Näyttelykuvia 199 & 200 & 201 & Virossa 29 & Katutaidetta 32:

Piipahdin viikonloppuna pikaisesti Tallinnassakin sekä työ- että huvimatkalla. Kumussa kävin sunnuntaina katsomassa kiinnostavan näyttelyn Eesti kunst paguluses – Estonian Art in Exile (3.9.2010–2.1.2011). Yli 200 teoksesta koostuva näyttely esitteli toisen maailmansodan pyörteissä pakolaisiksi siirtyneiden virolaisten tuotantoa 1940-luvulta aina näihin päiviin sekä Yhdysvalloista, Kanadasta, Australiasta että Ruotsista:

Monipuolinen näyttely oli toki vähän epätasainen, mutta mukana oli paljon helmiä ja myös hyvinkin outoja töitä sekä tosi iso joukko aivan uusia tuttavuuksia. Oli myös hauska yrittää jäljittää elementtejä sotaa edeltävästä virolaisesta taiteesta ja mietiskellä vertaillen sitä, mitä Viroon jääneet kollegat varsinkin 1950–70-luvuilla tekivät. Joka tapauksessa tosi kiinnostava näyttely. Luulenpa, että menen sinne uudestaankin, koska joudun työasioissa palaamaan Tallinnaan vielä tänä vuonna. Uskallan muuten suositella aidolle taiteenystävälle Tallinnan matkaa pelkästään ihan tätä näyttelyä katsomaan.

Tässä esimerkiksi yksityiskohta tukholmalaisen Enno Hallekin (s. 1931) Kannettavasta auringonlaskusta (1990–2005):

Kumun ylimmässä kerroksessa oli yhdestä maalauksesta koostuva näyttely. Minimalistina tunnetun Sirje Rungen (s. 1950) Suur armastus – Great Love (30.10.2010–2.1.2011). Vuodelta 2003 oleva kymmenmetrinen maalaus on varustettu myös linnunlaulumusiikilla, mikä lienee viittaus Barnett Newmanin (1905–1970) usein siteerattuun lauseeseen, jonka mukaan "estetiikka on taiteilijalle samaa kuin ornitologia linnuille". No, olihan se ihan hieno, mutta en minä hänen rakkaudentunnustuksestaan täysin polvilleni joutunut: 

Ehkä vähän pompöösiä ja pateettista ollaakseen minimalismia.

Sitten tuli jo vähän kiire, joten en ehtinyt kansainvälisestä videokoosteesta Kõik saab korda – Everything Is Goin to Be Allright (29.10.2010–2.1.2011) katsoa kuin Marina Abramovićin (s. 1946) videon Holding Milk (2009), joka oli vähäeleisyydessään sangen intensiivinen:

Tähänkin näyttelyyn ehdin vielä onneksi tutustua kunnolla. 

Se on muuten nyt todettava taas aika painokkaasti, että Kumun ohjelma on koko museon toiminnan ajan ollut kadehdituttavan monipuolista ja kiinnostavaa.

***

Sitten tapasin vielä maanantaina taidemaalarin ja videotaitelija Jaan Toomikin (s. 1961) Kuku Kohvikissa Tallinnan Taidehallin alakerrassa. Paljastettakoon nyt sitten, että Toomik tulee olemaan yksi niistä noin kymmenestä virolaistaitelijoista, joita Mäntän kuvataideviikot halusi minun kutsuvan ensi kesäksi Mänttään. Stillkuvaa hänen videostaan Dancing with Dad (2003) tullaan käyttämään kuitenkin markkinoinnissa ennen lopullisen taiteilijalistan julkistamista joskus tammikuussa, joten tässä se:

Tanssi sujuu muuten Jimi Hendrixin Voodoo Childin (1968) tahtiin.
Toomik on mielestäni aina ollut rankalla asenteella varustettu tosi taiteilija, jota eivät nykytaiteen hypeilmiöt ole mihinkään hetkauttaneet. Olen tosi iloinen siitä, että hän tulee taas Suomeen. Häneltä tullaan näkemään useampikin työ.

***

Ja tokihan minä katujakin kävelin:

Tämän ilmeisesti helsinkiläisen taiteilijan töitä olen ennenkin nähnyt Tallinnassa: 

Ja tässä on vielä tutkittavaa:

Sitten kävin vielä yleisessä saunassa (Brandmann, Tartu maantee 73) ja otin kunnon löylyt muutaman vanhan venäläismiehen kanssa. Oikein sellainen vanhan liiton sauna:

Oli siis täydellisen onnistunut matka.

Julkaistua 68: "Muoto on prosessi"

Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Juhana Blomstedt (1937–2010). Haastattelua en enää saanut tehdä, koska Blomstedt kuoli elokuun 3. päivä. Oli kuitenkin hienoa saada olla mukana tässä hänen viimeiseksi jääneessä yksityisnäyttelyssään. 

En koskaan saanut tilaisuutta tuntea Blomstedtia kovinkaan hyvin, mutta niillä kerroilla, jolloin häntä tapasin, kiinnitin huomiotani aina samaan suorastaan omituiseen piirteeseen: hän oli aina yhtäaikaisesti tavattoman hienostunut ja tavattoman rehellinen, jopa häkellyttävän suorapuheinen kriittisissä mielipiteissään. Häntä oli aina hieno kuunnella. 

Aina yhtä iki-ihana Galerie Artekin galleristi Ann-Mari Arhippainen tutkailemassa Juhana Blomstedtin muotokieltä tämän avajaisissa huhtiluussa 2010.

”Muoto on prosessi”

Taidemaalari Juhana Blomstedt (1937–2010) työsti usein konstruktivistisiksi kutsuttuja vähäeleisiä ja abstrakteja teemojaan sarjallisesti, ja hän saattoikin palata vanhojen teemojen pariin vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Blomstedt itse totesi kirjeessään arkkitehti Juhani Pallasmaalle, että ”minulle on hitaasti oman työni kautta selvinnyt, että muoto on prosessi eikä projektio.

Tästä prosessuaalisuudesta kertoi myös Galleria Ortonissa nähty Blomstedtin näyttely. Vaikka serigrafioista koostuva näyttely olikin väistämättä melko pieni, voisi sen itse asiassa katsoa kuitenkin muodostaneen varsin tiiviin ja harkitun retrospektiivin Blomstedtin keskeiseen kuvamaailmaan. Mukana oli monia vuosienkin takaisia teemoja, joita Blomstedt lähestyi uudestaan tyypillisellä otteellaan, jossa aihelmat tulevat ikään kuin tutkituiksi uudelleen mutta samalla muuttuvat osin vähemmän konkreettisiksi – kuten Blomstedt itse on todennut: ”Eräs yksittäisen muodon kiusallisista esineellisistä merkityksistä häviää, kun se toistetaan. Näin muodostu eräänlainen uusi aktiviteetti, joka on yleisempi ja abstraktimpi kuin yksittäinen muoto.”

Blomstedtin tapa lähestyä kuvien maailmaa – tai siis ylipäänsä lopulta koko maailmaa ja sen rakennetta – on melko häkellyttävä, sillä hän tuntuu saavan niin pieneen ja niin vähäeleiseen kuitenkin niin huimaavan paljon. Taidekriitikko Timo Valjakka on osuvasti todennut, että 1970-luvulla Blomstedtin tuotannossa ”alkoi visuaalisuuden rinnalla vähitellen näkyä hänen määrätietoinen tunkeutumisensa kohti eurooppalaisen ja myöhemmin koko länsimaisen ajattelun, inhimillisen kokemuksen ja kommunikaation alkulähteitä”.

Abstraktin ja konstruktivistisen maalarin oletetaan helposti olevan jotenkin erityisen kova ja viileän analyyttinen. Kuinka toisenlainen totuus usein onkaan! Olikohan itse Blomstedtkaan tietoinen siitä, kuinka paljon runoutta hänen teoksissaan on? Yksi osa taiteen runoudesta tulee tietenkin siitä riittämättömyyden tuottamasta tuskasta, joka ei sekään ollut Blomstedtille vierasta: ”Kankeita tuskin ymmärrettäviä kirjainmerkkejä, koodi, siima jonka päässä tunnemme totuuden rimpuilevan saamatta sitä koskaan kokonaan näkyviimme.”

Tuotannollaan Blomstedt tavallaan osoitti vääräksi yhdysvaltalaisen taidemaalari Barnett Newmanin usein siteeratun ajatuksen, jonka mukaan ”estetiikka on taitelijalle samaa kuin ornitologia linnuille”. Kyllä runoilijan on syytä tuntea runousoppinsa. Blomstedtin työt ovatkin usein kuin täsmällisellä mutta rennolla otteella kirjoitettua runoutta – mutta niihin liittyy samalla aina tietoisuus juuri tekemisen prosessista, siitä miten näkymätön kulloinkin yritetään näkyväksi tehdä.

Täsmällisyys tulee siitä, että runousoppi – sillä kyllä kuvien maailmassakin sellainen on – on hallussa ja rentous taas siitä loputtomien toistojen tuottamasta varmuudesta, josta esimerkiksi monet piirtäjät ovat tunnettuja. Näillä välineillä Blomstedt lähestyi kaaoksen ja järjestyksen ristiriitaa ja ”saattoi ne ainakin keskustelemaan ellei tasapainoon”.

Julkaistua 3: Täsmällisesti ja rennosti

Olen alkuvuoden ajan pitänyt Galleria Ortonin avaijaispuheet, kun gallerian kuraattori, taidemaalari Petr Rehor (s. 1949) on ollut työskentelemässä sveitsiläisessä residenssissä. Samalla olen tehnyt kustakin taiteilijasta lyhyen esittelyn Galleria Ortonin verkkosivuille näyttelyn ajaksi. Ohessa tänä aamuna kirjoittamani Blomstedt, jossa tietenkin lainasin vähän omaa puhettanikin: 
 

Täsmällisesti ja rennosti

Taidemaalari Juhana Blomstedt (s. 1937) on 1960-luvun alusta lähtien ollut kansainvälisimpiä – ja myös pariisilaisimpia – taidemaalareitamme.

Blomstedt työstää usein konstruktivistisiksi kutsuttuja abstrakteja teemojaan sarjallisesti, ja hän saattaakin palata vanhojen elementtien pariin vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Näin on myös nyt Galleria Ortonissa esillä olevan näyttelyn laita. Vaikka tämä serigrafioista koostuva näyttely onkin väistämättä melko pieni, voisi sen itse asiassa katsoa kuitenkin muodostavan varsin tiiviin ja harkitun retrospektiivin Blomstedtin keskeiseen kuvamaailmaan.

Blomstedtin tapa lähestyä kuvien maailmaa – tai siis ylipäänsä lopulta koko maailmaa ja sen rakennetta – on melko häkellyttävä, sillä hän tuntuu saavan niin pieneen ja niin vähäeleiseen kuitenkin niin huimaavan paljon. Taidekriitikko Timo Valjakka on osuvasti todennut, että 1970-luvulla Blomstedtin tuotannossa ”alkoi visuaalisuuden rinnalla vähitellen näkyä hänen määrätietoinen tunkeutumisensa kohti eurooppalaisen ja myöhemmin koko länsimaisen ajattelun, inhimillisen kokemuksen ja kommunikaation alkulähteitä”.

Abstraktin ja konstruktivistisen maalarin oletetaan helposti olevan jotenkin erityisen kova ja viileän analyyttinen. Kuinka toisenlainen totuus usein onkaan! Onkohan itse Blomstedtkaan tietoinen siitä, kuinka paljon runoutta hänen teoksissaan on?

Tuotannollaan Blomstedt tavallaan osoittaa vääräksi yhdysvaltalaisen taidemaalari Barnett Newmanin (1905–1970) usein siteeratun ajatuksen, jonka mukaan ”estetiikka on taitelijalle samaa kuin ornitologia linnuille”. Kyllä runoilijan on syytä tuntea runousoppinsa. Blomstedtin työt ovatkin usein kuin täsmällisellä mutta rennolla otteella kirjoitettua runoutta – mutta niihin liittyy samalla aina tietoisuus tekemisen prosessista.

Täsmällisyys tulee siitä, että runousoppi – sillä kyllä kuvien maailmassakin sellainen on – on hallussa ja rentous taas siitä loputtomien toistojen tuottamasta varmuudesta, josta esimerkiksi monet piirtäjät ovat tunnettuja. Mutta sitä katsojan ei tarvitse edes aavistella. Hänen tehtävänsä on vain uppoutua.

Näyttelykuvia 9: Täsmällisesti ja rennosti

Nyt olen vähän malttamaton ja tulen hetkeksi kuluvaan maanantaipäivään ja palaan sitten taas huomenna – toivottavasti – keskeen jääneeseen viime lauantain taidekierrokseen. Syy malttamattomuuteeni on se, että kaiken nähnyt – tai siis ainakin sellaiseksi itseään luuleva – taidekriitikkokin saattaa joskus herkistyä aivan erityisesti. Tänään oli juuri sellainen päivä. Olen tehnyt erilaisia taidehommia Sairaala Ortonin yhteydessä toimivan erinomaisen – itse asiassa aivan fantastisen – Galleria Ortonin kanssa, josta olen kirjoittanut viitisen vuotta sitten Orton-lehteen artikkelinkin otsikolla "Tarvitaanko sairaalassa taidetta?". Kuten varmaan ymmärrätte, en siis Ortonin suhteen voi esiintyä lainkaan kriitikkona ja siten voinkin kaikessa rauhassa käyttää sellaisia ilmaisuja kuin "aivan fantastinen". Mutta muuten voinkin sitten esiintyä. Tänään minulla oli kunniatehtävä pitää tuoreimman näyttelyn avajaispuhe. Kyseessä on Juhana Blomstedtin (s. 1937) näyttely (12.4. – 7.5.). Blomstedt kuuluu niihin vanhempiin modernistisiin mestareihin, joiden tuotanto aiheuttaa minussa aina aivan erityisiä väristyksiä. Parhaiten nuo väristykset tulevat varmaan ilmi avajaispuheestani, jonka päätin poikkeuksellisesti kirjoittaa etukäteen valmiiksi. Se on itse asiassa noin 15 vuotta kestäneen "puhujanurani" ensimmäinen paperilta luettu puhe. Siksikin tilanne oli vähän jännittävä. Eikä paperista lukeminen sitten kovin hyvin sujunutkaan. Mutta siis pitemmittä puheitta:

Hyvät taiteen ystävät,

Olen ollut tässä tilanteessa viimeisen viidentoista vuoden aikana lukemattomia kertoja, mutta en ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut puhettani valmiiksi. Nyt sen tein, ja syynkin ymmärsin, kun oikein mietin asiaa. Syy on siinä kuvassa, joka minulla on Juhana Blomstedtista taiteilijana.

Jos taiteilijan on löydettävä aiheeseensa sopiva ilmaisu aina uudestaan ja uudestaan, tulee taiteilijasta puhuvan henkilönkin asettaa sanansa ja niiden täsmällisempi muoto juuri kohteensa mukaan. Samalla pitää kuitenkin ”säilyttää rentous”, niin kuin urheilijat sanovat. Muuten suoritus kärsii pakonomaisesta yrittämisestä – tämä koskee sekä taidetta että taiteesta puhumista. Siksi luen omaa puhettani nyt ensimmäistä kertaa elämässäni paperilta. Täsmällisyys nimittäin tuottaa todellisuudessa myös rentoutta, kun ei tarvitse jännittää ja sanoa esimerkiksi sellaisia asioita kuin ”tota” ja ”niinku” tai ”äh” – samalla häveten ja siten jäykistyen.

Juhana Blomstedtin töissä nimittäin juuri täsmällisyys ja rentous yhdistyvät aivan poikkeuksellisella tavalla. Oli aiheena sitten maailmankaikkeus, arkkityyppinen kuva tai omassa päässä syntyvä satunnainen mielikuva, tekee Blomstedt siitä rennolla virtuoosimaisuudellaan aina täsmällisen kuvan, joka kuitenkin on myös kuin runo – nämä eivät siis ole toisensa pois sulkevia ominaisuuksia. Hänen taiteessaan yhdistyvätkin häkellyttävällä sekä runous että runousoppi. Näin hän tavallaan osoittaa vääräksi yhdysvaltalaisen taidemaalari Barnett Newmanin (1905–1970) usein siteeratun ajatuksen, jonka mukaan ”estetiikka on taitelijalle samaa kuin ornitologia linnuille”. Linnut eivät lentäisi yhtään sen paremmin, jos ne tietäisivät latinalaisen nimensä, mutta taidemaalari maalaa taatusti paremmin, jos hän Blomstedtin tavoin tietää, mistä kauneuden – tai minkä tahansa muun esteettisen kategorian: ylevän, harmonisen... – on eri aikoina ja eri kulttuureissa katsottu syntyvän. Taide on nimitäin aina myös kommunikaatiota, vaikka se olisi mitä tahansa muutakin. Siinä on silloin myös aina mukana ajallinen ja paikallinen konteksti. Näin ajatellen teos täydellistyy vasta silloin, kun on myös katsoja, joka siihen voi uppoutua.

Blomstedtin teokset tuottavatkin voimallisesti juuri sitä uppoutumaan houkuttelevaa mielihyvää, jota Immanuel Kant (1724–1804) edellyttää, jotta voisimme – tai jotta meidän kannattaisi – suhtautua teokseen siten, että voimme suorittaa siitä arvioinnin (Beurteilung). Tekisi mieleni sanoa, että Blomstedtin kaikki teokset herättävät tällaista mielihyvää ja pitävät sitä myös yllä.

Tätä mielihyvää on melko vaikea kuvailla, sillä kuvittelukykymmehän leikkii todellisuudessa melko vapaasti, ja toisinaan vain tulee sellainen tunne, että juuri tämä teos on tarkoitettu minun käsitettäväkseni. Minulle käy Blomstedtin kanssa usein näin. Kantilaisittain prosessia voisi kuvata niin, että teoksen tuottamaa mielihyvää tuntiessamme tiedonkykymme leikkivät vapaasti ja sopusointuisesti. Silloin teos on kaunis. Ja sellaisen teoksen tuottavasta taiteilijasta voi sanoa, että hän on hyvä taiteilija. Blomstedtista näin voi sanoa.

Yksi syy käydä Galleria Ortonin avajaisissa kerran kuukaudessa on se, että siellä tapaa aina hauskoja ihmisiä – kuten vaikkapa Artekin legendaarisen galleristin Ann-Mari Arhippaisen, joka tässä tutkii Blomstedtin kuvamaailmaa.

PS. Joskus jopa kriitikollakin tuntuu olevan vähän liikaa vauhtia. Jouduin nimittäin lähtemään Blomstedtin avajaisten jatkoilta ravintola Salvesta kesken kaiken, koska minun piti vielä ennen yötä saada valmiiksi Tuomo Rosenlundin (s. 1976) tulevan kirjan (Miehet puhuvat tunteistaan) johdantoessee, johon vielä siis palaan. Salven kuuluisten silakoiden sijaan söin etanat. Edes jotain hitautta.