Julkaistua 615 & Näyttelykuvia 956: Irti säännöistä ja muodoista

Eilisessä Kirkko ja kaupungissa (9/15) ilmestyi juttuni Designmuseon varsin kiinnostavasta näyttelystä Postmodernismi 1980–1995 (30.1.–17.5.)

 

Irti säännöistä ja muodoista

Postmodernismi on ollut vaikea pala suomalaisessa taidekeskustelussa – jopa poliittisessa keskustelussa. Totesihan Perussuomalaisetkin edellisessä vaaliohjelmassaan kohauttavasti: ”Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.” Puolue halusi julkista tukea vain puhtaudelle, ja nimenomaan puhtaalle suomalaisuudelle. 

Postmodernismi ei ollut puhdasta, se sotki säännöistä piittaamatta vaikutteita, se oli leikkisää, joskus ironista – ja aina itsestään tietoista. 

Postmodernismi totesi, että kaikki oli jo tehty kieltäen uskon lineaariseen kehitykseen, valistukseen ja ”suuriin tarinoihin”. Taiteiden väliset rajat rikkoutuivat lopullisesti, ja ennen kaikkea vaarassa oli populaarin ja korkeakulttuurin välinen häilyvä raja. 

Designmuseon näyttely luotaa postmodernismin saapumista Suomeen 1980-luvun alusta. Mukana on muotoilua, arkkitehtuuria, kuvataidetta ja populaarikulttuuria, sekä kansainvälisiltä tekijöiltä että suomalaisilta pioneereilta. 

Leena Luostarinen (1949–2013), Sfax, 1984. Helsingin taidemuseo.

Näyttely on levoton, mutta mitä muuta se voisikaan olla. On todella kiinnostavaa nähdä, miten samanlainen henkinen viitekehys voi tuottaa niin erilaisia lopputuloksia. Muotoilussa postmodernia henkivä leikkisyys suosii lapsenomaista villiä yhdistelyä, joka saattaa edelleenkin ärsyttää. Esineet eivät vaikuta funktionaalisilta, vaikka sitä vähän ivaillen olisivatkin. Säännöistä piittaamattomuus saattaa tuntua oudolta ihmisestä, joka on lapsuudessaan tottunut aterioimaan modernistisesti vaikkapa Kaj Franckin (1911–1989) Kilta-astiastosta, vailla tarpeetonta ja ylimääräistä. Silti sama ihminen saattaa rakastaa Leena Luostarisen (1949–2013) maalauksia, joissa on vallalla postmodernistinen eklektisyys, eri puolilta tulleita vaikutteita ja lainoja yhdistelevä tapa työskennellä. Luostarisen itämainen romantiikka yhdisti kitschiä ja antiikkia, kulttuurihistoriaa ja populaarikulttuuria mistään piittaamatta – tai piitaten vain omasta tinkimättömästä kauneudentavoittelustaan.
 

Stefan Lindfors (s. 1962), Scaragoo, 1988. Designmuseo.

Designmuseo onkin tehnyt hienon ratkaisun yhdistelemällä epookkia luotaavassa näyttelyssään Alessin kahvikannuja, Inka Kivalon tekstiilejä, Stefan Lindforsin hirviömäisiä veistoksen ja muotoilun sekasikiöitä, Luostarisen ja monen muun kuvataiteilijan – muun muassa Raili Tang, Jarmo Mäkilä, Kuutti Lavonen ja Vertti Teräsvuori – teoksia ja jopa vanhoja Image-lehtiä.
On varmaankin totta, kuten eräässä saliteksteistä todetaan: ”Henkisessä ja aatteellisessa mielessä postmodernismista ei ole paluuta. Identiteetti- ja arvokeskustelu on pysyvästi monipuolistunut.” Juuri siksi on jälleen motkotettava nykyään huolestuttavasta seikasta: museot on ajettu niin ahtaalle, että ne eivät kykene enää vastaamaan tehtäviinsä muistiorganisaatioina. Tämä on selvästikin kulttuurihistoriamme kannalta tärkeä näyttely, ja juuri tällaisista näyttelyistä tulisi aina julkaista kattava ja monipuolinen julkaisu. Kohta näyttely on vain häilyvä muisto ilman kunnon dokumentaatiota.

Polaroidmania!!!

Tämä päivä vierähti valokuvataiteilija Martti Jämsän (s. 1959) kanssa. Olemme kokoamassa elokuuksi Suomen valokuvataiteen museolle suurta Polaroid-näyttelyä.

Ensin tapasimme suomentaja ja esseisti Antti Nylénin (s. 1973), joka on intohimoinen Polaroid-mies – lukekaa vaikka hänen blogiaan, jossa on paljon asiaan liittyvää. Uskallan jo luvata, että nyt on tulossa myös tilaisuus nähdä hänen kuviaan.

Jämsä ja Nylén ihailevat tietokoneeltani Robert Frankin (s. 1924) tekemää Patti Smithin (s. 1946) videota Summer Cannibals (1996). Katsokaa ja kuunnelkaa ihmeessä se tästä linkistä. Frank lienee yksi Jämsän nurkkajumalia ja Smith puolestaan meille kaikille kolmelle rakas. Ja miksikö mainitsin Smtihin? Hänkin on Polaroid-ihmisiä. Katsokaa vaikka tästä linkistä ja googlettakaa sitten lisää.

Sitten siirryimme Lauri Erikssonin (s. ?) työhuoneelle ja hänen monipuoliseen Polaroid-maailmaansa:

Olipa varsinainen aarreaitta! Hänenkin kuviaan tulette näkemään. Moni muistaa varmaan hänen lähiosukupolvea kuvaavan kirjansa Suomi Pictures (Nemo 2001). Nyt nähdään myös vähän toisenlaista materiaalia.

Ja sitten vielä Vertti Teräsvuoren (s. 1966) luokse. Teräsvuori on yksi niistä harvoista kuvaajista, jotka ovat käyttäneet legendaarista "myyttistä petoa", jättikokoista Polaroid-kameraa, joita on maailmassa vain viisi kappaletta. Komeaa on jälkikin – tässä nuori Teräsvuori (1993) rullautuu auki vähän vanhemman käsissä:

Nyt se tulee ensimmäistä kertaa esille.

Tätä ammattia en vaihtaisi pois.

Näyttelykuvia 380 & Julkaistua 153: Leikkauspisteitä

Maanantaina oli Galleria Ortonissa Tarja Teräsvuoren (s. 1947) näyttelyn (2. – 27.5.) avajaiset. Pidin siellä pienen puheen ja siihen perustuen kirjoitin Gallerian verkkosivuille myös pienen esittelyn, joka seuraa perässä.

Näyttely oli hieno, ja oli myös kiinnostavaa nähdä, miten yllätyskykyinen ja muuntautuva taitelija voi olla, kun pääsee tarpeeksi pitkälle urallaan ja tekee mitä tahtoo ja miltä kulloinkin tuntuu. Teräsvuoren lyyrissävyiset konstruktivistiset työt varmaan yllättivätkin jotkut hänen tuotantoaan aiemmin tunteneet taiteenystävät.

Leikkauspisteitä

Moni taiteenystävä tuntee Tarja Teräsvuoren (s. 1947) osaavana, monipuolisena ja pitkän uran luoneena taidegraafikkona. Tämä Taideteollisen oppilaitoksen ja sittemmin Mestari K:n (= Pentti Kaskipuro) koulua käynyt taidegraafikko toimi pitkään myös Keski-Suomen ohjaavana läänintaiteilijana.

Teräsvuori on kuitenkin aina ollut sydämeltään myös maalari. Vapaassa Taidekoulussa hänen opettajansa Tor Arne jo totesi: ”Älä lähde grafiikkaan, siellä menet pilalle. Sinä olet maalari.”

Tor Arne oli väärässä. Teräsvuori loi uran hienona graafikkona.

Tor Arne oli onneksi myös oikeassa. Teräsvuori palasi Keski-Suomesta Helsinkiin ja maalauksen pariin.

Teräsvuoren uudessa, varta vasten Galleria Ortonia varten maalatussa tuotannossa näkyy hänen pitkä uransa monin tavoin – erilaisia teoksista heijastuvia leikkauspisteitä on runsaasti.

Näyttelyn nimi Himmeä valo kertoo valon ja pimeän problematiikasta, maalauksissa vaikuttavasta näkyväksi tulemisen ihmeestä.

Toinen iso leikkauskohta on figuratiivisen ja abstraktin välinen jännite. Teräsvuoren rehevissä gessopohjustuksissa on aavistavinaan erilaisia viitteellisiä figuureita, jotka käyvät vuoropuheluaan abstraktin sommittelun kanssa.

Taiteilija ja pojanpoika Aito, jonka vanhemmat Vertti Teräsvuori (s. 1966) ja Chikako Harada (s. 1969) ovat myös tunnettuja valokuvataiteilijoita molemmat.  

Teräsvuoren töissä on myös hieno orgaanisen ja konstruktiivisen välinen jännite, sekin yksi kuvataiteen peruskysymyksistä. Taustalla vaikuttaa vapaa, orgaanisesti rönsyävä muoto, kun taas sommitteluelementteinä toimivat suorakaiteet tai selkeät rakenteelliset pinnat luovat teoksiin oman rytminsä.

Ja sitten on vielä sarjallisuuskin, sekin yksi modernin taiteen ulottuvuuksista. Teräsvuori ei maalaa varsinaisia variaatioita samasta teemasta, mutta prosessin myötä kehkeytyvät ideat saavat uudet työt mustuttamaan aikaisemmin syntyneitä aihioita, jota ovat ikään kuin vaatineet uutta kehittelyä. Näin syntyy usein esimerkiksi kolmen työn ryhmiä, jotka tukevat toisiaan ja jotka yhdessä saavat katsojan suuntaamaan mietteitään pinnalta katsoen varsin yksinkertaisten maalausten huikean monimuotoiseen maailmaan.

Onneksi Tor Arne oli sekä väärässä että oikeassa.