maanantai 31. toukokuuta 2010

Luettua 31: Käynti


Tero Nauha: Käynti. Dada-setä 2009.

Posti toi pari päivää sitten pienen kirjan, jonka olen tässä kaiken kiireen keskellä ehtinyt nautinnolla lukea. Kuvataiteilija Tero Nauha (s. 1970) on 2000-luvun ajan tehnyt erilaisia kävelyteoksia, joita voisi kutsua performanssiksi tai vaikkapa yhtä hyvin psykomaantieteellisiksi kokeiluiksi. 
Nauha esimerkiksi käveli elokuussa 2004 Hyvinkäältä Hämeenkoskelle laskien uloshengityksensä ja kirjaten ajatuksiaan sanelukoneelle. Uloshengitys 559:

Pelto hehkuu, pilvet rakoilevat horisontissa, minä kuljen.
En niinkään saapuakseni perille, en niinkään tähdätäkseni jonnekin.
Pellon hehku on kauneus. 

Nimitämme me Nauhan kävelyitä miten hyvänsä, nyt hän on kuitenkin koonnut kirjaksi dokumentaation kahdeksasta kävelyteoksesta, joita hän on suorittanut sekä Suomessa että maailmalla, jopa Indonesiassa asti. Jotain sukua hänen juttunsa ovet Richard Longin (s. 1945) Hamish Fultonin (s. 1946) teoksille, mutta liekö sitten suomalaisesta terveestä järjestä juontuvaa, puuuttuu Nauhan kävelystä sellainen liian hienostunut, vähän pseudofilosofinen maku, joka joskus näiden brittitähtien tekemistä vaivaa. Kun mies ostaa Hikiän K-kaupasta kaksi banaania ja silakkapihvejä, saa siinä vähän Dhammapadaakin lueskella ennen kuin valaistus seuraa. Mutta vitsit sikseen, Käynti on oikein hieno ja ajatuksia herättävä kirja, jota sympatiseeraan paljon. Väliin se muuntuu runoksi asti ja on sellaisenakin kelpo. Tunnen hengenheimolaisuutaa Nauhaa kohtaan, koska hänen kirjansa on myös tuomittu olemaan suomalaisen psykomaantieteen klassikko – sitten kun sellaisen tieteenalan historia kirjoitetaan. Minä muuten haluaisin kirjoittaa sen. Ja mikäs minua estäisi?

PS. Tästä vielä palanen Nauhan videosta Kopronomia (2004), joka liittyy myös kirjaan.

Julkista taidetta 13: Lehmiä ja vettä

Aamulla kirjoitin huomisen radiokolumnin Kultakuumetta varten ja kävin sitten Pasilassa lukemassa sen. Aloitin jostain tuntemastani epämääräisestä kulttuuriähkystä ja kulttuurisen suorittamisen tunteesta ja päädyin miettimään sitä, voisiko arjen esteettisessä kokemisessa olla samanlaista vieraannuttamista kuin Viktor Šklovskin (1893–1984) mukaan on hyvässä taiteessa. Palaan aiheeseen huomenna.
Eräässä Radiotalon taukohuoneessa huomasin hauskan taideteoksen kaltaisen esineen:


Katsoin ensin nopeasti ja ajattelin, että sinne oli hankittu Miina Äkkijyrkän (s. 1949) maalaus. Ihmettelin kuitenkin sitä, että olipa se huonosti ripustettu tai siis liian iso tilaansa. Kun menin lähemmäksi, huomasin, että sehän onkin niitä painokankaita, joita Äkkijyrkkä on suunnitellut Marimekolle. Joku oli älynnyt laittaa kankaan kehyksiin, mistä syntyi itse asiassa aika hauskan näköinen duuni.
Tästä herää myös aika hauska teoreettinen ajatusketju. Tällainen kehystetty tuote ei ole ikään kuin varsinainen taideteos. Mutta mitä se sitten on, jos se tuottaa aivan samanlaisen tuntemuksen kuin samankaltainen öljymaalaus tekisi? Molemmista ainakin välittyy Äkkijyrkän suvereeni lehmänkuvaustaito kaikessa hienoudessaan. Ja hienohan se on. Luulenpa, hitto soikoon, että kehystän itsellenikin tällaisen – ehkä pienen ja jotenkin hauskasti rajaten, ja mietin sitten tarkemmin asiaa. Voisiko tällainen esimerkiksi olla sitä poptaidetta, joka vielä 1960-luvulla ei osannut tulla samanlaiseksi suosituksi ja kansan rakastamaksi fanittamisen taidemuodoksi kuin popmusiikki? 

***

Sitten kävin päivittäisellä uintireissullani. Menin Stadikan sijaan Mäkelänrinteen uimahalliin, koska se oli Pasilaa lähellä ja halusin höyrysaunaan. Yläkerran aulassa oikein varta vasten pysähdyin ja katsoin Kari Huhtamon (s. 1943) veistosta Vedenvälke (2001). En ollut kovin innostunut Huhtamon tuoreesta näyttelystä, mutta kyllä hän tämän lajin komeasti hallitsee:

   
Sitä vähän ihmettelin, että kuuluvatko jalustan ympärillä olevat saniaiset alkuperäiseen suunnitelmaan. Huhtamon omila kotisivuilla olevassa kuvassa niitä ei nimittäin ole. En oikein ymmärrä niiiden funktiota. Mutta kaikkineen tällainen tyylipuhdas ja komeasti toteutettu kiiltävän teräksinen modernismi on aulojen juhlavaa taidetta par excellence. Tämä korostuu tietenkin vielä voimakkaammin silloin, kun joutuu suorittamaan vertailuja – tässä tapauksessa ikävä kyllä. Samassa aulassa on nimittäin tarjolla myös oikein huonoa taidetta:


Jalustassa lukee: "Mäkelänrinteen Urheilun Tukisäätiö on lahjoittanut tämän patsaan Helsingin kaupungille Mäkelänrinteen lukion urheilijoiden kiitoksena uintikeskuksesta, jonka suunnittelu käynnistyi koulun Kannatusyhdistyksen aloitteesta jo 1967 ja jatkui sitä varten perustetun Urheilun Tukisäätiön toimesta." Kyseessä on prinssi Monyo Mihailescu-Nasturelin (s. 1926) Uimari-niminen veistos. Nykyään floridalainen prinssi on Romanian vanhan kuningashuoneen jäsen ja ammatiltaan taiteilija – joskin selvästikin aika huono sellainen. Silkkaa kitschiähän tämä on.
Tämän hankintaan johtanut tarina olisi hauska kuulla.

*** 

Ja sitten takaisin kotiin jatkamaan Kritiikin Uutisten toimittamista ja ARS 74 -aiheisen artikkelin kirjoittamista. Näyttelyissähän kriitikoiden ei maanantaisin tarvitse käydä. Galleriat ja museot eivät siis ole auki.

sunnuntai 30. toukokuuta 2010

Lisää aikaa!!!

Tämä Solomon Volkovin 600-sivuinen kultuurihistoria Pietari (Otava 1996), jota luen niin paljon kuin esimerkiksi bussi- ja ratikkamatkoillani ehdin, on tehdä minut totaalisen hulluksi. Vähän joka sivulta aukeaa uusia maailmoja, joihin pitäisi hetsiltään päästä tutustumaan – uusia kirjoja, uutta kuunneltavaa, uusia maalauksia... Nytkin luin Boris Kustodijevista (1878–1927), joka teki kuuluisan bassolaulaja Fjodor Šaljapinin (1873–1938) muotokuvan:


Nyt pitäisi saada kuunnella Šaljapinia, muun muassa Modest Musorgskin (1839–1881) Boris Godunovissa, tästä vaikka pieni näyte. Ja pitäisi saada lukea Maksim Gorkin (1868–1936) Šaljapin (WSOY 1987).
Tai sitten pitäisi kunnolla saada aikaa tutustua Dmitri Šostakovitšin (1906–1975) tuotantoon. Hänestäkin Kustodijev teki muotokuvan. Tuolloin Šostakovitš oli vielä aika nuori ja vailla otsakiehkuraansa:

 

Ja tietenkin pitäisi jo uudestaan lukea Dmitri Šostakovitšin muistelmat (Otava 1980), jonka olen alkuvuodesta jo kertaalleen lukenut. Nyt tulisi jo taas uutta näkökulmaa.

***

Vapaa-aikakin on siis joskus aika stressaavaa, kun tulee tunne, että mitään ei koskaan kunnolla ehdi. Onneksi käyn uimassa ja saunassa miltei päivittäuin, koska silloin voi edes hetkeksi täydellisesti rentoutua. Tosin huomenna saattaa mielikuvituksessani vielä kummitella Kustodijevin Venäläinen Venus (1925–26):


Nyt sulkeudun suosioonne ja menen taas lukemaan Volkovia ennen nukahtamista.

Katutaidetta 20: Viikko 21


Tämän statuksesta katutaiteena en ole aivan varma, koska vieressä on galleriatilakin, mutta tarraduuni se joka tapauksessa on.


Tämä on puolestaan puolikaupallinen Untho.


Rasisteillakin on oma vastarintaliikkeensä.




Aika laihaksi jäi siis viikon saalis. Töitä on piisannut, enkä ole paljoa joutilaana kuljeskellut.

Julkista taidetta 12: Matka itäiseen Helsinkiin

Tänään keskityin kirjoittamiseen. Tein kuitenkin pienen haastattelumatkan Myllypuron taiteilijakylään ja kävin samalla Itäkeskuksen uimahallissa, jossa on hyvä höyrysauna. Matkustelin metrolla. 
Matka alkoi Ruoholahdesta, jossa on Juhana Blomstedtin (s. 1937) kolmiosainen tilateos vuodelta 1993: sinivalkoinen mosaiikkiseinä rullaportaiden ylä- ja alapäässä sekä laituritasolla suihkukaivoa muistuttava osa, jolla voi vaikka istua kuin piazzalla – siis niin kuin tavallaan, sillä eihän kukaan nyt oikeasti metron laituritasolla varsinaisesti aikaansa vieltä. Kuitenkin sympaattinen teos, jonka avulla voi myös ymmärtää sitä, miksi C-J. af Forselles – vaatimaton ihminen ja todella hieno kirjoittaja – kirjoitti jo 1970-luvulla siitä, kuinka demokraattista konstruktivistinen ilmaisu todellisuudessa on. Taide siis kuuluu kansalle. Blomstedtinkin teoksen päällä voi istuskella, minkä tänään testasin, kun lueskelin siinä metroa odotellen Solomon Volkovin Pietaria – meinasin kirjan uponneena jopa myöhästyä junasta:



Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla minua odotti Kimmo Schroderuksen (s. 1970) Kuru (2006):


Veistoksessa on ollut mukana vesielementti, mutta ainakin nyt allas oli peitetty aika pysyvän tuntuisesti. Pitänee ottaa asiasta selkoa. Tuntuu siltä, ettei tämän kaupungin vesielementin sisältävistä veistoksista enää mikään toimi – lukuunottamatta Ville Vallgrenin (1855–1940) Havis Amandaa (s. 1908). Vaikka olenkin aina pitänyt Schroderuksen tuotannosta, en ole ollut Kurusta oikein hirvittävän innoissani, koska en ymmärrä hänen ratkaisuaan tehdä siitä reliefimäistä. Nyt sille jää taakse näkyviin jotenkin epäveistosmainen "takapuoli":


Mutta komea veistoshan se kuitenkin on.

***

Koska minulla oli vähän ylimääräistä aikaa, päätin myös käydä kirkossa – niin ateisti kuin olenkin. Menot olivat juuri alkamassa, mutta ehdin tsekata Vartiokylän seurakunnalle kuuluvan Matteuksenkirkon sisällön – ensimmäistä kertaa elämässäni. Vuonna 1985 vihityssä kirkossa onkin aika veikeä taidemaailma. Anna-Maria Osipowin (s. 1935) kastesyvennys on aika vaikuttava:


Mutta kenen on alla oleva seinällä istuva keraaminen enkeli? Sitä ei kerrota ainakaan seurakunnan kotisivuilla.


Moderni ja ihan kelpo krusifiksi (1990) on puolestaan Arvo Siikamäen (s. 1943) käsialaa: 


Aulassa olleen naivistisen vaivaisukon tekijä ei myöskään selvinnyt mistään. Hirveästi en siitä nyt kuitenkaan jaksa harmistua, sillä kyllä äijä muistuttaa enemmän Lego-hahmoa kuin kuvanveistoa:


Uinnin jälkeen matkasin Myllypuroon, jonka metroaseman edessä matkailijaa odottaa Riikka Purosen (s. 1968) Sirenan kielet (2004), hauska ja vähän arvoituksellinen metallia ja kiveä yhdistävä veistos, jonka osia voi myös pyöritellä ja saada aikaan ääniä. Vähän sellainen rukousmylly, vaikka tänään metroasemala notkuneella porukalla ei ihan rukoukset tainneetkaan olla mielessään:


Olen aina pitänyt Jan Söderlundin (s. 1937) ja Erkki Valovirran (s. ?) suunnitteleman Myllypuron taiteilijakylän (1974) rehevästä ja luonnonläheisestä tunnelmasta:


Olen käynyt siellä useita kertoja aiemminkin, sekä huvikseni kavereita katsomassa että työmatkoilla tekemässä haastatteluja. Yksi uusimmista asukkaista on kuvanveistäjä Pasi Karjula (s. 1964), joka näytti asettuneen jo hyvin taloksi:


Mutta en voinut koputtaa ovelle, koska olin matkalla Olavi Pajulahden (s. 1944, oikealla) terassille, jossa minua ja Kari Jylhää (s. 1939) odotti hyvä latte, jota nautimme kun haastattelin heitä ARS 74:stä ja muutenkin 1970-luvun taide-elämästä ja realismin asemasta suomalaisessa taiteessa:


Ja sitten takaisin kotiin kirjoittamaan. Toisinaan muuten nautin työstäni. Tai oikeastaan aika usein.

lauantai 29. toukokuuta 2010

Näyttelykuvia 101 & 102 & Julkista taidetta 11: Muissa museoissa

En edes kunnolla muista sitä, milloin olen viimeksi käynyt Suomen kansallismuseossa. Pitäisihän siellä käydä itse asiassa säännölllisesti, mutta jotenkin tällaiset peruspaikat tulee otettua liian annettuina, jolloin ne on liian helppo unohtaakin. Tänään menin kuitenkin uintireissullani – muuten olenkin keskittynyt kirjoitus- ja toimitushommiin – käymään siellä, koska museossa on esillä Kuutti Lavosen (s. 1960) ja Osmo Rauhalan (s. 1957) Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon tekemien maalausten luonnosten näyttely (26.3.–12.9.). Tämä myöhäiskeskiaikainen harmaakivikirkkohan tuhopoltettiin vuonna 1997, ja sitten se urhoollisen kansalaistoiminnan ansiosta vihittiin entistä ehompana uudelleen käyttöön elokuussa 2009.
Kansallismuseon näyttely oli oikein hienosti rakennettu, ja sitä säesti myös valokuvaajana tunnetun Mikko Joonan (s. ?) 9-minuuttinen video, jossa molemmat taiteilijat puhuivat viisaita siitä, miten he hankkeen toteuttivat:

 Kuutti Lavonen

Osmo Rauhala

Oli kiinnostava kuunnella taiteilijoiden kertovan ratkaisujensa taustoista. Kerrankin olisi filmiltä kaivannut jopa lisää pituutta.
Kiinnostava oli näyttelykin. Rauhala on valinnut omaan työhönsä keskiaikaisen kirkkomaalauksen yksinkertaisen ääriviivatyylin, mikä on ihan ymmärrettävä ratkaisu, mutta vähän sapluunamaisiksi hänen työnsä kuitenkin mielestäni jäävät:


Odotin todellisuudessa Lavoselta enemmän maneerista jälkeä, koska hän ollut enkeleissään ja pyhimyksissään sekä taitava että äärimmäisen suosittu, mutta hän olikin tehnyt jotenkin vähemmän kuulasta ja pannut mukaan ripauksen ekspressiivistä sydänverta. Aika hienoja duuneja:


Mutta itse kirkon maalauksiin uskallan ottaa varsinaisesti kantaa vasta sitten, kun olen ne paikan päällä kokenut. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Vaikea kuitenkaan on uskoa, että ihan samanlaista 2000-luvun perusjuttua tästä tulee kuin tuli sata vuotta sitten Tampereen tuomiokirkosta, jonka maalaukset tekivät Magnus Enckell (1870–1925) ja Hugo Simberg (1873–1917). Näihinhän vertailua on nyt koko ajan suoritettu. Mutta eivät nämä myöhemmät mestarit tunnu olevan lainkaan niin uskaliaita kuin vanhemmat olivat aikoinaan. Mutta pitäisikö? Pitäisikö kirkossa olla vaikka Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) videoscreenit ja Markus Copperin (s. 1968) liikkuvat reliefit? No, tämä nyt oli vain tällainen hassu ajatusleikki. Palaan asiaan, kun joskus olen matkustellut. 

***

Vastapäätä Helsingin kaupunginmuseossa oli sielläkin kiinnostava näyttely: Hakasalmen huvilassa on vielä kesän loppuun valokuvanäyttely Foto Signe Brander (14.10.2009 – 29.8.2010). Tosi hieno näyttely ja tiedoksi kaikille: VAPAA PÄÄSY, mikä ei nykymuseoissa ole kovin yleistä. Tämä mahdollistaa myös useamman käynnin, minkä näyttely kyllä kestää, varsinkin kun siellä on tarjolla myös kaksi 15-minuuttista filmiä: Douglas Sivénin ohjaama Signen Helsinki (2005), jonka voi myös halutessaan lainata DVD:nä kirjastosta, sekä multivisioesitys, jossa vanhat kuvat rinnastetaan nykynäkymien kanssa – tästä linkistä voi katsella näitä rinnastuksia. Kaikkineen kannattaa siis varata tunti aikaa. 
Signe Branderin (1869–1942) Helsinki-kuvat ovat aivan tajuttoman hienoja, ja niissä osansa ovat saaneet myös ihmiset arkisissa puuhissaan. Tässä pojat 5. linjan kaivolla vuonna 1911:


Brander kuvasi Helsingin muinaismuistolautakunnan toimeksiannosta muuttuvaa Helsinkiä vuosina 1907–13, kaikkineen 907 valokuvaa, joista moni on nyt isoon kokoon vedostettuna nähtävillä näyttelyssä. Uusi kirjakin Branderin aiemmin julkaisemattomista kuvista julkaistiin näyttelyn yhteydessä. 
Tässä muuten Signe Branderin panoraamat.

***

Tuli sitten katsottua vähän julkista taidettakin. Kansallismuseon rappusilla on karhu, jota kannattaa katsoa ihan erikseenkin: 


Kyseessä ei ole Jussi Mäntynen (1886–1978) vaan Emil Wikström (1864–1942), jonka graniittinen Karhu (1910) paljastettiin vuonna 1918. Oikeastaan aika hieno veistos.
Miltei nurkan takana on myös Alpo Sailon (1877–1955) M.A. Castrén (1921) – sekin ihan kelpo pysti:

 
Ja näinhän minä tässä pari päivää sitten uintireissullani Mannerheimintien ja Sibeliuksenkadun nurkalla Essi Renvallin (1911–1979) Kalan ja pojan (1936), joka oli pitkään varastossa mutta jonka taloyhtiö varusti suihkulähdeveistokseksi uudestaan vuonna 2004. Se onkin kaikessa vanhahtavuudessaan varsin sympaattinen:


Kyllä oikeassa kaupungissa pitää olla juuri tällaisia julkisia veistoksia.

Julkaistua 33: Toikalta iso juhlanäyttely

Eilen ilmestyi Kauppalehdessä ennakkojuttuni Oiva Toikan (s. 1931) isosta näyttelystä (30.5.–19.9.) Designmuseossa. Tällaiset ennakkojutut eivät ole henkiseti kovin haastavia. Ne eivät ole sen paremmin artikkeleita kuin kritiikkejäkään. Mutta kai näitäkin sitten pitää kirjoittaa. Itse olin otsikoinut jutun alun perin 'Lintuja ja kuutioita'.


Toikalta iso juhlanäyttely

Huoneellinen lasilintuja murtaa pahimmankin vastarinnan.

Suomalaisen muotoilun ihmeeseen ei yleensä sisällytetä lähinnä lasitaiteilijana tunnettua Oiva Toikkaa (s. 1931), jonka 50-vuotista uraa juhlistetaan Designmuseossa laajalla näyttelyllä. Toikka kun ei oikein vastaa käsitystä suomalaisesta vähäeleisestä ja hillitystä modernismista – sellaisesta josta tunnetaan muun muassa vanhemmat mestarit Kaj Franck (1911–1989) ja Tapio Wirkkala (1915–1985). Toikka on aina ollut viehtynyt väristä, värien yllättävästäkin yhdistelemisestä, ja hänen sekä orgaanista että rakenteellista väliin villistikin sekoittava muotokielensä on aina ollut varsin kokeilevaa. Joidenkin mielestä varmaan ärsyttävääkin. 
Toikka on olut myös varsin monipuolinen – joidenkin mielestä sitäkin  ehkä liikaa. Hän aloitti keraamikkona, ja keramiikkaa hän on kuljettanut mukanaan myöhemmälläkin urallaan, mutta maineensa hän on varsinaisesti luonut lasitaiteilijana. Mutta myöskään kankaat ja puvustus eivät ole hänelle vieraita. Hän on suunnitellut muun muassa painokankaita Marimekolle ja tehnyt lukuisia lavastuksia oopperaan.
Lasitaiteilijana Toikka on monelle tuttu lintuhahmoistaan, joilla on myös uskollinen keräilijäkunta. Olen aina pitänyt näiden lasihahmojen keräilyä ehkä yhtenä pikkuporvarillisimmista tavoista harrastaa muotoilua – Aalto-maljakoiden lisäksi. Kun niitä näkee nyt ison huoneellisen kaikessa muotojen ja värien kirjossaan, on melkein pakko antautua. Kyllä niissä on jotain kiehtovaa. Sama koskee myös aivan toisenlaista muotoa, Toikan kuutioita, joiden sisään hän on mahduttanut fantastisia maailmojaan. Toisinaan hänen muotonsa kasvavat isoiksi veistoksiksi, joissa voi olla jopa poliittisia ulottuvuuksia, kuten Neuvostoliiton muistoksi tehty ironinen Tähden lento (s. 1992).  
Sitten on tietysti se nostalgian ryöppy, jota mestarimuotoilijoittemme kanssa ei pääse pakoon. Toikan sarjatuotannosta moni tunnistaa heti ainakin Kastehelmen, Floran ja Faunan lukuisine assosiaatioineen. Kyllä sekin tunne kannattaa silloin tällöin kokea.

Arkkitehtuuria 8: Funkista parhaimmillaan

Arkkitehtuuri jää useimmiten tyylisuuntien tunnistamiseksi ja sellaisena arvioimiseksi, ja silloin kyse on useimmiten vain fasadeista. Arkkitehtuuri on kuitenkin paljon muutakin kuin silmälle tehtyä taidetta. Se on jotain, jota voi ja kannattaa lähestyä moniaistisen kokemuksen kautta, ikään kuin fenomenologisesti. Hyvää apua tähän tarjoaa vaikkapa arkkitehti Juhani Pallasmaa, jonka kirja Maailmassaolon taide (Kuvataideakatemia 1993) on tässä suhteessa lyömätön opas. Tästä linkistä voi myös lukea hänen fenomenologista tulkintaansa kodista.  
Yksi tapa kokea funktionalistista arkkitehtuuria eli ns. funkista on siis luonnollisesti tehdä kokemuksellisesti kunniaa rakennuksen funktiolle. Esimerkiksi maauimalan arkkitehtuurin laatu paljastuu parhaiten menemällä uimaan. Siispä Helsingin uimastadionille, jossa käyn melkein joka päivä:


Arkkitehti Jorman Järven (1908–1962) vuonna 1938 suunnittelema uimala rakennettiin vuoden 1940 olympialaisia varten, mutta lopullisesti se valmistui sodan viivyttämänä vasta vuonna 1947. Vuoden 1952 olympialaisissa se sitten olikin jo aiotussa käytössään. 
Uimalan sisääntulo on sympaattinen joskin vaatimaton, mutta sisällä aukeaakin sitten metsäisen kukkulan keskellä oleva avara ja ilmava maauimala:  

                            Kuva: J-P. Kärnä.

Rakennuksen mahdollisesta teknisestä vanhentumisesta en tiedä toki mitään, mutta ainakin tavalliselle arkiuimarille paikka tuntuu edelleenkin ihan passelilta. Tämä koskee myös raikkaan ilmavia ja valoisia peseytymis- ja saunatiloja, joissa on hieno luonnonvalo – myös lasiovisissa saunoissa – keinovalon lisäksi:


Uskallan siis maallikkkona mutta aitoon kokemukseen nojaten väittää, että Helsingin uimastadion on erittäin hyvää funktionalistista arkkitehtuuria.

perjantai 28. toukokuuta 2010

Näyttelykuvia 94 & 95 & 96 & 97 & 98 & 99 & 100: Seitsemän päivässä on kai jo liikaa

Lähdin aamulla taas näyttelykierrokselle ja uimaan. Iltapäivän olin varannut kirjoitushommille ja Kritiikin Uutisten toimittamiselle. Kierros alkoi Helsingin Taidehallista, jonne kuvanveistäjä Kari Huhtamo (s. 1943) oli rakentanut peruutusajalle pikaisen näyttelyn (18.5.–13.6.). Huhtamon geometriaa ja luontoa yhdistävä veistotaide on mielestäni mennyt teollisuusmaisuudessaan jotenkin liian viileäksi ja muotoilulliseksi, jotta jaksaisin taiteena siitä olla kovinkaan kiinnostunut. Ymmärrän kuitenkin, että juuri tällaista taidetta voisi olla esillä jossain suomalaisen lähetystön tai vientifirman aulassa. Sen verran viileää ja samalla kliseistä mutta toki myös komeasti toteutettua se tuppaa olemaan:


Yhtä kliseisiä olivat myös tarjolla olevat filminpätkät Huhtamon teollisesta metodista ja tuoreesta Tretjakovin uuden gallerian näyttelystä – jossa ei muuten sinänsä mitään sellaista ihmeellistä ole, että erityistä Tretjakov-korttia kannattaisi menestyksensä manifestoimisessa käyttää. Rahalla saa ja hevosella pääsee.
Aikamoinen déjà vu syntyi myös siitä, että näyttelyn taustalla soi Erik Satien (1866–1925) musiikki. Näin nimittäin oli asianlaita myös silloin, kun Huhtamo viimeksi esiintyi Taidehallissa yksityisnäyttelyllään vuonna 1999. Liki kymmenen vuotta eikä muutosta mihinkään suuntaan! Eikä Satien Gymnopédioilla ja Huhtamon kuvamaailmalla sitä paitsi mielestäni ole minkäänlaista suhdetta toisiinsa. Paitsi tietenkin se, että vuonna 1917 Satie sävelsi kokeellista huonekalumusiikkia (musique d'ameublement), eräänlaista hissimusiikin esimuotoa. Tällaista itseironiaa Huhtamolla tuskin kuitenkaan on. Ajatus loungeveiston trendikkyydestä on silti ehkä vähän hauska. 

PS. 29.5. Jaa, voisinhan minä tietysti senkin vielä mainita, että Satie on ollut minulle aina aika merkittävä säveltäjä. Hänen suomeksi ilmestynyt kirjoitusvalikoimansa Muistinsa menettäneen muistelmat (jack-in-the-box 1996) on sekä toimittamani että kustantamani. Itse asiassa koko kustantamo sai nimensä Satien samannimisestä pantomiimistä vuodelta 1899.

Erik Satien omakuva.

***

Mutta Taidehallin studiossa olikin sitten jotain uutta ja kiinnostavaa. Jenni Hiltusen (s. 1981) uusi mustavalkoinen ja todella hienosti kuvattu videoteos Blink (2010; 18.5.–13.6.) oli kummallinen mutta kaunis surrealistinen kuvakertomus, jossa oli myös ehkä vähän kiehtovakin SM-ulottuvuus. Vähän sellainen epämiellyttävä ja outo pedofiilinen olo sitä katsellessa kuitenkin tuli:


Oli myös kiinnostavaa sattua paikalle juuri sopivasti. Brittitähti Isaac Julien (s. 1960), jonka näyttely peruttiin Kiasmassa rahojen loputtua, oli juuri mittailemassa hallin tiloja tulevaa Helsingin juhlaviikkojen näyttelyään varten:


Ettei vain olisi niin, että Taidehallin pitää vähän saada nokitella Kiasmalle, kun se puolestaan viime vuoden juhlaviikoilla sai Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) jo sovitun näyttelyn Taidehallissa peruuntumaan?

***

Sitten menin Korjaamolle, jossa en ole pitkään aikaan käynytkään. Vaunuhallin pikkuruisessa studiossa esiintyi Vapaasta Taidekoulusta vuonna 2004 valmistunut Siiri Pohjolainen (s. 1979). Hänen kukkakollaasinsa (30.4.–6.6.) ovat iloisia, täynnä pusuja ja halauksia. Peace and love! Ihan sympaatista vaikka ehkä silti vähän tavanomaista:


Vaunusalissa – siis ravintolan seinillä – oli Barcelonassa ja Helsingissä työskentelevän Päivi Koskisen (s. 1977) Monday (26.3.–6.6.), valokuvia ihmisistä vaatteet päällä erilaisissa suihkuissa. Tiedotteen mukaan teos "käsittelee ihmisten rutiininomaista käyttäytymistä ja ahdistusta yhteiskunnan ja median määrittelemien toimintamallien puristuksessa. Olemmeko valinneet oikean työn ja parhaan kumppanin? Onko perheen haluaminen henkilökohtaisen ja ammatillisen kasvun tiellä?" On minun kyllä pakko todeta, että en ymmärrä tällaista polopoloa lainkaan näiden kuvien yhteydessä:

  
Jotain hauskaa – tai siis ehkä siis pikemminkin tragikoomista – kuvissa silti oli. Mutta turha niitä mielestäni on dokumentaarisiksi sanoa, niin kuin Koskinen itse tekee.

***

Varsinaisessa Korjaamo Galleriassa oli sitten sarja Denise Grünsteinin (s. 1950) Skagen-kuvia (30.4.–6.6.). Grünsteinhan esiintyy samaan aikaan myös Nykytaiteen museo Kiasmassa. Jotain kiehtovaa näissä kuvissa on, vaikka en ihan ymmärräkään sitä, miksi muutenkin arvoituksellisen kauniista kuvista pitää ottaa rakeisia osasuurennoksia. Tai ymmärrähän minä tavallaan, koska niistä tulee vähän sellaisia modernin metafyysisen maalauksen kaltaisia ihmemaailmoja:


***

Uinnin jälkeen jatkoin matkaa Kalevankadulle. Galleria Katariinassa oli nuoren, Taidekoulu Maasta pari vuotta sitten valmistuneen Inka-Maaria Jurvasen (s. 1980) taidokkaita vanerille toteutettuja lyijykynäpiirustuksia:


Vähän absurdia, vähän surreaalista ja jotain vähän pervoakin. Pankaa nimi muistiin. Soitin jopa eräälle kaverilleni, joka vähän harrastaa taiteen ostamistakin, että menisi nyt ihmeessä heti ostoksille.

***

Naapurissa Valokuvagalleria Hippolytessä oli kaksi näyttelyä. Isompi näyttely oli tosi hauska, vapautunut ja itse asiassa myös aika rajun poliittinen. Sari Vennolan (s. 1965) Paperinuket (7.–30.5.) kuvaa vanhenevia ja rypistyviä naisia ylväissä alusasuleikeissä. Hauskuudessaan myös hieno näyttely, jossa hersyvän huumorin lisäksi oli mukana arvokkuutta ja kauneuttakin (joskaan ei ehkä juuri nyt alla näkyvissä kuvissa):


Studiossa oli esillä Pietarissa syntyneen Nelli Lindholmin (s. 1967) Pietari-aiheisia kuvia, jotka jäivät kyllä minulle – juuri Pietarissa käyneellekin – täysin vieraiksi:


Mukana oli myös äänimaisemaa Pietarista. Kummallista ja tyhjänpäiväistä. Tai sitten päivän seitsemäs näyttely oli vain jo vähän liikaa. Olen pahoillani.

Julkista taidetta 10: Keisari ja työhevonen

Solomon Volkovin Pietari (1996) tuottaa minulle koko ajan syrjähyppyjä. Päätin jo olla laittamatta Pietarissa kuvaamaani julkista taidetta blogiini,  koska se oli vähän tylsääkin, mutta nyt törmään tuoreisiin ihmetyksen aiheisiini jo Volkovin sivuillakin. Kun äskettäin kävin Venäläisessä museossa, kiinnitin huomioni erääseen ratsastajapatsaaseen, joka oli käsittämättömän ruma ja kömpelö. Siitä oli iso pultattu kyltti kuitenkin nyysitty (varmaankin romumetalliksi), enkä tunnistanut sitä:


Nyt kuitenkin tunnistin sen heti Volkovin kuvauksesta. Kyseessä on Paolo Trubetskoin (1866–1938) Aleksanteri III:n ratsastajapatsas (1909), joka on vuonna 1937 siirretty eräältä aukiolta tähän piiloisempaan paikkaan. Sitä pidettiin jo aikanaankin kummallisena poliittisena karikatyyrinä. Trubetskoi kuuluu itse sanoneen: "Minä en piittaa politiikasta. Minä vain kuvasin eläintä toisen selässä." Patsaasta vitsailtiin Pietarissa jo tuoreeltaan. Tällaista runoakin kuulemma lausuttiin (mukana myös kääntymätöntä sanaleikkiä):

Aukiolla ompi pesupöytä,
pesupöydällä virtahepo,
virtahevon selässä idiootti. 

Kaiken tämän lukeminen ilahdutti minua, koska olin ajatellut, että keisarin kuvaamisessa jäyhän työhevosen selässä on nyt joku kulttuurihistoriallinen juju, jota minä en vain ymmärrä. Olin siis syystäkin ihmetellyt veistoksen rumuutta.
Veistos joutui myös Fabergén pääsiäismunaan. Kummallinen kaupunki tämä Pietari.

Kaipaan jo Pietariin

Lueskelin vielä yötä vasten Solomon Volkovin kirjaa Pietari (Otava 1996). Se on osoittautunut kirjaksi, joka tuottaa minulle suuren mielihyvän lisäksi aivan liian suurta ahdistusta – ajan riittämättömyydestä. Nyt luin hänen kertomustaan Natan Altmanin (1889–1970) kuuluisasta rakastetun runoilija Anna Ahmatovan (1889–1966) muotokuvasta (1914):


Taidehistorioitsija ja kriitikko Nikolai Punin (1888–1953) – Ahmatovan kolmas mies – piti maalausta kuulemma Altmanin parhaana työnä. 
Ilman Volkovia en olisi ymmärtänyt sitä, kuinka merkittävä muotokuva oli jo syntyaikanaan. Volkovin mukaan siitä "tuli heti eräänlainen symboli". Ahmatovan lisäksi muotokuva oli "yleispätevä kuva modernista naisrunoilijasta". Se oli myös aikakauden symboli; Roman Timenchikin mukaan teos oli "yleisen henkisen levottomuuden ruumillistuma".
Mieleni on jo pitkään tehnyt lukea Puninin päiväkirjoja, jotka julkaistiin taannoin englanniksi, samoin haluaisin jo lukea Ahmatovan laajennetun suomennosvalikoiman, jonka Marja-Leena Mikkola teki Tammelle 2008. Mistä ihmeestä saisin aikaa kaikelle tälle?
Sitä paitsi kaipaan jo takaisin Pietariin, jossa juuri kävin. Nytkin jäin Ahmatova-museo käymättä, koska olin siellä jo aiemmin käynyt. Näkemättä jäi siis takki, joka Puninilta jäi naulaan roikkumaan, kun hänet yöllä vuonna 1949 vietiin, ja joka siellä vieläkin samassa paikassa roikkuu: