Lauantain 15.5. näyttelykierros jatkui iltapäivällä elitistisissä merkeissä. Pietarin trendikkäintä menoa nykytaiteen saralla edustaa Etaži Loftprojekt (Ligovski prospekt 74), joka on vanhan leipätehtaan viiteen kerrokseen linnoittautunut muodikas keskus – kauppoja, näyttelytiloja, ravintoloita ja jopa hostelli:
Nyt siellä oli yhdessä näyttelytilassa – gallerioita on neljä, joista kaksi on maksullisia – itse asiassa aika hieno postsovjeettinen traumanäyttely 1989-2009: The Changing World – Imprinted Time (23.4.–30.5.), vaikka niitähän on kyllä piisannut. Mutta kyllä se aika iso trauma taitaa olla. Vaikea sitä on meikäläisen edes ymmärtää.
Tässä esimerkiksi yksi itäsaksalaisperhe ennen ja nyt (Christian Borchert (1942–2000), Family Portraits, 1983–1993):
Jotenkin näyttelyn kuvaama raadollinen ja oikean tuntuinen arki yhdessä näyttelypaikan elitismin kanssa sai minut kuitenkin voimaan suorastaan pahoin. Alakerrassa näytettin miten maa makaa, ja ylemmissä kerroksissa ravintolassa myytiin hattaroita vähäpukeisille ja sampanjaa juoville rikkaille pennuille, jotka saivat minut tuntemaan keski-ikäisen itseni lähinnä pedofiiliksi. En kehdannut kuvaakaan ottaa kuin hattaranmyyjistä:
Ja eiköhän yhteen lasikaappiin ollut tiensä löytänyt Helmut Newtonin (1920–2004) sikakallis (nykyään jo loppuunmyyty, aikoinaan ovh. 15 000 dollaria) kirja Sumo (2000):
Että sellaista brassailua. Rahaa oli palanut.
Ehkä minusta on jo aika vähän jättänyt.
No, hienot oli kumminkin tilat ja näyttelypolitiikka oli sekin ilmeisen laadukasta. Kyllä Pietarissa käyvän taideihmisen on syytä niellä mahdolliset kielteiset tunteensa ja leipätehtaalla nöyrästi vierailla.
Ehkä minusta on jo aika vähän jättänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti