Julkaistua 539 & 540 & Virossa 118 & Luettua 128: Kohti valon ydintä & Varkain voittoon

Eilen tuli postista tuorein Taide (3/14). Minulta oli lehdessä sekä yksi kirja-arvostelu että yksi näyttelyarvostelu. Kirjajuttu vaivaa minua vieläkin vähän, koska ärsyynnyin joistain asioista, ja kun olisin vihdoin päässyt kehumaankin kirjaa (mihin olisi kyllä löytynyt perusteita), oli koko merkkimäärä jo aikoja sitten käytetty ja jouduin jopa lyhentämään juttua. Joskus vain käy näin. 

Kohti valon ydintä

Kati Lintonen, Anna-Kaisa Rastenberger ja Elina Heikka: Valokuvataiteen ydin. 1900-luvun suomalaiset valokuvat ja taidepuhe. Suomen valokuvataiteen museo / Maahenki 2014.

 

Suomalaisen valokuvataiteen – ja lisäksi muun valokuvaa käyttävän nykytaiteen – tie suomalaisen taiteen keskiöön alkaa olla kartoitettu. Perusteoksia on ilmestynyt jo 1990-luvulla: Valokuvan taide (1992), Valoa 1839–1999 (1999) ja Varjosta (1999) saa nyt seurakseen etabloidun taidemaailman keskiöön kohdistuvan peruskirjan, joka suhtautuu kaanoniin kriittisesti mutta joka tulee olemaan keskeinen tekijä uudelleen määrittyvän kaanonin synnyssä.

 Tekijöillä riittää yhteisiä nimittäjiä, etenkin määrittelyvallan käytössä, joten ongelmatonta tällaisen kirjan vastaanotto ei saa olla. Kaikki ovat toimineet Valokuvassa ja sen seuraajassa Kuvassa. Kaikki ovat työskennelleet Suomen valokuvataiteen museossa. Kaikki ovat siis olleet auktoriteetteja valokuvaan liittyvän institutionaalisen vallan, kielenkäytön ja määrittelyn prosessissa. 

Lähihistorian kirjoittaminen on vaikeaa, mutta se on vielä vaikeampaa, kun kirjoittaja itse on ollut sitä rajaamassa. Tämä näkyy varsinkin Anna-Kaisa Rastenbergerin tekstien niissä osuuksissa, joissa hän käsittelee Kuva-lehden roolia. Sävy on toki itsekriittinen, mutta en malta olla toteamatta sitä, että jos kyseessä olisi mieskirjoittaja, teksti herättäisi taatusti ajatuksen ”setämäisestä muistelusta”. 

Ajauduin tällaiseen vastakkainasetteluun jotenkin väistämättömästi, tahtomattani. Tätä pohtiessani kuitenkin tajusin, että sukupuolittavat kysymykset taitavat olla suomalaisen taiteen lähihistorian kentässä nimenomaan valokuvataiteelle ominainen ja ehkä vähän traumaattinenkin  erityisongelma. Muun kuvataiteen alueella ei 1980-luvun jälkeen tällaisia keskusteluita ole juurikaan tarvinnut käydä – ainakaan kovin akuutisti. Kirjoittajat tuovat valokuvan historiaa jännittäneen amatöörien ja ammattilaisten välisen rajapinnan hyvin esiin, mutta eivät lähesty kovinkaan analyyttisesti sukupuolikysymyksiä. 

Kirjan alkuosaan jäsennelty ”paalupaikkojen” ketju – piktorialismi, modernismi, naisten siivittämä nousukausi (alkaen Hippolyten 27 naisvalokuvaajan näyttelystä vuonna 1984) ja Esko Männikkö – tuo mieleeni jopa Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historian huipulta huipulle (1985): juonteet, nivelkohdat, aluskasvillisuus, harmaat alueet ja katvealueet siivotaan liian tehokkaasti pois. Toisaalta, ytimeenhän – myös taidepuheen ytimeen – kirjoittajat sanovat pyrkivänsäkin. Tästä kertoo sekin, että valokuvan taidepyrkimyksissä he ottavat analyyttisesti esiin piktorialismin, jota ei Suomessa ole juurikaan ennen käsitelty. 

Kirjan rakenne on hieman outo. Jälkimmäinen osa (’Valokuvataiteen ydinkysymykset’) palaa niihin asioihin, jotka ensimmäisessä tuntuivat häviävän, muun muassa valokuvan dokumentaarisuuteen. Tekstiä tukevan kuvituksen rooli korostuu kuitenkin edeltäjiin verrattuna hyvin: siinä missä Valokuvan taide esitti kontekstittomia yksittäisiä kuvia, Valokuvataiteen ydin näyttää myös kuvia kuvista alkuperäiskäytössään, lehtien ja kirjojen sivuilla. 

Jäin kuitenkin kaipaamaan parempaa koordinaatiota ja jäsentelyä. Tämä koskee myös juttujen tasapainoa: jotkut asiat sivutaan vain tiiviillä kommentilla, joihinkin käytetään selvästikin liian yksityiskohtaisesti tilaa pitkiä sitaatteja lainaten. Omat mieltymyksetkin tuleva hassusti esiin: tutkijoiden ote esimerkiksi taiteilijoiden ja teosten arvottamiseen on kautta linjan melko hillitty, mutta purskahtelee väliin: Ulla Jokisalon samassa kuvatekstissä esiintyy peräti kahteen kertaan sana ainutlaatuinen. 

Ehkä tämä on nyt se antiteesi. Kolmessa edellä mainitussa kirjassa toimittajat olivat valokuvan perusäijiä: Jukka Kukkonen ja Tuomo-Juhani Vuorenmaa. Ja vaikka kirjoittajat ovatkin eri-ikäisiä, en välty siltä tunteelta, että tämä on myös sukupolvikirja – vähän niin kuin kahden eri-ikäisen kuvataiteen tutkijan, Marja-Terttu Kivirinnan ja Leena-Maija Rossin 1980-lukua käsitellyt Koko hajanainen kuva (1991) aikoinaan

 Elämähän on dialektiikka, joten antiteesi on aina tarpeen. Jäämme odottamaan synteesiä. 

***

Varkain voittoon 

Köler Prize 2014 

Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum, Tallinna 26.4.–15.5. 

Köler-palkinnosta on tullut kuin varkain Viron tärkein taidepalkinto. Siitä on tullut myös iso mediatapahtuma. Itse asiassa sen jakava museo EKKM (Viron nykytaiteen museo) ja itse palkinto ovat kuin taiteellisia interventioita taidemaailmaan. Ne ovat fiktiivinen hyökkäys, josta on tullut totta: instituutiokriittisestä performanssin kaltaisesta toiminnasta on tullut yksi Viron taidemaailman merkittävimmistä instituutioista – ja varsin lyhyessä ajassa. 

EKKM perustettiin vallattuun Tallinnan energialaitokselta vapautuneeseen rähjäiseen rakennukseen. Kaksi taiteilijaa – Marco Laimre ja Neeme Külm – valtasi tilan vuonna 2006, ja seuraavana vuonna museo aloitti toimintansa. Vallattu, varsin anarkistinen paikka on nyttemmin päässyt jo virallisen tuen piiriin, ja se on selkeästi vakiinnuttanut toimintansa – menettämättä silti perusluonnettaan. Yksi syy onnistumiseen on varmaankin se, että mukaan liittyi varhaisessa vaiheessa taidehistorioitsija, kuraattori ja kriitikko Anders Härm, joka tuntee instituutioiden metkut perin juurin. 

EKKM ja Köler Prize tuovat mieleeni välittömästi Antti Majavan, joka tuoreessa kirjassa Alaston totuus taiteesta (Into 2014) totesi: ”Jos abstrakti rahatalous ja hallinto nousevat itsearvoisiksi päämääriksi joita taide (samoin kuin tiede) palvelevat, on meillä todellinen tarve uudelle instituutiokritiikille. Eikä niinkään kävelemällä ulos instituutioista vaan marssimalla niihin ryminällä sisään.” Tähän voisimme siis Viron esimerkin avulla lisätä: ”Ja luomalla niitä itse.” 

Kuvataiteessa on viime vuosina puhuttu paljon appropriaatiosta (= omaksi ottaminen, haltuunottaminen) yhtenä nykytaiteen metodeista. Analogisesti tälle EKKM on kuin huikea meta-appropriaatio. 

Kyseessä on siis melkoinen tuhkimotarina. Mutta kuinka tämä todennetaan, kuinka varmistetaan, ettei kyse ole vain lume-ilmiöstä? Vastaansanomattomasti: viime vuoden Köler-palkinnon – ja myös yleisöäänestyskilpailun – voittaja Jaanus Samma edustaa Viroa Venetsian biennaalissa vuonna 2015. 

Eräs vanhempi virolainen taiteilijaystäväni totesi, että oleellista on myös se, että Köler Prizen avulla on laman jälkeinen yksityinenkin raha saatu mukaan taide-elämään. Tämä ei ole kuitenkaan johtanut rahan merkityksen erityiseen korostumiseen (vrt. Ars Fennica tai Carnegie): pääpalkinto tänä vuonna on 6 000 euroa, ja yleisöäänestyksen voittaja saa 1 000 euroa. Paljon oleellisempaa taitaa olla se, että esimerkiksi verkostoitumisen mahdollistava palkintoraati on valittu huolella ja kansainvälisesti: tänä vuonna mukana on suomalaisen Taru Elfvingin lisäksi muun muassa vanha kettu René Block.

Itse palkinto on sekin kuin mainio, ehkä vähän ironinenkin appropriaatio. Johann Köler (1826–1899) oli nimittäin Viron kansallisen heräämisen sankareita, ensimmäinen virolainen ammattitaidemaalari. Sitä paitsi Köler Prize kuulemma rimmaa hyvin Turner Prizen kanssa.

Köler-palkinto jaetaan nyt neljättä kertaa. Ehdokkaita on viisi: Jass Kaselaan, Kiwa, Kärt Ojavee, Johannes Säre ja ryhmä Visible Solutions OÜ (Karel Koplimets, Taaniel Raudsepp ja Sigrid Viir). Jokaiselta taiteilijalta on esillä kaksi omavalintaista teosta, yksi vanha osapuilleen kolmen vuoden sisältä ja yksi kilpailua varten valmistettu. 

Jass Kaselaan.

Jass Kaselaan (s. 1981) on Viron nuoren polven veistäjistä huikeimpia. Hän on kuin spektaakkelin ajan jälkeisten spektaakkeleiden taikuri. Hän tekee massiivisia ja emotionaalisesti vaikuttavia installaatioita, joiden sekaan katsojan on suorastaan vaikea mahtua – niin tiineiksi pelkällä omalla olemisellaan teokset tilan hedelmöittävät. Puutarhan (2012) mustuus ja tilan täyttävä sähkön ääni tuottavat paranoidin tunnelman. Puinen kirkko keskellä tilaa on kuin monumentti sille, että uskonto on redusoitu pelkäksi koneeksi – ei edes sähköenergiaksi. Toisessa teoksessaan Kaselaan on tehnyt roskisten vierestä löytyneistä pikkuisista nukeista jättimäisiä betoniveistoksia. Ja roskiksethan olivat tietenkin samasta materiaalista rakennettujen massiivisten talojen takapihoilla. 

Kiwa.

Multitaiteilija, erityisesti äänitaiteestaan ja musiikistaan tunnettu Kiwa (s. 1975) aloitti uransa omatekoisena supertähtenä – vähän kuin Viron Andy Warhol – mutta on pitkin uraansa mennyt zeniläisempään suuntaan. Niinpä hän onkin kehitellyt nothingologiaa – ei minkään tutkimista niin usein kuin mahdollista. Kun esimerkiksi printteri varoittaa, että muste on loppumassa, hän printtaa mustaa neliötä (ei mitään henkilökohtaista, Malevitš!) niin kauan, että viimeinen tuloste on valkoinen. Sen jälkeen hän jopa ilmoitti Malevitšin tavoin lopettavansa kuvataiteen tekemisen. Mutta kuten tiedämme, se ei se ole helppoa – niin kuin ei-minkään tekeminenkään Sen eteen täytyy tehdä paljon työtä. 

Kärt Ojavee.

Taide ja muotoilu ovat tunnetusti tuottaneet vaikean hankauspinnan. Kärt Ojavee (s. 1982) on tekstiilitaiteilija, joka ylittää tämän kevyesti – hän voisi vallan mainiosti olla mukana Linzin maineikkaassa Ars Electronicassa. Hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa Tallinnan teknillisen yliopiston biorobotiikan keskuksen kanssa ja on muotoillut esimerkiksi Play Me -tyynyjä (2011), joissa meille kaikille tutu sanat – play, stop, rewind, fast forward, pause – eivät ole pelkkiä koristeita vaan todella toimivat lupaamallaan tavalla. Pehmeä elektroniikka on kudottu kankaaseen ja sisään pääse lataaman materiaalia USB-kaapelia pitkin. 

Johannes Säre.

Johannes Säre (s. 1983) kuuluu siihen joukkoon nuorempia taiteilijoita, jotka ovat jo alkaneet kierrättää ironisin kommentein vanhempaa käsitetaidetta – neokonseptualismiksi sitä taidetaan maailmalla nimittää, vaikka Särellä ei olekaan paljon yhtymäkohtia esimerkiksi Damien Hirstiin. Hänen Nimetön savurengastykkinsä (2013) oli häkellyttävä kokemus. Bassoreflektikaittuimesta tehty tykki puhaltaa täydellisiä savurenkaita ja puffauttaa samalla täyteläisen äänen. Miksi? Sitä on turha kysyä edes taidekriitikolta. Mutta sen äärellä katsoja tuli lumoutuneeksi ja viihtyi loputtoman pitkään. 

Visible Solutions OÜ.

Visible Solutions OÜ rakentaa taloudellisen toimintansa antikapitalismille ja kriittiselle konseptualismille. Toisin kuin nykyinen suomalainen luova talous -intoilu, tämä osakeyhtiö tuottaa vain kriittistä luovuutta, ei sen tuotteistettavia sovellutuksia. Vähän niin kuin Bonk Business aikoinaan. Heillä on esillä muun muassa hermeettisessä lasikuvussa Taideteos, joka koostuu vain omasta arvostaan (2013). 

Yksi nykytaidetta määrittävä tekijä lienee se, että taiteilijat yrittävät epätoivoisesti lopettaa taiteen – koskaan siinä onnistumatta. 

Ei taide sulaudu mihinkään. Kohta meillä on taas Köler-palkinnon voittaja, ja hän pitää yksityisnäyttelyn. Ja jää odottelemaan Venetsian-matkaa. Kirjoittajatkin toistavat kliseitään ja hegemonisia rakenteita ylläpitäviä ylisanoja. Näissä kuvissa ja tunnelmissa toteankin tylsästi mutta informatiivisesti, että jos haluatte tutustua siihen, mikä Viron nykytaiteessa juuri nyt on keskeistä, kiirehtikää tähän näyttelyyn.

*** 

PS. Ja nyt on kilpailukin ratkennut. Kaselaan voitti Köler-palkinnon ja Säre voitti tiukan yleisökisan. 

Julkaistua 476 & 477 & 478: Kuvataidevuosi 2012–2013 & Kari Jylhä & Leena Luostarinen

Eilen tuli postissa Mitä missä milloin vuosikirja 2014. Tämä taisi olla 12. kerta, kun olin kirjoittanut siihen kuvataidekatsauksen. Tässä siis tuorein:

Kuvataidevuosi 2012–2013

Kuvataidemaailman taloudellinen ahdinko lisääntyi kuluneena vuonna: taidemuseot kamppailivat vähenevien resurssien kanssa, ja taidekoulutuksen vuonna 2011 alkanut karsiminenkin on ilmeisesti saamassa jatkoa. Tuoreimpana keskeneräisellä tappolistalla olivat keväällä 2013 Tampereen ammattikorkeakoulun sekä Aalto-yliopiston kuvataideopetus.

Yksi taidemaailmaa askarruttaneita keskeisistä uudistuksia oli Valtion taidemuseon rahoitus. Museosta ollaan muodostamassa valtion viraston sijaan säätiö, jolloin sen rahoitus siirtyy valtion budjetista veikkausvoittovaroihin. Museo tulee nielemään kulttuurille annettavista veikkausrahoista arviolta noin 10%, joten hankkeen vaikutus muuhun kulttuuriin rahoittamiseen tulee olemaan merkittävä. Moni museo on muutenkin joutunut ääriajoilleen resurssien suhteen, mikä näkyy muun muassa edelleen pitkittyvinä näyttelyaikoina ja kyvyttömyytenä tuottaa omia uusia näyttelyitä tai olla mukana kalliissa kansainvälisissä projekteissa.

 Yksi mahdollinen syntyvä trendi on kunnallisten taidemuseoiden sulauttaminen muuhun kunnalliseen museotoimeen: esimerkiksi Varkauden taidemuseo joutui sulloutumaan kulttuurihistoriallisen museon tiloihin, jolloin 850 neliön näyttelytilat pienenivät noin 100 neliön kokoisiksi.

Saara Ekström, Strange Attraction, 2010. Wihurin rahaston näyttelystä.

Toinen epäilemättä kasvava trendi on kokoelmanäyttelyiden lisääntyminen. On toki muistettava, että se on myös yksi museoiden perustehtävistä, ja oli esimerkiksi varsin kiinnostavaa nähdä suurnäyttelyssä 7. aalto – Kuvataiteen Wihuri (Helsingin Taidehalli 20.10.–25.11.2012, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 2.2.–12.5.2013, Etelä-Karjalan taidemuseo, Lappeenranta 4.6.–1.9.2013, Rovaniemen taidemuseo Korundi 11.10.2013–16.2.2014), minkälaista on ollut yhden merkittävimmän nykytaidekokoelmamme, Wihurin rahaston taidekokoelman, kuluneen kymmenen vuoden hankintapolitiikka. Näyttely antoi varsin hienon kuvan suomalaisesta nykytaiteesta, mutta ennätyksellinen neljä näyttelypaikkaa ja pitkä yhteiskesto kertovat omaa tarinaansa taideinstituutioittemme tilasta. 

Kesänäyttelyt tuntuivat olevan voimissaan, vaikka yksi perinteisimmistä laittoikin ovensa kiinni: Punkaharjun Retretin 1980-luvulla rakennettujen luolastojen tarina taidenäyttämönä taitaa olla lopussa. Vaikka taidegalleriatkin tunsivat taantuman nahoissaan, tuntuu taiteilijavetoisilla ja ei-niin-kaupallisilla gallerioilla menevän hyvin. Vähän nuoremman taiteilijaväen osuuskunta Huuto sai esimerkiksi käyttöönsä uudet hulppeat tilat Helsingin Jätkäsaaresta ja juhli tilojaan kymmenvuotisjuhlanäyttelyllään AAARGH! (8.–23.9.2013).

Ovatko naistaiteilijat jo hegemonia?

 

Suomen kultakauden naistaiteilijat ovat jo pitkään olleet yksi taidemaailman kestohiteistä. Nämä museoiden kipeästi kaipaamat ns. blockbuster-näyttelyt keräävät suuria yleisöjä. Kultakauden naisten rinnalle on suosiossa nyt astumassa joukko nuorempia kollegoita. Leena Luostarisen (1949–2013) retrospektiivinen näyttely Tiikerinpiirtäjä veti Helsingin Taidehalliin (12.1.–3.3.2013) ennätysyleisön ja jatkoi sieltä Joensuun taidemuseoon (9.3.–14.4.2013) sekä Etelä-Karjalan taidemuseoon Lappeenrantaan (17.9.–8.12), missä se muuttui Luostarisen muistonäyttelyksi. Vastaava ilmiö oli Helsingin taidemuseossa (15.2.–26.5.2013) Marjatta Tapiolan huikea retrospektiivi, joka jatkoi matkaansa Venäjän taideakatemian museoon Pietarissa (6.–30.6.2013). Tuottelias taiteilija esitteli retrospektiivin kanssa samaan aikaa uusi töitään Galleria Sculptorissa (13.2.–3.3.2013) Helsingissä.
Graafikkona tunnettu Tuula Lehtinen esitteli keramiikaksi ja installaatioiksi muuttunutta monipuolista tekniikkaansa Hämeenlinnan taidemuseossa (20.10.2102–24.2.2013) näyttelyssään Kauneudesta. Ja vieläkin nuoremmat taiteilijasiskot tulevat vakuuttavasti perässä: esimerkiksi Luostarisen ja Tapiolan tavoin ekspressionistina tunnettu Nanna Susi on selkeästi saavuttanut ns. rakastetun taiteilijan aseman, mikä kävi hyvin ilmi hänen Helsingin taidemuseossa (28.9.2012–20.1.2013) järjestetyssä maalausnäyttelyssään. Ja vastaavasti toinen nuorempi räiskyvä taidemaalari, Anna Tuori, esitteli menestyksekkäästi tuotantoaan Aboa Vetus & Ars Novassa Turussa (5.10.2012–20.1.2013). 

Pauliina Turakka Purhonen, Äiti ja tytär, 2010–11.

Kajaanin taidemuseossa (23.9.–25.11.2012) Ulla Jokisalo, Heli Ryhänen ja Pauliina Turakka Purhonen yhdistivät fantasiamaailmoissa seikkailevat luomisvoimansa yhteisessä ryhmänäyttelyssä. Kaisu Koivisto esitteli monista materiaaleista koostuvaa veistostuotantoaan retrospektiivisessä näyttelyssään Äänekäs hiljaisuus (Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 8.6.–23.9.2012, Etelä-Karjalan taidemuseo, Lappeenranta 16.10.2012–3.2.2013). 

Nykytaiteen museo Kiasma Helsingissä luotti sekin suomalaisiin naisiin: Kansainvälisin taidetähtemme Eija-Liisa Ahtila esiintyi videoineen (19.4.–1.9.2013) osin päällekkäin katoavan taiteen mestarin Marja Kanervon (17.5.–29.9.2013) kanssa.

Luonnon ikuinen kutsu

 

Vaikka trendit vaihtuisivatkin, rakastaa suomalainen taideyleisö luonnosta voimansa ammentavaa taidetta, mikä koskee myös nykytaidetta.  
Metsiä ja puita on kuvattu monin tavoin kuluneena kautenakin. Salon taidemuseo esitti klassikoita, nykytaiteilijoita ja ITE-taidetta näyttelyssä Metsien miehet (22.9.2012–6.1.2013). Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä rinnasti puolestaan kultakauden klassikoita ja suomalaista nykyvalokuvaa – Pentti Sammallahti, Ritva Kovalainen, Taneli Eskola ja Kristoffer Albrecht – puuaiheisessa kauniissa näyttelyssä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Amos Andersonin taidemuseo Helsingissä kokosi yritysten taidesäätiöiden kokoelmista interaktiivisen ja lapsenmielisen näyttelyn Metsäretki (1.3.2013–24.2.2014). 

Ritva Kovalainen, Närängänvaara, Kuusamo, 2009–10.

Valokuvataiteilijat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo jatkoivat omia retkiään maailman metsissä näyttelyssään Kultainen metsä (Hämeenlinnan taidemuseo 15.3.–28.4.2013). Vanhat rakastetut kuvittajasankarimme ovat ehtymätön aarreaitta – oli teema mikä hyvänsä: nyt se oli Martta Wendelinin ja Rudolf Koivun metsäkuvituksia (Emil Cedercreutzin museo, Harjavalta 19.5.–29.9.2013). 

Kuopion taidemuseossa tutkittiin joen merkitystä kulttuurille näyttelyssä Taiteen Vuoksi (14.9.2012–3.2.2013), kun taas Mikkelin taidemuseossa keskityttiin Matti Karppasen lintumaalauksiin (21.9.–4.11.2012). Tampereen taidemuseossa maagista maisemaa rinnastettiin brittiklassikon J.M.W. Turnerin (25.8.–4.11.2012) ja kotimaisen nykyvalokuvataiteilijan Pekka Luukkolan (25.8.2012–6.1.2013) voimin.

Ettei totuus unohtuisi

 

Valokuva- ja videotaiteen nousu taiteen keskiöön on tuottanut myös koko taidemaailmalle ainakin yhden merkittävän seuraamuksen: dokumentaarisuuden arvo taiteissa on selkeästi noussut. Taide voi  myös olla totta varsin monella tavalla. Nykytaiteen museo Kiasma Helsingissä rakensi tuoreimman kokoelmanäyttelynsä Tosi kyseessä (2.11.2012–10.3.2013) nimenomaan dokumentaarisuudelle ja näytti samalla, että kyse voi olla valokuvien ja videoiden lisäksi installaatioista ja muistakin, jopa varsin käsitteellisistä ilmaisutavoista. Tältä tuntui myös Stina Krookin Säätiön juhlanäyttelyssä Rouva Näkymätön (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 16.8.–21.10.2013), jossa Aurora Reinhard, Pilvi Takala, Erkka Nissinen ja Hans Rosenström kajosivat todelliseen maailmaan kuvan ja äänen keinoin.

Erkka Nissinen, Tilaa massa tilassa massa litassa maalit: ali tila, 2013.

Kiasmassa totuus kohdattiin vähän rujommalla tavalla Jouko Lehtolan koskettavassa valokuvanäyttelyssä Viattomuuden loppu (8.2.–18.8.2013). Helsingin Taidehalli toi puolestaan yleisölle tuulahduksen suuren maailman klassisesta kuvajournalismista esitellessään monia ikonisia kuvia tehneen Steve McCarryn tuotantoa 1.6.–4.8.2013.

Perinteetkin kunniassa

 

Taide luotaa aina menneisyyden taidetta – nykytaidekin tavalla tai toisella. Yksi taidemuseoiden tehtävistä on pitää tätä yllä. Kauden kohokohtia tässä suhteessa olivat ekspressionismin klassikoita esitellyt Ekspressioita (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 15.9.2012–13.1.2013) ja pelkkää kuvataidetta laajemmin yhtä tyylisuuntaa esitellyt art deco -näyttely Art Déco ja taiteet (Amos Andersonin taidemuseo 8.3.–21.7.2013) – mukana oli myös arkkitehtuuria ja muotoilua ja muotia.

Toisinaan museot uskaltavat vielä tuoda maahan suurelle yleisölle tuntemattomampia merkittäviä klassikoita, kuten ruotsalaisen surrealistin Max Walter Svanbergin (Turun taidemuseo 17.5.–15.9.2013). 

Uuteen kurkotellessaan taiteen onkin syytä myös aina palata juurilleen.

Muita merkittäviä näyttelyitä 

Fanny Churberg, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 21.9.2012–7.1.2013
The Making of Iron Sky, Helsingin taidemuseo 28.9.2012–20.1.2013
Heikki Mäki-Tuuri, Seinäjoen Taidehalli 8.9.–14.10.2012
Kui? IX tekstiilitaiteen triennaali, Wäinö Aaltosen museo, Turku 28.9.–25.11.2012
Jaume Plensa, Espoon modernin taiteen museo EMMA 14.11.2012–27.1.2013
Kuutti Lavonen, Wäinö Aaltosen museo, Turku 14.12.2012–24.2.2013
Noora & Kimmo Schroderus, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 30..11.2012–4.2.2013
Thomas Schütte, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 9.2.–12.5.2013
Tässä ja nyt, Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 1.2.–28.4.2013
Jasmin Anoschkin, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 24.11.2012–20.1.2013
Per Maning, Espoon Modernin taiteen museo EMMA 6.3.–9.6.2013
Howard Smith, Kuparipaja, Fiskars 10.2.–28.4.2013
Seppo J. Tanninen, Seinäjoen Taidehalli 23.3.–28.4.2013
Jarmo & Rauha Mäkilä, Keravan taidemuseo 22.3.–26.5.2013
Karjala!, Helsingin Taidehalli 9.3.–14.4.2013
Hannu Lukin, Aineen taidemuseo, Tornio 25.4.–23.6.2013
Linnan aarteet, Ateneumin taidemuseo 12.4.–1.9.2013
Natalie Djurberg & Hans Berg, Helsingin Taidehalli 17.8.–10.11.2013
Vaivaisukot Kerimäellä, Kerimäen kirkko 25.5.–31.8.2013
Antti Ojala, Lapuan taidemuseo 16.6.–15.9.2013 

Palkintoja 2012–13

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2012 Irma Optimisti 
Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2012 Maija Luutonen 
Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2012 Nanna Hänninen 
Carnegie Art Award 2012 Heikki Marila 
Ars Fennica 2013 Jeppe Hein 
AVEK-palkinto 2012 Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta Kalleinen 
Vuoden nuori taiteilija 2013 Jarno Vesala 
Suomi-palkinto 2012 Matti Hagelberg 
Kuvataiteen valtionpalkinto 2012 Rajataide ry. 
Valokuvataiteen valtionpalkinto 2012 Pekka Elomaa 
Vuoden ympäristötaideteos 2012 Heli Ryhäsen ja Matti Kalkamon Ympyrähullut Huittisissa 
Stina Krookin Säätiön taidepalkinto 2012 Saana Inari, Tero Laaksonen, Emma Rönnholm, Fanny Tavastila, Camilla Vuorenmaa 
Suomen Taiteilijaseuran Palokärki-palkinto 2012 Minna Suoniemi 
Raimo Utriaisen säätiön apuraha 2012 Antti Oikarinen 
Nuori satakuntalainen kuvataiteilija 2012 Jasmin Anoschkin 
Kuvaston Erik Enrothin muistopalkinto 2013 Otso Kantokorpi 
Pro Finlandia -mitali 2012 Lauri Astala, Elina Brotherus, Reijo Hukkanen, Timo Kelaranta

***

Jouduin myös surukseni kirjoittamaan pari nekrologia. Molemmat taiteilijat olivat ystäviäni, mikä ei valitettavasti näistä teksteistä näy. Ei 1000 merkkiin eli puoleen liuskaan saa mahdutettua kuin faktat – jos edes niitäkään:

 

Kari Jylhä 13.9.1939 – 26.5.2013

Taidemaalari Kari Jylhä kuoli tapaturmaisesti Helsingissä  Helsingissä 73-vuotiaana.  

Jylhä valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1965. Alkuun informalistisena maalarina tunnettu Jylhä tarttui nopeasti kiinni aikansa aiheisiin, ja hän onkin yksi merkittävimpiä hahmoja suomalaisen pop-taiteen lyhyessä historiassa. Hänen muistettavimpia töitään ovat valokuvapohjaiset uusrealistiset maalaukset, joilla hän kommentoi ironisestikin aikansa maailmanmenoa. 

Jylhä oli innokas taidepoliittinen keskustelija, ja toimipa hän kriitikkonakin 1960-luvulla. Taidepolitiikka vei voimakkaasti mukanaan, ja niinpä Jylhästä tuli miltei kokopäivätoiminen järjestömies, jonka suurina huolenaiheina oli muun muassa taiteilijan asema. Näiden asioiden eteen hän toimi lukuisissa luottamustehtävissä, muun muassa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana 1972–74 ja 1991–2003. Hän oli myös mukana perustamassa Myllypuron taiteilijakylää, missä hän myös asui elämänsä loppuun asti. 

Jylhän monista palkinnoista mainittakoon Pro Finlandia -mitali, joka hänelle myönnettiin vuonna 1997.

Taiteilijaystävät Kari Jylhä ja Olavi Pajulahti Myllypurossa 2010, jolloin kävin haastattelemassa heitä erästä artikkelia varten. 

***

Leena Luostarinen 15.5.1949 – 28.7.2013

Taidemaalari Leena Luostarinen kuoli vakavaan sairauteen Helsingissä 64-vuotiaana. Juuri ennen kuolemaa hänelle oli myönnetty valtion ylimääräinen taiteilijaeläke.  

Luostarinen valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1972. Hän oli yksi niistä uusekspressionisteista, jotka uudistivat taidekenttäämme 1980-luvun alkupuolella. Hänestä tuli huumaavine värimaailmoineen ja eksoottisine aiheineen nopealla tahdilla suuren yleisön rakastama taiteilija. Hänet valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilijaksi vuonna 1988 – nuorimpana koskaan. Tuolloin hän täytti Helsingin Taidehallin, kuten myös retrospektiivissaan, jonka järjesti Suomen Taideyhdistys tammikuussa 2013.
1990-luvun alussa Luostarinen toimi maalaustaiteen lehtorina ja professorina Kuvataideakatemiassa. Hänen rohkea esikuvallisuutensa ja opetustoimintansa jättivät voimakkaan jäljen myöhempiin maalaripolviin. 

Luostariselle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1995 ja Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkki vuonna 2007. 

Leena Luostarinen Joutsenossa toissa kesänä, jolloin kävin hakemassa hänet takaisin Helsinkiin aloittaaksemme Taidehallin näyttelyn valmistelut.

Näyttelykuvia 652 & 653 & 654 & 655 & 656: Paluu arkeen

Keskiviikkoyönä palasin Lontoosta, ja torstaina odotti taas suomalainen taidearki. Torstaina nimittäin avattiin suurten gallerioiden näyttelyitä.
Galerie Forsblomissa esiintyy Leena Luostarinen (s. 1949) uusilla maalauksillaan (13.4.–6.5.):

Teemat olivat tuttuja, itäistä ja eteläistä romantiikkaa ja valoa. Sävyt olivat kuitenkin melko hillittyjä, eikä Luostariselle ominaista hurjaa intensiteettiä juurikaan ollut tarjolla. Liekö taiteilija tehnyt paluuta vanhoihin teemoihin iän tuomalla rauhalla ja viisaudella, hakenut niihin näin uutta näkökulmaa? 

Palaan asiaan kohta, kun Kauppalehteen viikonloppuna kirjoittamani juttu ilmestyy.

Prinsessa, 2012.

Forsblomille totutusti suuri tila oli omistettu kansainväliselle tähdelle. Beijingissä vaikuttava, arkkitehtikoulutuksen saanut Chen Jiagang (s. 1962) oli laittanut esille suuria valokuvavedoksia (13.4.–6.5.). Näissä vanhoja teollisuusmaisemia ja luontoa kuvaavissa, hämyisissä laatukuvissa poseerasi joukko kaunottaria. Aikamoista melodraamaa, kuten tulevassa Kauppalehden jutussani tulen toteamaan.

 Itse taiteilija toisena vasemmalta.

 

 Waiting, 2008.

Komeaahan jälki oli, mutta kuitenkin jotenkin tyhjää.

***

Forsblomin studiossa oli pieni valikoima Tanya Akhmetgalieva (s. 1983) hauskoja ompeluteoksia (13.4.–6.5.) – vähän kuin risteytys Anu Tuomista (s. 1961) ja Ulla Jokisaloa (s. 1955):

Akhmetgalieva viehätti minua jo vuosi sitten samassa galleriassa, ja tunne oli edelleen sama. Hyvä taiteilija, jolla on myös sanomaa.

***

Ja sitten toiseen ns. huippugalleriaan. Galerie Anhavassa oli esillä Pertti Kekaraisen (s. 1965) uusia Tila-sarjan töitä (12.4.–6.5.). Tässä galleristi, jonka kengät näkyvät myös kekaraisen vieressä olevassa kuvassa:

   

Kekaraisen työt vaikuttivat raikkailta – taiteilija on selvästi löytänyt uutta otetta. Palaan tähänkin asiaan, kun Kauppalehteen jo kirjoittamani juttu joskus ilmestyy – olin siis viikonloppuna aika ahkera. Sen verran vielä totean, että kun kommentoin Kekaraiselle, että hänen töissäänhän on vähän Piet Mondrian (1872–1944) -tyyppisiä vaikutteita, hän vastasi: "Muista, että en minä ole valokuvataiteilija koulutukseltani vaan maalari ja veistäjä." 
 

TILA (transparent, red), 2010.

Anhavan studiossa oli Pamela Brandtin (s. 1950) pieni näyttely (12.4.–6.5.), josta pitivät myös hänen kollegansa Carolus Enckell (s. 1945) ja Thomas Nyqvist (s. 1955):

Ja niin minäkin. Brandtin töissä on kummallinen lumovoima. Hänen vihreänsä ja ruskeansa ovat väliin suorastaan rumia, mutta ne ovat sitä sellaisella rumankauniilla tavalla, että se riisuu minut aina aseista. Niissä on jotain viettelevää. Hän on outo ja omalaatuinen taiteilija, jonka symboliikka on on samalla yksinkertaista ja sitten kuitenkin moniselitteistä:

 A Non-Button, 2011.

Julkaistua 198: Leikin varjolla

Tänään ilmestyi Kauppalehdessä kritiikkini Ulla Jokisalon (s. 1955) näyttelystä Suomen valokuvataiten museossa. Innostukseni ei jäänyt piiloon:

Leikin varjolla

Valokuvataiteilija Ulla Jokisalo (s. 1955) on tullut tunnetuksi taiteilijana, jolle pelkkä kuva ei riitä. Hän tekee esinekoosteita, leikkaa paperia sekä neuloo ja kirjoo kuviensa päälle ja sisälle historian ja muistin säikeitä. Hän tekee usein asioita ikään kuin ”leikin varjolla”.

Neulankantaja, 2010.

Mikä on sitten leikin osuus? Lasten maailmassa jotkut tulkitsevat leikin funktion olevan elämä harjoittelu. Leikki ei kuitenkaan ole ”oikean” elämän tavoin kovin pelottavaa. Tässä piilee myös taiteellisen leikin teho: leikin varjolla voi koskettaa monia vaikeita asioita. Kenenkään ei tarvitse suuttua tai olla kauhuissaan, mutta vastaanottavainen mieli voi assosioida itsellekin yllättäville alueille.
Jokisalo on tarinankertoja, jonka tarinat vievät usein menneeseen aikaan. Hän on myös kirjallinen taiteilija, joka jatkuvasti viehättyy varsinkin vanhemmasta kirjallisuudesta – oli se sitten korkeakulttuuria kuten vaikkapa Jean-Jacques Rousseau tai 1800-luvun satukirja, jonka kuvitus jää usein elämään lukijan mielissä. Kukapa meistä ei muistaisi jotain lapsuuden kirjaa, jonka kuvamaailma syöpyi ikiajoiksi mieliin ja viritti sen varsinaisen sadun lisäksi oman erillisen mielikuvitusmaailmaan.
Jokisalo ei kuitenkaan ole mikään nostalgikko, joka virittelee lapsuuden ikuista sunnuntaita. Hänen kuviinsa on aina ladattu ihmiselämän koko kirjo: pelot, kauhut, vallan rakenteet ja voimakas psykologinen jännite, jossa on usein myös jotain selittämätöntä ja sellaisena kiehtovaa.

Elämäkerta, 2010.

Sitten on vielä eräs ulottuvuus, josta ei niin hirveästi enää nykytaiteessa puhuta mutta jota on syytä painottaa. Jokisalo on äärimmäisen tarkka ja taidokas taiteilija, oikein vanhan kansan käsityöläinen, jonka kuvissa on aina myös hätkähdyttävää katsoa niiden huikeaa viimeistelyä, joka ei jätä mitään varaa virheiden ja epäonnistumisten kautta syntyville sivupoluille.

Lisäksi Jokisalo on tavattoman ahkera. Nytkin hänen onnistuu miltei täyttää iso museo lähinnä kolmen vuoden aikana syntyneillä töillä.

Näyttelykuvia 429 & 430 & 431 & 432: Taas ahkerana

Toissapäivänä sain Pasilan radiostudiossa käyntini jälkeen omituisen ahkeruudenpuuskan ja päätin katsoa samalla reissulla useammankin näyttelyn.

Suomen valokuvataiteen museossa oli Ulla Jokisalon (s. 1955) näyttelyn Aikomuksia – leikin varjolla(17.8.–25.9) pressitilaisuus, jossa Jokisalo esitteli – ylen sympaattisesti ja avoimesti – koko näyttelyn:

Jokisalon eri tavoin valokuvaa käyttävät esinekoosteet, kollaasit, leikkaukset ja kirjonnat ovat aina olleet häkellyttävän kiehtovia. Tarinankertojana itseään pitävä Jokisalo osaa yhdistää henkilökohtaiset tarinat meidän kaikkien tuntemiin suuriin tarinoihin – traumoineen ja onnenhetkineen – varsin oivaltavasti ja usein hyvin koskettavasti. Lisäksi Jokisalo on varsin taitava käsityöläinen – oli kädessä neula tai kamera –, millä hän onnistuu luomaan herkän intimiteetin isompiinkin teoskokonaisuuksiin. 
Äidiltään perimänsä käsityöläisyyden lisäksi Jokisalo on myös varsin kirjallinen taiteilija, joka saa usein virikkeitä varsinkin vanhemmasta kirjallisuudesta – tässäkin näyttelyssä on esillä teos, joka pohjaa Jean-Jacques Rousseaun Tunnustuksiin (1770, suom. 1938). Oman osansa hänen tuotannossaan saa usein naishistoria – nyt esimerkiksi kuvanveistäjä Camille Claudel (1864–1943), jonka traaginen tarina kiteytyy Jokisalon teoksessa CC:n katse (2009).
Näyttelyyn kannattaa varata kunnolla aikaa, sillä pienemmätkin teokset ovat niin täynnä assosiaatiopintaa, että – varsinkin jos ikää ja elämänkokemusta riittää – katsoja ajautuu helposti hitaisiin mietteisiin oman visuaalisen historiansa kanssa.    

Piiritanssi, 2009.

Ennen näyttelyä kannattaa myös varustautua henkisesti lukemalla Anna-Kaisa Rastenbergerin oivaltava teksti pdf:nä museon sivuilta.

***

Valokuvataiteen museon projektitilassa on esillä nuoren Kristiina Männikön (s. ?) Katse (5.8.–4.9.), joka kertoo hänen lähestymishaluisesta tutkimusmatkastaan kohti äitiä ja omaa identiteettiään. Projekti on epäilemättä ollut kiinnostava ja henkilökohtaisena elämyksenä voimakas, mutta tällaisia jähmeitä kuvakertomuksia on tullut nähtyä viime aikoina vähän liikaakin:

Olisikohan nuorten nykyvalokuvataitelijoiden mietittävä installointejaan ja kuvakerrontaansa joskus vähän moniulotteisemmin? Viittaan vaikkapa Jokisalon poeettiseen lähestymistapaan, missä myös usein äitisuhde näyttelee tärkeää osaa. Mutta ehkä se on sitten se ikä ja kokemus?

***

Kaapelin Galleriassa oli esillä Eija Keskisen (s. 1968) Kuka kehtoa keinuttaa (4.–21.8.), jossa onnen ja ilon tunteita oli höystetty myös vähän oudoimmilla fiiliksillä. Keskinen yhdistelee usein valokuvaa ja piirtämistä, niin nytkin:

 
Tunnelma oli hauskasti viritetty, mutta puuvärikynäpiirustus, joka muodosti suurimman osan näyttelystä, tuntuu mielestäni jäävän aina vähän liian latteaksi. Ongelma on samanlainen kuin musiikissakin: joidenkin soittimien äänestä sitä vain jostain syystä pitää vähemmän. Minulle puuvärikynät tuntuvat olevan aivan liian hento ja siten ilmaisuvoimaltaan heikko väline – näin oli jo kansakoulussa 1960-luvulla. Täytyy siis vain taas tunnustaa rajoittuneisuutensa.

***

Kaapelitehtaan Puristamossa oli vielä tarjolla Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton vuosinäyttely (9.–28.8.). Niille, jotka eivät taidekenttämme rakennetta tarkemmin tunne, kerrotakoon, että SKJL on vuonna 1938 perustettu järjestö, joka toimii paikallisesti järjestäytyneiden taiteilijaseurojen yhdyselimenä, ja sen historiallisena päätehtävänä on ollut lähinnä toimia maakunnan äänenä Helsinki-keskeisessä taide-elämässämme. Tämä ikään kuin "demokraattinen" yhteisö on perinteisesti järjestänyt vähän tasapaksuja ja tylsänpuoleisia yhteisnäyttelyitä (olen nähnyt niitä lapsuudestani asti, koska äitini Kaarina Kantokorpi (s. 1935) on toiminut SKJL-aktiivina, joten tiedän mistä puhun), eikä meno mihinkään tunnu muutuvan:

Taaskin oli saatu aikaan sisäsiisti "ihan kiva näyttely", josta juuri mitään ei jäänyt mieleen. Parhaiten mieleeni jäi se, kun satuin kuulemaan yhden näyttelyvieraan – amerikkalaisen turistin – kysymyksen, että "edustaako tämä näyttely Suomen taiteen nykytilaa", ja näyttelyä valvomassa olleen Aulis Harmaalan (s. 1966) vastauksen, jonka mukaan "ei, kyse on pikemminkin demokraattisesta näyttelystä". Paskan marjat, sanon minä. Alueellinen demokratia ei pitkään aikaan ole ollut mikään ongelma Suomen taide-elämässä. Katsokaa vaikka tuoreinta Taiteen keskutoimikunnan apurahalistaa, jossa esimerkiksi 14:stä 5-vuotisesta apurahasta 10 meni muille kuin helsinkiläistaiteilijoille. Mutta mikäpä pahan tappaisi? Saamme taatusti elää SKJL:n kanssa hamaan taide-elämämme loppuun saakka, vaikka tosiasia tulee yhtä vääjäämättä olemaan se, että tämän järjestön tärkein ulottuvuus on se, että sen kautta vähän keskinkertaisemmatkin taiteilijat ja puoliammattilaiset saavat itselleen foorumeita ja pidennystä ansioluetteloonsa.

Jaa, perun minä sen verran puheitani, että oli ilahduttavaa nähdä SKJL:n aloittaneen stipendien jaon. Ensimmäinen Aspa-stipendin (Sigurd Wettenhovi-Aspan (1870–1946) mukaan) sai sitä paitsi ihan kiinnostava taiteilija: juuri Taidekoulu Maasta valmistunut Reija Meriläinen (s. 1987):

Lihava syli, 2011.

Ehkä minun pitää taas tunnustaa rajoittuneisuuteni. En kuitenkaan halua tuomita taiteen harrastamista. Ehkä minua ottaa eniten pannuun se, että SKJL:n kautta harrastelijat ja puoliammattilaiset pääsevät suotta mukaan tärkeilemään taidepoliittisessa päätöksenteossa, muun muassa Suomen Taiteilijaseuran kautta.

Mutta nyt lopetan. Kaksi tiistain näyttelyä jää vielä raportoimatta, mutta kyykkä-kisa odottaa, joten sulkeudun suosioonne ja palaan asiaan huomenna.

PS. Myöhemmin illalla hävityn kyykkämatsin jälkeen: Ettei vain jäisi mitään vääriä mielikuvia. Olen henkeen ja vereen paikallisen toiminnan puolesta. Kannatan kaikkia paikallisia taiteilijayhdistyksiä, kannatan myös kaikkia maakunnallisia yhdistyksiä. Katson mieluusti myös tällaisten tahojen järjestämiä näyttelyitä. SKJL:ssä juuri tuo paikallisuuden henki kuitenkin häviää kaiken byrokratian ja latistavan demokratian toimesta – se kun yrittää olla valtakunnallinen. SKJL voisi olla vaikka hyvä neuvotteluelin, jossa voisi jakaa kokemuksia muun muassa kunnallisesta kulttuuripolitiikasta, mutta näyttelyorganisaatioksi siitä ei ole koskaan ollut.