Julkaistua 167: Kunnioita isääsi ja äitiäsi

Ja taas jatketaan kesän rästien purkua. 

Meinasi ihan unohtua, että Mäntän kuvataideviikkojen yhteydessä ilmestyi toki näyttelyjulkaisukin, jonka kanssa puuhailin miltei koko huhtikuun:

Tässä siihen kirjoittamani johdantoteksti:

Kunnioita isääsi ja äitiäsi

Jumala välitti Mooseksen kautta (2. Moos 20: 1–17) ihmisille kymmenen käskyä, joista kreikaksi käytetään nimitystä dekalogi (= kymmenen sanaa, lausetta, lausuntoa, puheenvuoroa). Neljäs niistä käsittelee ihmisen suhdetta isään ja äitiin: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että saisit elää kauan siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.” (2. Moos 20:12)

Mooseksen laissa on kaikkiaan 365 kieltoa (yksi vuoden jokaista päivää kohden) ja 248 käskyä (yksi jokaista ihmisruumiin luuta kohden). Kovin oli siis ankaraa tämä Mooseksen aikainen elämä. Vain yhteen käskyistä sisältyy lupaus, ja se on juuri tuo neljäs käsky. Kyse lienee siitä, että juutalaisuudessa palkinto hyvästä elämästä oli tuonpuoleisen sijaan tarjolla jo maanpäällisessä elämässä. Juuri tämän verran minäkin voin uskoa. Miettiessäni tämän kesän Mäntän kuvataiteilijoiden 47 puheenvuoroa aiheesta tiedän nyt varsin kouriintuntuvasti sen, mitä kaikkea suhde äitiin ja isään yleensä ihmiselle mutta myös erityisesti taiteilijalle voi tämänpuoleisessa elämässä merkitä.

Näyttelyn nimi valikoitui Raamatusta, mutta vain kulttuurihistoriallisista syistä. Se muun muassa palautti mieleen oman lapsuuteni silloin, kun vielä oli olemassa kansakoulu ja uskontotunnit, jolloin päntättiin päähän oppeja pienestä kirjasta nimeltä Katekismus. Tuorein  Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Katekismus on kirkolliskokouksen hyväksymä vuonna 1999. Siinäkin kulkevat vielä mukana Martti Lutherin 1500-luvun Vähän Katekismuksen selitykset. Näin neljännen käskyn osalta: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme väheksy emmekä vihastuta vanhempiamme emmekä esimiehiämme, vaan kunnioitamme, palvelemme, tottelemme, rakastamme ja arvostamme heitä.”

Tämä näyttely ei halua Lutherin tavoin opettaa ihmisiä miellyttämään esivaltaa. Näyttely on itse asiassa mahdollisimman vähän evankelis-luterilainen. Sen tarkoitus ei siis ole katekismuksen tavoin tarjota selitysosaa jollekin esitetylle ongelmalle, vastata yksioikoisesti kysymykseen ”Mitä se merkitsee” eikä olla luomassa oppia taiteen tavasta käsitellä ihmiselämän keskeisiä kysymyksiä. Näyttelyssä on mukana 50 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää ja sitä kautta 50 hyvin erilaista puheenvuoroa isä- ja äitisuhteiden merkityksestä elämälle.

***

Minun tekee mieli hieman avata kuratoriaalista prosessia, jotta siitä ei suotta syntyisi liian mystifioitua kuvaa – varsinkin nykyään, kun erillinen kuraattorin professio on syntynyt suomalaisen taiteen kentälle. Tällaiseen kehityskulkuun liittyy aina väistämättä halu varjella omaa tonttia – usein monimutkaistamalla kaikki yksinkertaiset asiat.

Kuraattorit kokoavat taidenäyttelyitä. He vastaavat näyttelyn konseptista ja valitsevat taiteilijat. Välillä he ovat sananmukaisesti kuraattoreita (lat. curare = huolehtia, hoitaa, vaalia), jotka ovat tarvittaessa taiteilijan tukena ikään kuin koulukuraattorit konsanaan, väliin he ovat kuin orjapiiskureita kuin entisaikaiset näyttelykomissaarit. Heidän oletetaan tietysti olevan alallaan asiantuntijoita.

Olen 2000-luvun ajan ollut joka vuosi kuratoimassa jotain taidenäyttelyä – pienempää ja suurempaa, ja olen huomannut, että ei ole olemassa mitään kuratoriaalista prosessia, joka noudattaisi säännönmukaisia vaiheita ja jota voisin kuvailla jollain tietyllä tavalla tehdäkseni esimerkiksi tämän näyttelyn konseptia ymmärrettävämmäksi. Kaikki näyttelyt ovat erilaisia ja kunkin syntyhistoriaan vaikuttaa moni täysin satunnainen ja ennalta aavistamaton seikka. Tokihan sattumat ovat aina retorisin keinoin muunnettavissa harkinnan tuloksiksi. Ja näin yleensä tehdäänkin.

Parempi on siis vain yrittää puhua totta – naiiviuden uhallakin. Kun minulle soitettiin Mäntästä, ja kysyttiin, että haluaisinko olla kesän 2011 kuraattori, miettimiseeni kulunut aika voidaan laskea sekunnin kymmenysosissa. Mäntän kuvataideviikot on Suomen taidekesässä aivan erityinen tapahtuma, mutta samalla myös haaste, jota ei voi vain ”hoitaa alta pois” ennen kuin siirtyy nopeasti uusien haasteiden pariin. Mänttä tarjoaa kuraattorille eräänlaisen koetinkiven, joka on myös aika julma. Mäntässä onnistuminen tai epäonnistuminen jää historiaan paljon voimakkaammin vaikuttavana tekijänä kuin moni muu kepeä kesäpippalo taidetapahtumineen.

Vähintäänkin kelvollisen nykytaiteeseen keskittyvän kesänäyttelyn kokoaminen on kuitenkin todellisuudessa aika helppoa: sen kuin valitset omaa makuasi myötäillen tarvittavan ison joukon menestyneitä ja nimekkäitä nykytaiteilijoita ja yrität latoa heidän työnsä tarjolla olevaan tilaan mahdollisimman hienostuneesti ja huolellisesti.

Mäntässä tällainen ei riitä eikä voi riittää. En ole kovin kilpailuhenkinen ihminen, mutta en mahda sille mitään, että lähivuosien kuraattorit – esimerkiksi Jani Leinonen, Veli Granö, Tuula Karjalainen ja Annu Vertanen – asettavat minulle riman, joka minun tekisi mieli yrittää ylittää. Kaikki tämä on mennyt jopa uniin asti. Kun nyt päätin naiiviudenkin uhalla puhua totta, niin kerron senkin, että toissaviikolla näin unissani Helsingin Sanomien kulttuurisivujen otsikon: ”Kaikkien aikojen Mänttä!” Painajaisista en edes viitsi kertoa. Niitäkin nimittäin on riittänyt.

Kuten edellä jo totesin, kunkin näyttelyn syntyhistoriaan vaikuttaa moni täysin satunnainen ja ennalta aavistamaton seikka. Niin nytkin. Kun olin vastannut Mäntän kuvataiteen ystävien hallitukselle myönteisesti, ryhdyin vain pyörittelemään hajanaisia ja satunnaisia ajatuksia päässäni.

Ensimmäinen varmistunut ideani oli se, että haluaisin koota oikean tiukan teemanäyttelyn, enkä vain sellaista tyypillistä nykytaidenäyttelyä, jolle voidaan vähän filosofissävyisesti antaa nimeksi vaikkapa Jorge Luis Borgesin mukaan Haarautuvien polkujen puutarha ja sitten haarauttaa kaikki mahdolliset taiteen polut kulkemaan ihan minne tahansa. Näinhän sitä toimitaan ja näin minäkin olen joskus toiminut.

Sitten aloin keksiä erilaisia teemoja. Lopulta pyörittelin muutamaa teemaa päivittäin mielessäni – muun muassa vähän irvileukaista maahanmuuttajateemaista taidenäyttelyä, jolla olisin halunnut osoittaa, että mitään erillistä maahanmuuttajataidetta ei Suomessa ole  koskaan ollut eikä tarvitse ollakaan. Maahanmuuttajataiteilijat ovat nimittäin aina integroituneet saumattomaksi osaksi suomalaista taidekenttää – ei kukaan pidä esimerkiksi tässäkin näyttelyssä mukana olevia Tatjana Bergeltiä tai Radoslaw Grytaa jonain erityisinä ”maahanmuuttajataiteilijoina”.

Sitten mietiskelin tuntemiani – tai itse asiassa erityisesti vuosien mittaan haastattelemani – lukuisia taiteilijoita. Tässä vaiheessa oli jo tullut selväksi, että mänttäläiset halusivat minun kutsuvan joitakin tallinnalaisia taiteilijoita mukaan juhlistamaan Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuotta, joten mietin kaikkia tuntemiani tallinnalaisiakin taiteilijoita.

Muistan itse asiassa aivan tarkkaan sen hetken, jolloin päätös XVI Mäntän kuvataideviikkojen teemasta syntyi. Mietiskelin niitä teemoja, jotka taiteilijahaastatteluissa olivat yllättäneet minut jollain vähän oudolla tavalla – kaikki taiteilijathan ovat nimittäin todellisuudessa aika samalla tavalla ”erilaisia nuoria”.

Muistin sen kun liki kymmenen vuotta sitten haastattelin Ilkka Väättiä hänen ilmestymässä olevan luettelonsa johdantotekstiä varten. Kysyin Väätiltä, että mistä hänen vähän omituinen värimaailmansa tulee – minä jopa vähän vierastin sen epämääräisyydeksi tulkitsemaani eklektisyyttä. Hän vastasi täysin epäröimättä, että lapsuudesta ja ompelija-äidin työhuoneelta, joka oli täynnä erivärisiä lankakeriä ja kankaita. Samassa mieleeni juolahti tallinnalainen Leonhard Lapin, joka on minulle useammassakin haastattelussa kertonut siitä, miten räätäli-isältä perityt pukukaavat saivat hänet paneutumaan abstraktin muodon saloihin. Se oli varsinainen valaistumisen hetki, koska tajusin, että äiti ja isä saattavat tulla suoraan taiteen sisältöihin mitä kiehtovimmilla tavoilla, myös ihan konkreettisesti taiteen formaaleihin ulottuvuuksiin.

Ja niin vyyhti lähti keriytymään. Seuraava vahva päätös oli se, että luopuisin omasta maustani niin paljon kuin mahdollista. En halunnut tehdä näyttelystä ensisijaisesti ”minun näköistäni” vaan pikemminkin mahdollisimman kattavasti teeman näköisen. Vakuutan, että tämä ei ole mitään suomalaista nöyryysretoriikkaa, sillä valitsin esimerkiksi mukaan taiteilijoita, joiden töistä en erityisemmin edes pidä mutta joiden laadun pystyn kuitenkin tunnistamaan ja tietenkin ennen kaikkea sen, miten ne ovat teeman kannalta keskeisiä.

Surffailin yökaudet taiteilijoiden nettisivuilla ja selasin Valtion taidemuseon kirjastossa luetteloita ja etsin vihjeitä erilaisten äiti- ja isäsuhteiden vaikutuksista taiteen tekemiseen. Ja annoin tietenkin sanan kiertää ja kuuntelin kanssaihmisten ehdotuksia.

Mäntän kuvataideviikot ei ole isoa budjettia pyörittävä taidelaitos, joten taiteilijoilta ei oikein edes kehtaa vaatia kovin isoa sitoutumista ja riskinottoa. Mutta päätin minä sitten kokeilla sitäkin. Soitin joillekin taiteilijoille, joiden tiesin pyöritelleen samankaltaisia temaattisia ajatuksia mielessään ja kokeilin kepillä jäätä, että saisinko edes jotkut taiteilijat tekemään aivan uusia töitä varta vasten tästä teemasta. Osuin ilmeisesti johonkin hyvin tärkeään asiaan, sillä yllättävän moni taiteilija innostui kehittelemään jotain aivan uutta tai sitten laajentamaan jotain vanhaa työtä erityisesti tätä näyttelyä varten. Suurin osa näistä taiteilijoista innostui itse asiassa jopa niin paljon, että väliin minua vähän hirvittikin. Joiltakin menivät yöunet, moni alkoi jälleen pohtia kesken tai hoitamatta jääneitä ihmissuhdeasioita.

***

Jossain vaiheessa oli hieman peloissani siitä, että tulisiko näyttelystä lian nostalginen ja sentimentaalinen, mutta sekin vaihe meni ohi aika nopeasti. Toki mukana on nostalgiaa. Ja miksi ihmeessä ei saisi olla? Mukana on myös rakkautta, väliin kuitenkin aika mustia pilviä ja toisinaan vähän huumoriakin. Mukana on yksittäisten ihmisten aivan erityisiä kohtaloita mutta myös universumin ja genetiikan mittakaavassa tapahtuvaa pohdintaa.

Ennen kaikkea olen ollut ylpeä valitsemastani teemasta siksi, että se ei voi jättää ketään ulkopuoliseksi. Ei taiteilijoita eikä katsojia. Jos joku niin väittää, niin hän valehtelee väistämättä, ja silloin kannattaa alkaa tutkailla puolustusmekanismien rakennetta. Se on muuten juuri yksi niistä asioista, jota taide tekee ja jota voidaan myös hyvällä syyllä nimittää yhdeksi taiteen ilmeisen monista tehtävistä – tässäkin näyttelyssä varsin voimakkaasti.

***

Haluan kiittää omaa isääni ja äitiäni – molemmat 76-vuotiaita kuvataiteilijoita – siitä, että olen kirjoittamassa näitä rivejä. Luulen, että olen viimeistään juuri nyt tajunnut sen, miten kahden taiteilijan lapsena eläminen on johdattanut minut uralleni. Olen kirjoittanut taiteesta työkseni pitkään ja myös opettanut taiteen sosiologiaa eri oppilaitoksissa. Eiköhän kyse ole pitkälle ollut siitä, että olen alitajuisesti halunnut ymmärtää sen, miksi minun lapsuuteni oli niin perin juurin kummallista. Kaivoin vielä esiin vuonna 1999 Marina Abramovicin luetteloon kirjoittamani tekstin, jossa totesin: ”Ja kuinka vieras pitää vieraan olla ollakseen ’vieras’. Enhän minä ymmärtänyt edes äitiäni.”

Tämän näyttelyn myötä ymmärrän häntä taatusti vähän paremmin.

Näyttelykuvia 125 & 126 & 127 & 128 & 129: Rööperiin

Rööperistä eli Helsingin Punavuoresta on kehittynyt hijalleen kaupunginosa, jossa on vähän kaikkea. Siellä pelaan korttia, siellä katson taidetta. Siellä ryyppäsinkin joskus.

Eilen aloitin sieltä pienen taidekierroksen. Uudenmaankadun Galleria Huudossa oli tamperelaisen Jussi Karhunkorvan (s. 1971) maalauksia (5.–30.6.) jostain unen ja todellisuuden rajamailta. En saanut Karhunkorvan maalauksiin oikein otetta. Väreistä puuttui mielestäni intensiteettiä, ja jos esikuvana on olut muun muassa William Blake (1757–1827), niin ei ainakaan Blaken kaltainen hurja visionäärisyys näistä duuneista välittynyt. Jäi siis vähän pliisuksi:

Mutta ei Karhunkorvan minusta pidä välittää. Blakellakin oli kuulemma eläessään vain yksi näyttely, josta kirjoitettiin tasan yksi haukkuva arvostelu.

***

Sitten ihan toisenlaiseen maailmaan. Aikoinaan rockvideoilla maineeseen ponnahtanut elokuvaohjaaja Mika Taanila (s. 1965) on myös keskeisiä suomalaisia nykytaidenimiä. Hänellä oli Gallleria Heinossa kaksi duunia (12.6.–4.7.), toinen ensimmäistä kertaa Suomessa ja toinen maailman ensi-illassa. 5-minuuttinen Täydellisen pimennyksen vyöhyke (2006) nähtiin nyt ensimmäistä kertaa Suomessa. Geodeettisen laitoksen vanhasta matskusta tehty kahden filmin projisointi preparoiduin vehkein käsitteli jotenkin epämääräisesti auringopimennystä ja mantereiden etäisyyttä. En minä siitä mitään ymmärtänyt, mutta olen aina ollut heikkona Taanilan arkeologiseen kokeellisuuteen. Tämä vain on lumoavaa – vähän samalla tavalla kuin Grönlund-Nisusen "tiede":

   

Toinen duuni, maailmanensi-illassa oleva 6-minuuttinen Hämärä (2010) oli yhtä kummallinen. Siinä hitaasti kiskoilla liikkuvat projektorit näyttävät kuinka rupikonnat metsästävät synteettisiä matoja koeolosuhteissa (!):

Taanilan näyttely on ehkä hienoin tänä vuonna näkemäni gallerianäyttely. Mutta korostettakoon nyt, että minulla on jääväävä lukkarinrakkaus häntä kohtaan. Istuin hänen kanssaan yhdessä kulttuuriantropologian luennoilla 1980-luvulla ja matkustin hänen ja oikeaksi antropologiksi tulleen ystävämme Tapio Nisulan kanssa Sodankylän toisille elokuvafestivaaleille vuonna 1987 minun grafiitinharmaalla Volvo Amazonillani kuuntelemaan muun muassa Jim Jarmuschia (s. 1953). Tämänvuotinen festivaalihan aukeaa muuten tänään, joten malja kaikille hyville muistoille. Niitäkin tarvitaan. Joskus aivan erityisesti. Niin kuin minä juuri nyt.

***

Sitten katsoin ikkunasta Galleria 4-kuudessa Juha Veli Jokisen (?) kammottavan kitschin näköistä lasitaidetta (2.–15.6.) ja kävelin kiireesti ohi Galleria Jangvaan, jossa oli esillä (2–20.6.) Petra Koiviston (s. 1975) monotypioita. Koiviston päiväkirjamaiset elettyjä hetkiä ja tunteita luotaavat muistiinpanot ova saaneet maiseman muodon, ja varsin kauniisti ja herkästi se tapahtuu. Joissain värit olivat menneet vähän tukkoon, mutta kokonaisilme oli rauhoittava ja hienoa tyyneyttä henkivä:

Sitten kävin vielä Taidemaalariliiton tm-galleriassa, jossa ehdin jo muuttaa mieltänikin kesken näyttelyn (2.–24.6.). Ensin ajattelin vähän  ärtyneenäkin, että johan nuori kundi nyt elvistelee tekemällä vähän turhan isoeleisesti näyttävän "museokokoisia" maalauksia. Mutta kyllä Klaus Kopun (s. 1978) duuneissa on asennetta ja maalaamisen meininkiä. Vähän minä vierastan hänen kovaa keltaistaan, mutta on näissä varmuutta ja tyyliä:

Tämä on muuten Lahden taideinstituutista toissa vuonna valmistuneen kundin toinen yksityisnäyttely. Hänen kotivisuillaan voi tutustua pdf:nä hänen lopputyönsä kirjalliseen osuuteen, jossa hän muun muassa sanoo: "Maalaaminen on voimakasta pyrkimystä ylittää itsensä, intohimoista kaipausta rikkoa omia rajojaan, laajentaa horisonttia. Maalaamisen päämäärä on saavuttaa jotain sellaista, mikä ei lainkaan alistu maalattavaksi ja se kohde on paradoksi ja paradoksin ymmärtäminen on sen ymmärtämistä, että sitä ei voi ymmärtää. Näin käy siis selväksi, että minä itse olen paradoksi." 

Siis vähän niin kuin kiinnostava lupaava maalari.

***

Että sellainen kierros. Sitten elämä muuttui. Unohdin jo kertoa, että ilmoitin viime viikolla lopettavani Kritiikin Uutisten toimittamisen neljän ja puolen vuoden jälkeen. Sitten kävelin eilen pois ihmissuhteesta, jossa olen koko aikuiselämäni elänyt. Sitten soitin Kauppalehteen ja ilmoitin lopettavani sinne kritiikkien kirjoittamisen. Sitäkin kesti kai neljä vuotta.

Nyt on aika raskas olo. Saatan pitää taukoa, mutta toisaalta ehkä juuri työ on parasta terapiaa. Ainakin ryhdyn kirjoittamaan pariakin kirjaa.

Ja sitten menin vielä pelaamaan korttia ja voitin hirvittävän tukon seteleitä. Eksaktia summaa en verottajan takia viitsi paljastaa. Tässä siis vain kolikoita: