Kiinnostavia ja hyviä näyttelyitä on kuitenkin ollut. Siivosin valokuvia tietokoneeltani, ja samalla näin paljon sellaista, joka herätti tämän harmituksen mutta samalla myös muistikuvia. Käynpä siis läpi tammikuun aikana näkemiäni näyttelyitä edes lyhyesti ja joillakin päällimmäisillä ajatuksilla varustettuna.
7.1. kävin Juri Saarikosken (s. 1961) pastellimaalausten näyttelyn (8.–25.1.) avajaisissa Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa:
Oli hienoa nähdä Saarikoski taas vedossa. Siitä on nimittäin jo kuusi vuotta, kun näin hänen edellisen yksityisnäyttelynsä Galleria Ortonissa. Öljyä ja vahaa mestarillisesti käyttänyt maalari on palannut pastelliin, jota hän on nuorempana tehnyt. Jälki on herkkää mutta samalla intensiivistä:
Mutta sen verran kriitikko olen, että on pakko huomauttaa kehystyksistä. Kehyksiä oli ainakin kolmea sorttia, ja se vei selvästikin ryhtiä kokonaisuudelta. Silti voimakas paluu.
***
Ja otetaan tähän nyt yksi ei-näyttelytapahtumakin, joka jäi kommentoimatta. 11.1. olin Tieteen päivillä puheenjohtajana paneelikeskustelussa Mitä on taiteellinen tutkimus? Varsinaiset keskustelijat olivat Mika Elo Kuvataideakatemiasta, Leena Rouhiainen Teatterikorkeakoulusta ja Vesa Kurkela Sibelius-Akatemiasta. Aika hauskaa oli, vaikka en olekaan kovin hyvä puheenjohtaja – olen yleensä kieltäytynyt tarjotuista pesteistä, koska olen tajunnut, etten osaa olla kokoava ja tasapuolinen. Mutta jos joku haluaa tuhlata pari tuntia elämästään, niin tässä taltioitu keskustelu:
***
13.1. Kävin Galleria Heinossa katsomassa kolmea näyttelyä. Kristiina Uusitalolla (s. 1959) oli perähuoneessa pieni kokoelma (9.1.–1.2.) – ilmeisesti tuoreen kirjan julkistamisen takia. En suosittele Heinolle kolmea näyttelyä, koska pikkuhuone Artekin huonekaluineen näytti jo vähän kuin pikkuporvarillisen taiteenkeräilijäkodin parodialta:
Mika Karhulla (s. 1969) oli Heinolla esillä tussia ja pigmenttivedosta yhdistävä setti nimeltään Muistin jälkeen (3.1.–1.2.). Karhu on yhtä keskinkertainen runoilija kuin Teemu Mäki (s. 1967). Tässä katkelma tiedotetekstistä:
Laboratoriot tuottavat uusia yhdisteitä.
Yhdisteitä, jotka tappavat ja parantavat.
Elämän paradoksi, jossa ei ole oikeudenmukaisuutta.
Pateettisia miehiä molemmat, ja kehtaan sanoa sen, koska taidan itsekin kuulua samaan joukkoon. Karhun duunit olivat kuitenkin ihan kiinnostavia. Rujoa ja rajua jälkeä, synkkiä tunnelmia:
Kaikki vaikenee / valehtelee, pigmenttivedos, 2014.
Hauskana yhteensattumana – tarkistin asian – Anne Tompurilla (s. 1958) oli aika samansävyisiä duuneja nimellä Kasvot (3.1.–1.2.). Hieno setti sekin:
En ollut kuitenkaan täysin vakuuttunut teeman sarjallisuudesta ja näyttävästä esillepanosta. Lopputulos näytti enemmän hyvältä taidenäyttelyltä kuin hyvien teosten kokonaisuudelta – jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Galleristi Rauli Heino totesi tiedotteessa: "Anne Tompurin
maalausten kasvot voisi nähdä ihmisen minuuden ilmentymänä, kokemuksina siitä,
mitä on olla ihminen." Juuri sellaisina niitä ei mielestäni voinut nähdä. Ei näissä juurikaan minuutta ollut:
Sarjasta Kasvot 9, guassi ja pigmentti kankaalle, 2013–14.
Mutta paljon muuta niissä oli. Vaikuttavia töitä kaikessa kammottavuudessaan.
***
14.1. kävin Galerie Anhavassa katsomassa J.O. Mallanderin (s. 1944) näyttelyä Been Seen (8.1.–1.2.):
Ja olihan se sekä hieno että kiinnostava. On itse asiassa aika outoa, että Mallanderin retro järjestetään näin gallerianäyttelynä. Siitä kuitenkin plussat Anhavalle – varsinkin jos on niin, että museot eivät ole tällaista retroa huolineet. Kiasmassahan Mallanderin retro pitäisi nähdä – ja kunnon julkaisulla varustettuna. On hän sen verran merkittävä toimija taide-elämässämme ollut, sekä galleristina, kirjoittajana että joka paikan touhuajana ja myös taiteilijanakin, vaikka vaikutteet puskevat välillä aika suoraan läpi. Olen kyllä aina pitänyt melkein kaikista hänen töistään.
Sarjasta Paperiveistoksia, offset, 1973.
Vielä kun joku korkeampi voima opettaisi Mallanderille, että eivät oikeat buddhalaiset voi olla niin itsetietoisia ja täynnä oman merkityksensä korostamista kuin Mallander on aina ollut. Hitto, tämä oli pakko sanoa. Mutta kiinnostava taiteilija hän siltikin on.
***
Jatkan huomenna aamulla, koska todellisuus on joskus kiinnostavampaa tai ainakin hetkittäin tärkeämpää kuin taide. Aion katsoa Yle TV1:n kohta alkavan dokkarin Elektroniikkajätteen vaarat. Tehkää tekin niin, jos maailmasta välitätte – ja tulevasta antikapitalistisesta maailmasta varsinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti