Julkaistua 700 & Näyttelykuvia 1005: Taide, vaikutusvalta ja skitsofrenian synty

Olen pidättäytynyt kirjoittamasta Helsingin taidemuseon näyttelyistä vuodesta 2013, jolloin minut valittiin museon johtokuntaan. Mitään varsinaista jääviyssyytä tähän ei ole, vaan kyse on pikemminkin hygieniaan liittyvästä henkilökohtaisesta mukavuudesta. 
Johtokunta ei edusta millään tavoin museota eikä ole siihen riippuvuussuhteessa. Edustamme äänestäjiä ja kuntalaisia. Tämän velvoittamana suhtaudumme museon toimintaan jo ikään kuin määritelmällisesti kriittisin silmin. Olenpa tullut jo olleeksi sukset ristissäkin museon johdon kanssa – muun muassa Kluuvin gallerian lopettamisen myötä. Emme myöskään sekaannu museon näyttelyvalintoihin tai näyttelypolitiikkaan. Olen kuitenkin huomannut, että avoimen poliittisuuteni takia tekemisiäni tarkastellaan toisinaan vähän oudollakin suurennuslasilla – ovatpa jotkut netin keskusteluhäntien anonyymit kirjoittajat kyseenalaistaneet koko kirjoittamisenikin poliittisen sitoutumiseni takia. Tiedän myös sen, että monella on vajavainen käsitys johtokunnan roolista. Johtosäännön voi lukea tästä linkistä, kunhan vähän etsii.

Nyt kuitenkin Kansan Uutisten Viikkoliite (40/15) halusi minulta jutun Ai Weiwein (s. 1957) näyttelystä Ai Weiwei @ Helsinki (HAM – Helsingin taidemuseo 25.9.2015–28.2.2016). Suostuin siihen pienoisen harkinnan jälkeen, mutta halusin jutun loppuun kuitenkin lisäyksen: Kirjoittaja on Helsingin taidemuseon johtokunnan varapuheenjohtaja (vas.). Poliittisesti valittu johtokunta ei edusta museota eikä osallistu sen operatiiviseen toimintaan. 

Vähän ambivalentti olo näyttelystä jäi – ja on se sitä vieläkin, vaikka näyttely onkin vaikuttava:

Taide, vaikutusvalta ja skitsofrenian synty

Taidepuheeseemme on ilmestynyt kiinalaisen toisinajattelijataiteilija Ai Weiwein (s. 1957) myötä uusi ilmaisu: ”maailman vaikutusvaltaisimpiin taiteilijoihin kuuluva”. Vaikutusvallan mittaaminen on luonnollisesti vaikeaa, mutta rankijärjestykseen listaaminen on nykyajan trendi. Yksi taidemaailman seuratuimmista listauksista on ArtReviewin vuosittainen sadan vaikutusvaltaisimman taidevaikuttajan lista Power 100. Tällä listalla Ai oli ykkösenä vuonna 2011. Sen jälkeen sijoitukset ovat olleet 3, 9 ja 15. Taiteilijakollegoista ovat ajaneet ohi Marina Abramović, Jeff Koons ja Cindy Sherman.

Vaikutusvaltaa on luonnollisesti monenlaista. Joidenkin taiteilijoiden tyylillinen vaikutus on taiteen kehityksessä erittäin voimakas, joillakin taas taloudellinen menestys näyttelee tärkeää osaa. Taiteilijoiden poliittista vaikutusvaltaa lienee vaikeinta määritellä, koska silloin mittarit vaihtuvat määrällisistä laadullisiksi, mikä tunnetusti vaikeuttaa arviointia. Esimerkiksi yhteiskuntakriittisen taiteen tavoitteiden toteutumista on vaikea arvioida. Kuinka paljon Ain elämäntarina, jota hän on usein käyttänyt taiteensa materiaalina, on helpottanut Kiinan ihmisoikeustilannetta? Ovatko hänen Sichuanin vuoden 2008 traagisesta maanjäristyksestä kertovat teoksensa aiheuttaneet uusien koulujen rakentamista vähemmän korruptiivisesti ja paremmin materiaalein ja tekniikoin, jotta ne kestäisivät tulevia maanjäristyksiä – niin ettei tuhat koulua enää koskaan romahtaisi? En minä vain tiedä. Poliittisena henkilönä kokisin kuitenkin tällaisen vaikutusvallan merkittäväksi mittaamisen muuttujaksi. 

Map of China, 2008.

Vai olisiko Ain vaikutusvalta sittenkin enemmän taidemaailman sisäistä? Siellä hän on ainakin saanut mielin määrin ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Museot taistelevat hänen näyttelyistään. Hänen eläinrata-aiheinen pronssiveistosarjansa vuodelta 2010 myytiin Philipsin huutokaupassa liki viidellä miljoonalla eurolla. Hänen Helsinkiin rakentamansa näyttely on jo varmuudella tuomittu olemaan yleisömenestys, joka täyttää riemukkaasti museolle annetut määrällisesti mitattavissa olevat tavoitteet. Valtaosa julkisuudesta tulee olemaan myönteistä ja suurelta osin varmasti ylistävää. Kuka älykkö nyt voisi olla ihmisoikeustaistelijan kanssa vastahankaisessa positiossa? 

Ai Weiwei on kuitenkin ristiriitainen hahmo. Uhkapeliä harrastaneena hänellä on hyvä pelisilmä. Hän tekee miljoonia tuottavaa taidettaan teollisesti käyttäen apunaan mittavaa avustajajoukkoa, joka tekee työtä aikaa ja rahaa säästämättä. Kyseessä ei ole mikään kiinalainen hikipaja. Hänen tehtaansa taitaa tuotantoluvuissa – ja varmaankin myös laadussa – päihittää Andy Warholin legendaarisen tehtaan mennen tullen. Ensin hän oli mukana suunnittelemassa Pekingin tv:stä tuttua olympiastadionia ja sitten hän boikotoi näyttävästi itse kisoja. Pitkästä kotiarestistaan huolimatta hän pystyi jatkamaan menestyksekkäästi kansainvälistä uraansa. Onkin syytä muistaa, että myös Kiinan hallinto koostuu taitavista pelimiehistä, jotka osaavat säännöstellä keppiä ja porkkanaa sopivissa suhteissa – pitäen samalla sivusilmin huolta kansainvälisen yhteisön reaktioista.

Tällainen kaksoissidostilanne on tunnetusti liitetty skitsofrenian syntyyn. Hieman skitsofreenisesti olen minäkin kriitikkona suhtautunut Ai Weiwein taiteeseen. Koen törmääväni ristiriitaiseen viestintään, joka tuottaa minulle vaikeuksia toimia oikein. Näin kävi tässäkin näyttelyssä. Olin sisään tullessani varsin ennakkoluuloisesti latautunut, mutta itse taide oli kuitenkin heti tyrmäävää, viettelevää ja kiehtovaa. 

Table with Three Legs, 2006.

Monet kollegani taidemaailmassa ovat arvostelleet HAM:in avajaisnäyttelyn valintaa ilmeisestä laskelmoinnista. Helppohan se on aloittaa yhdellä maailman kuuluisimmista nykytaiteilijoista. 

Tällainen asenne on ehkä kuitenkin älyllisesti epärehellistä. Kyse ei sitä paitsi ole mistään kansainvälisistä tähteistä, joita Suomessa maailmantähdiltä aina silloin tällöin nähdään. Museon kuraattorit Erja Pusa ja Heli Harni ovat tehneet vakavissaan hyvää työtä, ja Helsingissä nähtävä Ai Weiwein näyttely on juuri tänne rakennettu ja temaattisesti vahva. Voi tietenkin olla vähän kliseistä, että Ai päätyi juuri Suomen tapauksessa lähinnä puusta tehtyjen veistosten kokonaisuuteen – emme me kai ihan oikeasti enää ole mitään erityistä puiden kansaa. Valinta on kuitenkin varsin toimiva. Yhdistämällä klassista kiinalaista puukäsityötä ja arvostettuja puulajeja nykymaailmaan menoon ja tematiikkaan Ai pystyy rakentamaan voimakkaita jännitteitä, joiden provokatorisuuskin on ovelan hienovaraista. Ensin tulee huumaava kauneuden ja käsityön virtuositeetin tunnistaminen ja sitten sen kanssa ristiriidassa oleva, toisinaan runollinen, toisinaan avoimen räyhäkäskin sisältö.

White House, 2015.

Näyttelyn jälkeenkin minulle jäi ristiriitainen olo. Sitten tajusin, että ehkä juuri näin pitikin käydä. Olisiko niin, että Ai Weiwei on omien skitsofreenisten elämänvaiheidensa kautta tajunnut juuri taiteen – omassa logiikassaan ja absurdin ymmärryksessään – olevan yksi keskeinen keino ristiriitaisesta viestinnästä johtuvista ongelmista selviämiseen, niiden käsittelyyn, niiden julkituomiseen? 

Kyllä se näin taitaa olla.

Study of Perspective, Helsinki Cathedral, 2001.

Julkaistua 689 & Luettua 134: "Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija"

Kuten edellä totesin, teen töitäkin. Kirjoitan itse asiassa liikaa. Jani Leinosen (s. 1978) Kiasman Tottelemattomuuskoulun (4.9.2015–31.1.2016) yhteydessä ilmestyi julkaisu, johon minulta oli tilattu artikkeli. Istuimme Janin kanssa pariin kertaan terassilla, ja alla lopputulos. 

Itse kirja on aika hauska ja monipuolinen. Arja Miller kytkee Jania pop-taiteeseen, mitä minä yritän jutussani vähän vastustaa. Minna Raitmaa taustoittaa kouluajatusta, ja lisäksi Jania on haastateltu useamman hengen voimin. Koulun kova opettajakaarti esitellään myös. Hirveitä suvakkeja kaikki tyynni: Li Andersson, Karri ”Paleface” Miettinen, Riku Rantala & Tunna Milonoff, Marjaana Toiviainen ja Sampsa.

"Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija" 

Punk Police are afraid of me, huh,
a young nigga on the warpath,
and when I’m finished, it’s gonna be a bloodbath 
– N.W.A., Fuck tha Police, 1988

Järjestelmällisesti otetut valokuvat luovat geometrisen mielikuvakokonaisuuden, siis veistoksen ilman ainetta. Kävely taas on energiaa, joka on uhrattu muodon saavuttamiseksi. Muoto on siis kaksitahoinen: kävely on sen konkreettinen osa, valokuvat ovat käsitteelliseen maailmaamme tuotuja merkkejä, jotka toimivat vain sen ehdoilla. Tuntemalla käsitteellisen ’kuvien geometrian’ tekijä voi toimia todellisuutta veistäen ja/tai alistua sen veistettäväksi. 

– Lauri Anttila, ’Matkakuvia maasta’, Taide 2/84

Näen meidät [Critical Art Ensemble] kuin kokeellisena siipenä etsimässä työkaluja ja uusi käyttäytymistapoja, uudenlaisia tilanteita, joita voimme luoda. Jotkut niistä toimivat ja jotkut eivät. Jos onnistumme, muut liikkeet voivat toivottavasti ottaa niitä käyttöönsä ja käyttää niitä miten haluavat. 

– Steve Kurtz Gregg Bordowitzin haastattelussa, F Newsmagazine, joulukuu 2014.

En koe Jani Leinosta pop-taiteilijana. Eikä Leinonen oikein itsekään: hän toteaa, että pop-taide on ehkä lähinnä se lokero, johon hänet on helppo sijoittaa, kun joku maallikko haluaa tietää, mitä hän tekee. Ei tarvitse selostaa niin pitkään, koska Andy Warholin tuntevat kaikki. 
Perustelen käsitystäni sillä, että nykyään pop-taiteesta puhuminen olisi elävän aktivistin taiteesta puhuttaessa vain anakronismi. Pop-taiteelle on käynyt samoin kuin kaikille taiteen suuntauksille. Ensin se tulee yleiseen tietouteen, sitten se historiallistetaan ja lopuksi se menettää poleemisen luonteensa ja siitä tulee vain tyyli tyylien joukossa. Näin voi puhua yleisemmälläkin tasolla – kuten Matei Calinescu teki modernin problematiikkaa käsittelevässä kirjassaan Faces of Modernity jo vuonna 1977. 
On tietenkin totta, että Leinonen käyttää hegemonisen massakulttuurin kuvastoa taiteessaan, ja tämä sitoo hänet tavallaan pop-taiteen jatkumoon, mutta voisiko ajatella, että metatason tietoisuus pop-taiteesta ja sen hyödyntäminen Leinoselle ominaisen aktivismin keinona on jo jotain muuta kuin taidetta. Vuonna 2002 Kuvataideakatemiasta valmistunut Leinonen edustaa sitä sukupolvea, jolle kysymykset tyylisuunnista (surrealismi, postmodernismi…) tai taiteen lajeista (maalaus, kuvanveisto…) ovat menettäneet merkityksensä. Näin on käynyt taiteen ja elämän rajoillekin – siis sille, että mikä osuus missäkin projektissa on taidetta ja mikä jotain muuta, esimerkiksi todellisuutta tai totuutta. 
Toisinaan tekisi mieli ajatella, että Leinonen ei ole edes taiteilija vaan pikemminkin kansalaisaktivisti, joka vain käyttää taidetta työkalunaan – koska hänellä on taiteilijakoulutus ja hyvät strategiset kyvyt hyödyntäessään taiteilijan statustaan. Hän esimerkiksi pääsee Nykytaiteen museo Kiasmaan levittämään sanomaansa, joka – ehkä hieman yllättäen postmodernin jälkeen – nojautuu suuriin tarinoihin.

Hyvänä strategina Leinonen pääsi Kiasmaan jo opiskeluaikoinaan. Tutustuin häneen paremmin vuonna 2001, jolloin toimin Taiteen päätoimittajana. Tuolloin hän järjesti Kiasma-teatteriin Nykytaiteen avoimet suomenmestaruuspainit. Mukana tuomaristossa oli kanssani ajan taidevaikuttajia: Ilona Anhava, Jari Björklöv, Irmeli Hautamäki, Tuula Karjalainen, Taava Koskinen, Altti Kuusamo, Asko Mäkelä, Anne Rouhiainen ja Kimmo Sarje. 

Painikilpailu ei ollut edes Leinosen ensimmäinen onnistunut julkisuusstuntti. Sitä ennen hän oli saanut näkyvästi palstatilaa, muun muassa Helsingin Sanomissa, Joonas Kodan kanssa Kuvataideakatemian tiloihin tekemällään muotokuvaprojektilla 11 ja 33 vaikuttajaa (1998) – muistan tuosta Joseph Kosuth -parafraasista (One and Three Chairs, 1965) ainakin Ilona Anhavan muotokuvan. Leinosen ja mainostoimistomaailmassa kunnostautuneen Jaakko Veijolan Tähtikriitikko-niminen rahapeli esiintyi tv:n jo unohdetussa keskusteluohjelmassa Kaken pesula vuonna 2001. Tähtikriitikko tuotti sattumanvaraisia ja järjettömiä lauseita, mutta päävoitto tuli aina lauseella ”Pessi rouhii rintaa” – viittaus siis silloiseen Helsingin Sanomien kuvataidekriitikkoon Pessi Rautioon, joka nykyään toimii Taiteen päätoimittajana. 
Kirjoitin painikilpailuiden innoittamana Taiteeseen (3/2001) pääkirjoituksen, jossa haukuin Leinosen ja häpesin osallistumistani tuomaristoon: ”Oikein hävettää ja vituttaa, kun välinpitämättömyyttäni, kiltteyttäni tai turhamaisuuttani menin mukaan moiseen hölmöilyyn.” Totesin tuolloin: ”Jani Leinonen on jo nuorena opiskelijana taitava strategi, joka hakee tehokkaasti paikkaansa taiteen kentältä.” Leinonen tietysti vastasi Taiteen seuraavassa (4/2001) numerossa, muun muassa: ”Saavatko taidekirjoittajatkin käskyjä ylhäältä; eikö taidekenttäkään voi kriittisesti arvioida omia asioitaan? Tämänkö takia Kantokorpikaan ei sano mitään? Ja, keneltä käskyt kirjoittamatta jättämisestä tai villaisella painamisesta tulee?” Hän tarjoutui myös minulle rinnakkaispäätoimittajaksi. Siitä lähtien olemme olleet ystäviä – olipa hän minulla myöhemmin jonkin aikaa toimitussihteerinä ja lähdettyäni lehdestä yhden numeron vt. päätoimittajanakin. 
Leinonen itse pitää varhaisia interventioitaan lähinnä opiskeluajan harjoitustöinä, eikä niistä löydy enää paljoa dokumentoitua tietoakaan. Otan ne esiin – jo aiemmin mainitun turhamaisuuden sijaan – siksi, että Leinosen instituutiokriittinen toimintatapa on syntynyt tuolloin. On jotenkin ”luonnollista”, että aluksi se suuntautui taidemaailmaa kohtaan, myös sitä koulutusta kohtaan, jota Leinonen sai. Hänen omien sanojensa mukaan nuorille taiteilijanaluille ei kerrottu juuri mitään heitä odottavan taidemaailman rakenteista ja hierarkioista. He alkoivat siis ottaa sitä itse haltuunsa. Tämähän on tietysti tavallaan pop-taiteelle ominaista appropriaatiota, omaksi ottamisen taidetta, mutta mielestäni se ei ole kuitenkaan pop-taiteelle ominaista tyylillistä lainaamista vaan pikemminkin todeksi tekemistä. Leinonen tarjoutui Taiteen päätoimittajaksi vuonna 2001, ja vuonna 2006 hän oli sitä yhden numeron verran. Voisiko tämä prosessi olla taidetta? Luulen, että Leinonen ja minä voisimme molemmat vastata myönteisesti. Leinosen ehkä ainoa merkittävä opettaja Kuvataideakatemiassa oli nimittäin Lauri Anttila, suomalaisen käsitetaiteen grand old man: ”Laurin kurssi kuvallisen ajattelun perusteista ensimmäisellä vuosikurssilla avasi taidemaailman ihan auki. Se esitteli todella hienolla tavalla niin paljon sellaista, minkä en olisi edes tajunnut voivan olla taidetta. Lauri oikeastaan opetti meille, että mikä tahansa voi olla taidetta. Ja näytti sen hurjalla tavalla. Kyllä Lauri on yksi isoimmista silmieni avaajista.”
Toinen Leinosen käänteentekevä kokemus oli vaihtovuosi pittsburghilaisessa Carnegie Mellon Universityssä, jossa hänen opettajanaan oli Critical Art Ensemblen jäsen Steve Kurtz: ”Steve oli vähän kuin poliittisen taiteen Lauri Anttila, se avasi mulle räjähdysmäisesti taiteen yhteiskunnallisen vaikutuksen. Siellä tuli myös luettua: Quattari, Deleuze, Baudrillard…”

Massa- ja populaarikulttuurin valikoituminen Leinosen kuvamaailmaan ei ollut tietoinen appropriaatio vaan hänen kuvamaailmansa kehittymisen perusta: ”Piirtelin todella pienestä pitäen, varmaan 6–7-vuotiaasta alkaen, kaikkea mahdollista sellaiseen pieneen vihkoon, mainoksista leffajulisteisiin, broidin pornojulisteista Sabrinaan ja Samantha Foxiin. Aina kuin näin kiinnostavan mainoksen tai leffajulisteen, rupesin jäljentämään.” 

Vähän vanhempana Leinonen oli katutaiteilija – ei tosin mikään iso rikollinen, koska laittomia piissejä kertyi vain viitisen kappaletta. Hän kuitenkin eli hip hop -maailmaa: ”Halusin olla musta kansalaisoikeusaktivisti. 12-vuotiaana lempibiisini oli N.W.A.:n Fuck tha Police (1988).” Mainittakoon, että Leinosen isä on ihan oikea mutta ”kiltti poliisi”. 
Vaikka Leinonen onkin SM-tason urheilija sekä uinnissa että amerikkalaisessa jalkapallossa ja on juossut maratoninkin aikaan 3,06, hän valitsi jo lapsena taiteen, omaehtoisesti: ”Sitten tuli ne taidekoulut, joissa opetettiin, miltä taide näyttää. Rupesin unelmoimaan sellaisesta taiteesta, joka näyttää klassiselta taiteelta. Mähän olen käynyt kaikki lasten ja nuorten kuvataidekoulut, taidekurssit ja kuvataidelukiot, olen suomalaisen taidekasvatuksen täysin läpikäynyt huipputuote."
Kuvataideakatemiaan Leinonen pääsi jo kesken lukion, mutta kävi kuitenkin ensin koulunsa loppuun. ”Olin akatemiassa vähän pihalla, olin maalannut ja veistänyt paljon, mutta lopulta en halunnut tehdä mitään, kyselin vain hankalia kysymyksiä opettajilta ja kyseenalaistin kaikki perusteet, laitoin opettajille postilaatikkoihin niille tehtyjä koekysymyksiä ja järkkäsin niiden pohjalta keskustelutilaisuuksia.” 
Mahdollista pop-taidetta enemmän Leinosta kiinnosti Juhani Palmu. ”Mua vitutti, että Juhani Palmu oli symbolinen vihankohde, mihin kaikki lähti mukaan. Kaikki puhuivat sen maalauksista, miten paskoja ne on, ja nehän oli kuitenkin ihan tavallisia perusjuttuja, tusinamaisemaa, ei niiden olisi pitänyt herättää sellaista vihaa. Olin niin ihmeissäni siitä Palmun vihaamisen konsensuksesta, että sitten menin sille kesäduuniin. Kävelin sisään, ja sanoin, että ”moi, mä oon kuvataideakatemiasta, olisko duunia?” Olin siellä pari kuukautta ja halusin myös tarkastaa, että pitääkö ne kaikki jutut paikkansa, muun muassa, että se ei itse maalaa taulujaan. Yritin tarjota itseäni maalaamaan, mutta ei se suostunut siihen. Sitten mä olin Kaken pesulassa ja vein sinne Palmun duunin. Laila Pullinen raivostui mielettömästi ja kysyi, että miksi tuot tänne tällaista.” Voisiko tämäkin olla taidetta?” Luulen, että Leinonen ja minä voisimme molemmat vastata myönteisesti. 

***

Syy siihen, miksi Leinonen ei oikeastaan edes halunnut puhua nuoruutensa töistä liittyy varmaankin siihen, että hän on myöhemmin lisännyt ikään kuin esteettisiin laatukriteereihinsä konkreettisen tavoitteen ja sen saavuttamisen. 

Food Liberation Armyn (2011) tavoite oli osin vielä selkiytymätön, mutta julkista keskustelua se ainakin herätti. Leinosen luotsaama FLA sieppasi Helsingin Ruoholahden McDonald’sista ikonisen Ronald McDonald -hahmon, ja myöhemmin näyttelyn avajaisissa se – tai itse asiassa kipsikopio siitä – teloitettiin verkossa yleistyneiden teloitusvideoiden tavoin. McDonald’sille oli annettu määräaika vastata sille esitettyihin ruoan alkuperään ja terveysriskeihin liittyviin kysymyksiin. Yhtiö ei kuitenkaan vastannut kysymyksiin määräaikaan mennessä, joten giljotiinin terä putosi, vaikka Leinonen odottikin omien sanojensa mukaan toiveikkaana viimeiseen hetkeen vastauksia: ”Olisin halunnut säästää Ronaldin hengen.” Leinonen itse sanoi myöhemmin olleensa pettynyt siitä, että Suomessa tempaus oli esillä lähinnä poliisitutkinnan ja oikeusjutun takia, eikä toivottua keskustelua ruoan tehotuotannosta syntynyt. Tuloksena oli Leinoselle ja kahdelle muulle aktivistille 60 päiväsakkoa. 

Leinonen nimittää Budapestissä vuonna 2014 toteuttamaansa Hunger Kingiä epäonnistuneeksi myös tavoitteen toteutumattomuudesta. Teoksellaan hän kritisoi Unkarin uutta ja raakaa asunnottomiin kohdistuvaa lainsäädäntöä. Nukkuminen julkisilla paikoilla on kielletty, ja Unkarissa sakotetaan kieltoa rikkovia henkilöitä – ei tosin niitä, jotka leiriytyvät jonottamaan uutta iPhonea tai konserttilippuja. Kolmannesta sakosta odottaa vankilatuomio. 

Hunger King näytti hampurilaisravintolalta, jossa oli kaksi sisäänkäyntiä: toinen köyhille ja toinen rikkaille. Köyhät jonottajat saivat hampurilaisboxissa 3 400 forinttia eli Unkarin valtion vähimmäispalkan päivältä. Rikkaille oli ohituskaista ja taidetta myynnissä. Sisällä sai tietoa Unkarin tilanteesta, ja sieltä pystyi lähettämään viestejä Unkarin hallitukselle. 

Hunger King oli taiteellisessa mielessä menestys: se sai runsaasti huomiota sekä paikallisessa että kansainvälisessä lehdistössä. Myös somen käyttö onnistui: tuolloin Unkarin valtion PR-tehtäviä hoitanut kansainvälisen kommunikaation apulaisvaltiosihteeri Ferenc Kumin (nykyinen Unkarin pääkonsuli New Yorkissa) sai ottaa vastaan kymmeniä tuhansia twiittejä. 

Mutta miksi Hunger King epäonnistui? Leinosen mukaan siksi, että lainsäädäntöä ei sen avulla kuitenkaan saatu muutettua. Yksi ongelma oli se, että vaikka Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutin Finnagoran Leena Pasanen, joka oli innoissaan projektista, sai järjestettyä Leinoselle hyvät kontaktit paikallisiin järjestöihin ja tutkijoihin, eivät ne uskaltaneet puhua julkisuudessa omilla nimillään – paitsi A Város Mindenkié (= Kaupunki kaikille). Valtion tuki olisi saattanut katketa yhdessä päivässä, ja monet kokivat kuitenkin asunnottomien akuutin hädän hoitamisen tärkeämmäksi tehtäväksi. 
 

***

Se, että Leinonen kokee Hunger Kingin epäonnistuneeksi projektiksi, kertoo jotain hänen taiteilijanlaadustaan. Leinonen muistelee vieläkin opiskeluaikojaan, jolloin oli vallalla modernistinen taiteilijamytologia ja herooisen yksilöllisyyden korostaminen. Leinonen on alusta alkaen ollut kollektiivinen toimija, toisinaan pareittain ja toisinaan niin, että projektissa on mukana kymmeniä ihmisiä – jos ei yli sadankin. Leinosesta ei tullut modernin jälkeistä postmodernistia, joka suhtautuisi aiheisiinsa ironialla tai sarkasmilla. Ominaiseen tapaansa törmäyttäen hän tuo esiin jopa sen, että tietyssä mielessä Perussuomalaiset olivat oikeassa edellisissä eduskuntavaaleissa tuodessaan esiin ”postmodernin tekotaiteellisuuden”. ”Minä olin vihainen siitä sarkasmista, jota tykitettiin koulussakin: mihinkään ei sitouduta, suuret tarinat on kuolleita. En minä halunnut sitä. Se oli helppo lähestymistapa, kun kaiken voi pitää etäisyyden päässä, kaikki on tasa-arvoista ja kaikki vain lilluu.” 

Leinonen uskaltaa nimetä nimiäkin. ”Otetaan vaikka Edward Snowden. On meillä uusia sankareita, joissa ei ole häivääkään ironiaa. Snowden haluaa ajaa totuutta, on suuren tarinan takana ja halusi laittaa itsensä likoon. Se oli menestynyt, sillä oli kaikki ja se pystyi luopumaan siitä totuuden takia. Kyllä Snowden on idolini ja teki vaikutuksen taiteeseeni.” 

Leinosen suuret tarinat tulevat nopeasti ja helposti: ”Rakkaus, totuus, solidaarisuus ja vallankumous – niin naiiveilta kuin ne kuulostavatkaan”.
Postmodernia on ehkä lisätä kommenttiin naiiviuden tunnistaminen, mutta ironiaa siinä ei ole lainkaan. Leinonen on naiivi ja avoin ihminen, vaikka tunnistaakin sen itsessään. Lapsenuskoinen usko hyvään onkin ehkä hänen ainoa uskonnollinen ulottuvuutensa.
Totesin vuosia sitten, että Leinonen on hyvä strategi, ja olen edelleenkin samaa mieltä, vaikka hän vastustaisikin. Hän nimittää itseään sosialistiksi – väliin jopa kommunistiksi –, mutta ei välttämättä julista sitä suureen ääneen, jos se on tavoitteen tiellä. Ryhmätyöskentelijänä hän osaa myös joustaa.

”Välillähän mua vituttaa. Olen törmännyt viime vuosina maailmalla usein tilanteeseen, jossa mieluummin ollaan varovaisia yritysten kanssa takia kuin puolustetaan vaikkapa ihmisoikeuksia. Aasiassa, Euroopassa ja Suomessa taideprojekteistani on haluttu editoida jo etukäteen kaikki hankalat kohdat pois “potentiaalisten” raastupajuttujen takia. Yritykset vahtivat brändihahmojaan niin tiukasti, että lapset luulevat jo, ettei Hello Kittyä saa piirtää paperille ilman lupamaksuja. Helsinkiläinen mainostoimisto jopa kielsi työntekijöitään olemasta mun facebookkavereita, ettei niiden asiakas McDonald´s suutu. Tämä yrityksien uhkailun luoma maailmantilanne näkyy myös Kiasmassa. Kiasma ei tietenkään halua joutua ongelmiin vaikkapa brändioikeuksien takia, ja ne varautuu ongelmiin hyvin huolellisesti, mutta en ole ennen tätä projektia tajunnut, että maailma on ihan näin pelottava paikka myös museoille. Katsomme talon lakimiehen kanssa läpi kaikki mahdolliset ja kuviteltavissa olevat vaaralliset asiat etukäteen.Toimin myös diplomaattina museon ja koulun opettajien välissä. Tottelemattomuuskoulussa on opettajia, joilla on omia ideoitaan, jotka ei aina miellytä museota. Joudun esittämään museon kritiikin opettajalle rakentavasti ja sitten selittämään museolle opettajan idean läpi niin, ettei se menettäisi teräänsä. Se on välillä hirveää jongleerausta. 

Uskon, että vaikeuksien tullen Kiasma seisoo moraalisesti takanani – toisin kuin Helsingin taidemuseo vuonna 2008 vetäytyessään Ulla Karttusen Neitsythuorakirkon takaa vastuusta ja sanoi museon vain vuokranneen tilaa, kun Karttunen joutui oikeuteen. Mun mielestä meidän pitäisi käydä vakava yhteiskunnallinen keskustelu siitä, mitkä meidän periaatteet oikein on? Meneekö talous oikeasti oikeudenmukaisuuden tai ihmisoikeuksien edelle. Mistä kaikesta me suostutaan vaikenemaan, ettei meille tulisi ongelmia? Ja meidän pitää oppia tunnistamaan ne tilanteet, joissa teemme näitä valintoja." 
 

***

Myös Tottelemattomuuskoulussa on konkreettinen tavoite. Leinonen on huolestunut ihmisten poliittisesta vieraantumisesta. Somea voi hyödyntää muuhunkin kuin festivaaleihin ja ravintolapäiviin tai hauskanpitoon. 

Tottelemattomuuskoulu on ihan oikea koulu: se antaa konkreettisesti työkaluja ja keinoja, jolla ympäröivään maailmaan voidaan vaikuttaa. ”Jos haluat ajaa jotain asiaa, määrittele se ensin. Houkuttele jengin mukaan, mutta älä jaa pelkkää informaatiota, mukana pitää olla käytännön tavoite. Eikä tässä tarvita mitään yksilösankareita ja karismaattisia tyyppejä. Ihmiset joukolla voivat saada asioita aikaan. Työväki taisteli aikanaan 40-tuntisen työviikon. Lapsilisätkin saatiin 1940-luvulla joukkovoimalla aikaan.” Leinoselle ominainen kollektiivisuus näkyy tässäkin projektissa. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että vain omalla porukalla tehdään asioita. Leinosen tavoitteena on se, että kaikkia hänen ideoitaan voi myöhemmin toteuttaa kuka tahansa: ”Haluan olla avoimen lähdekoodin taiteilija.” 

Tajuaakohan Kiasma, mihin se on ryhtynyt?

***

Voisikohan sitäkin pitää metatasoa hyödyntävänä ja ikään kuin käsitteellisenä ja poliittisena yksittäisenä taideteoksena, että onnistuu pitämään näyttelyn Suomen merkittävimmässä taidemuseossa? Sitä, että todellisuudessa se vasta alkaa, kun näyttely on virallisesti sulkeutunut 31.1.2016. 

Tarjoudun seurantaryhmän jäseneksi.

***

PS. Avajaisiin ja pressiin en halunnut mennä. Käyn myöhemmin katsomassa näyttelyn rauhassa. Taidemaailman small talk on minulle toisinaan vähän liikaa, ja koen itseni avajaisissa usein suorastaan paniikkihäiriöiseksi – siis niinku ihan oikeasti. Jatkoille kuitenkin menin, ja olihan sekin minulle aivan liian newyorkia portsareineen – jotka olivat kuulemma jopa toimineet Kiasmassa Janin turvamiehinä – ...
 

... ja korkokenkäleideineen lyhyissä mekoissaan...

... ja trendikokkeineen (Sami Tallberg) ja huippudiijeineen (Paleface), että vähän tällainen fiilis oli juotuani vielä hyvää oluttakin:

 ... mutta Jani on ystäväni, joten suon hänelle mieluusti juhlahetken...

 ... lopulta lähdin kuitenkin läheiseen baariin juomaan yksinäisen oluen ja sitten nukkumaan. 
Eihän tämä nyt ollut niin hienostunut raportti, mutta ainakin rehellinen ollessaan tottelematon suhteessa hyviin tapoihin ja taidemaailman konsensuksen tuottamaan pehmeään sensuuriin.
Tai ehkä minä olen nyt vain liian väsynyt. Sitä paitsi ruoka ja musiikki olivat mainioita, mistä kiitän.

Julkaistua 641: Kaikki valinnat ovat polittiisia

Eilen tuli myös painosta kesäkuun Voima. Minulta oli tilattu siihen kulttuuripoliittinen kolumni – aihe muuten vapaa. Tällaista mietiskelin:

Kaikki valinnat ovat poliittisia

Helsingin taidemuseo aloittaa remontin jälkeen uusitussa Tennispalatsissa uudella brändinimellään HAM. Avausnäyttely on varman päälle laskettu bonanza, joka tulee herättämään myös kansainvälistä kiinnostusta: megatähdeksi noussut kiinalainen kuvataiteilija ja kansalaisaktivisti Ai Weiwei. Ai on myös vaikutusvaltainen toimija taidekentällä: Art News -lehden Power 100 -listalla, joka listaa taidemaailman vaikutusvaltaisimmat henkilöt rankijärjestyksessä, Ai oli viime vuonna sijalla 15.

Ai Weiwei (s. 1957).

Ai tekee poliittista taidetta kommentoiden muun muassa voimakkaasti Kiinan ihmisoikeuksia. Hieman ristiriitaisesti hän on maastapoistumiskiellossa ja valvonnan alla mutta pystyy samalla pyörittämään menestyvää näyttelytoimintaa ja tehdasmaista taiteen tuotantoa kuin Andy Warhol konsanaan. 

Ain kaikki teokset ovat poliittisia. Mutta Helsinkiin tullessa tapahtuu outo transformaatio. Näyttely ei ole intendentti Erja Pusan mukaan poliittinen kannanotto (Helsingin Sanomat 20.5.). ”Emme tietenkään voi toimia poliittisesti Helsingin kaupungin virastona”, Pusa sanoo. ”Esittelemme kansainvälisesti merkittävän taiteilijan, jota ei ole Suomessa aikaisemmin nähty.”

Pusan kommentti on kieli keskellä suuta lausuttu, mutta siihen on syytä tarttua. Somessa on tartuttukin: esimerkiksi kuvataiteilija Pekka Niskanen kysyi eräässä Facebook-keskustelussa: ”Olisiko niin, että museo ulkoistaa poliittisen tason keskustelusta meille?” 

Museon verkkosivuilla toimintaa ohjaavia taustoja kuvaillaan muun muassa ilmaisuilla ”itsekriittisyys ja kuvataiteen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden sekä luovan työn edistäminen”. Miten taiteen ”yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisääminen” voisi olla epäpoliittista?

Nimittämällä Aita ”poliittisen taiteilijan” sijaan ”kansainvälisesti merkittäväksi taiteilijaksi” Pusa lankeaa orwellilaiseen uuskielen käyttöön, mihin kuuluu muun muassa harhaanjohtavien eufemismien käyttö – eräs nykyisen poliittisen puheemme vastenmielisimmistä ilmenemismuodoista. Pusan tapauksessa virkamies puhuukin paradoksaalisesti kuin poliitikko yrittäessään väistää poliittisuutta. 

Se, että ylipäänsä on olemassa julkisin varoin ylläpidettyjä taidemuseoita, on jo poliittinen valinta. Perustuslakimme 16. pykälän mukaan ”taiteen vapaus on turvattu”. Kiinassa näin ei ole. Taidemuseon olisi syytä toimia omilla keinoillaan kuin taiteen vapaustaistelija ja olla ylpeä siitä. Koko sen olemassaolo perustuu tähän poliittisen taisteluun.

Hyvän journalistisen tavan mukaan lienee lisättävä, että istun itse Helsingin taidemuseon johtokunnassa poliittisen valinnan (vas.) tuloksena.

Julkaistua 457 & Guggenheim Helsinki 41: Taiteen Formula ykköset

Tänään oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnin vuoro. Kirjoitin tekstin poikkeuksellissti jo eilen. Guggenheim Helsinki on valpastuttanut suomalaista taidekeskustelua kiitettävästi, ja minäkin seuraan nykyään lehdistön kautta paljon tarkemmin taidemaailman eliitin kansainvälisiä kuvioita. Haluan ymmärtää paremmin sitä taidemaailmaa, jota Guggenheimkin edustaa ja jota en suin surminkaan haluaisi Suomeen. Minulle taide on jotain aivan muuta kuin gaalailtoja, glamouria, miljonäärejä ja ennätyshintoja. Ymmärränhän minä toki, että joitakin se kiinnostaa, ja kai se on ihan legitiimiäkin, mutta ei sitä meidän verorahoillamme tarvitse tehdä. Eläkööt sitä elämää ne, joilla siihen varaa tai halua on. 
Tulipahan taas paasattua – en edes saanut mahdutettua kaikkia ajatuksiani tekstiin, kun se jo olikin säädetyt 4700 merkkiänsä täyttänyt. Olisin esimerkiksi mieluusti vähän vitsaillut siitä, että mikä erottaa Abu Dhabin ja Dohan Helsingistä. Dohassa ja Abu Dhabissa ei nimittäin tarvitse olla järin kiinnostuneita kävijäennusteista. Siellä ei välttämättä edes kaivata uusia kävijöitä, koska hyvä taide on diktatuureille aina vaarallista – jos ei sitä sitten ennakkosensuroida tarpeeksi, kuten näissä paikoissa varmaankin silloin tällöin tullaan tekemään. Toisin on pohjoismaisissa demokratioissa. Tässä siis taas näitä pohdintoja:

Taiteen Formula ykköset

Tiedättekö mitä yhteistä on brittitaiteilija Damien Hirstillä ja Kimi Räikkösellä – sen lisäksi että molemmat ovat miljonäärejä? Molemmat tekevät rahoistaan ison osan aasialaisella ökyavustuksella. Molemmat pääsevät kakulle niiden öljysheikkien kanssa, jotka yrittävät epätoivoisilla turhakkeilla hyödyntää rahasäiliöidensä mahdollistamaa symbolista potentiaalia ja lunastaa paikkaansa maailman kerman joukossa. Hirstillä ja Räikkösellä on hyvin samanlainen rooli, ja heidän markkina-arvonsakin lienee samaa luokkaa. 

Tiedättekö miksi Marokossa ajettiin vain yksi formulakisa vuonna 1958 ja miksi sekä Mexico Cityssä että Buenos Airesissa lakattiin järjestämästä kisoja jo 1990-luvulla? Tiedättekö miksi lajia nykyään ajetaan esimerkiksi Bahrainissa ja Abu Dhabissa? Tiedättekö miksi sekä Guggenheim että Louvre rakentavat museoitaan juuri Abu Dhabiin? No ei ainakaan sen takia, että Yhdistyneiden arabiemiirikuntien kulttuurinen tausta tarjoaisi otollisen maaperän länsimaisen taiteen uudelle renessanssille arabimaissa. Rahastahan tässä on vain kyse. Guggenheimin Helsingille ja nyttemmin koko Suomelle esittämät rahatoiveet ovat vielä kuitenkin varsin pieniä. Louvren ja arabiemiraattien sopimus on ihan toista luokkaa: nimenkäyttö 525 miljoonaa dollaria, taidelainoista, näyttelyistä ja hallintomaksuista kymmenen vuoden aikana 747 miljoonaa dollaria! Louvre saattaa vielä noustakin Saadiyatin saarelle, mutta Guggenheimista en olisi varma: sopimus allekirjoitettiin jo vuonna 2006, mutta työmaalla on rakennuttajasotkujen ja lakkoilevien työläisten jäljiltä vain keskeneräinen rakennusmonttu. 

Länsimainen taidemaailma on kuitenkin voimakkaasti siirtymässä kohti Lähi-itää. The New York Times uutisoi tällä viikolla (13.10.), että siellä se jengi nyt on – ns. ”kaikki” ovat siellä, jos kutsu avajaisiin tulee. Huutokauppahuone Christie’s on jo jonkin aikaa järjestänyt huutokauppoja Dubaissa ja näyttelyitä Dohassa. Ja Sotheby’s seurasi tietenkin perässä: hekin ovat olleet Dohassa jo vuodesta 2008. Molempien huutokauppahuoneiden vuosittaisesta tuloksesta tulee Lähi-idästä nykyään jo noin 10%. Trendi on voimakkaasti kasvava. 
Ja mikä olisi olla Dohassa, kun länsimaiset rahahanat alkavat tukkeutua. Damien Hirstkin on löytänyt neitseelliset markkinat. Häneltä paljastettiin viime viikolla Dohassa 14 monumentaalisen pronssiveistoksen kokonaisuus Ihmeellinen matka. Myyntihinta on tietenkin liikesalaisuus, mutta on puhuttu 20 miljoonasta dollarista. Hirstiltä avattiin myös viime viikolla hänen uransa laajin retrospektiivinen näyttely Dohassa. Näyttelyn kuratoi Venetsian biennaalista ja Flash Art -lehdestä tuttu milanolaisnewyorkilainen kuraattori Francesco Bonami – yksi nykytaidemaailman mahtimoguleista. 

Damien Hirstin (s. 1965) uudet sikiöveistokset Dohassa.

Hirstin lisäksi Dohassa voi nykyään nähdä jättiveistoksia myös muilta länsimaisen taiteen tähdiltä, esimerkiksi Richard Serralta ja Louise Bourgeois’lta. 

Tämän Andy Warholin (1928–1987) saisi marraskuussa New Yorkista ehkä jopa 20 000 000 dollarilla. Mutta miksi se on juuri nyt Dohassa?

Viime viikolla Sotheby’s avasi uuden gallerian Dohassa. Siellä esitellään tulevan New Yorkin huutokaupan herkkuja: esimerkiksi Andy Warholin Elizabeth Taylorin muotokuvaa (Liz #1), jonka arvioidaan tuottavan 20–30 miljoonaa dollaria. Osa myytävistä teoksista tulee ilmeisesti sijoittaja Steven A. Cohenilta, maailman 107. rikkaimmalta mieheltä, joka käy parhaillaan sisäpiirikaupoista oikeutta Yhdysvalloissa ja tarvitsee lisärahaa juristikuluihin. Ja miksi teoksia näytetään Dohassa? Ehkäpä joku potentiaalinen ostaja kuuluu hallitsevaan al-Thani sukuun. Onhan uuden emiirin sisar Qatarin museotoimesta ja myös virallisista taideostoista vastaava Sheikha al-Mayassa bint Hamad bin Khalifa al-Thani, joka on tämän uuden buumin keskeisiä hahmoja. Pankaa nimi mieleen, jos kykenette, sillä hän on Bonamin tavoin taidemaailman mahtimoguli. Ja tarkoitan siis nimenomaan länsimaista taidemaailmaa. 

Sheikha al-Mayassa bint Hamad bin Khalifa al-Thani (s. 1983), jota The Economist nimitti viime vuoden keväällä "taidemaailman vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi". Olitteko aikaisemmin kuulleet tätä nimeä? Koittakaapas nyt opetella se.

Voisihan tätä kaikkea tietysti ajatella myönteisestikin. Eikö Qataria voisi pitää edelläkävijänä länsimaisen taiteen ja Lähi-idän dialogissa? Olisin taipuvainen vastaamaan kielteisesti. Kun ei Qatarilla ole nykytaidetta, se ostaa sitä. Ja tietenkin parasta oman ymmärryksensä mukaan – eli kalleinta. 
Näinhän Qatar toimii urheilumaailmassakin. Se on pitkään toiminut yhtenä urheilijoiden ostamisen edelläkävijänä. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa kenialainen Stephen Cerono, joka voitti qatarilaisena Saif Saaeed Shaheenina estekultaa sekä Pariisissa vuonna 2003 että Helsingissä vuonna 2005. Suurin osa qatarilaisista urheilijoista ei asu Qatarissa. He piipahtavat siellä vain muutaman kerran vuodessa uusimassa viisuminsa. 

Maailman kulttuurista – puhutaan sitten urheilusta tai taiteesta – vuorovaikutusta ei useinkaan säätele kansojen rakkaus tai edes uteliaisuus toisiaan ja toistensa kulttuuria kohtaan. Silloin kun ollaan huipulla, sitä säätelee vain raha. 
Hiekkalaatikoiden sijaan kannattaisi ehkä pysytellä ruohonjuuressa ja aidossa rakkaudessa.

Julkaistua 445: Valtakunnan asialla

Onpa vanhan umpiateistin elämä nyt teologista. Olen edelleen Kerimäen kirkossa purkamassa Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyä. Tänään laitoimme suurimman osan ukoista alttarille luokkakuvaan:

Ja eilen ilmestyi Kirkko ja kaupunki -lehdessä (33/2013) Kari Peitsamosta tekemäni haastattelu. En ole tainnut urani aikana montaa kansikuvajuttua tehdäkään:

Olemme molemmat vuonna 1957 syntyneitä nykyisiä Rööperin kundeja, jotka törmäävät toisiinsa kadulla tuon tuosta, joten luonteva hänen kanssaan oli keskustella elämän muutoksista:

Valtakunnan asialla 

Kommunistina 2000-luvun ajan tunnettu rocktähti Kari Peitsamo yllätti tänä syksynä yleisönsä aloittamalla opinnot Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Oliko kyseessä vain oikukas päähänpisto? 

Laulaja-lauluntekijä Kari Peitsamo (56) nousi jo 1970-luvulla suureksi kansansuosikiksi kappaleellaan Kauppaopiston naiset (1977). Nousut ja laskut suosiossa eivät ole hänen uraansa heilauttaneet: pitkän uran aikana on syntynyt ennätykselliset 53 studioalbumia, ja Peitsamo jatkaa edelleen nuoruuden innolla: ”Rakastan rokkihuttua, enkä aio lopettaa keikkailua – sitä paitsi tarvitsen opiskelurahoja.”
Opiskelurahoja Peitsamo tarvitsee yllättävän käänteen vuoksi. Hän nimittäin pääsi kesällä Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan, ja tavoitteena on pappeus.
Kyseessä ei ole päähänpisto, sillä Peitsamo on suorittanut kursseja jo vuoden ajan Avoimessa yliopistossa, ja puolison kehotuksesta hän muutti öiset lukuharrastuksensa päivittäiseksi opiskeluksi.
Peitsamo on mennyt 2000-luvulla myös mukaan politiikkaan: hän on ollut Suomen Kommunistisen Puolueen ehdokkaana niin kunnallis-, eduskunta- kuin eurovaaleissakin. Päivänpolitiikkaa saa nyt kuitenkin tehdä tilaa teologialle, eikä Peitsamo aio asettua ehdolle lähitulevaisuudessa.

Kun halusin tietää, onko kommunismissa ja pappeudessa ristiriitaa, Peitsamo lupasi tarjota minulle kiertomatkan taivasten valtakuntaan. Tapasimme baaripöydässä, mistä ei tarvinnut lähteä mihinkään. Matka oli viisijakoinen: edellytykset, reittiohjeet, kuvailu näkymistä, kuninkaan tapaaminen ja jälkiajatukset: tekisikö jopa mieli muuttaa sinne?

Edellytykset olivat selkeät. Peitsamo viittasi Jeesukseen siunaamassa lapsia (Mark. 10:13) – ”Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta” – ja jatkoi: ”Taiteilijat ja luovat ihmisethän ovat tunnetusti sellaisia, joilla on kyky katsoa maailmaa lasten silmin.”
Sitten matkalle. Peitsamo käski osoittaa sormella ensin Ruotsiin, sitten Viroon. Sitten käänsimme sormemme 180 astetta itseemme päin – ei ylös – ja kuljetimme sormemme silmien väliin. Matka oli lyhyt, ja sormi hävisi nopeasti näkyvistä. Peitsamo viittasi Luukkaan evankeliumiin (Luuk. 17:20) – nimenomaan vuoden 1938 suomennoksesta: ”Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.” ”Näin emme katso enää pelkästään kahdesta reiästä, vaan edessämme on valaistu iso aukko”, totesi Peitsamo ja viittasi vielä Matteukseen (Matt. 6:22): ”Silmä on ruumiin lamppu.”
”Olen vähän huonompi piirtäjä kuin se Andy Warholin kaveri… Basquiat”, vitsaili Peitsamo ja piirsi puhuessaan A4:lle mallin teologisesta näkemyksestään. ”Tossa on mun jalat, rotsi ja kädet… ja näkymä loppuu tässä”, hän toteaa ja näyttää kaulaansa.
”Sitten voidaan moikata kuningasta. Ja sehän ei ole ihmisten välinen asia… valtakunnan kuninkaan tapaamista ei kukaan voi tehdä puolestani.”

Peitsamon piirtämä teologinen malli ei valitettavasti mahtunut lehteen, mutta tässäpä se.

Mutta mihin sitten tarvitaan välittäjähenkilöä kuten pappia? Juuri tämän kuvion selittämiseen: ”Papin tehtävä on julistaa kristillistä uskoa ja ylösnoussutta Kristusta, ei oikeastaan mitään muuta.” Kyse on Peitsamon mukaan näkemisestä, ei tietämisestä – ja vahvistukseksi hän siteeraa Heprealaiskirjeitä (Hepr. 11:1): ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.”
”Tämä asia voisi puhutella aikamme postmodernia ihmistä, joka ei usko mihinkään ja luota mihinkään. Siinähän yhdistyy tavallaan vanha juutalainen messiaaninen perinne ja zen, mutta ei siinä ole mitään ristiriitaa.”
Mutta miksi Peitsamo pyrkii pappeuteen? Haluaako kommunisti olla mukana luomassa suomalaista versiota vapautuksen teologiasta?
”Jos minä alkaisin puhua sukupuolineutraalista avioliitosta tai naispappeudesta, pilaisin koko jutun”, toteaa Peitsamo. ”Ja vierastan myös rakkaudesta huutelua… se on niin helppoa. Silloin alkaisimme myös luisua teologiasta humanismiin, eikä humanismi ole minun juttuni.”
”Mutta ei Jeesuksessa ja Marxissa ole mitään ristiriitaa. Ne vain liittyvät eri todellisuuteen eivätkä varsinaisesti kohtaa. Marx puhuu tästä maailmasta, ja Jeesus liittyy transsendenssiin.”
”Pappina minun tehtäväni on käännyttää ihmisiä, mutta tietenkin on turha saarnata mitään, jo ei tunne kapitalistisen sorron rakenteita. Myös kommunismi on edelleen minun juttuni. En voisi koskaan äänestää Kristillisdemokraatteja, koska he siunaavat kapitalismin.”
”Mutta minun tehtäväni olisi käännyttää, vaikka menisin kommunistiseen Pohjois-Koreaan. Minun olisi muistutettava Kim Jong-unia siitä, että hänen isoisänsä Kim Il-sung tuli alun perin kristillisestä perheestä”, naurahtaa Peitsamo. 

Peitsamon yöpöydältä 

Kun kysyin viittä kirjaa, jotka ohjanneet Peitsamoa ajatuksia, ei valinta kuitenkaan osunut varsinaiseen teologiaan:
– Samuel Beckett: Molloy (1951, suom. 1968) ”Tarkastelee modernin ihmisen tilaa… suorastaan teologiselta kannalta.”
– Amos Tutuola: Palmuviinijuoppo (1952, suom. 1963) ”Häkellyttävä länsimaisen kulttuurin ja afrikkalaisuuden risteytys.”
– Franz Kafka: Linna (1926, suom. 1964) ”Yksi juutalainen neropatti lisää.”
– Pentti Saarikoski: Onnen aika (1971). ”Ylistys Helsingille… sen puistoille ja raitiovaunuille.”
– Raamattu. ”Jumalallisen ilmoituksen inspiroima ihmiskunnan tärkein kirja.”

***

Ja voihan se Jeesus antaa kultalevyn pelkästä yrittämisestäkin, kuten Kari on todennut.

Julkaistua 419: Tuntemattoman taiteilijan muistomerkki

Varsinainen radioviikko. Maanantaina olin Roman Schatzin vieraana YLE Radio 1:n Roman Schatzin Maamme-kirjassa. Kanssani keskustelemassa oli Demos Helsingin Roope Mokka. Aiheenamme oli Suomen maabrändäys. En nyt oikein osaa sanoa, että oliko jutustelussamme mitään erityistä järkeä, mutta tästä linkistä sen voi kunnella.    
Tiistaina olin Johanna Vehkoon luotsaamassa Norsuradiossa Radio Helsingissä. Kanssani keskustelemassa oli kirjallisuuskriitikko Maaria Pääjärvi. Ja aiheena kritiikin tila ja tulevaisuus. Sen osaan sanoa, että keskustelussamme ei ollut niin hirvittävästi erityistä järkeä, koska olimme aika samanmielisiä, mutta ehkä Norsuradion podcasteista tämänkin tunnin voi joskus myöhemmin kuunnella. Ehkä kuitenkin saimme hyvää sanomaa eteenpäin. Sitä paitsi oli hauskaa tavata nämä kaksi terävää ajattelijaa ja kirjoittajaa, joiden blogeja seuraan aika tiiviisti. Tässä vielä linkki Vehkoon blogiin.

Yllä Johanna Vehkoo Radio Helsingin pikkuruisessa studiossa, jonne menemistä edelsi tupakkatuokio kahvin kanssa Sanomatalon kahdeksannen kerroksen tupakkaparvekkeella:
 

Keskiviikkona kävin sitten lukemassa Pasilassa oman YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka aamulla kirjoitin. Tässäpä se: 

Tuntemattoman taiteilijan muistomerkki

Uskallan väittää, että suurin osa taiteilijoista ei ole todellisuudessa kovinkaan kiinnostunut julkisuudesta tai tunnettuudesta. Taiteilija elää oudossa jännitteessä: suurin osa haluaa todennäköisesti tehdä rauhassa työtänsä siinä kehittyen ja siitä nauttien, mutta olosuhteet tälle järjestyvät vain, jos niille löytyy puitteet ja resurssit, jotka mahdollistuvat usein vain julkisuuden kautta. Suurin osa tarvitsee myös maksavaa yleisöä, ja sitähän ei ilman julkisuutta saa houkuteltua paikalle tai kaupan tiskille. Vaikka kyseessä ei olisi aina edes kaupallisuuteen kytkeytyvä julkisuus, on tilanne hyvin samankaltainen: ei apurahojakaan ole helppoa saada, vaikka olisi alallaan kuinka hyvä tahansa, jos ei sitä hyvyyttä ole julkisuudessa tavalla tai toisella vahvistettu.

On myös tunnettua, että taiteessa vallitsee rankka ikärasismi: jos et hankkinut mainettasi kohtuullisen nuorella iällä, on kovin epätodennäköistä, että saisit sitä myöhemminkään. Toki poikkeuksia löytyy, mutta en minä äkkiseltään keksi esimerkiksi kuvataiteemme lähihistoriasta yhtäkään viisikymppistä taiteilijaa, joka olisi yhtäkkiä ponnahtanut menestykseen yli 20 vuoden huomaamattoman puurtamisen jälkeen.

Mutta ei syytä huoleen. Taidemaailma toimii monessa asiassa kuten muodin maailma: trendejä tulee ja menee, ja niistä on syytä yrittää ottaa kiinni, silloin kun hetki on otollinen. Minulla on hyviä uutisia niille kuvataiteilijoille, jotka ovat turhautuneita uranhoidon vaikeudesta ja ajan kulumisesta. Yhdysvaltain taidemarkkinoilla on syntynyt viime vuosina uusi trendi: uudelleen löytäminen. Taidehuutokaupoissa on yleensä ollut tapana maksaa huimia hintoja joko sellaisista mestareista, joiden pelipaita on jo ikuisiksi ajoiksi jäädytetty – mitä niitä nyt on: niillä Picasso ja Warhol, meillä Schjerfbeck ja Gallen-Kallela –, tai sitten kulloisenkin trendin harjalla surffaavista nuorista tähdenaluista. Viime vuosina rinnalle on kuitenkin tullut uusi ja edelleenkin ilmeisen voimistuva trendi, jonka myötä moni elävä taiteilija on vielä kuusikymppisenä tai seitsemänkymppisenä saanut kokea iloisen yllätyksen. 
 

Tästä Llyn Foulkesin (s. 1934) akryylimaalauksesta Nob Hill (1965) pulitettiin viime vuonna 74 500 dollaria huutokaupassa.

Nettilehti Artinfon toimittaja Rozalia Jovanovic esimerkiksi raportoi juuri Llyn Foulkes -nimisestä 77-vuotiaasta taidemaalarista, joka on Los Angelesissa tehnyt työtään likipitäen tuntemattomuudessa jo viitisenkymmentä vuotta. Hänen 1960-luvun maalauksensa myytiin viime vuonna Christie’sin huutokaupassa arvioidun 6 000–8 000 dollarin sijaan kymmenkertaisella hinnalla: 74 500 dollarilla. Foulkes ei ole mikään yksittäistapaus. Jovanovickin luettelee useita muita nimiä – muun muassa viime vuosina maineeseen nousseen, myös yli seitsemänkymppisen Judith Bernsteinin. 

 Judith Bernstein (s. 1942) ja hänen 1970-luvulla näyttelystä poistettu fallinen teoksensa.

Syitä tällaiseen uudelleen löytämiseen on useita. Taidehistoriassa lähihistoriaa tutkivilla taidehistorioitsijoilla on toisinaan taipumus etsiä ”omia löydökkejään”. Tämä on vähän kuin journalistisen skuupin metsästystä: mikä olisi hienompaa kuin suorittaa oma taidehistoriallinen löytö, järjestää tälle hieno näyttely ja kirjoittaa aiheesta vielä hyvä kirja! Ja onpa kaupallisilla markkinoillakin omat syynsä: silkkana sijoituskohteenakin pitkän uran tehneen taiteilijan työtä on helpompi arvioida ja löytää sieltä laatu kuin satsata nuoreen trendikkääseen lupaukseen, jonka menestystarina saattaakin lopulta olla liian lyhyt. Varsinkin jo mukana on taidehistorian tai museoiden tuki, jota markkinat ovat aina osanneet hyödyntää.

Olivat tällaisten trendien varsinaiset syyt kuinka ulkotaiteellisia hyvänsä, on kyseessä kuitenkin aika hieno ja lupaava asia. Trendeihin voi tarttua, niitä voi vahvistaa ja niitä voi käyttää monella tapaa hyväkseen. Ajatelkaa nyt ihan oikeasti sitä, kuinka hyvältä seitsemänkymppisestä taiteilijasta voi tuntua, kun hän voi helpottuneena ajatella, että ihan turhaan ei tullut sitä taidetta koko ikänsä tehtyä.

Olen varma siitä, että Suomessakin on useita sellaisia työtään tekeviä pitkän linjan taiteilijoita, joita ns. ”kukaan ei tunne” ja jotka ovat ajautuneet tuntemattomuuteen erilaisten sattumusten kautta ja jotka kuitenkin ovat varsin laadukkaita tekijöitä – sellaisia joilla olisi kanssaihmisille painavaa sanottavaa. Mitä jos lähtisimme joukolla tutkimusretkelle taiteemme lähihistoriaan ja yrittäisimme korjata niitä vääristymiä, jotka syntyvät taidehistorian yksinkertaistavien kaanonien synnyn ja markkinoiden varman päälle pelaavan ja siten taiteen moniäänisyyttä rajoittavan varovaisuuden kautta? Eikä tämän tarvitse olla yleisen tason höpinää. Pienestäkin voi aloittaa: minä esimerkiksi asetin tänään itselleni tehtävän tutustua verkossa olevan taiteilijamatrikkelin avulla kymmeneen yli viisikymppiseen taiteilijaan, joiden töitä en muista koskaan nähneeni. Itse asiassa poimin jo aamulla varastoon neljä vuonna 1947 syntynyttä naistaiteilijaa.

***

PS. En valmistautunut Schatzin ohjelmaan mitenkään erityisesti, koska olen maabrändäyksen idioottimaisuutta joskus aiemminkin jo pohtinut. Opiskelin itse asiassa maanantaiaamuna vain oman vanhan radiokolumnini, jonka  olin tuoreeltaan kirjoittanut silloin, kun Stubbin brändityöryhmä oli perustettu – olikohan tuo nyt vuonna 2008. Kuka hitto näitä nyt edes muistaa? Mutta laitetaan sekin nyt sitten tähän, koska allekirjoitan vanhan tekstini täysin [hitto soikoon, etten vain olisi ollut viitisen vuotta sitten paljon fiksumpi kuin nykyään?]:

Rakennetaan mieluummin maata kuin kuvaa

Ulkoministeri Alexander Stubb asetti viime kuussa korkean tason valtuuskunnan Suomen maabrändin kehittämistyön johtoon. Valtuuskunnan ”tehtävänä on laatia perusta Suomen maabrändin eli vahvan maakuvan luomiselle Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiseksi”. Valtuuskunnan puheenjohtajaksi kutsuttiin Nokian ja Shellin hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila. Pohjat tälle oli laskettu jo Vanhasen II hallituksen hallitusohjelmassa, jossa todettiin, että ”Suomen maakuvaa vahvistetaan”.

No, minähän tein virtuaalimaailman testin. Hakkasin Googleen hakusanaksi ”Finland is” eli ”Suomi on”, osumia tuli 541 000. Sitten vaihdoin ilmaisuksi ”blow job” eli ”suihinotto”. Osumia tuli 16 100 000. Tilastollisesti tästä ei varmaan pysty päättelemään mitään, mutta hommia ainakin tuntuu piisaavan.

Kuinkahan moni muistaa, että kauppa- ja teollisuusministeriö käynnisti silloisen ulkomaankauppaministeri Pertti Salolaisen toimesta jo vuonna 1987 samanlaisen projektin? Tuolloin perustettiin Suomen kuva -työryhmä. Tältä pohjalta syntyi sellainen elin kuin Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta. En muista näistä 1980-luvun projekteista juurikaan mitään, mutta neuvottelukunta totesi kuitenkin loppuraportissaan vuonna 1990, että ”kuva ei voi olla parempi kuin heijastamansa todellisuus”. Neuvottelukunta päätyi siis yllättävän rehellisesti suosittelemaan Suomen olojen kohentamista. Huomio piti kohdistaa ”koulutukseen, kulttuuriin ja ympäristöön”.

Sen me kaikki tiedämme, mitä sitten tapahtui. Raportti ilmestyi laman alla, ja laman seuraamuksena esimerkiksi opetusministeriön pääluokka budjetissa pieneni 4,7 miljardia markkaa vuosina 1991–95.

Uuden laman kynnyksellä yritetään nyt sitten uudelleen. Stubbin onneksi ryhmässä on mukana entinen filosofi ja nykyinen kansleri Ilkka Niiniluoto, joka on varmaan Wittgensteininsa lukenut. Jos Wittgensteinia on uskominen, kieli ei heijasta maailmaa. Kielellä sitä pystytään myös muokkaamaan. Toisin sanoen Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta oli naiivisti väärässä. Kuva voi olla parempi kuin heijastamansa todellisuus. Esimerkiksi iso osa takavuosien stalinisteista on joutunut karvaasti myöntämään tämän tosiseikan.

Wittgensteinin kielipelin ajatuksia kehitteli aikoinaan myös ranskalainen filosofi Jean-Francois Lyotard, joka toi voimallisesti esiin ajatuksen ”suurten kertomusten” lopusta. Nämä suuret kertomukset eli metakertomukset – kuten esimerkiksi kristinusko, kommunismi tai teknologinen kehitysusko – ovat postmodernina aikana korvautuneet ”pienillä kertomuksilla”, mikronarratiiveilla.

Etääntyminen ja eriytyminen yhteisesti jaetuista tarinoista on tietysti uhka yleiselle etiikalle. Tästähän Ollila on varmaan yhtä huolissaan kuin toinen fasistisen ruumiinkulttuurin ihailija, pääministeri Matti Vanhanen. En kuitenkaan usko, että hyväkuntoisten ja raittiiden nuorten kasvattaminen olisi mikään ratkaisu etiikkaan kohdistuneelle uhalle. Eiköhän oleellisempaa olisi opetella kunnioittamaan asioita niiden moraalisessa partikulaarisuudessa, siis ihan oikeassa arjessa. Uusien suurten tarinoiden luomisen sijaan olisi ehkä parempi tutustua niihin oikeisiin pieniin tarinoihin, joiden kielipelit arjessamme vaikuttavat. Ongelma on tietenkin se, että ns. korkean tason porukka tähän tuskin pystyy. Heille kun suuren kertomuksen ihminen on aina ’tyyppi’ tai ’tilastollinen luku’ – ja kertomuksen arvoista poiketessaan vastaavasti siis usein vain ’poikkeama’ tai ’ongelma’.

Eiköhän unohtamamme Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta ollut Wittgensteinista huolimatta sittenkin oikeassa? Jokainen koulukuraattorin vastaanotto parantaa Suomen maakuvaa enemmän kuin kauppavaltuuskunnan lähettäminen Moskovaan. Jokainen homehtuneen koulutalon korjaaminen parantaa Suomen maakuvaa enemmän kuin Karita Mattilan esiintyminen Metropolitanissa. Jos siis jaksamme vain odottaa – muutakin kuin loppuraportin kielipelejä.