Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Juhana Blomstedt (1937–2010). Haastattelua en enää saanut tehdä, koska Blomstedt kuoli elokuun 3. päivä. Oli kuitenkin hienoa saada olla mukana tässä hänen viimeiseksi jääneessä yksityisnäyttelyssään.
En koskaan saanut tilaisuutta tuntea Blomstedtia kovinkaan hyvin, mutta niillä kerroilla, jolloin häntä tapasin, kiinnitin huomiotani aina samaan suorastaan omituiseen piirteeseen: hän oli aina yhtäaikaisesti tavattoman hienostunut ja tavattoman rehellinen, jopa häkellyttävän suorapuheinen kriittisissä mielipiteissään. Häntä oli aina hieno kuunnella.
Aina yhtä iki-ihana Galerie Artekin galleristi Ann-Mari Arhippainen tutkailemassa Juhana Blomstedtin muotokieltä tämän avajaisissa huhtiluussa 2010.
”Muoto on prosessi”
Taidemaalari Juhana Blomstedt (1937–2010) työsti usein konstruktivistisiksi kutsuttuja vähäeleisiä ja abstrakteja teemojaan sarjallisesti, ja hän saattoikin palata vanhojen teemojen pariin vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Blomstedt itse totesi kirjeessään arkkitehti Juhani Pallasmaalle, että ”minulle on hitaasti oman työni kautta selvinnyt, että muoto on prosessi eikä projektio.
Tästä prosessuaalisuudesta kertoi myös Galleria Ortonissa nähty Blomstedtin näyttely. Vaikka serigrafioista koostuva näyttely olikin väistämättä melko pieni, voisi sen itse asiassa katsoa kuitenkin muodostaneen varsin tiiviin ja harkitun retrospektiivin Blomstedtin keskeiseen kuvamaailmaan. Mukana oli monia vuosienkin takaisia teemoja, joita Blomstedt lähestyi uudestaan tyypillisellä otteellaan, jossa aihelmat tulevat ikään kuin tutkituiksi uudelleen mutta samalla muuttuvat osin vähemmän konkreettisiksi – kuten Blomstedt itse on todennut: ”Eräs yksittäisen muodon kiusallisista esineellisistä merkityksistä häviää, kun se toistetaan. Näin muodostu eräänlainen uusi aktiviteetti, joka on yleisempi ja abstraktimpi kuin yksittäinen muoto.”
Blomstedtin tapa lähestyä kuvien maailmaa – tai siis ylipäänsä lopulta koko maailmaa ja sen rakennetta – on melko häkellyttävä, sillä hän tuntuu saavan niin pieneen ja niin vähäeleiseen kuitenkin niin huimaavan paljon. Taidekriitikko Timo Valjakka on osuvasti todennut, että 1970-luvulla Blomstedtin tuotannossa ”alkoi visuaalisuuden rinnalla vähitellen näkyä hänen määrätietoinen tunkeutumisensa kohti eurooppalaisen ja myöhemmin koko länsimaisen ajattelun, inhimillisen kokemuksen ja kommunikaation alkulähteitä”.
Abstraktin ja konstruktivistisen maalarin oletetaan helposti olevan jotenkin erityisen kova ja viileän analyyttinen. Kuinka toisenlainen totuus usein onkaan! Olikohan itse Blomstedtkaan tietoinen siitä, kuinka paljon runoutta hänen teoksissaan on? Yksi osa taiteen runoudesta tulee tietenkin siitä riittämättömyyden tuottamasta tuskasta, joka ei sekään ollut Blomstedtille vierasta: ”Kankeita tuskin ymmärrettäviä kirjainmerkkejä, koodi, siima jonka päässä tunnemme totuuden rimpuilevan saamatta sitä koskaan kokonaan näkyviimme.”
Tuotannollaan Blomstedt tavallaan osoitti vääräksi yhdysvaltalaisen taidemaalari Barnett Newmanin usein siteeratun ajatuksen, jonka mukaan ”estetiikka on taitelijalle samaa kuin ornitologia linnuille”. Kyllä runoilijan on syytä tuntea runousoppinsa. Blomstedtin työt ovatkin usein kuin täsmällisellä mutta rennolla otteella kirjoitettua runoutta – mutta niihin liittyy samalla aina tietoisuus juuri tekemisen prosessista, siitä miten näkymätön kulloinkin yritetään näkyväksi tehdä.
Täsmällisyys tulee siitä, että runousoppi – sillä kyllä kuvien maailmassakin sellainen on – on hallussa ja rentous taas siitä loputtomien toistojen tuottamasta varmuudesta, josta esimerkiksi monet piirtäjät ovat tunnettuja. Näillä välineillä Blomstedt lähestyi kaaoksen ja järjestyksen ristiriitaa ja ”saattoi ne ainakin keskustelemaan ellei tasapainoon”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti