Julkaistua 574 & Näyttelykuvia 928: Vaikutelmia lajien väleissä

Tänään ilmestyi Kirkko ja kaupungissa (38/14) juttuni Marjukka Vainion (s. 1953) näyttelystä Suite Debussy (13.9.–12.10) Galleria Heinossa:

Vaikutelmia lajien väleissä

Kuvataiteessa impressionismilla on ollut vankka asema ja edelleenkin iso kannattajakuntansa. Taidemaalari Claude Monet (1840–1926) innoittaa edelleenkin sekä katsojia että yhtälailla nykytaiteilijoita. Musiikissakin taitaa ainakin osittain olla samoin, sillä maineikkaimman musiikin impressionistin Claude Debussyn (1862–1914) asema musiikin historiassa on vakaa.

 Kun eräs nykytaiteemme jo tunnustetuista mestareista, valokuvataiteilija ja taiteilijaprofessori Marjukka Vainio (s. 1953) tarttuu Debussyn innoittamana kameraansa, herää katsojalla tietysti ennakko-odotus uudenlaisesta Vainiosta. Vainiohan on tunnettu omalaatuisista kasvikuvistaan, jotka menevät hyvin lähelle kohdetta, usein häkellyttävällä intensiteetillä. 

Nimet ja sanat määrittävät usein katsomiskokemusta. Minäkin olin varautunut näkemään utuisia tai toisaalta auringonkilossa kylpeviä lumpeita. Olin kuvitellut mielessäni sen, miltä impressionismin tulee näyttää. 

Pivoine 1, 2013.

Tämä tuotti oikeastaan aika hauskan havainnon. Ei impressionistisen musiikin kuvallinen tulkinta edellytä kuvataiteen impressionistisen muotokielen omaksumista. Vainion kuvat eivät ole ulkoilmamaalausta, ne eivät ole tästä maailmasta. Hänen kukkansa elävät edelleenkin leijuen oudossa avaruudessa. Ne eivät esitä hetkellistä vaikutelmaa, joka perustuisi taiteilijan havaintoon ja tuohon havaintoon vaikuttaviin illusorisiin ulottuvuuksiin, vaan pikemminkin taiteilijan rakentamaa hetkellistä vaikutelmaa. Vainio esimerkiksi käyttää fotogrammia, valottaa kasvinosia ja esineitä suoraan valoherkälle pinnalle. 

Tietyllä tavalla Vainio käsittelee kuitenkin samoja teemoja kuin impressionistinen maalari: tilallisuutta, liikettä, ilmavuutta, keveyttä ja läpikuultavuutta. Kaikkien näiden tuottamia vaikutelmia. Mutta hän lisää siihen analyyttisemman osaamisensa valon, kemian ja optisten ilmiöiden suhteen.
Kenties juuri Debussyltä tulee mukaan kuitenkin myös riitasointujen käyttö: Vainion teokset eivät kaikessa kauneudessaan ole pelkästään harmoniaan pyrkiviä. Monessa teoksessa katsoja törmää yksityiskohtaan, jolla on myös häiritseviä ominaisuuksia. 

Vainio lähestyy tietyllä tavalla maalauksellisuuttakin: varsinkin tummataustaiset työt tuovat mieleen alankomaalaiset 1600-luvun kukka-asetelmat – tuskin tahattomasti. Tässä piilee myös sudenkuoppa, jota Vainio kiertelee. Alankomaalaisen taiteen 1600-luvun kultakausi oli myös sitä aikaa, jolloin porvarilliset, uskonnosta tai hoveista riippumattomat taidemarkkinat alkoivat kehittyä. Taiteesta tuli porvariskotien seinillä riiputettavaa omaisuutta. En mahda sille mitään, että osa Vainion töistä alkaa ylenpalttisessa viehkeydessään muistuttaa sisustustauluja. Varsinkin ne, joissa on mukana silkkinauhoja.

Deux dahlias et ruban de soie, 2014.

Karistin kuitenkin tämän ajatuksen pois kuvitellen, että Vainion historiatietoisuus tulee mukaan pienenä ironisena sivuvireenä. Uskoisin hänen leikittelevän taidehistorian ja visuaalisten konventioiden elementeillä samoin kuin runoilija Stephane Mallarmé (1842–1898) – joka inspiroi Debussytä tulkintoihin – leikitteli sanoilla ja vokaalien väreillä. Toivottavasti olen oikeassa.

Näyttelykuvia 206 & 207 & 208: Krapulaisen kriitikon psykopatologiaa

Sunnuntaina kiersin vähän krapulaisena SARVin 60-vuotisjuhlien jälkeen kolmen näyttelyn kieroksen. Taide halusi yhteisjutun kahdesta ensimmäisestä – ja sitten kävi vielä maanantaina ilmi, että Kauppalehtikin halusi jutun ensimmäisestä.

Krapulaiselle minälle ensimmäinen näyttely Hirtettyjen tanssiaiset (10.–28.11.) tm-galleriassa ei tuntunut alkuun lainkaan sopivalta. Kari Vehosalo (s. 1982) maalaa hyperrealistista hurjaa psykologista jälkeä, jonka avaamisessa Freud lienee hyvä apuneuvo. Torjunnan ja psykopatologian alueella kaiketikin liikutaan:

 Neuroosi sarjasta väkivaltaisen kuoleman pelko, 2010, öljy kankaalle.

Ja kyllä siinä lopulta kävi niin,  että huomasin pitäväni näistä Vehosalon kummallisista ja osin yököttävistäkin maalauksista. Teknikkaakin on selvästi kohdallaan, ja harjoituksia on tehty.

Palaan asiaan sitten julkaistujen arvosteluiden myötä.

***

Daniel Enckellinkin (s. 1965) kohdalla palaan vielä siis asiaan, mutta on todettava, että kummallinen ja outo (siis Freudin unheimlich) maalari se on tämä Enckellkin. Olen seurannut hänen uraansa jo pitkään ja pitänyt häntä aina arvossa. Eikä tätä vähentänyt Galleria Jangvan tuore näyttely (17.11.–5.12.) lainkaan. Ihan en aina ymmärrä sitä, mitä tämä vanhana syntynyt maalari hakee, mutta ei hän missään tapauksessa silkkaa pastissia maalaa. Kiehtova taiteilija:

 Taakankantaja, 2009, öljy kankaalle.

 

***

Ja kiehtova taiteilija on mielestäni aina ollut valokuvataiteilija Marjukka Vainiokin (s. 1953). Hänen tuorein näyttelynsä Kimono (13.11.–5.12.) Galleria Heinossa piti sisällään sekä valokuvia että taidokkaan valokuvilla ja kimonoilla pelaavan videoinstallaation – tai tekstiiliveistoksen, jos niin halutaan.

Vainion kasvitutkielmat ovat tavattoman intensiivisiä, ja niistä tuli taas mieleen, että kun valokuvan välineominaisuudet on tahdottu usein taideteoreettissävyisissä keskusteluissa kieltää kokonaan tai ainakin nonchaleerata epäkiinnostavina, niin Vainion teokset näyttävät kuitenkin kiistattomasti, että on olemassa jotain sellaista hehkua ja intensiteettiä, joka on nimenomaan valokuvalle ominaista ja jota voi hioa kohti saavuttamatonta virtuositeetin ääripistettä ihan niin pitkään kuin haluaa. Kyllä minä ainakin näistä lumoudun:

 Punainen I, 2006–10, pigmenttivedos / Diasec.

Mutta kun Vehosalo ja Enckell ja pienoinen krapulahenkisyys olivat virittäneet minut jo aika freudilaisittain, aloin itse asiassa ihmetellä, että olisiko Vainiolla itsellään aika rankat defenssit – kuin japanilaisessa kultturissa ikään –, koska hänen töistään ei tietystä eroottisuudesta huolimatta tirsku sellaista vähän pidäteltyä ja pervoakin ulottuvuutta, jota tältä tematiikalta voisi odottaa. Tiedä sitten häntä, oliko vireeni vain jo vähän liian vinoutunut.

***

Joka tapauksessa taide parantaa – krapulankin. Kolme kiinnostavaa näyttelyä sai oloni ihan fantastiseksi, ja kokemus kantoi pitkälle iltaan – mutta ei tullut onneksi uniin.