Julkaistua 844: Sulassa sovussa

Joskus keväällä kirjoitin Benettonin säätiölle tekstin suomalaisen taiteen nykyilmapiiristä. Nyt syksyn korvilla se sitten ilmestyi. Kyseessä on säätiön miniatyyritaiteen kartoittaminen suomalaisen taiteen osalta – kirjan ja näyttelyn muodossa.

Tämä on taas näitä "artisti maksaa" -projekteja. Parisataa suomalaistaiteilijaa teki miljonääri Luciano Benettonille ilmaisen duunin – näkyvyyttä vastaan. Saivat he sentään valmiit pohjat. Ja toki hyvän CV-merkinnän. 

Ajattelin ensin solidaarisesti kieltäytyä kunniasta, koska, toisin kuin taiteilijoille, minulle kyllä maksettiin kirjoituspalkkio, mutta vuokrarästit ja vipitkin piti hoitaa, joten otin työn vastaan. "Money talks." Ja olisi sen kuitenkin joku muu kirjoittanut, eivätkä taiteilijat tällaisesta solidaarisuudesta olisi mitään kostuneet. Suunnittelin kuitenkin itselleni vähän vieraasti jo lopun valmiiksi: halusin huomauttaa viimeisessä virkkeessä Benettonille, että taiteilijat ovat köyhää väkeä.

Niin että näillä mennään:

Sulassa sovussa

Suomalainen kuvataide on elänyt reaaliajassa eurooppalaisen taiteen kanssa 1800-luvun lopulta saakka. Olemme jakaneet samat taiteiden pääkaupungit ja käyneet läpi samat ismit – jotkut tosin viiveellä: 1900-luvun alun avantgardevirtaukset eivät juuri Suomea koskettaneet, ja abstraktin tuleminen kuvastoomme oli nationalismin raskauttamassa taidemaailmassa hidasta aina 1960-luvulle saakka. Kaikki tämä on kuitenkin jo aikoja sitten taakse jäänyttä historiaa. Silti taidemaailmamme valtaa käyttäviä tahoja tuntuu jatkuvasti huolestuttavan suomalaisen taiteen heikko kansainvälistymisen aste. Valituksia tästä kuulee säännöllisesti – varsinkin silloin, kun johonkin taidemuseoon valitaan uutta johtajaa, jonka uskotaan vihdoin ratkaisevan tämän ongelman.

Taiteilijat eivät tästä kuitenkaan ole piitanneet vaan ovat jo ratkaisseet ongelman: kansainvälistyneet ennen kaikkea ruohonjuuritason toiminnalla, erityisesti globaalin residenssitoiminnan myötä. Verkostoja on luotu ahkerasti ja usein vieläpä niin, ettei taidemaailman kerma ole edes kyennyt seuraamaan kehityskulkuja. Nykyään esimerkiksi Berliinissä, yhdessä maailman taidepääkaupungeista, elää ja vaikuttaa erään siellä toimivan taiteilijatuttavani arvion mukaan enemmän tai vähemmän pysyvästi kuutisenkymmentä nuorta suomalaistaiteilijaa. Iso osa heistä ei ole enää edes järin kiinnostunut suomalaisuudestaan tai suomalaisen taidemaailman reaktioista heidän työhönsä. 

Eräs toinen taiteilijaystäväni totesi jo vuosia sitten, että suomalaista ja portugalilaista nykytaidetta ei enää erota toisistaan. Globaalissa nykytaidemaailmassa trendit eivät paikkaa tunnista tai tunnusta. Näin varmaan onkin. Huomasin tämän jälleen kerran, kun kävin hiljakkoin Berliinissä katsomassa Dominikaanisesta tasavallasta tulevien nuorten taiteilijoiden yhteisnäyttelyä. Yritin tietoisesti miettiä, miten se poikkesi suomalaisesta nykytaiteesta. Ei millään erityisellä tavalla. Yritin myös löytää jotain nimenomaan karibialaista. En kyennyt. 

Tässä on kuitenkin ehkä tapahtumassa käänne. Globalisaatio on kohtaamassa dialektisen vastavoimansa. Onneksi se ei ole ahdas nationalismi, joka sekin on kyllä nousussa, vaan pikemminkin arjesta nousevat paikallisuus ja yhteisöllisyys, jotka ovat selvästi voimistuneet. 1980-luvulla alkanut subjektiivinen, toisinaan jopa korostuneen narsistinen käänne taiteessa on murtumassa. Taiteilija ei enää niinkään tutki identiteettiä ja sen muodostumista tai haltuunottoa vaan pikemminkin pyrkii kontekstualisoimaan itseään ja tekemistään ankkuroiden asiat egon sijaan tiettyyn paikkaan ja pienempiin sosiaalisiin yksiköihin. Paikan sekä suvun ja sen historian merkitys on kasvanut. Muistista, sen harjoittamisesta ja erityisesti rikastuttamisesta niillä asioilla, joita on vaikea muistella, on tullut yksi keskeinen taiteen käyttövoima. Henkilökohtaisten muistojen sijaan kyse on usein kuitenkin siitä, mitä joukolla muistellaan tai mistä joukolla on vaiettu. Taiteilijatkin ovat ryhtyneet kirjoittamaan historiaa uudelleen. 

Taiteen paikkasidonnaisuus ei enää tarkoita sitä, että teos tehdään tiettyyn paikkaan vaan pikemminkin paikallisen ulottuvuuden tunnistamista ja vahvistamista niissä teemoissa, joita taiteilija käsittelee. 1990-luvun guru David Harvey oli väärässä väittäessään, että ”tila lakkautetaan ajan välityksellä”. Nopeus ja tilan tiivistyminen ei siis muuttanutkaan maailmaamme peruuttamattomasti. 

Postmodernin tuoma metatasojen loputtomuus ja ironisen tietoisuuden esittämisen tarve ovat kuihtuneet. Suomalainen taiteilija uskaltaa nykyään käsitellä teemojaan tavalla, jolle taannoin olisi hymähdelty: nostalgia, melankolia ja naiivi ilo ovat yhtä sallittuja kuin kiukku, suorapuheisuus ja hyökkäävyyskin. Taidemaailmassamme 2000-luvulla arvostettu viileä käsitteellisyys on saanut antaa tilaa myös vähemmän älyllisille, suorille toimintatavoille. Molemmat tuntuvat itse asiassa elävän sulassa sovussa – toisinaan jopa yhden ja saman tekijän tuotannossa. 

Suhde taiteen historiaankin on muuttunut. Nuorta suomalaista nykytaidetta vaivasi pitkään tietty suvaitsemattomuus modernismia kohtaan. Murrosvaihe on nyt kuitenkin selvästi eletty, ja toisinaan melko jäsentymättömänkin inhon sijaan on tullut hyväntahtoisen utelias ja toisinaan leikkisä suhde erilaisiin modernistisiin virtauksiin. Moni nuorempi maalari on palannut samanlaiseen tematiikkaan kuin edeltäjänsä, mutta Ad Reinhardtin maksiimi, jonka mukaan ”taide on taidetta, kaikki muu on kaikkea muuta” ei ole kunniassaan. Oleellista taitaa olla tietyn taiteeseen liitetyn pyhyyden häviäminen. Mustan neliön voi maalata loppujen lopuksi aika monenlaisella tavalla, monenlaisin motiivein ja erilaisissa konteksteissa. 

Maalaustaiteemme historiaa miettiessä ekspressionismilla tuntuu olevan erityinen rooli – tosin sekin hyvin vaihteleva. Ennen ensimmäistä maailmansotaa syntynyt suomalainen, värimaailmaltaan tumma ja maanläheinen ekspressionismi sai taitehistorioitsijoiden ja kriitikoiden myötä aseman nimenomaan kansallisena taiteena, ja tätä vastaan asettuivat sittemmin modernimmat virtaukset. Tämä jännite toi suomalaiseen taiteeseen oman erityislaatunsa. Suomessa ekspressionismi ei myöskään koskaan saanut sellaisia yhteiskuntakriittisiä ulottuvuuksia kuin vaikkapa Saksassa. 

1980-luvulla syntyneen rajun uusekspressionismin aallot vyöryivät myös Suomeen, mutta Suomessa eturintamassa olikin herooisten mieshahmojen sijaan yllättäen vahva joukko naisia, ja tämä perinne elää edelleenkin suomalaisessa taiteessa voimakkaasti. Mitään katkosta tai dialektista prosessia ei edes syntynyt, koska nämä voimakkaat naisesikuvat eivät missään vaiheessa joutuneet sukupolvitaistelun kohteeksi ja sitä kautta historian romukoppaan. Heistä tuli melko varhain pikemminkin rakastettuja taiteilijoita, ja sellaisina he tuntuvat pysyneen. 

Suuri katkos syntyi välineiden myötä, kun valokuva- ja videotaide valloitti taidekentän. Monet maalarit tunsivat jääneensä paitsioon, kun yhdessä vaiheessa 1990–2000-luvuilla nykytaiteeksi nimitettiin vain valokuvia, videoita ja installaatioita. Itsekin muistan hyvin sen, kun näytin vuosituhannen vaihteessa Pariisissa taidelehtikonferenssissa, jossa minun piti pitää lyhyt esitys suomalaisesta nykytaiteesta, erään itse asiassa melko vallankumouksellisen taidegraafikon tuotantoa, ja esitykseni aikana tuli yleisöstä heti kommentti: ”She doesn’t seem to be very contemporary.” 

Välineiden ja tekniikoiden välinen hierarkia tuntuu nyt kuitenkin murtuneen. Videotaiteilija voi ryhtyä maalaamaan tai maalari voi lisätä näyttelyynsä valokuvia. Tällainen tuntuu lisääntyneen voimakkaasti. Ideoiden toteuttaminen tuntuu vaativan enemmän variaatiota välineiltä ja tekniikoilta, eikä lajityyppien konventioilla tunnu olevan suurtakaan merkitystä. Toisaalta niitä ei tarvitse enää niin tietoisen alleviivatusti vastustaakaan. 

Keskiössä ei siis enää ole väline. Suomessa ei myöskään onneksi tähtikultin kontaminoima taiteilija, joka matkustaa biennaalista toiseen, vaan ikuiset inhimilliset teemat. Osin tämä johtuu tietenkin siitä, että suomalaisessa taiteessa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kansainvälisiä tähtiä ole. Esimerkiksi ArtFactsin seuratulla ranking-listalla 1000:n ensimmäisen joukossa on vain kaksi suomalaistaiteilijaa, ja hekin ovat 600:n tuolla puolen. 

Inhimillisten tarinoiden lisääntymisen myötä suurten tarinoiden aika ei siis ehkä ole ohi, mutta suuruuteen ovat dogmien, uskontojen ja poliittisten aatteiden sijaan nousseet ne pienet tarinat, jotka aidon demokraattisesti tarjoavat kaikille oivan samastumispinnan ja jotka ylittävät yhteiskuntaluokat. Suomalaisen taiteilijan tuotanto ei myöskään kerro enää niin paljoa taiteilijana olemisesta kuin ylipäänsä ihmisenä olemisesta. Taiteilijoista on tullut enemmän kanssaihmisiä. He tuntuvat olevan sulassa sovussa niin kollegoidensa kuin muidenkin ihmisten kanssa. Tässä suhteessa pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tarina jatkuu myös taiteilijoiden myötävaikutuksella. Tosin tämä tarina on hiljalleen muuttumassa taisteluksi, mutta siinäkin rintamassa taiteilijat tulevat epäilemättä olemaan mukana. Sisällöllisestä rikkaudesta huolimatta heistäkin on nimittäin tullut enenevässä määrin yhteiskunnallisesti melko vähäosaisia.

Julkaistua 755: Barokkinen abstrakti

Tätä nyt ei vielä ole julkaistu, mutta järjestäjätaho oli sitä mieltä, että pannaan tämä ilmoille etukäteen, jos joku suunnittelisi Rooman matkaa. Lauri Laineella (s. 1946) on nimittäin näyttely Galleria Angelicassa Roomassa (14.10.–4.11.2016). Mukana on sekä edellisen Galleria Heinon näyttelyn kahta sarjaa että runsaasti uusia töitä samasta tematiikasta kehiteltynä. Myöhemmin näyttely jatkaa Espanjaan – aika ja paikka ovat vielä väännössä. Tein julkaisuun johdantotekstin:

Barokkinen abstrakti

Barokkia on pidetty toisinaan renessanssin rappioilmiönä. Vastaavasti jotkut ovat pitäneet postmodernia modernin rappiona. Rajoja siirtymille on ollut vaikea hahmottaa, varsinkin kun uusia metatasoja sekä ristikkäisviittauksia syntyy koko ajan.

Yksi metatasoista syntyy taidemaalari Lauri Laineen työhuoneella. Hänet voi vaivatta liittää sekä barokin että postmodernin jatkumoon. Analogia on sinällään luonteva, mutta sen paremmin rappioon kuin ohjelmalliseen dekonstruktioonkaan Laineen työskentelyä ei kannata typistää. Hän ei niinkään tuo esiin teemojensa ristiriitaisuuksia tai häilyvyyttä vaan lähestyy aihettaan kuin maalari. Kirjallisuuden intertekstuaalisuudelle analogisesti voi todeta, että Laine maalaa maalauksiaan näkemiensä maalausten pohjalta – yhdistäen niihin elämänkokemuksensa. Kyse ei kuitenkaan ole henkilöhistoriasta, ei narratiivista, vaan useimmiten taidemaalarin arkisesta visuaalisesta kokemuksesta, havainnosta jota ei tarvitse yrittää jäljentää illusorisesti vaan joka jää elämään hetken tunteena värien, valojen ja varjojen leikissä palaten satunnaisina epälineaarisina muistikuvina maalausprosessin myötä. Täytyy painottaen vielä muistuttaa, että taiteilijalle ominaisen katseen lisäksi taiteen historiakin on osa arkista henkilöhistoriaa ja elämänkokemusta. Se on lukemattomia museokäyntejä, isojen kirjojen painosta notkuvia kirjahyllyjä ja tuhansien maalausten näkemistä.

Soittaja IX, 2014, öljy, 215 x 140 cm.

Jos heiluriliikkeen toisessa ääripäässä olisi historismi, ei Laine sinnekään lokeroituisi. Hänen lähestymistapansa on ymmärrettävästi joiltain osin historistinen – onhan hän ponnistanut miltei ohjelmallisesti menneiden vuosisatojen maalaustaiteesta, aikoinaan varhaisrenessanssista ja nykyään barokista. Hänen työtään on epäilemättä hedelmällistä tarkastella tradition viitekehyksessä, mutta hän ei esimerkiksi yritä rekonstruoida innoituksensa lähteitä tekemällä niitä jollain toisella kielellä nykykatsojalle  ymmärrettäväksi. Hänelle itselleen hänen taiteensa ei ole paluuta jonnekin vaan nykypäivää, ja katsojalle sen tulee olla nykytaidetta. 

 

Puhtaasta katseesta ja sen mahdollisuudesta on kiistelty pitkään, mutta maalarin katseen ei tarvitse olla kovin puhdas kohdistuakseen olennaiseen. Se voi olla tietoinen kulttuurihistoriasta, väriteorioista ja muista reunaehdoista, mutta samalla se voi keskittyä silkkaan siveltimenvetoon, siihen miten väri on levitetty ja levitetään – värien rinnastuksiin ja kerrostumiin, siihen miten syvyys ja pinta sulautuvat osaksi sekä taiteilijan omaa että katsojan kokemusta. Katse ikään kuin puhdistuu työprosessin myötä, kun teos alkaa elää omaa elämäänsä, jossa tietoisuus vähenee ja jossa taiteilija joutuu kamppailemaan mukana pysymisen kiihkossa – toisinaan varmaan transsissakin. Vaikka Laineellakin onkin teoksen taustalla ensin luonnos ja sitten pienikokoisempi luonnosmainen maalaus, prosessin myötä tapahtuvat muutokset ovat osin ennakoimattomia. Hyvä taidemaalari osaa käyttää myös sattumaa hyväkseen. 

Pieni soittaja IV, 2016, öljy, 78 x 50 cm.

Taiteen verbalisoiminen on usein koettu vaikeaksi, ja sanoihin on kuvataiteen yhteydessä suhtauduttu toisinaan jopa vihamielisesti. Laine ei ole vihamielinen, mutta kun hän sanoo keskustellessamme toistuvasti ”tietty”, ”oikea” – jonka hän saattaa tivatessani korjata ”luontevaksi” – tai ”sopiva”, herättävät lisäkysymykset yleensä vain pitkän hiljaisuuden, joka tuo mieleeni Ad Reinhardtin kuuluisan modernistisen ilmaisun: ”Taide on taidetta. Kaikki muu on kaikkea muuta.” Mukana on epämääräisesti maalauksen sisältämä tunne, jonka rakenneosia on vaikea – ellei mahdoton – rationaalisesti eritellä: vuosien maalaamisen tuottama tietoisuuden kaltainen varmuus siitä, mikä on oikein ja mikä toimii, mutta selkeää tietoisuuttakaan se ei enää ole.  

***

Barokki oli nimityksenä alun perin halventava – aivan kuten fauvismi myöhemmin. Nimityksen etymologinen alkuperä on kiistanalainen: baroco on yksi syllogismin tyyppi, mitä kautta se on muuntunut maallikkokielessä tarkoittamaan ’kummallista ajatusprosessia’, espanjan barrueco tarkoittaa ’epäsäännöllisen muotoista helmeä’. Ovatpa jotkut kaupanneet termin synnyksi italialaista taidemaalari Federico Baroccia (c. 1526–1612). Termiä käytettiin ensimmäistä kertaa 1700-luvulla musiikkiin liittyen, jolloin Jean-Philippe Rameaun (1683–1764) oopperassa oli anonyymin pilalehtikriitikon mielestä kyse koherentin melodian puutteesta ja kaikkien mahdollisten sävellyksen keinojen yhdistämisestä. 

Maallikkokatsojan silmissä ja mielessä barokkinen on edelleenkin lähinnä runsasta ja rönsyilevää, mahtipontistakin. 

Laineen työskentelyssä näitä kliseisiä elementtejä ei ole. Hän on jo pitkään hakenut innoitusta barokin maalaustaiteesta. Viimeisimpänä Francisco de Zurbaránin (1598–1664) naispyhimysteoksista, joita hän maalasi useina sarjoina 1630-luvulta eteenpäin. Vastaavasti Laineellakin ovat sarjat kasvaneet – mutta toisin kuin Zurbarán, Laine on varioinut sarjojaan figuurien taustojen ja niiden värimaailman kautta.
 

Pieni soittaja I, 2016, öljy, 70 x 50 cm.

Laineen teokset eivät ole barokkikliseiden mukaisesti kovin runsaita ja rönsyileviä – teokset ovat saaneet esimerkiksi taidehistorioitsija Altti Kuusamon toteamaan, että Lainetta on pääosin puhutellut barokin ”kuulas plastiikka”. 

Barokkinen mieltyy luontevasti epäformaaliksi – vaikkapa renessanssin rationaalisen sommittelun vastapooliksi. Epäsäännöllisellä helmellä ei ole rotaatioakselia. Tästä ei ole pitkä matka postmoderniin, ja juuri postmoderniin Lainetta on Suomen taiteen lähihistoriassa mieluusti kytketty. Hän ei itsekään täysin vastusta ajatusta, mutta mitään postmodernismin manifestia hän ei olisi allekirjoittamassa. Hän ei itse asiassa näe kubismin – barokin lisäksi toinen hänen intohimoinen kiinnostuksen kohteensa – ottamissa vapauksissa suurtakaan eroa postmodernin vapauksiin. Toisaalta hän tunnistaa työssään sen, miten nouseva postmoderni vaikutti: ”Kyllä se epäilemättä vaikutti ajattelutapaani ja suhteeseeni traditioon – en varmaankaan olisi maalannut näin ilman 1980-luvun postmodernismin hyökyä. Toisaalta töistäni puuttuvat kokonaan postmodernistiset ironian ja anakronismin tunnusmerkit.” 

Laineen työskentelyssä onkin siis yhtälailla vaikutteita myös modernismista, eikä hän koe sitä lainkaan ongelmaksi. Syy on varmaankin juuri se, että Laine ei lähesty tematiikkaansa narratiivisten ulottuvuuksien kautta. Hän katsoo taidehistoriaa toisin kuin maallikkokatsoja, jolle tuo historia on opetettu tiettyjen tyylillisten ulottuvuuksien kautta ja tiettyinä maalausten aihepiireinä. Hän on ennen kaikkea taidemaalari, joka sellaisena miettii häpeilemättä maalauksen formaalisia ulottuvuuksia: ”Uskallan puhua formaalisista asioista, koska ei maalari voi niitä välttää.” 

Figuuri ja soittimet III, 2015, öljy, 120 x 100 cm.

Mutta miksi juuri Zurbarán? ”Hänen työnsä vaikuttavat intensiteetillään ja tietyllä abstraktilla ajattomuudellaan. Ne poikkeavat muusta 1600-luvun maalaustaiteesta värin- ja tilankäytöltään. Väri on rikasta, maalausten figuurit ovat lähellä kuvapintaa ja luonnolliset perspektiivit saattavat puuttua.” Myös kubistit kiinnostuivat Zurbaránista samoista syistä, ja varsinkin Juan Gris’n (1887–1927) ja synteettisen kubismin vaikutus näkyy Laineen töissä, jotka ovat kuin barokin ja kubismin synteesiä. Analyyttisen kubismin hajotettua aiheen yhtenäiseen kuvapintaan alkoi esimerkiksi Gris’n kollaasien myötä perusmuodoista syntyvien kombinaatioiden myötä uuteen todellisuuteen viittaavien muotojen aika. Kubistit tavallaan rehabilitoivat joitain barokin maalareita – erityisesti Zurbaránin. He olivat myös kiinnostuneita El Grecosta (1541–1614) ja Georges de La Tourista (1593–1652). Tietyssä mielessä Laine jatkaa siitä, mihin Pablo Picasso (1881–1973) ja Gris jäivät. Metatasoja on kertynyt vain lisää, koska Picasso ja Gris ovat hekin jo osa taidehistoriaa, ja sellaisina tutkimuksen ja monien uusien tulkintojen kohteita. Näin aika tuottaa uusia tasoja ja niiden kerrostumia. 

Tätä tutkimusta Laine vie eteenpäin, mutta samalla hän korostaa että ei ole tutkija, niin kuin nykyään monet taiteilijat itseään nimittävät. Vaikka hän on kiinnostunut kulttuurihistoriasta, hän ei ole erityisen kiinnostunut siitä, miten barokki-ihmiset aikansa maalaukset näkivät vaan sitä, miten hän itse ne näkee. Hän tutkii, elää ja kokee. Maalaus on tätäkin kautta synteesi – ei vain formaalisten ulottuvuuksiensa suhteen. 

Laineen tutkimustyö on kuitenkin melko vakavaa. Kun täytyy lähetä matkaan, on lähdettävä matkaan. Hän on esimerkiksi tuntenut Zurbaránin jo 1970-luvulta, mutta 2010-luvun mittavista näyttelyistä hän on nähnyt kolme: oli pakko lähteä Ferraraan, Sevillaan ja Madridiin. Maalarin on nähtävä maalaus luonnossa. Kuva kirjassa näyttää ehkä aiheen ja kertoo viitteellisesti maalaamisesta mutta ei näytä sitä, miten sivellintä on kussakin kohdassa käytetty, miten väri leviää, mikä on paksuus, mikä kerroksellisuus. Maalarin on katsottava pintaa läheltä ja kaukaa ja sivusta. 

Laine maalaa sarjallisesti, mikä perustuu vertailun tarpeeseen – mutta kyse on pikemminkin siitä, että hän itse tarvitsee vertailun sen sijaan, että katsojan tulisi tarkastella kokonaisuutta sarjallisena. ”Sarjallisuus motivoi varioinnin. Samasta aiheesta tulee mieleen useita vaihtoehtoja, jotka kaikki haluan maalata. Pieni sattuma voi tehdä jostakin maalauksesta onnistuneemman kuin toisesta.” Laine ei kehittele teemaa johonkin tiettyyn suuntaan niin, että sarjallisuus muodostaisi lineaarisen tai orgaanisen liikkeen, jonkinlaisen kehityskulun tai metamorfoosin. Hän haluaa pikemminkin kokeilla erilaisia vaihtoehtoja ilman suunniteltua juonenkuljetusta. 

Toki katsojakin tulee vietellyksi vertailuun, ja tätä kautta kunkin yksittäisen työn karaktääri tulee selvästi esiin. Vaikka Laineen figuureilla ei kasvottomina olekaan ikään kuin persoonallista luonnetta, muodostuu taustan ja figuurien välille omanlaisensa jännite, ja toisaalta pienetkin muutokset värimaailmassa tuovat kullekin teokselle oman luonteensa. 

***

Laine sanoo pyrkivänsä kohti abstraktia. Tämä kuulostaa tietysti vähän ristiriitaiselta. Onhan teoksissa tunnistettavia elementtejä: naisfiguuri vaatteineen ja vaatteissa korostettu draperia – klassinen maalaustaiteen koetinkivi, jolla on testattu illuusion tuottamisen kykyä. Laineen tavoitteena ei kuitenkaan ole illuusio. Draperia tuo mukanaan lähinnä uuden maalauksellisen mahdollisuuden, toisen mahdollisen tavan levittää väriä. ”Väri, muoto ja tila ovat läsnä olevia keskeisiä asioita. Abstraktit ja esittävät elementit liittyvät toisiinsa ja vuorottelevat vapaasti samassa maalauksessa. Myös perspektiivit voivat olla väärin – tai niitä ei välttämättä edes ole.”  

***

Kaiken edellä kirjoittamani olen tiennyt, hankkinut tietooni ja urkkinut itse Laineelta sanelukoneelleni. Mutta ei tieto pelkästään ole kovin kiinnostavaa. Olen nyt katsonut Zurbaránia enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämässäni ja oppinut vähän ymmärtämäänkin, mutta ei se ole Laineen tavoite eikä minunkaan tavoitteeni. Minä katson Laineen maalauksia ja haluan ymmärtää niitä. Siinä ehkä auttaa se, että ymmärrän niiden kerroksellisuuden sekä kerroksellisina maalauspintoina että historiallisten, toisiaan kommentoivien kerrostumien väliaikaisena metatasona, joka itse jonain päivänä on jälleen osa taiteen historiaa ja uusien metatasojen loputtomien kasaantumisten rakenneosa. 

Soittaja X, 2014, öljy, 215 x 140 cm.

Minulle paljon oleellisempaa on kokemus tässä ja nyt. Laineen teosten edessä. Voin toimia kuin hän itsekin: mennä lähemmäksi ja sitten taas loitontua. Katsoa siveltimen jälkeä tarkkaan ja sitten kauempaa näennäisesti yhtenäisten väripintojen vuorovaikutusta. Kysymättä lupaa taiteilijalta saatan miettiä taustojen abstrakteissa pinnoissa yhtäläisyyttä Mark Rothkon (1903–1970) väripintojen tuottamalle draamallisuudelle ja toisaalta figuurien ja taustojen välisen jännitteen tuottamaa muistumaani Giorgio de Chiricon (1888–1978) metafyysisten maisemien melankolisuudesta – sillä melankolinen Laine selvästikin toisinaan on. Ja voi katsojallekin tulla väliin varsin formaalinen olo: menen taas lähemmäksi nähdäkseni sen, miten eri tavoin sivellintä on käytetty pukujen juhlavassa draperiassa, soitinten kaltaisten esineiden selkeämmissä muodoissa ja taustan kerroksellisuuden paljastavassa syvyyden vaimeassa mutta samalla emotionaalisesti tehokkaassa illuusiossa. Hetken luulen katsovani Lainetta kuten Laine katsoo Zurbaránia ja muistan samalla erään kuvanveistäjäystäväni toteamuksen: ”Laineella on yksi Suomen nykytaiteen hienoimmista siveltimenjäljistä.”

Olen huomannut, että paljon nähtyään kiinnostus kokonaisvaikutelmaan korostuu ja sitä unohtaa usein tarkastella maalausta erikseen teknisenä suorituksena – suoritus välittyy lähinnä vain mahdollisesti havaittavana virheenä. Nyt huomaan pitkästä aikaa, etteivät kokonaistunnelman aistiminen ja pinnan tarkempi tarkastelu ole ristiriidassa. Katsomiskokemuskin voi muodostua synteesiksi. Laineen innoittamana päädyn runoon, joka on formaalisilta ulottuvuuksiltaan kuin haikun kaltaisen runon ja baroco-muotoisen syllogismin synteesi:

kaikki mikä antaa tietoa on historiallista, 

jotkut väriyhdistelmät eivät ole historiallisia, 

jotkut väriyhdistelmät eivät anna tietoa

Julkaistua 625: Miksi kaikki kysymykset eivät ole arvokysymyksiä?

Punavuori strikes back!

Punavuori on noussut viime päivinä somessa puheenaiheeksi sen jälkeen, kun Timo Soini totesi Ilta-Sanomien haastattelussa, että "Hakkarainen on tuonut maahan paljon enemmän ulkomaanvaluuttaa kuin Punavuoren punavihreät punaviininjuojat". Tämä taas liittyy Helsingin Sanomien aloittamaan keskusteluun siitä kuplasta, jossa punavihreä stadilainen kulttuuriväki elää. Taidan kuulua juuri tuohon stadilaiseen punavihreään kultuuriväkeen, mutta kuplaa minun on vaikea tunnistaa – edes rakkaassa Punavuoressani. Stereotyyppien vahvistaminen ja vahvistuminen on aina ollut esimerkiksi rasismin siemenen kylvämistä, joten siihen on puututtava. Missä kuplassa Soini ja PS elävät – tai "siniruskeassa mönjässä", kuten esseisti Antti Nylén asiaan liittyvässä twiitissään totesi – nähdessään Punavuoren kuvaamansalaisena mätäpaiseena?

Punavuoresta on moneksi, myös poliittisesti: esimerkiksi persujen Sampo Terho sain Punavuori A:sta ja B:stä yhteensä 70 ääntä siinä missä minä sain 18. Punavuoressa on yhtä lailla hipstereitä kuin telakan duunareitakin. Ja paljon muutakin. Voisin minä sitä tarvittaessa Soinille esitelläkin.
Yhdestä ihmisestäkin on moneksi. Koen joiltain osin – esimerkiksi suhteessani mobiilimaailmaan – olevani arvokonservatiivi, suorastaan kuin luddiitti, ja joiltain osin arvoliberaali, joka esimerkiksi kokee transsukupuolisten kanssaihmisten aseman parantamisen tärkeänä ihmisoikeusasiana. Punavuorelainen olen kuitenkin joka tapauksessa - vaikka siinäkin on oma ristiriitansa: raja-alueella sijaitseva asuntoni on virallisesti Kampissa, mutta parvekkeeni on Punavuoressa. 
Ei Punavuori kuitenkaan ollut varsinaisesti eilisen Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini aihe, mutta sinne se vain tunkeutui baarini kautta mukaan. Varsinaisesti tietenkin mietin sitä, mitkä arvot ylipäätään mielletään arvoiksi ja miksi arvot voidaan nykyään kuin ulkoistaa varsinaisesta politiikasta. Eikö tämä ole tekopyhää? Vannotaan kodin uskonnon ja isänmaan nimeen ja tilaisuuden tullen juovuksissa hässitään kenen tahansa kanssa, annetaan aina ahneuden ja itsekkyyden vaatiessa Jeesuksen vähäosaista puolustavalle sanomalle huutia ja isänmaakin on unohtunut sen korvanneen globaalin markkinatalouden myötä jo aikoja sitten.

Miksi kaikki kysymykset eivät ole arvokysymyksiä?

Vaalitenttejä seuratessani minua alkoi mietityttää eräs asia: ehdokkailta kyseltiin erilaisia keskeisinä pidettyjä asioita – vaikkapa talouteen, verotukseen, EU-politiikkaan sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämiseen liittyviä kantoja. Ikään kuin liitteenä ja erikseen näihin lisättiin muutamia ns. arvoihin liittyviä asioita. Sellaisia ovat olleet esimerkiksi kanta sukupuolineutraaliin avioliittoon, eutanasiaan ja aborttiin. Eikö tällaisen jaottelun laatiminen ole jo sinällään melko voimakas arvovalinta? Arvoihin liitetyillä asioilla ei ole kovinkaan suurta vaikutusta kansantalouteen, joten niitä voi käsitellä vähän kuin mausteena. Tämän takia kai eduskunnassakin suurin osa puolueista antaa edustajiensa livetä joissain asioissa kurista. Niitä voidaan nimittää ”omantunnonkysymyksiksi” – mikäli niillä ei ole kansantaloudellista merkitystä. Omatunto ja talous eivät tunnu kuuluvan saman keskustelun piiriin.  

Mieleeni tulee taidemaalari Ad Reinhardtin maksiimi: ”Taide on taidetta, ja kaikki muu on kaikkea muuta.” Voisiko nykyään jo sanoa, että ”politiikka on taloutta ja kaikki muu on kaikkea muuta?

Ihminen on aina ollut taipuvainen erilaisiin dualismeihin. Hyvän ja pahan taistelu on ollut kansanperinteen ja taiteen käyttövoimaa, eikä se ole teemana lakannut olemasta kiinnostava – eiköhän se ole nykyäänkin väkivaltaviihteen keskeisin sisältö. Dualismeista on myös haluttu päästä eroon: taiteessa esimerkiksi muodon ja sisällön erotteleminen toisistaan on koettu vanhanaikaiseksi. On sanottu, että muoto ja sisältö ovat erottamaton kokonaisuus. 

 

Kun kaksi dualistista akselia laitetaan yhteen, voidaan niistä muodostaa nelikenttä. Tämä on ollut yksi näiden vaalien trendi. Ehdokkaita on aseteltu nelikenttään kahden akselin perusteella: oikeistolaiset ja vasemmistolaiset, arvoliberaalit ja arvokonservatiivit. Aivan vastaavasti kuin muodon ja sisällön ongelma taiteessa, taitavat nämäkin dualismit olla jo vanhanaikaisia. Jako on myös ladattu monenlaisilla merkityksillä, mikä tuottaa sen, että kaikkia voidaan käyttää jopa haukkumaniminä, ja sehän ei tunnetusti dialogia lisää. Arvojen suhteen ongelmaa lisää vielä käyttötapojen moninaisuus eri elämänalueilla. Minä esimerkiksi pidän itseäni arvoliberaalina – tai olen ehkä pikemminkin oppinut sen, että kaltaistani ihmistä on tapana nimittää sellaiseksi –, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi monen perinteisen ja yhteisöllisen arvon kannattaja. Kielitoimiston sanakirjan mukaan ’arvokonservatismi’ viittaa yhteisön perinteisten arvojen kannattamiseen. Voisin luetella loputtoman määrän useiden yhteisöjeni perinteisiä arvoja, joita kannatan henkeen ja vereen. Kuulun esimerkiksi erääseen porukkaan, joka on jo yli kymmenen vuoden ajan käynyt kesäisin pelaamassa kyykkää, vuosisatoja vanhaa karjalaista perinnepeliä. Kuulun myös erääseen baariporukkaan. Olin närkästynyt, kun ylipormestari Jussi Pajunen ehdotti baarien vähentämistä ns. ongelmalähiöiden ostoskeskuksissa. Koen suomalaisen keskiolutbaarin jo perinnekulttuuriksi, joka ylläpitää merkittäviä arvoja. Niiden asiakaskunnat muodostavat aitoja yhteisöjä, joilla on suuri merkitys elämänlaadulle. Olen esimerkiksi todistanut baarin tuottaman yhteisön turvaverkkojen toimivuutta vuosien ajan. Pelaan baarissani perinteisiä suomalaisia korttipelejä, ja olemme jopa perustaneet kaupunginosamme nimeä kantavan perinnepeliyhdistyksen. Yksi lajeista on vuosittainen mato-ongintakilpailumme, jolla haluamme pitää yllä ikivanhaa stadilaista metskaamisen perinnettä.

Rakastan vinyylilevyjä. Rakastan mustavalkoisia valokuvia ja hopeagelatiinivedoksia digitaalisten tulosteiden sijaan. Pidän edelleenkin lapsuuteni kansakoulun tillilihasta. Rakastan painettuja kirjoja, ja onneksi olen jo niin vanha, ettei minun edes tarvitse miettiä, että hankkisinko joskus sähkökirjan lukulaitteen. En aio koskaan hankkia älypuhelinta. Voisin jatkaa listaa loputtomiin. Olen siis todellisuudessa arvoineni umpikonservatiivinen, mutta silti minut luokitellaan arvoliberaaliksi. Mistä tämä johtuu? Siitä, että luokittelu tapahtuu ulkopuolelta ja että laajemmassa keskustelussa vain tietyt kysymykset otetaan tämän dualistisen jaottelun pohjaksi. 

Huomaan, että suurin osa politiikassa keskeisinä pidetyistä asioista liittyy varsin heikoin sitein arkiseen arvomaailmaani, jota kuitenkin mietin tietoisesti aika usein. 

Marxilaisittain katsoen tämän pitäisi tuottaa vieraantumista, mutta minähän en siihen alistu. Näyttelijä ja perhokalastaja Jasper Pääkkönen sai Itämeren lohen tulevaisuuden valtakunnallisen keskustelun kohteeksi. Asioihin voi siis vaikuttaa. Otan arvokonservatiivisuuteni agendalle mato-onginnan, tikinpeluun ja kyykänheiton puolustamisen. Tästä se alkaa. 

Näyttelykuvia 296 & 297 & Julkaistua 127: Tinkimätön maalari

Sunnuntaina kävin pitkästä aikaa EMMA – Espoon modernin taiteen museossa, jossa edellisellä viikolla avattiin sekä Joan Mirón (1893–1983) että Tor Arnen (s. 1934) näyttely.

Mirólta en paljoa odottanut, eikä ei se sitten paljoa tarjonnutkaan. Läheltä on haalittu ne Mirót, joita löytyy, Mirón säätiöltä Barcelonasta on saatu malliksi muutama ihan oikeasti hyvä maalaus ja loput ovat Galerie Lelongin tuoreempaa myyntikamaa Pariisista – niitä hengeltään keskiluokkaisen ja mauttoman elitismin pelimerkkejä, joita aikoinaan tehtailtiin.

Kaupan puolelta sai ostaa peräti 1500-vedoksen sarjaan kuuluvia signeeraamattomia lehtiä yli 800 euron hintaan!

Taidehistoriallisesti täysin merkityksetön ja muutenkin motivoimaton turha näyttely, jonka ainoa funktio taitaa olla katsojien keräämisen yrittäminen. Mukaan oli haalittu myös pieni joukko teoksia suomalaistaiteilijoilta, jotka ovat saaneet Mirólta vaikutteita tai jotka ovat muuten vain Miró-henkisiä. Mukana oli muutama oikeinkin hauska työ, kuten alla Rolf Sandqvistin (1919–1994) maalaama ovi, mutta aika vaatimattomaksi tämäkin kokonaisuus jäi:

***

Mutta onneksi Tor Arne oli aivan toista maata. EMMAn näyttely on tämän omituisen mestarin ensimmäinen isompi museonäyttely, ja jo oli aikakin. Ehdin jo kirjoittaa siitä pienen arvion, joka ilmestyi eilisessä Kauppalehdessä, jonka yli ehdin vain kävellä aamulla kuuden jälkeen kun lähdin Mänttään, missä tätä nyt pienessä hotellihuoneessani postaan:

Tinkimätön maalari

Yhdysvaltalainen taiteilija Ad Reinhardt on todennut: ”Taide on taidetta. Kaikki muu on kaikkea muuta.”  Tällaista maksiimia noudattava taiteilija saattaa olla niin tinkimätön, ettei käy edes omissa avajaisissaan. Juuri tällainen taidemaalari on ensimmäisellä retrospektiivisellä näyttelyllään EMMAssa esiintyvä Tor Arne (s. 1934). Ei häntä nytkään näkynyt sen paremmin lehdistötilaisuudessa kuin avajaisissakaan.

Arne ei ole kuitenkaan mikään erakko. Hän toimi Vapaan Taidekoulun opettajana vuosina 1962–1988, rehtorina peräti vuodet 1966–88. Hän uudisti koulun opetusohjelman ja käynnisti sen merkittävän julkaisutoiminnan. Hänen vaikutuksensa sekä oppilaisiin että kollegoihin onkin ollut varsin merkittävä – kriitikko Timo Valjakka toteaa näyttelyn yhteydessä ilmestyneessä vähäeleisen hienossa kirjassa, että Arne on ”taiteilijoiden taiteilija” – kollegoiden ja asiantuntijoiden arvostama mutta suuren yleisön keskuudessa tuntemattomampi.

Nyt on oiva tilaisuus korjata tuntemattomuus, sillä EMMAan on koottu kolmisenkymmentä Arnen öljymaalausta, akvarellia ja pastillia vuosilta 1978–2010.

 Nimetön, 1984.

Arne on sekä helppo että vaikea maalari. Hänen maalauksensa ovat usein vaakoja suorakaiteita, joiden leveys saa aikaan horisontaalisen tuntemuksen ja viittauksen maisemallisuuteen. Tämä on helppo nopeasti todeta, ja näin varmaan onkin, mutta jostain aamuisesta tai öisestä hetkestä ja sen valosta käynnistynyt maalaus alkaa telineellä pian elää omaa elämäänsä ja muodostaa omaa valoaan. Vaikeampi on ehkä sitten ymmärtää sitä outoa transformaatiota, joka tapahtuu. Pian maalaus onkin enää silkkaa maalausta, jonka valmistumisprosessia säätelee värien ja valöörien tuottama omalakinen draamansa. ”Maisema on teosten ravintoa, ei niiden aihe”, on Arne itse todennut.

Toisaalta taiteilija itse on sanonut myös: ”Jos maalaus herättää sinussa jotain, iloitse siitä. Maalauksessa on jotain elävää, niin sinussakin.” Näin yksinkertaista se voi silti olla.