja emotionaalista voimaa. Sitten vähän leikittelinkin ajatuksissani. Tuli sellainen fiilis kuin olisin istunut jossain 1960-luvun newyorkilaisessa galleriassa – en ole muuten koskaan edes käynyt Yhdysvalloissa – katsellen jotain heroiista miesabstraktikkoa – siis niinku jotain Mark Rothkoa (1903–1970). Leikkiähän tämä oli, mutta aika hauskaa sellaista. Istuin pitkään ja vähän haukoin henkeäkin. Hienoa, että juuri nainen maalaa näin hurjan komeasti. Aion mennä istumaan sinne penkille uudestaankin.