Mihinkähän Helsingin Taidehalli nyt kätensä iski?

Helsingin Taidehallissa aukeaa keväällä Zabludowicz Collectionin näyttely. Se tulee ehkä herättämään kansainvälistäkin huomiota – sellaista, jota Taidehalli ei mahdollisesti kaipaa. Tästä linkistä Muten vuoden takainen juttu:

Tässä sitaatti: "Who are the Zabludowiczs and why do they need to be boycotted immediately? The answer:  Guns + Real Estate → Israeli State = London Art World. The answer: The Zabludowicz Foundation has played a central role in supporting emerging artists in London over the past few years, but their cultural ‘patronage’ isn’t as selfless as it seems. It involves laundering some very dirty money through the labour pool of young , London-based artists. As the public-relations front end for historically one of the largest suppliers of arms to the Israeli state and Chairman of the UK based Pro-Israeli Lobby group Bicom, the Zabludowicz Foundation represents a direct link between the opportunities for careers in art for young people here in London and the current bombing and ongoing genocidal oppression of Palestinians in the Occupied Territories."
Tästä linkistä Palestinian Campaign for the Academic & Cultural Boycott for Israelin kommentti parin kuukauden takaa: "The Palestinian Campaign for the Academic and Cultural Boycott of Israel (PACBI) calls for a boycott of the Zabludowicz  Art Trust for its deep complicity in Israel’s regime of occupation, colonization and apartheid."

Tässä minun tuore näkemykseni tästä "filantroopista":

Vaan alkoihan tämä taidevuosi muutenkin vähän tragikoomisesti näihin rikkaiden kokoelmiin liittyen, kun Kaisa Viljanen kirjoitti Seppälän ja Forsblomin taidekokoelmasta peräti neljän sivun jutun eilisen Helsingin Sanomien kulttuurisivuille, joissa ei tunnetusti enää juurikaan kuvataidetta käsitellä:

 

Voi tätä analyysin mittaa ja määrää, jonka entinen kuvataidekriitikko ja nykyinen yleistoimittaja Viljanen onkaan saanut aikaan:

"Halutessaan Seppälä voisi ostaa monia maailmalla himottuja taideteoksia, hintalapusta välittämättä."

"Tänne moni haluaisi, mutta harva pääsee."

"Kierros jatkuu, ja toinen toistaan isommat taideteokset ja nimekkäämmät taiteilijanimet vilistävät vieraan silmissä. Kokoelman teokset ovat museoluokan taidetta. Ne eivät mitenkään mahtuisi keskivertokotiin, moneen museoonkin tekisi tiukkaa.  

"Kun Seppälä ja Forsblom ostavat taidetta, he haluavat parasta. Ja heillä on siihen varaa. Useimmilla suomalaisilla museoilla ei olisikaan varaa teoksiin, joita kokoelmasta löytyy."

"Koti on toki hyvin hulppea, suorastaan aristokraattisen oloinen. On vaikea kuvitella, että suomalainen keräilijä voisi pistää enää tätä paremmaksi. Seppälä ei kerro, paljonko teoksia he vuosittain ostavat, tai millaisia summia he taiteeseen sijoittavat. On selvää, että kokoelma on Suomen merkittävimpiä kansainvälisen nykytaiteen kokoelmia, jollei merkittävin."

Ja olihan siellä se selityskin: "Rafaela Seppälä on Sanoman hallituksen jäsen ja neljänneksi suurin omistaja. Vuoden 2014 verotuksessa hänen pääomatulonsa olivat noin 7,6 miljoonaa euroa." 

Onkohan kukaan laskenut sitä, kuinka monta Galerie Forsblomin näyttelyn arviota on Helsingin Sanomissa jäänyt julkaisematta?

PS. Kateudesta ei ole kyse. Minullakin on sekalainen, mutta erittäin hieno taidekokoelma teoksista, joita olen saanut lahjaksi tai halvalla. Yksi helmistä ja minulle rakkaimmista teoksista on Anssi Kasitonnin (s. 1978) lentikulaarinen printti, jonka myyntihinta oli 80 euroa mutta jonka Anssi sitten antoikin minulle yllättäen lahjaksi. Tätä ei löydy yhdestäkään suomalaisesta museosta:

 

 

Anssin teosta katsoessani yhdyn vakavasti Rafaela Seppälän mielipiteeseen: ”Ei taide ole mitään suurta ja mystistä. Sitä pitää katsoa, ja sen kanssa voi hyvin myös elää. Taide antaa hirveästi energiaa.”

Julkaistua 730: Kun viemärointi on taidetta

Torstaina ilmestyi tämän vuoden toiseksi viimeisin Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini. Ilokseni myös kuulin, että pesti jatkuu ainakin vielä ensi kevään, jolloin minulle tulee kuluneeksi jo kymmenen vuotta radiokolumnistina. Tämä on muuten minulle yksi rakkaimmista ja myös luontevimmista kirjoittamisen lajityypeistä. Tässä siis tuorein:

Kun viemäröinti on taidetta

  

Brittiläinen taidepalkinto Turner Prize on yksi maailman seuratuimmista taidepalkinnoista. Voittajasta on palkinnon saatuaan aina tullut maailmantähti – usein myös miljonääri, kuten kollegani Heikki Kastemaa vähän aikaa sitten Facebookissa huomautti. Maailman viidentoista rikkaimman taiteilijan joukossa on nykyään kolme Turner Prizen saanutta. Itse palkintosumma on kuitenkin varsin pieni, 25 000 puntaa.

”Suomen Turner Prizen”, Ars Fennica -palkinnon palkintosumma on suurempi, 40 000 euroa. Tunnen henkilökohtaisesti useammankin sen voittaneen taiteilijan ja tiedän heidän kaikkien olevan persaukisia suurimman osan ajastaan. Selitys on yksinkertainen. Globaali taidemaailma – ja varsinkin sen markkinoihin keskittynyt vallankäyttäjien joukko – seuraa Turner Prizea ja odottaa jännityksellä uutta voittajaa. Seuraa sitä koko muukin taidemaailma: valinta kertoo sen, minkälaista on taiteen terävin kärki, minkälaiset teemat ovat keskeisiä. Tämän jälkeen taiteilijoiden teosten hinnat sekä gallerioissa että suurten huutokauppahuoneiden nykytaiteen huutokaupoissa ponnahtavat pilviin. Museot alkavat kilpailla heidän näyttelyistään. 

Toisin on Suomessa: ei New Yorkissa kukaan ns. merkittävä taidevaikuttaja ole kuullutkaan Ars Fennicasta – ja jos onkin, unohtaa hän saamansa lehdistötiedotteen seuraavalla viikolla. Ei mikään kansainvälinen museo käynyt veristä taistelua saadakseen vuoden 2011 Ars Fennica -voittajan, Anssi Kasitonnin seuraavan yksityisnäyttelyn tai retrospektiivin. 

Minulla ei ole varaa ostaa taidetta, mutta ostin alkuvuodesta Anssi Kasitonnin lentikulaarisen printin hänen näyttelystään 80 eurolla. Jos se olisi ollut vuoden 1995 Turner Prizen voittajan Damien Hirstin tekemä, se ei olisi todennäköisesti ollut esteettisesti yhtään parempi tai sisällöltään kiinnostavampi, mutta se olisi maksanut kymmeniä tuhansia puntia.

Tässäpä tuo omistamanai sikahieno Anssi Kasitonnin (s. 1978) lentikulaarinen printti livenä. Sitä paitsi valehtelin kolumnissani. Sain sen Anssilta lahjaksi, mutta retorisesti se tuntui kirjoitettuna paremmalta tässä valheellisessa versiossa. Myyntihinta oli kuitenkin mainitsemani 80 euroa. Journalisti ei saa valehdella, mutta kolumnisti ehkä joskus vähän.

  

Syy tähän on täysin yksinkertainen: taidemaailmaan liittyvät rahamarkkinat toimivat jossain ihan muualla kuin Suomessa: esimerkiksi Lontoossa ja New Yorkissa sekä nykyään myös Dubaissa, Abu Dhabissa ja Kiinassa. Ne ovat siellä jossain muualla, koska ne seuraavat kapitalismin rautaista lakia ja ison rahan liikkeitä. Suomi ei kuulu tähän maailmaan, eikä tule koskaan kuulumaankaan, vaikka pääministeri Juha Sipilä sitä kuinka haluaisi. Ehkäpä: onneksi! 

Turner Prize siis luo miljonääritaiteilijoita – halusi tai ei. Turner Prize luo muutakin: se luo trendejä ja sitä kautta jäljittelijöitä. Pienen ja kapitalistisen taidemaailman kannalta merkityksettömän Suomen Ars Fennica -palkinto ei tee näin. Ehkäpä jälleen: onneksi! Juuri tällaisten seikkojen takia suomalainen taide pysyy monipuolisena ja kiinnostavana ja säilyttää integriteettinsä. Omaa yhtenäistä kansallista identiteettiä sillä ei kuitenkaan ole, vaikka jotkut tahot ovat sellaista halunneet toisinaan jopa tietoisesti rakentaa. Jälleen kerran: onneksi ei ole! 

Saatuani selville tämänvuotisen Turner Prizen voittajan en kuitenkaan ajatellut sen paremmin rahaa kuin nationalismiakaan. Palkinnon voitti Lontoosta käsin toimiva 18 hengen arkkitehtuuria ja kansalaisaktivismia edustava ryhmittymä Assemble. He muuttivat Liverpoolin Toxtethsissa sijaitsevan kurjistuneen, post-apokalyptisen Grandby Streetin oikeaksi ihmisten paikaksi elää – viemäröinteineen kaikkineen. Palkinnon ehdokaslistalla oli siis oikeastaan liverpoolilainen katu. 

Grandby Street Liverpoolissa uudessa asussaan.

Jotkut brittitaiteilijat ovat vetäneet tästä herneen nenään. Maailman arvostetuin taidepalkinto on ensimmäistä kertaa annettu ei-taiteilijalle – siis joko kadulle tai joukolle sitä rakentaneita aktivisteja. 

Se, mitä uutisen luettuani varsinaisesti ajattelin, liittyi siihen, mihin taide sulautuu tai voi sulautua ollakseen osa potentiaalisesti kaikkien elämää. En valitettavasti muista, kuka oli se muodikas ajattelija, joka takavuosina ennusti taiteen sulautuvan filosofiaan, mutta tuolloin pidin ajatusta kiehtovana. Sittemmin olen ajatellut, että ehkä se ei olisikaan ollut niin hyvä juttu. Monet ihmiset pelkäävät filosofiaa. Vain harvat ottavat sänkyynsä iltalukemiseksi Wittgensteinin. 

Nyt olen iloinen siitä, että Turner Prize luo trendejä. Ehkäpä he nyt valinnallaan näyttävät yhden tavan siitä, miten taide voi tulla osaksi kaikkien elämää. 

Lopuksi pieni ”nationalistinen” osuus. Meidän ei tarvitse seurata trendejä tässä suhteessa. Suomalaiset ovat olleet nyt trendikkäästi muuttuvassa taiteessa edelläkävijöitä. Ympäristö- ja yhteisötaiteilija Ritva Harle teki duunarikavereineen täsmälleen saman jo vuosina 1991–95 muuntaessaan Helsingin Pihlajiston keskelle jääneen ruman montun, kaupunkisuunnittelullisen järkyttävän virheen, ihmisten paikaksi elää ja viihtyä. Sen montun olisi pitänyt saada tuolloin Ars Fennica -palkinto. Olisimme olleet vieläkin enemmän edelläkävijöitä. 

Tässä viiden vuoden takainen kuvani Ritva Harlesta (s. 1958). Ritvalle – ja niin monelle muullekin taiteilijalle – ominaisesta huolettomuudesta uranhoitonsa suhteen kertokoon se, että en googlettamalla löytänyt yhtäkään kuvaa Pihlajiston montun uudesta asusta.

***

PS. Kysyin ihanalta toimitussihteeriltäni Anna Tulustolta, että tietääkö hän, mikä on 'lentikulaarinen printti'. Ei tiennyt. En tiennyt minäkään ennen tätä vuotta. Niinpä Anna keksi, että laitetaan loppuun vähän vitsiksikin selitys. Tässä se: "Lentikulaarinen kuva on kuva, jonka pinta on päällystetty juovitetulla kalvolla. Kuva muuttuu sitä liikuttaessa. Yhdestä suunnasta katsoessa näkee yhden kuvan, toisesta suunnasta katsoessa puolestaan toisen." Jos haluatte tarkemman selityksen, tästä linkistä löytyy.

PPS. Se, että valehtelin Anssi Kasitonnista, johtuu osittain kirjoittajan reunaehdoista, joita lukija ei aina välttämättä ymmärrä tai ei ainakaan tule miettineeksi. Jouduin lyhentämään juuri sitä kohtaa, jossa kerroin tarkemmin sen, miten sain sen Anssilta lahjaksi. Radiokolumni on määrämittainen teksti: tarjolla olevaan viiteen minuuttiin mahtuu minun lukunopeudellani noin 4 700 merkkiä. Sitä ei yksinkertaisesti saa ylittää, eikä ihminen kuitenkaan ajattele määrämittaisia ajatuksia. Olen usein niin innoissani kirjoittaessani, että toisinaan annan vain palaa – esimerkiksi 5 200 merkkiä – enkä muista edes seurata merkkimäärää. Nytkin kävi näin. Tällöin lyhentäminen saattaa olla jopa hitaampaa kuin itse kirjoittaminen: on niin vaikeaa ottaa pois keksimänsä nokkelalta tuntuva ajatus. Tällöin on syytä muista se Kill your darlings -ajattelu, josta tekstissä mainitsemani kollegani Heikki Kastemaa on tainnut useammankin kerran – muun muassa tämän linkin takana – huomauttaa. Kyse on tekstiä koristelevan turhan ornamentiikan poistosta. Tässä alkuperäinen Arthur Quiller-Couchin ajatus jo vuodelta 1916: "No, tässä ulkoisessa, ammatillisesti hankitussa ornamentissa on jotain, jota tyyli ei ole: ja jos haluat tähän käytännöllisen neuvoni, esitän sinulle tämän: Aina kun tuntuu houkuttelevalta tehdä poikkeuksellisen hieno kirjoitus, noudata sitä - täydellisesti - ja poista se ennen kuin lähetät käsikirjoituksen painoon. Murhaa ihastuksesi."
Nykysuomeksi sanottuna: jos keksit omasta mielestäsi jotain tosi nokkelaa, joka ei kuitenkaan poistettuna vähennä tekstin substanssia, poista tarvittaessa juuri se kohta, niin pahalta kuin se tuntuisikin. Minulle kävi tekstin lopussakin näin. Kirjoitin lauseen: "Sen montun olisi pitänyt saada tuolloin Ars Fennica -palkinto." Alkuperäisessä lyhentämättömässä tekstissäni luki näin: "Sen montun olisi pitänyt saada tuolloin Ars Fennica -palkinto – sen sijaan, että vuoden 1995 palkintolautakunta antoi mielikuvituksettomasti palkinnon ensimmäistä kertaa ei-taiteilijalle eli valtion ylläpitämälle näyttelyinsituutiolle tukien ARS 95 -näyttelyä." Se olisi jopa tekstin substanssin kannalta ollut oleellista, mutta jostain oli pakko lyhentää, ja niinpä se sai mennä. 

Julkaistua 710 & 711 & 711 & 713 & 714 & 715 & 716 & 717 & Virossa 169: Autotalliliudentaja & Ideoiden veistäjä & ”Maalaus ei ole vain kuva seinällä” & Värien ja historian kerroksissa & Sisäkultaista runoa & Salvelan kesä VI & Ortonin veistospuisto & Tallennuskokoelmat

Pari viikkoa sitten ilmestyi Galleria Ortonin tuorein vuosijulkaisu – jo neljästoista Galleria Orton esittää. Olin taas kirjoittanut taiteilijaesittelyt kollegani Pessi Raution kanssa. Alla minun osuuteni. Tekstit perustuvat vuoden aikana ilmestyneisiin gallerian verkkoteksteihin, joita on vähän laajennettu.

Autotalliliudentaja

Sahalahtelainen kuvanveistäjä Anssi Kasitonni (s. 1978) näytti lopullisesti suomalaiselle taidemaailmalle korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin liudentuman ja toisiinsa sulautumisen: vuonna 2011 Kasitonnille myönnettiin Ars Fennica -taidepalkinto, ja vuonna 2014 Aku Ankassa esiintyi Antti Ysitonni -niminen taiteilija.

Anssi Kasitonni (s. 1978) ripustamassa autoaan.

Rockmusiikissa puhutaan autotallirockista (garage rock). Kasitonni on vähän kuin autotalliveistäjä – vaikkakin koulutettu sellainen. Mutta on hän paljon muutakin kuin kuvanveistäjä. Hän on aktiivinen muusikko: Kasitonnin ja hänen puolisonsa Maria Stereon garagebändi Stereo 8000 on viime vuonna julkaissut uuden levynsä. Kasitonni on tehnyt 2000-luvulla myös lukuisia lyhytelokuvia, jossa seikkailee ihmisten lisäksi muun muassa animoituna kaksi täytettyä oravaa. Näennäisesti humorististen filmien sanoma liikkuu pohjimmiltaan vakavien moraliteettien maailmassa. Kasitonni uskaltaa kysyä juuri niitä oikeita ”tyhmiä” kysymyksiä maailman suurimmista teemoista: elämästä, kuolemasta, rakkaudesta, seksuaalisuudesta. 

Taide on perinteisesti ammentanut omasta menneisyydestään, ja näin tekee Kasitonnikin: esimerkiksi valmistaessaan pahvista toisinnon Damien Hirstin kuuluisasta platinaan valetusta ihmisen pääkallosta, johon oli upotettu yli 8 000 timanttia. Kasitonni osaa ammentaa myös populaarikulttuurin historiasta. Galleria Ortonin näyttelyä varten hän valmistutti kaappaamastaan kuvamateriaalistaan 100 lentikulaarivedosta. Muistattehan: ne vanhat muovipäällysteiset kuvat, joissa katsomispistettä muuttamalla kuva vaikkapa iskee silmää. Tai näyttää tissinsä. Nykyään lentikulaaritekniikalle on jo kehitelty uutta tekniikkaa ja niille onkin ihan uutta tilausta, mutta Kasitonni hyödyntää tekniikkaa sellaisena, johon siihen totuttiin 1950–60-luvuilla. Sisältö on kuitenkin uudempaa: mukana voi olla vaikkapa Mikko Alatalo, jonka lasit vaihtelevat sinisestä läpinäkyvään.

Juuri tällainen liudentaminen on yksi Kasitonnin perustekniikoista. Mikään ei ole pyhää. Miehekkäät bootsit voi valmistaa pahvista. Takavuosien tv-tähdelle voi tehdä pystin, joka seisoo doorilaisen pylvään päällä. Vanhan testamentin teemat lomittuvat Ritari Ässän tarinoiden kanssa. Satujen tutkija Suvi Kauranen kirjoitti satujen liudentumisesta: ”Liudentuminen voi synnyttää kokonaan uudentyylisiä tarinoita, joissa yhdistyvät moderni maailma, arkipäiväinen realismi ja sadun ikiaikaiset perinteet.” Juuri näin tapahtuu, kun Kasitonni yhdistää omaa elämäänsä ja tuntojaan populaarikulttuurin ja taiteen keinoin. Matka nuoruuden Solifer-mopon virittelystä kuvanveistoon ei ole lopultakaan kovin pitkä, niin kuin hän itse on jo kymmenen vuotta sitten todennut.

Ideoiden veistäjä

Kuvanveistäjä Antti Keitilä (s. 1966) on kummallinen veistäjä, joka ei niinkään veistä materiaa. En ole nähnyt häneltä montakaan varsinaista veistosta. Hän veistää – joko poistaen materiaa, muovaten tai kasaten sitä – pikemminkin ideaa, joka on usein yhtäaikaisesti visuaalinen ja käsitteellinen. Ei häntä silti perinteisenä käsitetaiteilijanakaan voi oikein pitää.

Antti Keitilä (s. 1966) ripustamassa näyttelyään. 

Keitilän taiteilijanlaatua miettiessäni tuijotan olohuoneeni seinällä Rodtsenko-seuran serigrafiaa Taiteen keskusteluopas (1986), jossa tienviitta osoittaa neljään suuntaan: ’tajunta’, ’sana’, ’kuva’ ja ’materia’. Teos kehottaa itseopiskelijaa ”osoittamaan kuviin tai fraaseihin”. Suuntia on siis neljä, ja yhtäkkiä tajuan, että Keitilän työskentelyssä tienhaaraa ei tarvitse valita: hänen työssään nämä tiet kiertyvät yhteen, kietoutuvat ja siten nivoutuvat saumattomasti toisiinsa. 

Keitilän työkalupakki on laaja: hänen kädessään pysyy yhtälailla puukko kuin kamerakin. Materiaaleistakaan ei ole puutetta: löytömateriaalin, neitseellisen puun, betonin ja melkein minkä tahansa muunkin lisäksi tarvitaan vain aktiivinen havainnointi ja loputon erilaisten assosiaatioiden tuottamien ideoiden ryöppyäminen.

Keitilällä ideoita riittää varastoon asti, ja niinpä Galleria Ortonin näyttely koostuukin Tekemättömistä töistä – niistä ideoista, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet toteuttamatta vuosien saatossa. Osa teoksista on kypsynyt jo 1980-luvulta saakka, jolloin Kuvataideakatemiasta vuonna 1993 valmistunut Keitilä vasta aloitteli kuvataideopintojaan Oriveden opistossa. Onpa hän nyt palannut ihan klassiseen suorakaiteen muotoiseen litteään maalaukseenkin, jota hän nuorena miehenä harrasti. Häntä on aina kiehtonut preussinsinisen ja napolinkeltaisen vaikea liitto, ja niinpä hän maalaa niistä ristikon Ensimmäinen idea (2014). Mutta eihän tämä riitä Keitilälle. Taidehistorioitsija Rosalind Kraussin mukaan ristikko on yksi viime vuosisadan modernistisen ilmaisun kulmakivistä: se tuo mukaan kuvataiteen autonomian viimeisen voiman, täydellisen mykkyyden, kerronnallisuuden ja diskursiivisuuden kieltämisen. Lattea, järjestetty, geometrisoitu ristikko on antinaturalistinen, antimimeettinen, antitodellinen. Ja Keitilänhän on koeteltava tätä taidehistoriallisesti rakennettua tarinaa: maalauksen viereen hän laittaa työstämistään ja yhteen liittämistään karahkoista toisen ristikon, jonka nimi on Luonto (2014). Miten luonnonantimet taipuvat antinaturalistiseen konstruktioon? 

Ristikko on periaatteessa ääretön, vaikka se olisikin väliaikaisesti rajattu. Islamilaisessa taiteessa tätä on hyödynnetty jumaluuden metaforana. Ehdotin, että Keitilä olisi kiinnostunut länsimaisesta taidehistoriasta mutta ei niinkään islamilaisesta ornamentiikasta. Hän sanoi minun olevan väärässä. Niinpä tietenkin.
 

”Maalaus ei ole vain kuva seinällä”

Vuoden 2014 perinteinen virolaisvieras Galleria Ortonissa on tallinnalainen Kristi Kongi (s. 1985). Hän kuuluu siihen joukkoon taiteilijoita, jotka tiesivät jo nuorena, mitä elämältä haluavat: ”Keskikoulun jälkeen minulla oli tunne, että maalaaminen on ainoa asia, jota haluan oppia.”  

Kristi Kongi (s. 1985) ja valmis ripustus.

Kongi on opiskellut Tarton Taidekoulussa (Tartu Kõrgem Kunstikool), yhden vuoden vaihto-oppilaana Lahden Taideinstituutissa ja valmistunut Viron Taideakatemiasta (Eesti Kunstiakadeemia) Tallinnassa vuonna 2011. 

Kongin monipuolinen koulutus näkyy hänen työssään: Tartossa hän sai perinteisempää maalarinkoulutusta, ja sekä Lahdessa että Tallinnassa hän pääsi kiinni nykytaiteen keskeisiin teemoihin. Näin syntyi taiteilija, joka on yhtä aikaa varsinainen maalarimaalari ja toisaalta maalauksen perinteen uudistaja ja rikkoja. 

Kongille ”maalaus ei ole vain kuva seinällä”; hän maalaa prosessuaalisesti ja yleensä tietystä tilasta lähtien. Hänen tutkimuskohteekseen muodostuikin maalauksen ja tilan välinen suhde: ”Paikkasidonnaisuus tuli olennaiseksi, mutta sitä kautta maalaaminen nimenomaan avartui.” 

Prosessit ovat pitkiä, ja näyttelyssä esillä olevat maalaukset ovat vain kuin yksi pysäytyskuva pidemmästä prosessista. Eräänkin kerran Kongi vuokrasi itselleen tyhjän kaksion Tallinnasta ja alkoi maalata huoneita – ja maalasi niitä uudestaan ja uudestaan. Tämä kaikki kesti puoli vuotta, ja maalaamisprosessista tuli hänen ”jokapäiväinen rytminsä”. Mikä siis on taideteos? Tuo puolen vuoden prosessi vaiko siitä syntynyt näyttely Turbulents kui metood (2011)? Vai onko niin, että koko prosessi oli osa sitä kokonaistaideteosta ja omaelämäkerrallista tarinaa, jota Kongi työssään rakentaa? Ainakin nautinto on henkilökohtainen: ”Nautin siitä tunteesta minkä saan ja tajuan paremmin asiat, kun olen maalannut pitkään ja asioita toistaen.” 

Kongille tärkeintä on väri. Mutta kyse ei ole ainoastaan maalauspinnan väreistä ja niiden keskinäisistä suhteista. Kongi on kiinnostunut väreistä kaikkialla, arkisessa ympäristössään ja eri materiaaleissa. Hän havainnoi koko ajan, yhtälailla urbaania ympäristöään kuin luontoakin. Kongin tapa käyttää väriä myötäilee Harald Arnkilin ajatusta, jonka mukaan ”visuaalisiin kokemuksiimme on aina sekoittuneena kulttuurisia, sosiaalisia ja emotionaalisia ulottuvuuksia”.

Kongille värit ovat emotionaalisia ja runollisia. Abstraktilta näyttävässä värimaalauksessakin on yleensä tarinallinen tausta, mutta Kongi ei halua avata noita tarinoita. Ne muuttuvat prosessissa vain säikeiksi, joiden kautta teos saa oman emotionaalisen voimansa ja toisaalta antavat sen toden tunnun, jota taiteilija itse kaipaa: ”Taiteilijana haluan olla rehellinen maalauksilleni. Haluan, että jokainen maalaukseni on tositarina.”

Värien ja historian kerroksissa

Taidemaalari Olavi Pajulahti (s. 1944) juhlisti 70-vuotispäiväänsä Galleria Ortonin näyttelyllä. Ja mikä onkaan sopivampaa, sillä onhan hän ollut mukana gallerian toiminnassa alusta asti. 

Olavi Pajulahti (s. 1944) viimeistelee ripustustaan.

Pajulahti tuli tunnetuksi 1970-luvulla mestarillisena arkisen Helsingin kuvaajana. Hän ei niinkään maalannut ajalle tyypillisiä työläiskuvauksia vaan keskittyi pikemminkin ihmisiin ja heidän arkiseen ympäristöönsä – myös silkkana visuaalisena maailmana. Hänelle aiheet olivat aina myös taiteellinen haaste.

Pajulahti kuvasi esimerkiksi itselleen tuttujen työläiskaupunginosien sateen jälkeistä katua ja vesilätäköiden heijastuksia tai pakkasaamun kirpeää valoa tuomalla mukaan voimakkaan runollisen latauksen. 

Myöhemmin Pajulahden ilmaisu alkoi liikkua abstraktimpaan suuntaan, mutta ihminen jäi kuvaan mukaan – usein tosin vain vähäeleiseksi figuuriksi muuntuneena tai vaikkapa pelkkinä silminä. Pajulahden ihmisestä tuli arkisen miljöönsä asuttajan sijaan ikiaikaisten kulttuurien ilmentymä. Hänen maisemansa – johon ihminen tai ihmisen kasvonpiirteet usein myös sulautuvat – sekä värin että värin ominaisuuksien muodostamaksi maisemaksi, jonka tunnemaailma johdattaa katsojan helposti myös mytologian maisemaan, siihen mistä ihminen ja ihmisyhteisö ponnistaa ja minne aina myös palaa. 

Väri saikin hänen tuotannossaan yhä merkittävämmän osan. Hänestä kehittyi muun muassa suomalaisen temperamaalauksen tunnustettu mestari. Olen ammattini puolesta saanut olla etuoikeutettu taiteenharrastaja, koska olen päässyt niin monta kertaa päässyt tutustumaan taiteilijoiden työhön heidän työhuoneellaan. Yksi näistä unohtumattomista huippuhetkistä oli jo yli kymmenen vuotta sitten, kun sain nähdä Pajulahden pigmenttivaraston ja samalla myös nähdä esimerkkejä siitä, miten nuo huikaisevan intensiiviset väripulverit muuttuvat osaavissa käsissä maaliksi. Muistan myös sen, miten Pajulahti kerran ravintolassa suorastaan riisti minulta lainaksi antikvariaatista juuri löytämäni Mauno Kosken kirjan Värien nimitykset suomessa ja lähisukukielissä (SKS 1983). Syy, miksi kerron tämän, on sen paljastavuus Pajulahden metodeihin liittyen. Hänen kerroksellisessa työssään, joka on siis ihan konkreettisesti usein maalauksellisestikin hyvin kerroksellista, on aina mukana myös lataus kulttuurihistorian ja taidehistorian kerrostumia. Väri on myös tapamme puhua väreistä ja sitä, miten tuo puhe maailman hahmottamiseen vaikuttaa. 

Muistan myös sen kun olimme eräiden sukukielten puhujiemme, Viron setukaisten, luona matkalla, sen miten eräänä aamuna metsässä koettu ensilumen tulo kaikkine tunnelmallisine latauksineen muuntui matkan jälkeen maalaukseksi. Siinä oli mukana kaikki Pajulahdelle ominainen: havainto, hetken tunnelma, kulttuurihistoria ja rakkaus siihen ihmeeseen, miten tämän kaiken voi muuntaa vahan, hartsin ja värin kautta tuon hetken ikuiseksi muistoksi.  

Sisäkultaista runoa

Turun piirustuskoulusta valmistunut kuvataiteilija Ann Sundholm (s. 1961) on monipuolinen tekijä, jolle käy melkein mikä tahansa materiaali, löytöpuusta ja laudanpaloista aina lasiin ja metalliin. Sundholm hallitsee myös mittakaavat. Pienten ja intiimien esinekoosteiden lisäksi hän on tehnyt useita mittavia julkisia teoksia, muun muassa betonista ja klinkkeristä Riemukaaren (1996) Hallilan kouluun Tampereelle sekä betonista kolme leijonaa – Oasen (2006) – Helsingin Arabianrantaan.

Ann Sundholm (s. 1961) säätää heijastuksia.

Sundholm kuuluu myös siihen joukkoon taiteilijoita, joka ei aina halua toimia yksin. Hän on kuulunut kahteenkin merkittävään taiteilijaryhmään, Salong 3+ sekä Vaahtopäät, ja ollut perustajajäsen yhdessä Turun merkittävimmistä gallerioista, Titanikissa. 

Sundholmin työt ovat usein kuin mutaatioita: kaksi tai useampaa elementtiä kohtaa toisensa yllättävissä yhteyksissä, ja muuntuneena tuloksena on uusi olomuoto, joka on toisinaan kyllästetty lempeällä huumorilla, toisinaan kuin minimalistisella runolla. 

Liettuasta mukaan poimittu laudanpätkä on kuin kala, ja varmuudeksi Sundholm lisää sille kullasta suomut. Syntyy kuva, joka on kuin Ludwig Wittgensteinin tunnettu ankka-jänis, kaksitulkintainen kuva, joka voi tulkita joko ankaksi tai jänikseksi – mutta ei tietenkään molemmiksi yhtä aikaa. Sundholmin tuotanto on kun todistusta siitä, että samaa asiaa voidaan tulkita monin erilaisin ajattelutavoin. Kyse ei ole pelkästään kuvien yhdistelmien tuottamista tulkinnoista – myös kuvat ja sanat käyvät leikkiään, kuvat ja assosiaatiot sekoittuvat toisiinsa, kuva, sana ja ajatukset muodostavat monimutkaisen vyyhden, joka ei enää ole palautettavissa alkutekijöihinsä. 

Sundholmin valitsema tie on ihmiselämän rikkautta rajoittavan tiedostamattoman automaation murtaminen. Elämä muuttuu näkemisen sijaan usein pelkäksi tunnistamiseksi, josta meidät pelastaa nimenomaan taide – näyttäessään meille jotain, mitä emme voikaan välittömästi tunnistaa. Jokin jää vaivaamaan, ja tuon vaivan eteen on tehtävä nautintoa tuottavaa työtä. 

Sundholm päällystää teoksensa – tai löytämänsä objektit usein, joko lyöntimetallilla tai lehtikullalla. Näin arkisillekin asioille voi antaa aivan toisenlaisen arvon, saada sen näyttämään joltain – vaikka tietäisimmekin, että ”kaikki mikä kiiltää ei ole kultaa” tai muistaisimme Matteuksen evankeliumin sanat: ”Mutta sisältä te olette täynnä ulkokultaisuutta.” Sundholmin teokset ovat ulkoa täynnä ulkokultaisuutta, mutta niiden sisällä oleva taiteellinen substanssi – kuvan, havainnon, sanan ja ajatuksen yhteen kietoutuma – on täyttä kultaa, vaikka se ei siltä näyttäisikään.

Salvelan kesä VI

Taiteilijuuteen yhdistetään usein boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat ovat ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin kapakoiden humussa. Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin yksi ravintola, jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve Helsingin Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) – Galleria Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi Salmen kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden kantapöytä, jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus illanistujaisissakin. Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria Ortonin väki ja joukko muitakin taiteenharrastajia. 

Kantapöydän taidekeskusteluissa syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Ukri Merikanto, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti, Timo Setälä ja Roi Vaara – toivat näytteille tuoreita töitään, osa jopa varten vasten näyttelyyn tehtyjä.

Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis jo vakiintua. Joukosta poistuneiden Ukri Merikannon (1950–2010) ja Tapani Mikkosen (1952–2014) jälkeen joukkoon on liittynyt Tarja Teräsvuori.

Vuosittaisia vierailijoitakin on ollut: Teemu Saukkonen, Marika Mäkelä, Leena Luostarinen (1949–2013) ja Laura Könönen. 

Salvelan kesä VI:n yhteydessä sairaalan pääaulan vitriiniin koottiin pienimuotoinen näyttely Matkaikoneita. Pajulahti, Setälä ja Teräsvuori näyttivät sen, miten pieneen sikarilaatikkoonkin voi tiivistää sen, mikä taiteessa on olennaista.   

Ortonin veistospuisto

Invalidisäätiön päärakennuksen takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw Gryta, Kari Huhtamo, Tapio Junno, Jari Juvonen, Voitto Kantokorpi, Kaisu Koivisto, Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieaho ja Antero Toikka.

Näin sellaisetkin isot veistokset, joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi. 

Vuonna 2014 veistospuiston kylkeen nousi vielä yllättävä lisä, kun Make Your Mark Galleryn ryhmänäyttelyn yhteydessä puiston kupeen betoniset ilmastointipömpelit saivat katutaiteen ulkoasun. Graffitit tekivät kansainvälisestikin maineikas EGS ja seniorikansalaisten graffitiryhmä SixFive Cru.

Tallennuskokoelmat

Kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009 deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että piirustuksia. Osa teoksista oli aiemmin Suomessa näkemätöntä Tapperin tuotantoa. 

Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus. Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä. Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.” 

Kolmas mittava deponointi tapahtui alkuvuodesta 2014, kun taidemaalari Tapani Tamminen (s. 1937) deponoi Ortonin remontoituihin odotustiloihin sekä toimenpidehuoneisiin 16 akryylimaalaustaan vuosilta 1999–2012 (Ulla Åströmin ja Tapani Tammisen kokoelma). Orton Oy:n toimitusjohtaja Juha Aarvala totesikin avajaisjuhlissa Ortonin vahvaan taideperinteeseen viitaten sangen osuvasti, että ”vasta taiteen myötä remontti tuli valmiiksi”. 

Varsin mittava (122 x 244 cm) oli myös vuonna 2014 deponoitu yksittäinen teos: Markku Pääkkösen hieno öljyväristä, mehiläisvahasta ja kivestä tehty maalaus Korkealle sarjasta Taivaitten sinet (1996).

Julkaistua 605: Taidetta kalliolle

Tällaisen pikku-uutisen kirjoitin viime torstaina ilmestyneeseen Taiteeseen (1/15):

Taidetta kalliolle

Suomalainen taidekenttä on saanut mukaan uuden ja ilmeisen vahvan pelurin. Vuonna 2013 perustettu Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) taidetoimikunta on aloittanut toimintansa ripeästi: taidetta on hankittu ja tullaan hankkimaan ilmeisesti paljon lisää, mikäli taidetoimikunnan puheenjohtajaa Ilkka Taipaletta on uskominen. Taipaleen mukaan taidetoimikunta ei tyydy pelkkiin tavallisiin taideostoksiin vaan haluaa toimia innovatiivisesti ja rohkeasti hankkeissaan. Ja tilaa on, sillä HUS:illa on kolmattakymmenettä sairaalaa. Helsingin Meilahteenkin nousee kohta lisää rakennuksia, joihin sovelletaan prosenttiperiaatetta.

Kasvavan Meilahden keskellä on komea keskuskallio, jolle HUS haluaa ”ympäristöön sopivan, valtakunnallisesti merkittävän taideteoksen tai teosten kokonaisuuden”. HUS järjesti kansainvälisen kutsukilpailun, ja kutsutut veistäjät julkistettiin helmikuun lopulla. Voittaja ratkeaa loppukeväästä, ja teos on suunniteltu valmistuvaksi uuden trauma- ja syöpäkeskuksen myötä vuonna 2018. Tuomariston puheenjohtajana toimii emeritusmuseonjohtaja Markku Valkonen. 

Suomalaisista veistäjistä mukana kilpailussa ovat Kaarina Kaikkonen, Anssi Kasitonni, Kirsi Kaulanen, Laura Könönen, Jaakko Niemelä ja Matti Peltokangas. Ulkomailta kutsuttiin Pauls Jaunzems Latviasta, Eeva Käsper Virosta sekä Carl Boutard ja Tilda Lovell Ruotsista. 

Tavoitteena on ollut kutsua mukaan mahdollisimman erilaisia veistäjiä, jotta haastavan paikan – kallioon ei juurikaan saa kajota – mahdollisuudet tulisivat monipuolisesti kartoitetuksi. Monipuoliselta taiteilijajoukko näyttääkin, vaikka hieman ihmetyttää, että Virosta mukaan seuloutui itseään kuvanveistäjänä pitämätön lasitaiteilija, joka ei myöskään ole tehnyt julkisia ulkoveistoksia.

*** 

Tässä vielä linkit ulkomaanelävien kotisivuille: 

Pauls Jaunzems (s. 1951) 

Eeva Käsper (s. 1971) 

Carl Boutard (s. 1975) 

Tilda Lovell (s. 1972)

Julkaistua 597 & Näyttelykuvia 940: Autotalliliudentaja

Galleria Ortonin kevätkausi avattiin riemukkaasti. Anssi Kasitonni (s. 1978) toi näytille (7.–30.1.) jättimäisen lasikuitu-Pontiacin, pahviset Kahden tonnin stiflat, Mr T.:n doorilaisen pylvään päässä ja sata lentikulaariprinttiä, joista jopa ostin yhden:

Avajaiset vietettiin 7.1. Kuratointiin on vaadittu lisää avoimuutta ja läpinäkyvyyttä, varmaankin sen takia, että on puhuttu kuraattorivallan lisääntymisestä, joten noudatetaan taidemaailman käskyä. Soitin Anssille ja kysyin: "Haluatko pitää näyttelyn Galleria Ortonissa." Anssi vastasi: "Totta kai." Anssi toi kuorma-autolla taidetta, ja ripustaminen sujui kuin tanssi:

Olimme ahkeria ja oli hauskaa. Sitten oli vielä hauskempaa: jatkoilla syötiin, juotiin viinaa ja pelattiin korttia ensin yhdessä ravintolassa ja sitten jatkettiin kortinpeluuta naapuriravintolassa ja sitten lähdettiin Punavuoren yöhön ja juotiin lisää viinaa ja pelattiin lisää korttia ja puolen yön jälkeen pelattiin vielä yhdessä paikassa biljardiakin. Nelinpelissä Anssin ja minun joukkueeni oli lyömätön. Aamulla väsytti. Sekin tuntui hauskalta.

Tekstinteko vähän viivästyi, koska krapulan sijaan kirjoitushommia on piisannut. Tänä aamuna sain vihdoin gallerian verkkosivuille valmiiksi taiteilijaesittelyn – vuoden ensimmäisen julkaistun tekstini:

Autotalliliudentaja

Sahalahtelainen kuvanveistäjä Anssi Kasitonni (s. 1978) näytti lopullisesti suomalaiselle taidemaailmalle korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin liudentuman ja toisiinsa sulautumisen: vuonna 2011 Kasitonnille myönnettiin Ars Fennica -taidepalkinto, ja vuonna 2014 Aku Ankassa esiintyi Antti Ysitonni -niminen taiteilija. 

Taiteilija hakee autolleen parkkipaikkaa kahvilassa.

Rockmusiikissa puhutaan autotallirockista (garage rock). Kasitonni on vähän kuin autotalliveistäjä – vaikkakin koulutettu sellainen. Mutta on hän paljon muutakin kuin kuvanveistäjä. Hän on aktiivinen muusikko: Kasitonnin ja hänen puolisonsa Maria Stereon garagebändi Stereo 8000 on viime vuonna julkaissut uuden levynsä. Kasitonni on tehnyt 2000-luvulla myös lukuisia lyhytelokuvia, jossa seikkailee ihmisten lisäksi muun muassa animoituna kaksi täytettyä oravaa. Näennäisesti humorististen filmien sanoma liikkuu pohjimmiltaan vakavien moraliteettien maailmassa. Kasitonni uskaltaa kysyä juuri niitä oikeita ”tyhmiä” kysymyksiä maailman suurimmista teemoista: elämästä, kuolemasta, rakkaudesta, seksuaalisuudesta. 

Taiteilija kiinnittää autonsa takarengasta kahvilassa.

Taide on perinteisesti ammentanut omasta menneisyydestään, ja näin tekee Kasitonnikin: esimerkiksi valmistaessaan pahvista toisinnon Damien Hirstin kuuluisasta platinaan valetusta ihmisen pääkallosta, johon oli upotettu yli 8 000 timanttia. Kasitonni osaa ammentaa myös populaarikulttuurin historiasta.

Galleria Ortonin näyttelyä varten hän valmistutti kaappaamastaan kuvamateriaalistaan 100 lentikulaarivedosta. Muistattehan: ne vanhat muovipäällysteiset kuvat, joissa katsomispistettä muuttamalla kuva vaikkapa iskee silmää. Tai näyttää tissinsä. Nykyään lentikulaaritekniikalle on jo kehitelty uutta tekniikkaa ja niille onkin ihan uutta tilausta, mutta Kasitonni hyödyntää tekniikkaa sellaisena, johon siihen totuttiin 1950–60-luvuilla. Sisältö on kuitenkin uudempaa: mukana voi olla vaikkapa Mikko Alatalo, jonka lasit vaihtelevat sinisestä läpinäkyvään. 

Juuri tällainen liudentaminen on yksi Kasitonnin perustekniikoista. Mikään ei ole pyhää. Miehekkäät bootsit voi valmistaa pahvista. Takavuosien tv-tähdelle voi tehdä pystin, joka seisoo doorilaisen pylvään päällä. Vanhan testamentin teemat lomittuvat Ritari Ässän tarinoiden kanssa. Satujen tutkija Suvi Kauranen kirjoitti satujen liudentumisesta: ”Liudentuminen voi synnyttää kokonaan uudentyylisiä tarinoita, joissa yhdistyvät moderni maailma, arkipäiväinen realismi ja sadun ikiaikaiset perinteet.” Juuri näin tapahtuu, kun Kasitonni yhdistää omaa elämäänsä ja tuntojaan populaarikulttuurin ja taiteen keinoin. Matka nuoruuden Solifer-mopon virittelystä kuvanveistoon ei ole lopultakaan kovin pitkä, niin kuin hän itse on jo kymmenen vuotta sitten todennut.

Grand Safari ja Kahden tonnin stiflat paikallaan. Kahvila muuttui taas galleriaksi.

Julkaistua 371: Palkittu ja rakastettu...

En näköjään ehdi nykyään käydä missään, mutta postilaatikosta tipahtelee silloin tällöin aamuisin juttuja, joita öisin kirjoittelen. Tänään sieltä tuli tuorein 1/2-lehti, jossa oli vähän pakinanomainen juttuni taiteesta ja palkinnoista: 

Palkittu ja rakastettu…

Palkinnot ovat olleet osa taidekenttää iät ja ajat. Klassisen musiikin kilpailu- ja palkitsemisjärjestelmät ovat olleet pitkään yksi kentän aidosti keskeisistä osa-alueista, mitä kapitalismi (lue = musiikkibisnes) on osannut hyödyntää maksimaalisesti. Miksi kuvataiteet ovat saaneet olla kohtuullisen rauhassa näistä taiteen ”ulkotaiteellisista” ulottuvuuksista? Vai ovatko?

 Palkintoja voi saada tukustakin...

Ensimmäinen saamani palkinto on kansakoulun henkisissä kilpailuissa kirja, jonka voitin lausumalla Uuno Kailaan (1901–1933) runon ’Sanat’. Voitin myös Raittiuskilpakirjoituksissa ainakin kolme kirjapalkintoa. Hymypoika-patsasta en koskaan saanut, mikä harmittaa minua vasta nyt, koska olen myöhemmin oppinut, että hassun kipsiveistoksen muovaaja on arvostamani kuvanveistäjä Heikki Nieminen (s. 1926). Vaatimattomassa taidekokoelmassani voisi siis paremmalla käytöksellä olla aito Nieminen.

Heikki Niemisen Hymypoika vuodelta 1954.

Ja olihan tytöillekin oma Hymytyttönsä, Niemisen kädestä sekin. Palkintoa on jaettu Hyvän Toveruuden Kilvan palkintona vuodesta 1954 ja jaetaan edelleenkin. Nykyään veistokset valaa taiteilijaksi itseään nimittävä Reeta Kauranen, joka hoitaa Koristevalu Kärkkäistä Porvoossa. Olin aika hämmästynyt, kun luin firman verkkosivuilta, että näitä 15 euroa maksavia Hymy-veistoksia jaetaan vieläkin vuosittain noin 7.500–8.000 kappaletta. Kokoelmaveistokseni ei siis olisi kuitenkaan kovin arvokas. 
Se, että muistan vielä 55-vuotiaanakin Kailaan runon avaussäkeet (”On olemassa hyvin paljon sanoja…”), kertoo epäilemättä jotain kilpailun ja palkinnon merkityksestä – ellei kyse sitten ole vain pelkästä traumasta, koska runossa puhuttiin sanan ’isä’ pelottavuudesta, ja minä olen aina rakastanut valtion ylimääräisellä taiteilijaeläkkeellä palkittua – sillä osin palkintohan sekin on – kuvanveistäjä-isääni (s. 1935).

Parhaat taiteilijat…

Lienee niin, että erilaiset rankkaukset ovat ihmisyhteisölle ominainen tapa olla. Vaikka olisimme kuinka demokraatteja, tiedämme itse kukin, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia ja että me kaikki jaamme asioita erilaisiin hierarkioihin koko ajan, päivittäin. Kaksi saman alan / samantyyppistä / samaa materiaalia käyttävää / samanikäistä taiteilijaa asettuu väistämättä arkiajattelussa vertailuun. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut sitä, kumpi on parempi veistäjä: Mauno Hartman (s. 1930) vai Kain Tapper (1930–2004)? Ravintolassa sanon mielipiteeni aina ääneen, painetussa tekstissä en koskaan.
Syitä vaikenemiseen on useampia. Taiteilijoiden paremmuusvertailua pidetään sekä mahdottomana että varsinkin epä-älyllisenä ja ikään kuin taiteenulkoisena asiana. Vallan portinvartijoille tämä kuitenkin sallitaan. Jotkut taiteilijat saavat muun muassa Pro Finlandia -mitalin, yhden korkeimmista taiteilijoille myönnettävistä kunniamerkeistä. Onneksi niitäkin piisaa. Tapper sai sellaisen vuonna 1977, Hartman vuotta myöhemmin. Tapper kuitenkin tavallaan voitti kisan, koska hänet nimitettiin akateemikoksi vuonna 1996.
Pro Finlandia -mitalia on jaettu vuodesta 1945 saakka, toisinaan yli 20 vuosittain. Viime vuonna sellaisen sai 13 taiteilijaa. Mutta kuka muistaa taidemaalari August Laitilaa (1893–1972), joka sai omansa vuonna 1949?

Monen taiteilijan himoitsema Pro Finlandia -mitali. Tämän yksilön sai Tapio Junno vuonna 1989.

Rankijärjestelmät ovat toisinaan melko tarkkoja. Todennäköisesti varsin harva nykytaiteilija tietää, että Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkki on kunniamerkkien keskinäisessä rankkauksessa korkeammalla kuin Pro Finlandia -mitali – tai ylipäänsä, että sellaisiakin taiteilijoille jaetaan. Taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala (s. 1941) sai sellaisen vuonna 2001 – hänen kollegansa taidemaalari Leena Luostarinen (s. 1949) on ”vain” saman ritarikunnan ritari. Hän on siis virallisella ansiomerkkirankilistalla alempana kuin Hautala.
Uskallan silti väittää, että nykyään 30–40-vuotiaat taiteilijat saavuttavat 55-vuoden korkean iän, he ovat tästä paljon tietoisimpia kuin nykyään. Vallankumouksella kun on taipumus syödä lapsensa, eikä instituutioilla ole taipumusta hävitä mihinkään. Tuskin ikianarkistinen performanssitaiteilija Roi Vaarakaan (s. 1953) olisi kolmikymppisenä uskonut, että vuonna 2010 hänellekin myönnetään Pro Finlandia. Eivätköhän esimerkiksi Adel Abidin (s. 1973) ja Salla Tykkä (s. 1973) ole hyviä ehdokkaita, jos vetoa pitäisi lyödä?
Jotkut taiteilijat kieltäytyvät palkinnoista. Kirjailija Hannu Salama (s. 1936) ei aatteellisista syistä ottanut vastaan hänelle vuonna 1975 myönnettyä Pro Finlandiaa. Vuonna 1998 kirjailija Leena Krohn (s. 1947) ja taidemaalari ja -graafikko Marjatta Hanhijoki (s. 1948) palauttivat Pro Finlandiansa vastalauseeksi sille, että tasavallan presidentti Martti Ahtisaari oli myöntänyt Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkin – siis sen saman mikä Hautalalla on – Indonesian hallituksen metsiä tuhoavalle metsäministeri Djamaludin Suryohadikusumolle. Kosto elää, vaikka vähän voimattomanakin: vuonna 1999 kukaan kuvataiteilija ei poikkeuksellisesti saanut Pro Finlandiaa. 

... mutta voi palkinnon tilata taiteilijaltakin. Kuvanveistäjä Tapio Junnon (1940–2006) Tampereen elokuvajuhlille lahjoittama palkintoveistos Kiss (1970), jota valetaan edelleenkin vuosittain. 
 

… ja paljon rahaa

Moniin palkintoihin liittyy myös iso rahasumma. Palkittujen rankkauksen lisäksi palkinnotkin on rankattu. Kapitalismin laki on rautainen: mitä enemmän rahaa palkintoon liittyy, sitä ”merkittävämpi” palkinnosta on tapana tulla. Suomalaisessa kuvataidemaailmassa tämä koskee varsinkin kahta palkintoa: pohjoismaista Carnegie Art Awardia ja umpikotimaista Ars Fennica -palkintoa. Viime vuonna taidemaalari Heikki Marila (s. 1966) sai pohjoismaisen pankkiiriliikkeen varainhoidon, sijoittamisen ja arvopaperinvälityksen voittorahoja 110.000 euroa ja Anssi Kasitonni (s. 1978) alkuaan Hämeen Peruna Oy:stä – aikanaan Suomen suurin perunajauhon valmistaja – kasvaneita sijoitusrahoja 34.000 euroa. Ja kun rahaa on paljon, enemmän kuin muilla, uutisoi media kautta linjan: ”Suomen merkittävin taidepalkinto”. Ja näinhän se on, koska asioilla on tapana reifikoitua, sanan muuttua lihaksi. Raha muuntuu helposti muiksi symbolisiksi arvoiksi, jotka ovat ikään kuin totta. Niinpä pelkkä runner up -kategoriakin riittää: Ars Fennica -ehdokkuus näyttää kuvataiteilijan CV:ssä ainakin yhtä hyvältä kuin Maj Lind -pianokilpailun jaettu III sija nuoren pianistin CV:ssä.
Monesta taiteilijasta on tapana kliseisesti sanoa, että he ovat ”palkittuja ja rakastettuja”. Onneksi siis käytössä on kategorioita erilaisista laadullisista luokista. Ja onneksi rakkautta ei ole tapana rankata. Sitä kun ei tunnetusti rahalla saa – toisin kuin seksiä.

Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on ainakin neljästi palkittu helsinkiläinen kriitikko, joka yritti aikoinaan Taide-lehdessä lanseerata Vuoden keski-ikäinen taiteilija -palkinnon.