Julkaistua 320 & 321: Poika katsoo taidetta & Jälleen yllätyksetön Salmela

Poissaollessani on Suomessa ilmestynyt pari juttuani, jotka kirjoitin jo aikoja sitten tehtyäni pienen kesänäyttelykierroksen. Maanantain Kauppalehdessä ilmestyi sellainen vähän kepeämpi kuvallinen reportaasi matkasta:

Poika katsoo taidetta

Taiteellisen kesäretken ei tarvitse olla helposti sulateltava välipala. Mitä jos hyppäisit autoon ja ajaisit 1400 kilometriä lapsuuttasi, taidetta ja Suomea pohtien?

Kesällä tehdään usein jotain helppoa, mutta voi vapaa-aikaan suhtautua välillä toisinkin. Minä en ollut menossa kenenkään mökille kalaan tai rentoutumaan vaan hyppäsin autoon ja ajoin kolmessa päivässä 1400 kilometriä pitkin eteläistä Suomea taidetta etsien ja päädyin takaisin kotiin.

Kesällä käydään kesänäyttelyissä, mutta voi kesätaidetta katsoa ihan oikeassa taidemuseossakin. Lapsuuden kesät olivat tunnetun kliseisesti aina niin pitkiä ja ihania, mutta joskus kannattaa muistella asioita toiseltakin kantilta. Traumojahan meillä kaikilla on.

Jarmo Mäkilä purkaa omia länsisuomalaisia traumojaan Porin taidemuseossa laajalla 60-vuotisjuhlanäyttelyllään Poikien leikit. Mieleeni tulee Rob Reinerin leffa Stand by Me (1986), jossa nuoret pojat lähtivät etsimään kuolleen pojan ruumista. Koti voi olla myös kuin Freudin viljelemä käsite unheimlich (= kammottava, outo, kummallinen), siis kirjaimellisesti varsin epäkotoisa. Tämä kokemus on kaikille terveellinen – veikkaanpa, että myös tytöille.

Niinpä ajoinkin Porista lapsuudenkotiin Alavudelle, ja yövyin vielä elävien vanhempieni luona. Mieluisin paikallinen muistoni, lapsuuden suuri kiipeilypuu ”Jättiläinen” oli tietenkin jo aikoja sitten kaadettu. Lapsuuteni kouluakin purettiin parhaillaan. Mäkilän näyttely eli vahvana mielessäni.

Sitten Mänttään, jossa oli kuvataideviikoilla tarjolla nuorempaa ja rosoisempaa nykytaidetta. Elämän tuskat ja riemut kietoutuivat hienosti löytämisen riemuun. Nuori aikuisuus taitaa olla vaikeuksineenkin aika onnellista aikaa. On hienoa, että taiteilijat osaavat näyttää sen.  

Tampereella olisi pitänyt piipahtaa Pirkanmaan triennaalissa (16.6–12.8.), mutta maaseutu kutsui. Savossa nimittäin vaikuttaa kaksi perinteistä kesänäyttelyä.

Kesällä voi vähän seikkaillakin, eikä kaiken tarvitse olla niin rationaalista. Yöpaikka jäi varaamatta, eikä Mikkelistä sellaista tietenkään löytynyt. Mutta sitten vain rivakasti – vaikkakin jo vähän väsyneenä – Savonlinnaan, jonka Seurahuone tarjosi sekä kohtuullisen hintaisen huoneen että kattoterassillaan maukkaat muikut.

Retretissä on johto vaihtunut. Vaasasta Savoon siirtynyt Anne-Maj Salin tuntuu puhkuvan intoa. Resepti on kuitenkin tuttu: vanhoja mestareita ja nykytaidetta. Nyt mestareina ovat Tyko Sallinen ja hänen 1910-luvun ekspressionistikollegansa sekä rakastettu sadunkuvittaja Rudolf Koivu, jonka kuvamaailman innoittamana Alexander Reichstein on luonut lapsille hienon elämysmaailman. Ja on syytäkin, koska perhelippu maksaa 35 euroa. 

Toisen konkarin, Marketta Hailan kuratoimaan nykytaidenäyttelyyn saa kulumaan kylläkin enemmän kuin yhden elokuvan verran aikaa, sillä videoita on aika paljon. Näyttely on kuitenkin täynnä huipputaiteilijoitamme, joiden teoksissa yhdistyivät sekä tiukka ammattimainen viimeistely että yllättävänkin voimakas elämyksellisyys. Ja kyllä Retretin luolastossa on lumoa.

Ravintolaa ei tarvitse enää lähteä etsimään, sillä tänä vuonna Retretissä aloittanut SIS. Deli+Café tarjoaa maittavan lähi- ja luomuruokapitoisen, tuoreen ja raikkaan ja seisovan pöydän tai kahvilan lisukkeineen. Jos haluaa pelkkää raikastusta, on paikan oman reseptin jäätee aivan lyömätöntä.

Ja sitten Salmelaan, porvarillisemman kesätaiteen Mekkaan. Taidetta on paljon – konkareilta taattua laatua, mutta Salmelan nuoret ovat yleensä vähän helpommin pureskeltavia esittävän taiteen edustajia. Salmelaa on taidepiireissä ollut tapana vähän vähätelläkin, mutta kyllä sieltä hyvän annoksen kunnon taidetta aina saa. Kannattaa kuitenkin varautua hyttysiin ja toisinaan sateeseen. Näin minulle kävi, mutta onhan ammattimaisesti hoidetussa paikassa tarjota kävijöille toki sateenvarjoja. 

Sitten kotiin ja pienelle lomalle koko taiteesta. Uniin se taitaa kuitenkin tulla – niiden traumojen kanssa, jotka eivät ainakaan auenneet matkallani, vaikka taiteilijat kuinka yrittivät teoksillaan helpottaa käsittelyä. Mutta taisivat vaan vetäistä kaiken entistä enemmän solmuun.

– Jarmo Mäkilä, Poikien leikit, Porin taidemuseo 15.6.–2.9.

– Löytäjä saa pitää – XVII Mäntän kuvataideviikot 10.6.–31.8.

– Retretti, Punkaharju 9.6.–28.8.

– Taidekeskus Salmela, Mäntyharju 9.6.–12.8. 

***

Eilisessä Ilkassa ilmestyi puolestaan erillinen juttuni Taidekeskus Salmelan kesänäyttelystä:

Jälleen yllätyksetön Salmela

Suomen kesä on täynnä taidenäyttelyitä, joista voi poimia makuunsa sopivaa tarjontaa. Yksi vahvimmista toimijoista on Taidekeskus Salmela, jonka tarjonta on vakaata – mutta siten myös varsin yllätyksetöntä.

Eteläsavolaisen Mäntyharjun idyllisessä ympäristössä toimivan Taidekeskus Salmelan puuhakas isäntä Tuomas Hoikkala on kuin taidemaailman Vesa Keskinen konsanaan. Hän kova touhuamaan ja ideoimaan, toisinaan vähän mahtipontisestikin, ja hän on myös kovan luokan bisnesmies. Ainoa ero tuntuu olevan hienostuneisuusasteessa. Mediakohujen sijaan Hoikkala viihtyy pikemminkin seurapiireissä ja toisaalta saksofoniensa parissa.

Salmela on jo pitkään ollut suomalaisen kuvataidekesän keskeisiä vetonauloja, ja Salmelan kävijä tietää jo aina etukäteen saavansa nähdä paljon hyvää taidetta. Ja taidetta on todella paljon: tänäkin kesänä teosluettelossa on peräti 313 teosta.

Konkareiden katselmus

Salmelan resepti on aina ollut selkeä. Tarjolla on toisaalta tuhti annos taiteemme vakiintuneiden kiintotähtien tuotantoa ja lisäksi aina joukko nuoria, joita Salmela residenssiohjelmineen on ollut sparraamassa.

Tämän kesän konkareita ovat muun muassa Tapani Mikkonen, Marika Mäkelä, Arvo Siikamäki, Kristian Krokfors, Johanna Koistinen ja Tuomas Mäntynen. Taattua laatua siis.

Suurimman yllätyksen järjestää varmaankin lähinnä graafikkona tunnettu Mikkonen, joka on viime vuonna kaivanut akryylimaalit ja pensselit esiin ja antanut palaa. Ryöppyävä luova vaihe on vähän häkellyttäväkin: väliin herkistellään, väliin maali pursuaa suoraan putkilosta kankaalle. Perinteisiä kukkatauluja eivät hänen huikeat iiriksensä kuitenkaan koskaan muistuta.

Aaron Heino ja Tapani Mikkonen Salmelassa.

Eikä ole Mäkelälle ja Krokforsillekaan riittänyt litteä kaksiulotteisuus. Krokfors on käyttänyt maalauksissaan tehokeinona kuperaa pintaa, ja osa Mäkelän puupohjaa hyödyntävistä maalauksista alkaa muistuttaa suorastaan veistoksia.

Nuoret esittävät

Suurin ongelma Salmelassa on yleensä nuoriso-osasto. Minulla ei ole mitään esittävää maalaustaidetta vastaan, mutta Hoikkalan mieltymys nuoremman polven esittäviin maalareihin alkaa olla jo vähän puuduttavaa. Hoikkalan työskentely nuoremman taiteen kanssa on toki ihailtavaa. Hän jakaa palkintoja ja tarjoaa residenssiohjelmaa ja mahdollistaa monin tavoin toimeentuloa tämän vaikean alan aloittelijoille, mutta kovin näkemyksellistä voimaa eivät hänen valintansa yleensä tarjoa. Salmelan suosima taide on yleensä kovin sisäsiistiä ja pikkuporvarillista tai ainakin helposti omaksuttavaa.

Jos kaipaa taiteelta vähän vaikeampia kysymyksiä ja pohdittavaa pitkälle kesäisen iltapäivän jälkeenkin, ei Salmelan nuorten tarjonta sellaiseen juurikaan johdata. Tässä suhteessa Salmela ei selvästikään liiku nykytaiteemme eturintamassa.

Osalle nuorista Salmelan tarjoama tilaisuus on myöskin vähän liian kova pala. Esimerkiksi nyt tämän kesän Salmelan vuoden nuoren taiteilijan Milla Kuisman (s. 1980) rahkeet eivät oikein vielä tunnu riittävän isompaan näyttelykokonaisuuteen.

Kaikkineen Salmela on kokemuksen tasolla hyvin kuvattavissa ilmaisulla ”ihan kiva”. Taas tänäkin kesänä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Julkaistua 316: Hyvät, pahat ja kauniit Retretissä

Eilisessä Ilkassa näkyi ilmestyneen raporttini tämän kesän Retretistä (9.6.–28.8.), jossa kävin jo kolmisen viikkoa sitten ja kirjoitin juttuni:

Hyvät, pahat ja kauniit Retretissä

Kesänäyttelyihin suhtaudutaan usein kuin kesäteatteriin: kepeää ja helppoa koko kansalle. Retretin tämän kesän näyttelyt osoittavat kuitenkin, että kesälläkin voi harrastaa vakavasti taidetta.

Punkaharjulla sijaitsevassa Taidekeskus Retretissä on miehitys vaihtunut. Uusi toimitusjohtaja, Vaasasta Savoon siirtynyt Anne-Maj Salin tuntuu aloittavan suotuisissa tuulissa. Hän on myös jakanut vastuuta toiselle konkarille: Porin taidemuseon ja Näyttelyvaihtokeskus Framen pitkäaikainen johtaja Marketta Haila (ent. Seppälä) on koonnut Retretin dramaattiseen luolastoon mittavan nykytaidenäyttelyn.

”Paha poika” ja kaverit

Retretin päävieras on suomalaisen ekspressionismin suurin sankari Tyko Sallinen (1879–1955), jota näköjään nykyään lanseerataan suomalaisen taiteen ”pahana poikana”. En nyt tuosta pahuudesta niinkään tiedä, mutta Sallisen rooli maalaustaiteemme kehityksessä on niin merkittävä, että jokaisen vähänkin vakavamman taiteenharrastajan on syytä suunnata nyt Retrettiin. Esillä on monia Sallisen avaintöitä – muun muassa monia muotokuvia Mirriksi nimitetystä vaimosta sekä jo ikoniset HihhulitJytkyt (1918), joista molemmista on tarjolla myös luonnoksia ja versioita. (1918) ja

1910-luvun miehisten ekspressionistiemme maailmankuvasta ja erityisesti myös naiskuvasta on hedelmällistä käydä keskusteluja edelleenkin, sillä näyttelyn maalareiden myötä pääsemme kiinni moneen ajankohtaiseen aiheeseen. Ilman historiaa ei ymmärrystä synny, ja 1910-luvun kansalliseksi aarteistoksi muuntuneen taiteen kautta olemme epäilemättä kulttuurihistoriamme ytimessä. Sallisen seurassa näyttelyssä nähdään otoksia Alwar Cavénin, William Lönnbergin, Eemu Myntin, Juho Mäkelän, Eero Nelimarkan, Valle Rosenbergin ja Jalmari Ruokokosken tuotannosta. Uhoa siis riittää – ja epäilemättä myös angstia.

Nykyajan hyvät taiteilijat

Retretin luolastossa on tarjolla suorastaan loistava katsaus nykytaiteemme kärkinimiin. Ripustus on onnistunut myös siinä suhteessa, että teokset joko suorastaan ottavat toisiinsa kantaa tai jossain kohdin ne on pantu ottamaan kontaktia toisiinsa. Dramaattinen luolasto on osattu hyödyntää kunnolla, ja monet nykytaiteilijamme ovatkin nimenomaan paikkasidonnaisen taiteen mestareita – kuten vaikkapa Charles Sandison, joka muokkaa tietokoneohjattuja tilateoksiaan vaikeisiin ympäristöihin millintarkalla virtuoosimaisuudellaan.

Luolastossa ottamiani "taidekuvia". Yllä Kari Cavén ja Eija-Liisa Ahtila, alla Pekka Jylhä.

Ainoa kritiikinpoikanen syntyykin siitä, että kokonaisuus on saumattoman varmaa työtä, eikä vähän nuoremmalle ja entuudestaan tuntemattomalle rosoisuudelle ja kokeiluille ole tarjottu tilaisuutta.

Näyttely ei ole ihan helppo, ja videoteoksia on melko paljon, joten kannattaa varata aikaa. Pienen uhrauksen myötä saa kuitenkin hyvän kuvan nykytaiteemme menosta – ja myös siitä, kuinka hyviä ihmisiä taiteilijat nykyään tuntuvat olevan. Sadan vuoden takainen uho ja herooisuus ovat vaihtuneet myötäelämiseen ja yhteisöllisyyteen.

Satukin elää

Vähemmän raadollista menoa on tarjolla Rudolf Koivun (1890–1946) satukuvitusten näyttelyssä, jonka maailman on monipuolisella installoinnilla päivittänyt nykylasten elämykseksi Alexander Reichstein. Lapsilla – ja toki myös aikuisilla – on mahdollisuus kuin liikkua keskellä satua.

Vähän vinksahtaneempaa nykytaiteellista satumaailmaa on tarjolla Grafiikanpaja Himmelblaun näyttelyssä, joka tänä vuonna on yllättävän terävä myös nykytaiteellisessa mielessä.

Retretti ei siis ole mikään pikkuporvarillisen sievä kesäretkikohde vaan tuhti paketti aidolle taiteenharrastajalle.

Näyttelykuvia 579 & 580 & 581 & 582 & 583 & Luettua 102: Taas ahkerana

Viime perjantaina päätin taas hetkeksi hylätä Guggenheimin ja keskittyä itse substanssiin eli katsoa väliin vähän taidettakin. Aloitin Ateneumin taidemuseosta, missä oli tarjolla Ruotsin ikuisen sunnuntain kuvaaja Carl Larssonin (1853–1919) näyttely Hyvän elämän jäljillä (10.2.–29.4.).

Omakuva uudessa ateljeessa, 1912.

On se tunnustettava, ettei tämä hyväntuulisuuden akvarellisti ole minun lajiani lainkaan, mutta näyttely oli silti kiinnostava ja hienosti tehty. Oli sitä paitsi hauska nähdä enemmän Larssonin vanhoja Ranskan ajan töitä. Oli myös terveellistä pohtia hänen vaimonsa, myös taidemaalarin koulutuksen saaneen Karin Larssonin (1859–1928) osuutta syntyneeseen kokonaistaideteokseen.

Larsson on sekä ärsyttävä että viehättävä, mitä vähän pohdin sitten tämän viikon radiokolumnissanikin, mutta ennen kaikkea olin taas iloinen Ateneumin kyvystä yhdistää taidetta ja kulttuurihistoriaa tasapainoisella tavalla. Palaan asiaan kuitenkin kohta, koska sain tilaisuuden kirjoittaa Ilkkaan vähän pidemmän jutun.

Luin minä sitten illalla paksun, 250-sivuisen näyttelyluettelonkin kokonaan:

Timo Huusko (toim.): Carl Larsson. Ateneumin taidemuseo / Turun taidemuseo 2011. [Tekstit: Torsten Gunnarsson, Lena Rydin, Tutta Palin, Michelle Falcos, Timo Huusko]

Tässä paketissa on epäilemättä tarjolla kaikki se, mitä normaalin sivistyneen ihmisen täytyy Larssonista tietää. Larsson on myös hyvin kontekstualisoitu ruotsalaisen kansankodin syntyyn ja aikansa ranskalaiseen taidemaailmaan, ja hänen vaimonsa rooli on tuotu näyttävästi esiin. Vähän minua vaivasi se, että Larsson oli kuitenkin aikamoinen sovinistipaskiainen, mutta kirjoittajien pitää ikään kuin vieläkin selitellä asiaa – muun muassa sitä, ettei Karin Larsson voinut toimia koulutuksensa mukaisesti taiteilijana. Kirjaa vaivaa myös aikamoinen glorifioiminen. Ei Larsson nyt niin vallankumouksellinen taiteen kannalta ollut, ja olisi hänen melko kököistä monumentaalimaalauksistaan voinut pientä kritiikkiäkin esittää. Mutta olihan tämä ainakin ns. sivistävä lukukokemus. Sitä paitsi ahkerat suomalaiset taidehistoiroitsijat Palin ja Huusko pärjäävät tässä porukassa oikein hienosti. Enemmän heillä on kriittistä mielenlaatua.

***

Kulttuurihistoriallisen kontekstoinnin lisäksi Ateneumin taidemuseo on kuunnostautunut viime vuosina tuomalla nykytaidetta näyttelyidensä oheistapahtumiksi niin, että katsoja kykenee tarkastelemaan teemojen jatkuvuutta taiteen muutosten pyörteissä. Niin nytkin. Larssonien perhe-elämää voi verrata nykyajan monimuotoiseen perhe-elämään valokuvataiteilija Elina Brotheruksen (s. 1972) ja kahden psykologin näyttelyssä Perhe kuvassa (10.2.–29.4.). Alkuidea oli psykologi Maiju Tokolan, ja mukaan tuli Brotheruksen lisäksi psykologi Riikka Toivanen. Psykologeilla on yhteinen yritys, Psykoterapiapalvelu Tunnetila.

Näyttelyssä on monimuotoisten perheiden haastatteluita ja valokuvia, ja luulenpa, että tämä näyttely on aika paljon enemmän totta kuin Larsson.

Rean ja Lauran perhe.

***

Ja lapsiakaan ei saa taidemuseoissa unohtaa. Onneksi on olemassa moskovalaissyntyinen Alexander Reichstein (s. 1957), leikkimielinen ja taidokas taiteilija, joka on erikoistunut tekemään lapsille installaatioita. Nyt hän on muuntanut Larssonin akvarelleja jättikokoisiksi tiloiksi, joihin voi kurkistella ja mennä sisään:

Vallan mainio idea ja myös toteutus.

***

Ateneumista jatkoin vielä gallerioihin. Galleria Heinossa oli Kim Simonssonin (s. 1974) näyttely Kameleontti (4.–26.2.). Simonsson on harvinainen miespuolinen japanilaisesta mangasta vaikutteita saanut tekijä. Tähän kun vielä yhdistetään tietty viimeistelty dekoratiivisuus, ollaan jo aika kaukana minun maustani. Mutta on hänen duuneissaan jotain hauskaakin, ja yllätin itseni vertaamassa hänen töitään vanhaan Gunnar Finneen (1886–1952), kun ryhdyin miettimään sitä, miltä hänen reliefimäiset teoksensa voisivat näyttää talon kyljessä ikään kuin arkkitehtuuriin upotettuna:

Uhri, 2011.

***

Ja sitten vielä Galleria BE'19, missä oli Beryl Furmanin (s. 1953) näyttely Altrui (25.1.–12.2.). Tulisieluinen taiteilija on viime vuosina tullut tunnetuksi eläinten oikeuksien puolestapuhujana, muun muassa Kiasman yhteydessä. Nyt häneltä oli esillä videoita ja maalauksia. Videot olivat vähän liian alleviivaavan toteavia – ehkä niistä puuttui joku emotionaalinen voima. Paljon tehokkaammalta tuntui hänen jättimäinen A4-tekstinsä, jossa oli pienellä präntillä kaksi liuskaa asiaa. Maalaukset olivat mielestäni luokattoman löysiä:

Ymmärrän, että asia on tärkeä ja että taiteilija on ryhtynyt taistoon tosissaan, mutta ei pitäisi unohtaa sitä, että hän on kuvataiteilija. Ettei olisi vain tullut liian kiire puhua?

PS. Seuraavana aamuna. 'Luokattoman löysiä' on tietenkin vähän rankasti ilmaistu, mutta olen nähnyt Burmanilta joskus takavuosina niin hienoja ja intensiivisiä maalauksia, että niihin verrattuna nämä olivat tosi pliisuja.