Julkaistua 607 & Virossa 142: Liminaali taiteen tilana

Ja tällaisen näyttelyarvion kirjoitin viime torstaina ilmestyneeseen Taiteeseen (2/15). Tarton ryhmä ja Ülo Sooster ei varmaankaan yksittäisinä teoksina ollut parasta taidetta, mitä viime vuonna näin, mutta näyttely oli kyllä ehdottomasti yksi koskettavimmista ja parhaista. Vielä on aikaa matkustaa Tallinnaan katsomaan tätä:

Liminaali taiteen tilana

Tarton ryhmä ja Ülo Sooster, Kumu, Tallinna 5.12.2014–22.3.2015

 

Symboleita ja siirtymäriittejä tutkineen kulttuuriantropologi Victor Turnerin mukaan liminaalitila kuvaa epäjärjestyksen tilaa sosiaalisten rakenteiden välissä, erityistä luovaa välitilaa, joka voidaan havaita muun muassa taiteen kontekstissa. Siirtymäriiteissä liminaalivaihe merkitsee sosiaalisen ajan katkosta, pysähtymistä, mutta myös sosiaalisen tilan ulkopuolelle sijoittuvaa vaihetta. Siinä astutaan normaalin tilan, ajan ja sosiaalisuuden ulkopuolelle. 

Tätä ajattelua vasten peilattuna ei ole siis lainkaan sattumaa, että Kumu on tilannut kuvataiteilija Ülo Soosteria (1924–1970) ja hänen tarttolaisia taiteilijaystäviään käsittelevän näyttelyn julkaisuun artikkelin kulttuuriantropologi Francisco Martínezilta. Martínez esittelee Soosteria tyypillisenä liminaalitilan hahmona, joka juuri tästä asemastaan johtuen kykeni tuottamaan erilaisille yhteisöilleen arvokasta taiteellista käyttövoimaa. 

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Sooster olisi koko sodanjälkeisen ajan merkittävin virolaistaiteilija. En tarkoita väitteellä taiteellista laatua, vaan nimenomaan Soosterin sekä mytologista että tosiasiallista merkitystä virolaiselle taiteelle – sitä vaikutushistoriaa (vrt. Heidegger ja Gadamer, Wirkungsgeschichte), joka tuottaa virolaisen neoavantgarden perustan ja antaa suuntaa kaikille uusille tulkinnoille siitä – niin nykytaiteelle kuin yhtälailla 1900-luvun taiteen uustulkinnoille, myös virolaisten nykytaiteilijoiden toimesta. 

Sooster valmistui Tarton valtiollisesta taideinstituutista (legendaarisen pariisilaishenkisen taidekoulu Pallaksen lyhytikäinen neukkuaikainen jatkaja) vuonna 1949, mutta sai melkein heti leirikomennuksen Kazakstaniin. Hän vapautui vankileiriltä vuonna 1956, yritti sijoittautua uudestaan Viroon, mutta muutti samana vuonna tuoreen moskovalaissyntyisen vaimonsa, teatterilavastaja Lidia Sehrin (1926–1999) kanssa Moskovaan.

Moskovassa Soosterista tuli nopeasti yksi keskeisistä hahmoista neuvostoliiton nonkonformististen taiteilijoiden joukossa. Hän kuului ns. Sretenskin bulevardin taiteilijaryhmään, josta Suomessakin tunnetaan Soosteria nuoremmat, myöhemmin maailmanmaineeseen nousseet Ilja Kabakov (s. 1933) ja Erik Bulatov (s. 1933). 

Ülo Sooster, Huulet, 1964, öljy.

Vaikka Soosterista tulikin loppuelämäkseen moskovalaistaiteilija, hän piti jatkuvasti yhteyttä virolaisiin taiteilijatovereihinsa. Hänen vaikutuksensa Tallinnan taidemaailmaan oli suuri, ja sellaisena se on virolaisen taiteen harrastajalle tuttu tarina. Hyvällä syyllä voi arvailla, että ilman Soosteria eivät virolaiset, tarttolaisen avantgarden perintöä jatkaneet ja uudistaneet Tõnis Vint (s. 1942), Leonhard Lapin (s. 1947) ja Raul Meel (s. 1941) ja Jüri Okas (s. 1950) olisi lainkaan sellaisia taiteilijoita kuin nykyään ovat. Vintin yksityisoppilaan Siim-Tanel Annusinkin (s. 1960) nuoruudentyöt olisivat taatusti olleet hyvin toisenlaisia. Soosterin ja Tallinnan suhteet on hyvin dokumentoitu: Tallinnan Taidehallissa järjestettiin vuonna 1996 mittava näyttely Tallinn-Moskva 1956–1985, jonka kattavan luettelon avulla perinne myös edelleenkin elää. 

 Heldur Viires, Huulet, grafiitti, 1961.

Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että Sooster piti yllä myös kiinteitä suhteita Tarttoon jääneiden taiteilijatovereidensa kanssa. Tartto oli 1950-luvulla muuttunut aivan toisenlaiseksi taidekaupungiksi. Neuvostohallitus siirsi taidekoulutuksen Tallinnaan, ja Soosterin Tarttoon jääneistä opiskelutovereistakin oli tullut varjoissa eläviä taiteilijoita. He hankkivat leipänsä muilla töillä ja tekivät taidetta vain vapaa-ajallaan. Muistelmien perusteella näyttää siltä, että juuri Sooster piti Tarton toisinajattelevaa taide-elämää pystyssä. Hänen käyntiensä rohkaisemana ja myötä syntyi myöhemmin Tarton ryhmänä (Tartu sõpruskond eli ”ystäväpiiri”) tunnettu taiteilijaryhmä.

Kumu on tehnyt arvokasta taide- ja kulttuurihistoriallista työtä kokoamalla tämän näyttelyn. Kuva Soosterista laajenee huomattavasti, ja koko Viron taidehistoria saa uutta syvyyttä. Kuvaavaa on se, että olen koko 2000-luvun ajan harrastanut aktiivisesti Viron taidetta, ja nyt Soosterin kanssa esiteltävistä taiteilijoista tiesin entuudestaan vain yhden – ja hänetkin vain yhden maalauksen perusteella. Mukana on neljä naista: Valve Janov (1921–2003), Silvia Jõgever (1924–2005), Kaja Kärner (1920–1988) ja Lüüdia Vallimäe-Mark (1925–2004). Miehiä on kaksi: Lembit Saarts (s. 1924) ja Heldur Viires (s. 1927), molemmat siis vielä elossa ja molemmat vankileireillä vietettyjen vuosien karaisemia.

Tartossa jatkettiin pitkälti surrealistien perinteitä ja tekniikoita. Aihepiireissä maailmoja syleilevät ikiaikaiset teemat, muun muassa seksuaalisuus, eksistentiaaliset ongelmat ja neukkutodellisuudessa tietysti elämän absurdiuden kokeminen, saivat rinnalleen intiimin arjen: se mitä näkyi ikkunasta ja se mitä pöydällä oli, yhteiset hetket keskustellen ja vaikkapa salaa radiosta Voice of Americaa kuunnellen. Epäilemättä myös toisenlaista mahdollista maailmaa kuvitellen: esimerkiksi Valve Janovin öljymaalaus Näyttelyssä (1960) on selvästikin kuva kuvitteellisesta näyttelystä, jota kollegat Kärner ja Viires ihailevat. Ei Neuvostoliitossa olisi 1960-luvulla ollut mahdollista nähdä näyttelyssä sellaisia action paintingin kaltaisia maalauksia kuin Janov maalauksessaan kuvaa. Tarttolaiset siis kuvittelivat taidettakin. 

Valve Janov, Näyttelyssä, 1960-luku, öljy. 

Tarton 1950-luvun lopun ja 1960-luvun tekniikoiden kokeellisuus oli häkellyttävää. Mukana näyttelyssä on monia surrealistien käyttämiä tekniikoita: kollaaseja, frottaaseja, assemblaaseja ja fumaaseja. Hauskana yksityiskohtana mukana on myös uuden länsimaisen markkinatalouden tuoreehko väline: huopakynä. Materiaalien vaatimattomuus selittyy pitkälti toisinajattelijataiteilijan arjella: käytettiin sitä, mitä saatavilla oli tai osattiin tehdä, sillä tuohon aikaan taiteilijatarvikkeiden hankkiminen olisi edellyttänyt virallista asemaa taiteilijana. Mikä tahansa paperi tai maalauspohja kelpasivat. Materiaalien ja tekniikoiden lisäksi myös teemat ja motiivit olivat kierrätyksessä. Soosterin myöhemmät keskeiset motiivit – muna, kataja ja kala – näkyvätkin olleen yhteistä pääomaa. Näitä kaikkia näkyy kaikkien töissä erilailla tulkittuina. Mukana on siis varmaan sisäpiirihuumoriakin. 

Silvia Jõgever, Jalat II, akvarelli ja kollaasi, 1964.

Tarton ryhmän taide on epäilemättä kiinnostavaa taidehistorian kannalta, ja iso osa teoksista on kiinnostavaa ihan sellaisenaankin, ajattomanakin taiteena, mutta suurin kokemuksen aiheuttaja näyttelyssä oli se hetki, kun tajusin, että juuri tämän rehellisempää taidetta ei voi olla olemassa. Näitä teoksia ei tehty galleria- tai museonäyttelyitä, kriitikoita tai muita taideinstituutioita varten. Niillä ei tehty rahaa. Niillä ei yritetty miellyttää. Niitä näytettiin vain luotettaville ystäville ja kollegoille. Ne syntyivät siis niin suoraan luovan hengen tuloksina kuin mahdollista on. Tämähän ei luonnollisesti tarkoita sitä, etteikö niiden synnyllä olisi omaa moniselitteistä kontekstiaan, mutta ehkäpä ne ovat myös todistusaineistoa liminaalitilan hedelmällisyydestä. 

Kaja Kärner, Kompositio kellolla, kollaasi, 1950-luku.

Jos Moskovan, Tallinnan ja Tarton väliä sukkuloiva Sooster oli kuin koko ajan siirtymäriittien tuottamassa liminaalitilassa, olivat sitä hänen tarttolaiset kollegansankin. He elivät Virossa ja Neuvostoliitossa, he elivät päivisin arkitöissään ja öisin taiteilijoina. He olivat taiteilijoita virallisen taiteilijajärjestelmän ulkopuolelle. Oli siis muitakin taiteilijoita, joita taiteilijoiksi myös kutsuttiin. Taiteilijoina he samastuivat eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen taiteen kehitykseen, vaikka eivät koskaan voineetkaan olla elimellinen osa kansainvälistä taidemaailmaa. Onneksi edes heidän taiteensa voi nyt olla osana sitäkin.