Julkaistua 449 & Näyttelykuvia 855: Onko abjekti jo kuin nature morte?

Tuorein Taidekin (4/13) ilmestyi joskus viikolla – ja oli jo hautautumassa Berliinin matkan postiläjään. Kirjoitin siihen kolmesta Helsingin galleriaelämässä vähän tuntemattomammasta kuvanveistäjästä, joiden tuotanto herätti ajatuksia osaamisen, maneerin ja kehittymisen suhteista. Mari Ojala (s. ?), Ole Härmälä (s. ?) ja Johanna Havimäki (s. 1978) tulevat varmaan näkymään veistotaiteen kentällä, ja heidän tulevia murroskohtiaan tulee olemaan kiinnostava nähdä. Havimäen näyttelynkin olin näköjään unohtanut raportoida blogissa, mutta alla siitä siis joitain ajatuksia.

Johanna Havimäen näyttely Galleria Sculptorissa.

Onko abjekti jo kuin nature morte? 

Mari Ojala 

Galleria TILA, Helsinki 5.–25.8.

Ole Härmälä

Galleria Nunes, Helsinki 31.7.–18.8.

Johanna Havimäki

Galleria Sculptor, Helsinki 31.7.–18.8.

Kuvanveistossa eletään vireää aikaa, ja uusia tekijöitä on tulossa kentälle. Helsingissäkin nähtiin loppukesästä kolme ainakin miltei debytanttia. 

Mari Ojala on entinen kiviseppä, joka on ilmeisesti siirtymässä enemmän taiteen alueelle. On hän esitellyt kiviveistoksiaan aiemminkin, mutta nyt hän on siirtynyt kuvanveistäjä Pekka Pitkäseltä saamien oppiensa turvin pronssivaluun. Ole Härmälä on valmistunut Imatran taidekoulusta muutama vuosi sitten. Hän sekä veistää puuta että valaa pronssia – sekoittaen niitä myös toisiinsa. Tampereen ammattikorkeakoulusta vuonna 2009 valmistunut Johanna Havimäki on lisäämisen tai poistamisen sijaan kasaaja, joka liittyy readymade-maailmaan. Materiaalina tuoreimmassa – ensimmäisessä helsinkiläisessä – näyttelyssä toimivat vanhat takit.  

Ole Härmälän näyttely Galleria Nunesissa.

Nuoret taiteilijat, jotka joutuvat ehkä liikaakin todistamaan yksilöllistä luovuuttaan ja innovatiivisuuttaan, eivät yleensä pidä siitä, että heitä verrataan vanhoihin mestareihin. Katsojalle näin kuitenkin yleensä käy – tahtomatta ja usein väistämättä. Näin minullekin kävi näiden nuorten kohdalla. Ojala toi mieleeni heti Alberto Giacomettin ja Tapio Junnon, Härmälä koko suomalaisen vanhemman puuveistoperinteen, puhdetyöt ja jopa ITE-taiteen. ”Tykkään vuolla puukolla”, on Härmälä itsekin todennut. Yllättävintä on ehkä se, että näin käy jo ns. nykytaiteessakin. Havimäen nahkatakki-installaatiot toivat mieleeni heti voimakkaasti Kaarina Kaikkosen ja Kaisu Koiviston. Kun katsoin Havimäen nahkatakeista väännettyjä eläinhahmoja, tajusin yllättäen varsin konkreettisesti sen, että abjektista – alhainen ja torjuttu asia – on tullut kuin taiteellinen konventio, tyyliintynyt keino, joka on alkanut toimia ikään kuin itseään vastaan: jos ei abjekti ennen ”jäsentynyt osaksi kulttuurista järjestystä” (Anita Seppä), nyt se nimenomaan taiteen kautta jo tekee sen. 

Mari Ojalan näyttely Galleria TILAssa.

Postmoderni sallivuus on miltei poistanut kertaustyylit. Voisi ehkä todeta, että nykyään on erilaisten päällekkäisten kertaustyylien aika. Enkä minä ainakaan valita sitä. Katsojan on helppoa samastua monenlaisiin tyyleihin ja perinteisiin, ja minä ainakin nautin näistä nuorista veistäjistä. On hienoa, että Junnon koskettavat eksistentiaaliset teemat elävät ja että pronssia opetellaan valamaan muutenkin kuin mahtipontisten julkisten veistosten materiaalina. Ojalan herkät pienoisveistokset olivat koskettavia. On hienoa, että joku on vielä kiinnostunut puusta sen materiaalisten ominaisuuksien takia ja haluaa puukollaan löytää sielun niin materiaalista kuin ihmisen kuvasta. On hienoa, että ihmiset laitetaan katsomaan vastenmielisiä objekteja ja miettimään torjuntojensa syitä. 

On hienoa, että on perinteitä ja että niitä kunnioitetaan mutta myös haastetaan. Viimemainittu näillä nuorilla veistäjillä tulee toivottavasti vielä jossain vaiheessa vastaan. Sitä kutsutaan kehittymiseksi.

Näyttelykuvia 835 & 836: Maneerien vaaroista

Olen taas joutunut tuhlaamaan aikaa joutavanpäiväisille Guggenheim-keskusteluille, ja itse asia tahtoo unohtua. Olen kirjoittanutkin viime aikoina taas ahkerasti, ja senkin myötä tahtoo itse asia unohtua. Siis uusi taide. Olen pahoillani, etten ole päässyt – enkä väliin jaksanutkaan – tarpeeksi näyttelyihin. Ja nekin vähät, joita olen nähnyt, ovat jääneet raportoimatta. 
Palataan siis toissa viikon torstaihin, jolloin tutustuin uuteen veistäjään. Kyseessä oli Ole Härmälä (s. ?), jonka näyttely Ihmiskavoja oli esillä Galleria Nunesissa (31.7.–18.8.).

Härmälä on Imatralta valmistunut nuori veistäjä, joka tuntuu pitävän käsityöläisyyttä aivan erityisessä arvossa. Hän on taitava puukonkäyttäjä, missä lienee myös hänen mahdollinen sudenkuoppansa. On nimittäin mahdollista, että yleisölle riittää hieno puukonjälki, eikä se uuden sisällön keksiminen ole aina niin helppoa. Tällaisessa piilee maneerin alku. Härmälä on tosin myös kiinnostunut pronssista, joten on hänellä variaation mahdollisuutta.
Härmälän unen ja valveen rajoilla olevat ihmishahmot olivat kuitenkin kiinostavia.

 ***

Samana päivänä sain vihdoinkin raahattua itseni myös Helsingin taidemuseon Happy End?-näyttelyyn (19.6.–25.8.), jossa pääosaa esitti venäläinen taiteilijaryhmä AES+F, jonka töitä olen nähnyt aiemminkin ja joiden jättimäisistä digikollaaseista en ole ollut järin innostunut. 

Last Riot 2, Tondo #23, 2007.

Näissä nimittäin on jo paha maneeri. Tämän tyyppinen kuva alkaa kärsiä toistosta aika nopeasti. Ja kun niissä kaikissa on melko yhdensuuntainen sisältö ja esitystapa, en jaksa innostua enää niiden komeasta toteutuksesta. Tuotteistamisen maku alkaa lyödä kaiken muun yli.

Toisaalta AES+F:n mahtava videopanoraama Trimalkion pidot (2009–10) oli vaikuttava – varmaankin yksi Helsingin näyttelykesän elämyksellisimmistä hetkistä:

Venäläisiä oli täydennetty joukolla suomalaisia taiteilijoita, joita oli kaikkineen yhdeksän. Samanhenkiset maailmanlopun visiot olivat aika vaikuttavia – kuten vaikkapa Jani Leinosen (s. 1978) kapitalistiset luksushautakivet tai Harri Pälvirannan (s. 1971) kollaasimaiset koulusurmaajamuotokuvat:

Harri Pälviranta: Uutismuotokuva #4 (kouluampuja Kretschmer), 2013.

Omalla tavallaan aika rankka näyttely. Hieman ihmetyttää se, että näyttely tuntuu jääneen jotenkin paitsioon, eikä se herättänyt juuri minkäänlaista keskustelua. Vai pitääkö kesällä olla vain kivaa?

 

Jani Leinonen: Chanelin salamurha, 2013.