Galleria Ortonin toissapäivänä ilmestyneessä vuosijulkaisussa esiteltiin taas kymmenen kuluneen kauden taiteilijaa, joista Pessi Rautio esitteli viisi ja minä toiset viisi. Tässä minun osuuteni:
”Yritän hämätä itseäni”
Monipuolinen kuvataiteilija Bo Haglund (s. 1963) sai alun perin lavastustaitelijan koulutuksen. Vaikka hän onkin tehnyt lukuisia lavastuksia teatteriin, elokuvaan ja televisioon 1980-luvulta asti, ei hänen ryöppyävälle visuaaliselle luovuudelleen tunnu riittävän mikään väline pelkästään.
Bo Haglund (s. 1963) Ortonilla. Kuva: Sirpa Viljanen. Minäkin kuvasin Bossea haastatellessani häntä hänen työhuonellaan, mutta seuraavana päivänä unohdin kamerani auton katolle, joten sinne – siis jonnekin – ne kuvat ikuisiksi ajoiksi hävisivät.
Haglund on luonut myös uraa jo useammankin albumin julkaisseena sarjakuvataiteilijana, muotoilijana ja graafisena suunnittelijana – onpa hän suunnitellut jopa kankaita – ja taidemaalarina.
Taiteenlajien välissä sukkuloiminen ei aina ole helppoa: Haglund on huomannut että kun häntä käsitellään taiteen kontekstissa, aloitus on useimmiten muotoa ”sarjakuvataiteilijana tunnettu” – hän on ikään kuin ”melkein taiteilija”. Sarjakuvapiireissä häntä saatetaan vastaavasti vierastaa liiaksi taiteilijana. Haglund itse toteaa olevansa väliin aika hämmentynyt: ”Mitä teen, mikä minä olen?” Tämä hämmennys, myös abstraktimmalla tasolla, onkin noussut keskeiseen osaan Haglundin teosten tematiikassa.
Galleria Ortonissa nähty näyttely jatkoi tarinaa, jossa Haglundin tv:stä tutun Kaukon lisäksi toinen ja myöskin pitkäikäinen sarjakuvahahmo Stubbhuvualter egona, mutta hahmokin on toki alkanut elää omaa elämäänsä tarinoiden kuljettamana. Tekijänsä mukaan se on myös ”alkanut maatua”. (Kantopää) elää elämäänsä sekä sarjakuvamaisena piirroshahmona että maisemallisten – tai ehkäpä pikemmin avaruudellisten – maalausten sivustakatsojana. Toisin kuin Kauko, Stubbhuvu on vakava ja syvällinen hahmo – sellaisena kuitenkin antisankarin tavoin taipuvainen tragikoomisuuteen. Stubbhuvua voi epäilemättä pitää Haglundin
Haglundin töissä on runsaasti eksistentiaalisia ulottuvuuksia, jotka saavat isompien maalausten avaruudellisissa sommitelmissa pelottavan suurimittakaavaiset puitteet olennolle, joka on ns. ”heitetty maailmaan”. Avaruus on sekä kosminen paikka että myös sähköisen nykyajan sfääreissä risteilevien viestien ja sosiaalisen median tuottama hahmoton kokonaisuus. Rauli Heinon sanoin: ”Avaruudesta tulee vertauskuva tyhjyydelle, hiljaisuudelle, mielikuvitukselle ja vapaalle ajatukselle. Mutta siitä tulee myös toisen todellisuuden, identiteetin ja yhteisöllisyyden etsimisen symboli siellä täällä risteilevissä, internetin virtuaalisen kommunikaation maailmasta lainatuissa teksteissä.”
Maalauksissaan Haglund ei ole kiinnostunut estetiikasta sinänsä, ei myöskään värimaailmansa suhteen. ”Haluan rankaista värejä”, hän toteaa – esimerkiksi tuodessaan yhteen teokseen mahdollisimman monta erilaista värisävyä. Teoksissa kuitenkin ”kummittelee abstraktin haamu”, jolla Haglund välttää varman piirustusjälkensä maneerisuuden vaaroja: ”Yritän aina välillä hämätä itseäni.”
Tällä tavoin Haglund pystyy tuomaan esiin todellisuuden – sekä virtuaalisen ”todellisuuden” että ”todellisen” todellisuuden – moniulotteisia piirteitä, joiden ristivedossa ihminen joutuu suuntiaan valitsemaan. Ristiveto syntyy metsän ja sivilisaation ikiaikaisista jännitteistä, joita taide on tottunut monin tavoin kuvaamaan, mutta Haglund on kliseiden sijaan tuonut aiheen ajan tasalle.
Akateemikko, taidegraafikko Outi Heiskanen (s. 1937) toi Galleria Ortoniin nähtäväksi suojattinsa, Piilon Immin (s. ?) töitä. Heiskanen on aina suhtautunut kriittisesti taidemaailman rajoihin ja on arvostanut myös kouluttamatonta kansanomaista luovuutta: ”Jos ihminen osaa leipoa, ommella tai vaikkapa vain leikata leipää – tehdä käsillään jotain, osaa hän myös tehdä taidetta.”
Outi Heiskanenkin (s. 1937) tuli ravintola Salveen Galleria Ortonin juhlanäyttelyn maanantaisille jatkoille.
Heiskanen on jo pitkään ollut suomalaisten suuresti rakastama taiteilija, mutta osaa hän itsekin rakastaa ja rakkauttaan myös jakaa – esimerkiksi käyttämällä arvovallan mukanaan tuomaa mahdollisuutta painottaa taiteen demokraattisuuden vaatimuksia. Piilon Immin tuominen laajemman yleisön tietoisuuteen on tästä vain yksi esimerkki.
Heiskanen on tunnettu monipuolisesta yhteistyöstään useiden erilaisten – myös nuorempien, vasta uraansa aloittelevien – taiteilijoiden kanssa. Mestari K:n (= Pentti Kaskipuro) monivuotisena oppilaana ja kollegana tunnettu Heiskanen on itsekin toiminut pitkään esikuvana, opettajana ja erilaisten monitaiteellisten projektien primus motorina. Hänen ateljeessaan on moni taiteilija päässyt kokemaan aiemmin tuntemattomia tapoja kanavoida luovuutta.
Heiskanen ole koskaan myöskään vierastanut ns. ITE-taidetta. Hän nyrpistele edes moottorisahaveistoksille vaan haluaa hankkia sellaisiakin nyt vanhemmilla päivillään takaisin hankkimaansa lapsuudenkotiin Vehmaalla.
Juuri Vehmaalla Heiskanen tutustui myös Immi Piiloon, ”kunnanhoidokkiin” jonka kanssa hän lapsena vietti aikaa hiekkakasalla kotinsa lähellä. Heiskanen muistaa ajan, jolloin ”sodanaikainen puute pakotti käyttämään paperista valmistettuja kenkiä, jotka kihnuttivat akillesjänteen miltei poikki”. Kouluun asti ei päässyt, mutta palokunnantalon edessä olevalle hiekkakasalle pystyi sentään konttaamaan. Ja siellä oli ystävänä Immi, jonka kunnannaiset jostain syystä toivat aina paikalle.
Sitten myöhemmässä vaiheessa Heiskaselta kysyttiin, että haluaisiko hän lähteä Ruotsiin sotalapseksi, jos vaikka Suomi menettäisi itsenäisyytensä. Ei halunnut pieni Outi pois kotoa. Mutta Immi sinne ilmeisesti lähti, koska häntä ei enää vuosikymmeniin näkynyt.
Heiskasen taiteilijanura on vienyt hänet usein Ruotsiin, ja sieltä Immi yhtäkkiä putkahti esiin. Akateemikko ihastui Immin vapauteen ja linjattomuuteen: ”Immi läiskii ilokseen.”
Heiskasen mukaan ”itseilmaisun oikeus on kaikilla”, ja toisaalta ”akateemikon homma on itseilmaisun kannustaminen”, ja niinpä hän halusikin tuoda Immin töitä laajemminkin katsojien iloksi ja rohkaisuksi. Immi on maalari, joka ei välitä mistään modernismin sääntöjärjestelmistä eikä myöskään oman tavaramerkkimäisen käsialana kehittämisestä. Hän maalaa sellaisella paletilla kuin huvittaa ja sellaisia aiheita, jotka mieleen kulloinkin juolahtavat. Teoksia luonnehtii tunnistettavan kädenjäljen sijaan luovuuden rajattomuus ja maalaamisen ilo, jota akateemiset sääntöjärjestelmät eivät kykene kahlitsemaan.
Heiskanen tietää ihan oikeasti, että meissä kaikissa piilee pieni Piilon Immi – ehkä hänessä itsessäänkin.
”Katson asian taakse”
Kuvanveistäjä Pekka Pitkänen (s. 1950) on tunnettu arkaaisesta muotokielestä. Hänen veistostensa maailma liitetään usein ikiaikaisiin myytteihin, ja ne ovatkin toisinaan kuin tunnistamattomia arkeologisia kulttiesineitä, joiden iästä kertoo huikea patina.
Patina kertoo omaa tarinaansa kuvanveistosta ja sen käsityöläisistä perinteistä, joille Pitkänen on uskollinen. Hän mestarillinen valaja ja innovatiivinen patinoija, joka myös kaikkien klassisten keinojen lisäksi kokeilee erilaisia pohjamateriaaleja ja monenlaisia tapoja muun muassa ruostuttaa niitä. Pitkänen ei kuitenkaan lähesty materiaaliaan kuin tiedemies: ”En minä mitään halua keksiä.” Hänen materiaalikokeilunsa ovatkin usein varsin arkisia. Kyse voi olla sattumasta tai toisinaan suoranaisesta epäonnistumisesta, jotka tuottavat alituiseen uusia ahaa-elämyksiä. Tekniikan kehittely ei näin ole kuin ennalta harkittujen tutkimusongelmien asettamista: ”Ongelmia riittää muutenkin ihan tarpeeksi.”
Pitkäsen veistokset ovat yksinkertaisuudessaan – usein nimiä myöten; muistan esimerkiksi sellaisia kuin Aura, Kilpi, Sinetti, Maski – äärimmäisen monitulkintaisia, koska niihin kiteytyy paljon kulttuurisesti keskeistä. Hän on kuin herooisen menneisyytemme Sammon takoja. Teorioista huolimatta emme tiedä, mikä tuo Sampo oli, mutta sen me tiedämme, että jotain mahtavaa siinä kiteytyi. Hieman tällaista on Pitkäsen veistotaidekin. Katsojan ei tarvitse osata lukea tai tulkita veistosten merkityksiä kovinkaan täsmällisesti. Veistos on meditatiivinen objekti, todellisuudessa siis ihan oikeasti kulttiesine, jonka avulla katsoja kykenee siirtämään ajatustensa sisällöt etäälle juuri tästä ajasta ja paikasta. Ja etäälle Pitkänenkin muodoillaan pyrkii: ”Ei minua niinkään kiinnosta muoto tai jokin esine, jonka näen. Yritän katsoa asian taakse.”
Pitkäsen teoksissaan käyttämä sarjallisuus ja toisto on myös omiaan siirtämään ajatukset edistysuskoisen modernin lineaarisuudesta ylihistoriallisen maailman syklisyyteen. Alituiseen toistuvan vuodentulon ja ikuisen paluun sykleihin. Perusasiat syntyvät koko ajan uudestaan mutta aina kuitenkin vähän erilaisina.
Pitkänen on kiinni veistotaiteen perinteessä, eikä halua kovin pitkälle siitä irrotakaan. ”En missään tapauksessa sodi perinnettä vastaan, se miltei kuin tietynlainen uskonto, siihen minä nojaan.” Mutta perinteessä pysyttelemisessä pitää olla ”riittävästi väljyyttä joka suuntaan”, tilaa muodostaa oma tunnistettava kädenjälki, mikä on Pitkäselle myös tärkeää. Tässä on tärkeää myös veistotaiteelle ominainen käsityöläisyys, ja tämäkin kuuluu hänen omaan perinteeseensä: suvussa on pitkä rivi erilaisia käsityöläisiä, suutareista aina nahkatehtailijoihin asti.
Kannattaa huomioida se, miten Pitkäsellekin perinne ja juhlavuus ovat myös rikottavissa. Materiaali- ja aihevalinnoissa pilkahtaa säännöllisesti lempeän humoristinen ja arkinen ote. Taidehistorioitsija Liisa Lindgren onkin osuvasti nimittänyt Pitkästä ”lempeästi hymyileväksi shamaaniksi”.
”Se voi olla pieni liike”
Taidemaalari Fanny Tavastilan (s. 1977) tapa rakentaa kuvaa on intuitiivinen. Tavastila ei maalaa havainnosta sillä tavalla kuin moni maalari sen tekee: hän ei yritä siirtää ympäristössään havaitsemaansa visuaalista havaintoa sellaisenaan kuvana kankaalle. Lähtökohta on usein kuitenkin pieni ja ohikiitävä havainto, johon taiteilija yrittää tarttua. ”Se voi olla sana, ääni, väri, rytmi, musiikki, pieni liike”, kuten taiteilija itse sanoo. ”Se voi olla jotain, mitä näen pyöräillessäni kotiin tai yhtä hyvin se voi olla jotain, mitä tapahtuu musiikkia kuunnellessani.”
Fanny Tavastila (s. 1977) työhuoneellaan kesäkuussa.
Tavastilan maalaukset ovat kuin kuvia tunnetiloista, joita oikeiden tunnetilojen tavoin leimaa myös aina tietynlainen määrittelemättömyys ja hapuilu moniin suuntiin. Tämä näkyy myös siinä, miten Tavastila suhtautuu esittävyyden ja abstraktin väliseen jännitteeseen. Hänen kuvansa liikkuvat usein sillä raja-alueella, jolla väri alkaa muotoa saatuaan muistuttaa jotain. Ensimmäisenä tulee siis yleensä väri, joka lähtee tietystä tunnetilasta, sitten alkaa kehittyä muoto, joka voi herättää taas uuden värin ja antaa maalaukselle jopa täysin uuden suunnan. Kerroksellinen prosessi voi olla taiteilijallekin väliin yllättävää. Läheskään aina sitä jotain – kuin aavistettavaa figuuria – ei voi tunnistaa, mutta toisissa teoksissa erottuu horisonttiviiva, toisissa ihmisfiguuri. Ne ovat kuin yleisen tason tarttumakohtia, joiden kautta katsoja voi aloittaa oman retkensä kuvaan ja sen rakenteiden ja hahmon kautta tunnetilojen keskelle tai sisälle.
Tavastila maalaa intohimoisesti, usein ajankin unohtaen. Intuitiivinen työskentely vaatii usein sen, että teoksia on eri puolilla työhuonetta keskeneräisinä. Syntyvä idea saattaa vaatia toteutumisekseen juuri sen yhden työn, joka jäi joiltain osin vajaaksi tai kesken ja joka yhtäkkiä muistuu mieleen.
Temaattisella tasolla Tavastila on kiinnostunut vastakohdista ja eroista sekä niiden yhtäaikaisuudesta. Luokitusten ja raja-alueiden maastossa liikkuva maalari on tekemisissä ikiaikaisten kulttuuristen kysymysten kanssa, sillä ovathan rajat, siirtymät, ristiriidat ja kaikki maalarin eteen avautuvat määrittelemättömän avarat alueet juuri sitä maastoa, joka jatkuvasti tuottaa ihmiselle keskeistä symboliikkaa. Se mitä ei ihan tunneta, projisoidaan yleensä voimakkaille ja vähän pelottavillekin alueille, pyhään tai pahaan, taivaaseen tai helvettiin. Rajat ja vastakohdat herättävät aina outoja vaikeasti analysoitavia tuntemuksia, jotka ovat epäilemättä sukua uskonnolliselle kokemukselle. Taideteos ja sen synty ovat kuin ilmestys, ainakin hetkellisesti jollain selittämättömällä tavalla arkielämää tärkeämpää, latautuneempaa ja suorastaan kuin todellisempaa.
Juuri tämän takia taidemaalarissa on modernissa rationaalisessa kulttuurissakin edelleen vähän shamaania. Tällaisen shamaanin tavoin Tavastilakin tuo katsojalle tiedon- ja tunteen hippusia niiltä alueilta, joita ei oikein tunneta ja joita ei ihan osata määritellä.
”Kuvani ovat ehdotuksia”
Taidegraafikko Annu Vertanen (s. 1960) kiinnitti taannoin huomiota ottamalla aiheekseen tapetin, banaalilta tuntuvan tutun asian, jonka kautta pääsee todellisuudessa aika ovelasti moniin taidegrafiikkaan liittyvin ongelmiin käsiksi. Toisto, systeemi, ja painaminen tulevat ensimmäisinä mieleen. Näitä teemoja Vertanen on kehitellyt myös yksittäisissä puupiirroksissaan. Oleellista hänen mukaansa on ”tilallinen ajattelu – syvyys, liike ja sen kautta aika”.
Annu Vertanen (s. 1960) Ortonilla. Kuva: Sirpa Viljanen.
Vertanen tunnetaan ennen kaikkea taidegraafikkona vaikka hän aloittikin uransa maalarina. Tästä vaihdoksesta syntyy epäilemättä myös joitain – ehkäpä kerettiläisiäkin – säikeitä Vertasen taiteelliseen ajatteluun. Hän tekee lähinnä puupiirroksia mutta on samalla koko ajan koetellut välineen ja tekniikan rajoja. Teoksen ”ei tarvitse näyttää puupiirrokselta”. Vertanen antaa virheillekin mahdollisuuden. Ne saattavat johtaa uuden kuvallisen ajattelun äärelle, varsinkin jos kohteena ovat ”näkemiseen ja hahmottamiseen liittyvät asiat”, jotka Vertanen kokee itselleen keskeisiksi. Hänen kuvansa ”ovat väitelauseiden sijaan pikemminkin ehdotuksia”, ja hän saattaa itsekin toisinaan yllättyä kuvien saamasta suunnasta.
Vertasen puupiirrosten ilmiasu on häkellyttävän kuulas ja hengittävä. Osin kyse on luonnollisesti paperin laadusta, merkittävämmin kuitenkin niiden kerroksista. Yhdessä teoksessa saattaa olla kuusi kerrosta ohuen ohutta paperia, jolloin herkkä syvyysvaikutelma avaa teosta oudolla tavalla myös aivan uusiin suuntiin. Kyse ei ole normaalista tilailluusiosta tai sellaiseen pyrkimisestä, ei efektin tuottamisesta, vaan pikemminkin jostain meditatiiviseen katsomiseen viettelevästä, jota vahvistaa yksinkertaisten elementtien toisto. Toisto ei ole kuitenkaan mekaanista, vaan lähtee osin viemään prosessia sellaisiin suuntiin, josta Vertasella itselläänkään ei epäilemättä aina ole varmuutta. Mukaan astuu hyödyntämiskelpoisten virheiden lisäksi myös sattuma.
Vertasen ilmaisu on abstraktia, vaikka hänen mukaansa taustalla voi olla sekä ”henkilökohtaisia asioita” että ”voimakkaita tunnesisältöjä”. Katsojan on kuitenkin helppo löytää myös figuratiivisia tarttumakohtia – tai ainakin kuvitella sellaisia löytävänsä. Vertasen systematiikka on sen kaltaista, että siinä on helppo nähdä orgaanisia ulottuvuuksia, vaikkapa kemiallisten yhdistelmien rakenteita tai jopa muistumia DNA:n kaksoiskierteistä. Tällaisen muistuman kohdatessa on hyvä muistaa, että DNA:n rakennekin keksittiin alun perin sattumalta. Tietyssä mielessä taiteilijalle käy kuten luonnon prosesseissa: geneettinen materiaali kopioituu ja siirtyy jälkeläisille – eli siis tuleville teoksille. Toisinaan siinä saattaa tapahtua täysin ennakoimattomia muutoksia, jotka johtavat ajatusta aivan uusiin suuntiin.
Juuri näin ainakin kuvittelen Vertasen työskentelevän. Täytyy myös muistaa, että toisto käynnistyy alusta, ei lopusta. Toisto suuntautuu tulevaisuuteen, ei menneeseen. Vaikka toisto ei sinänsä tuottaisikaan mitään erityisen uuttaa, on sen tuloksena tanskalaisen ajattelija Søren Kierkegaardin mukaan ”sisäisyydelle ja mietiskelylle otollinen asenne”. Sen parempaa kohdetta ei taiteella voi olla.
