Näyttelykuvia 422: Mikä on muuta?

Puolet näyttelystä yhdessä kuvassa.

Lauantaina kävin MUU Galleriassa katsomassa kuratoidun näyttelyn No Tricks (5.–28.8.). En oikein ymmärrä, mikä idea tällaisessa näyttelyssä on. Keväällä MUU lähetti 600 jäsenelleen kutsun näyttelyyn, ja neljän hengen jury valitsi sitten kahdeksan duunia. Haussa oli lehdistötiedotteen mukaan "muu-asenne", ja nämä kahdeksan sitä kuulemma vahvasti omaavat.

Tuli jotenkin mieleen vuonna 1972 perustettu aikansa kokeellinen taiteilijarymä Dimensio, joka on toiminut pystyynkuolleena jostain 1980-luvun alusta näihin päiviin. En suinkaan tarkoita, että MUU olisi vielä pystyynkuollut, mutta tällaisen muu-asenteen etsiminen lienee turhaa tilanteessa, jossa MUU Galleria on todellisuudessa enää galleria gallerioiden joukossa ja jossa sitä 1980-luvun muuta (MUU perustettiin vuonna 1987) on kaikkialla muuallakin pilvin pimein. Muulainen taide on ollut taide-elämämme keskiössä jo pitkään, ja jos jotain muuta haluaa etsiä, täytyy mennä jonnekin muualle.

Näyttely oli siis jotenkin motivoimattoman tuntuinen, eivätkä yksittäiset satunnaiset teokset muodostaneet mitään erityistä muulaista ilmettä, joka olisi tuottanut katsojalle mitään sen kummallisempia ahaa-elämyksiä. Ihan hauskoja duuneja oli toki tarjolla – kuten vaikkapa Sebastian Lindbergin (s. 1978) tragikoominen Koomikko, stand up -kilpailun harjoittelu videokameran ja tiskiharjan kanssa, tai Inkeri Harrin (s. 1979) Tapaaminen ilman syytä – performatiivinen teos, jossa taiteilija ilmoittaa lehdessä tapaavansa ihmisiä tietyssä paikassa ilman syytä. Olisi tosin ollut paljon hauskempaa nähdä jotain aitoa performatiivista dokumentaatiota sen sijaan, että tarjolla oli vain lehti-ilmoitus ja valokuva odottavasta taiteilijasta. Vai liekö sitten mitään tapahtunutkaan? On toki mainittava, että tällaisia "teoksen määritelmää kyseenalaistavia teoksia" (tiedotteesta) on tehty jo maailman sivu. Sama koskee Eeva-Mari Haikalan (s. 1974) eri välineillä "maalauksellisuutta" hakevia teoksia. Esimerkiksi valokuvauksen maalauksellisuus alkaa olla jo niin kliseinen teema, että en jaksaisi nähdä enään yhtään Caspar David Friedrich (1774–1840) -parafraasia. Haikalan näyttelyssä ollut teos 54 Attempts for Sulky Face sisältää nimensä mukaisesti 54:n valokuvan sarjan Haikalasta poseeraamassa Gwen Johnin (1876–1939) maalauksena. On ihan pakko rehellisesti todeta, että Haikalan teosta suurempi elämys minulle oli lukea edes Wikipedia-artikkeli Johnista, joka oli minulle aiemmin vain nimi taidehistoriasta. Että kiitos ainakin tästä virikkeestä.

Muutkin osallistujat – Mikko Kuorinki (s. 1977), Laura Lilja (s. 1975), Marika Orenius (s. 1971), Heidi Romo (s. 1969) ja Hypnobatia (Jokke Saharinen (s. 1969) & Jukka Suhonen (1963)) – olivat esillä ihan kelvoilla töillä, mutta kokonaisuus oli erityisen muu-asenteen henkimisen sijaan sisäsiisti ja vailla mitään joukkovoiman ilmentymää. Turhan tuntuinen näyttely, koska vähien näyttelyaikojen tuhlaaminen tällaiseen on täysin motivoimattoman tuntuista. Antaisivat vain tilaa kunnon yksityisnäyttelyille, jolloin taiteilijat saisivat lisää kaipaamiaan tilaisuuksia näyttää tekemistään vähän laajemmin. 600 jäsenestä luulisi sisältöjä ja näyttelyhaluja löytyvän.         

Näyttelykuvia 84 & Julkista taidetta 6: Muista pyhittää lepopäivä

Tänään päätin olla menemättä kaupungille katsomaan taidetta, vaikka juuri sunnuntaisin tuleekin usein käytyä näyttelyissä. Oli pakko pyhittää suurin osa päivästä kirjoittamiselle, koska olen olen jo jonkin aikaa ollut kirjoittamassa Suomen arvostelijain liiton 60-vuotisjuhlakirjaan artikkelia kriitikon ja taiteilijan suhteista. Deadline on siis tietysti huomenna. En näköjään opi koskaan. 

Lähdin kuitenkin käymään uimassa ja katsomaaan sisarentyttäriäni, jotka juhlivat synttäreitään Itäkeskuksessa.

Jo Ruoholahden metroasemalla jäin kuitenkin koukkuun. Amatööritaidettakin on aina hauska katsella. Metroasemalla oli peräti kaksi näyttelyä. Toinen oli Bambu Hellstedtin (s. ?) vetämän Helsingin Taiteilijaseuran kurssikeskuksen mallipiirustusryhmän näyttely (4.5.–26.5.):

Oli ihan hyvännäköistä jälkeä. Aivan ihan yhtä hyvältä ei kuitenkaan näyttänyt saman puljun Heidi Romon (s. 1969) ja Mika Hytin (s. 1961) vetämän öljyvärimaalauksen jatkokurssin näyttely (4.5.–26.5.). Kyllä se vain on tuo maalaaminen vaikea laji. Kaikki duunit olivat aika naiivin näköisiä – jos ei muuten niin värimaailmaltaan:

Itäkeskuksessa ajattelin sitten samalla käydä kulttuurikeskus Stoassa katsomassa, että olisiko siellä jotain katsottavaa, mutta eihän se ollutkaan sunnuntaina auki. Katselin sitten Hannu Sirenin (s. 1953) veistosta Stoa (1984): 

Kyllä Stoa on yksi Helsingin hienoimmista julkisista veistoksista ja epäilemättä Sirenin paras tällä alalla. Se on hirvittävän vahva aksentti punatiilisessä ympäristössään – tai itse asiassa paljon enemmän kuin pelkkä aksentti: se on olennainen paikan henkeä luova elementti.
Samaa ei voi sanoa miltei samalta ajalta peräisin olevasta Antti Neuvosen (s. 1937) Kansojen ystävyyden muistomerkistä (1983). Nämä YYA-sopimusta juhlivat Ystävät ja kylänmiehet (voittoisan kilpailuehdotuksen nimi) ovat kyllä aikamoinen kummituskabinetti:

Jos tekivät neukut karmeita veistoksia, tekivät niitä samassa hengessä suomalaisetkin. Mitä tuota peittelemään. Ja miltäkö näyttää ystävyyden lähde nyt, näinä säästäväisinä aikoina:

Miten veistoksia pitäisi valokuvata? Mikä kuvakulma on "totta"?

***

No, sitten tapasin tyttöjä, Elnaa ja Leilaa. Ja olipa siellä vieraana kuvataiteilijasisareni Hannan (s. 1963) lisäksi toinenkin taiteilija, kaverinsa Maaria Oikarinen (s. 1972, jonka kiinnostavassa Hekuma-blogissa voi muuten seurata sitä, miten maalaukset syntyvät, vasemmalla):

***

Metrossa lueskelin mennen tullen Solomon Volkovin kirjaa Pietari (Otava 1996). Nautin siitä aivan suunnattomasti, mutta samalla tuli tosi angstinen olo. Taas yksi 600-sivuinen kirja! Miten ihmeessä ehdin lukea läheskään kaikkea sitä, mitä haluaisin niin tulenpalavasti. Ja aina pitäisi lähteä seikkailemaan sivuraiteille. Kun Volkov esimerkiksi puhuu Modest Musorgskista ja kertoo Ilja Repinin (1844–1930) hänestä juuri ennen kuolemaa maalaamasta koskettavasta muotokuvasta,

haluaisin heti lukea uudestaan Tito Collianderin (1904–1989) kirjan Ilja Repin (Tammi 1944), jonka olen joskus nuoruudessani kerran lukenut ja josta en muista oikein mitään sekä tutustua kunnolla Musorgskin sävellystuotantoon. Nyt kuuntelen vain puolihuolimattomasti YouTubesta joitain osia Näyttelykuvista (1874). 

Mitä tarkoittaa muuten "koskettava"? Sitä, että olen nähnyt Musorgskin kaltaisia juoppoja kuolevan viinaan. He ovat olleet minun ystäviäni. Ainakin se on koskettavaa. Ja nyt kun maalausta katson, tajuan vielä paljon paremmin sen, miten hyvä realistinen maalari Repin oli.

***

Ja vielä yksi huono veistos ennen kotiinpaluuta. Ruoholahdessa on yksi Helsingin kammotavimmista veistoksista, arkkitehti Pekka Helinin (s. 1945) Sitran talon eteen tekemä nimeton cor-ten-laatikko (2000), jonka kaisloja mallaavista piikeistä osa on kadonnut, osa vääntynyt ja osaan pannaan aina roskaa (muovikasseja ja tyhjiä pulloja) koristeeksi, eikä valaisinmekanismikaan ole koskaan toiminut. Se pitäisi ihan oikeasti purkaa välittömästi:

Ja sitten takaisin kirjoittamaan. Elämä on aivan liian lyhyt. Järkyttävän lyhyt. Ei tässä kerkiä mitään kuin raapaisemaan.