Näyttelykuvia 880: Hulluuden rajoilla

Eilen kävin varsin kiinnostavassa näyttelyssä. Hyvinkään taidemuseossa avattiin Sjählö 9 -näyttely (15.11.–12.1.2014) – lähtökohta on Seilissä sijainnut leprahospitaali, joka muuttui irtolaisten ja mielisairaitten eristyspaikaksi. Sairaala lakkautettiin vasta vuonna 1962.

Tässä tiedotteesta: "Työryhmän jäsenet ovat vierailleet saarella useita kertoja ja perehtyneet Seilin historiasta tehtyihin tutkimuksiin. Seilin potilaiden kohtaloista kerätty dokumentaatio on antanut ryhmän jäsenille mahdollisuuden tutkia mielikuvia hulluudesta ja erilaisuudesta. Näyttelyssä on mukana installaatioita, videoita ja maalauksia, jotka eri tavoin pohtivat sellaisia käsitepareja kuin normaali–epänormaali, kulttuuri–luonto, normatiivinen–poikkeava naisellisuus tai terveys–sairaus. Ryhmän taiteilijat ja tieteentekijät työskentelevät yhdessä ja luotaavat näin yleismaailmallisia ulkopuolisuuden, toiseuden, poikkeavuuden ja eristämisen ilmiöitä."

Ryhmä on aika iso: kuvataiteilija Christine Candolin (s. 1953); fil.tri, kirjailija JuhaniIhanus; taidemaalari Antero Kahila (s. 1954); keramiikkataiteilija Catharina Kajander (s. 1945); performanssi- ja videotaiteilija, ohjaaja Tellervo Kalleinen (s. 1975); taidemaalari Tuija Lampinen (s. 1955); taidegraafikko Solveig Lehtonen (s. 1955); dokumenttiohjaaja Kirsi Mattila; keramiikkataiteilija Leena Mäki-Patola (s. ?); runoilija, muusikko Kirsi Poutanen; lääk.lis. JuhaPyykkönen ; fil.tri, graafikko Elina Waris (s. ?); teatteriohjaaja Paavo Westerberg.

Catharina Kajander, Kynnysmatto, 2013. Aika rajua kamaa.   

Pidin näyttelyn avajaispuheenvuoron, jossa käsittelin taiteen mahdollisuutta tutkia toiseutta, ulkopuolisuutta ja eristämistä.

Siteerasin ehkä jopa turhankin odotetusti Michel Foucault'n kirjaa Tarkkailla ja rangaista (1975, suom. 1980) ja sen keskeisiä ajatuksia siitä, miten moderni vallankäyttö tulee ymmärrettäväksi suljettujen instituutioiden genealogian kautta. Ongelmana tässä ymmärryksessä on erityisesti valtaosapuolien sidosten kietoutuminen toisiinsa sellaisella tavalla, että erottelujen teko on vaikeaa. Tässä taide toimii mielestäni hyvänä avaajana. 

Sitten siteerasin myös yhtä nurkkajumalaani ja esikuvaani Raymond Williamsia. Kirjassa Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus (1977, suom. 1988) hän muun muassa käsittelee kulttuurin jäänteenomaisia (residual) piirteitä: ”Jäänteenomainen on muodostunut menneisyydessä, mutta se vaikuttaa yhä kulttuurisessa prosessissa, ei vain eikä usein lainkaan menneisyyden elementtinä, vaan nykyisyyden aktiivisena elementtinä. Niinpä tiettyjä kokemuksia, merkityksiä ja arvoja, joita vallitsevassa kulttuurissa ei voi ilmentää tai osoittaa todellisiksi, koetaan ja harjoitetaan jonkin aikaisemman sosiaalisen ja kulttuuri-instituution tai muodostuman kulttuurisiin ja sosiaalisiin jäänteisiin nojautuen.”

Hyvä pari, ja ns. näillä mentiin. Oli muuten ihana sanoa pitkästä aikaa taidemuseossa ääneen sana 'marxismi'.  

 Christine Candolin, Nimetön, "mutta jos huutaisin", 2012–13.

Näyttelykuvia 415: Kriitikkoa laiskottaa

Rästit on purettu ja nyt palataan miltei reaaliaikaan. 

Viime viikonlopulla ajattelin, että tällä viikolla aloitan arjen ja palaan työn ääreen. Tiistaina 26.7. päätin sitten aloittaa näyttelykierrokset – varsinkin kun en ole Mäntän kuvataideviikkojen ja pienen loman takia kierrellyt Helsingin gallerioita liki kolmeen kuukauteen. Päätin aloittaa lähiympäristöstä ja käydä Uudenmaankadun kaikissa gallerioissa. 

Galleria Huudossa oli Tuija Lampisen (s. 1955) näyttely Varjo (13.–31.7.). Lampinen itse nimittää maalauksiaan "jonkinlaisiksi pitkittyneiksi hetkiksi, olotiloiksi". Ja sellainen vähän viipyilevä olo niiden edessä tulikin. Näyttely oli varsin sympaattinen, vaikka minua vaivasikin koko ajan vaikeasti määriteltävä olo siitä, että jotain jää puuttumaan. Vasta myöhemmin tajusin, että ehkä juuri tuon tunteen herättäminen olikin yksi taiteilijan intentioista. Niin että ehkä se oli vielä parempi näyttely.  

Varjo IV, öljy kankaalle, 140 x 140,  2011.

Mutta sitten kaikki hyvät aikomukseni menivätkin pieleen. Myymälä2:ssa oli tarjolla saksalaisen Oliver Pietschin (s. 1972) 41-minuuttinen kokeellinen elokuvamontaasi From Here to Eternity (1.–31.7.), joka tuntui varsin kiinnostavalta, mutta en yksinkertaisesti jaksanut rankkana hellepäivänä koetella kestokykyäni ja kävelin – toki häpeää ja syyllisyyttä tuntien – ohi. Myymälä2:n ohjelmaa on kuitenkin syytä aina seurata.

Ja sama jatkui. Galleria BE '19:ssa oli Alma Jantusen (s. 1973) lasitaidetta nimellä Kuumaa tavaraa (27.7.–14.8.). Katselin vähän ikkunan takaa enkä saanut itseäni pakotettua sisälle. Olen aina kokenut lasitaiteen itselleni osapuilleen yhtä vieraaksi kuin vaikkapa oopperan, heavymusiikin ja sarjakuvan. Osaan nauttia hyvästä lasimuotoilusta käyttäjän ominaisuudessa mutta en osaa suhtautua lasiesineeseen galleriatilassa katsottavana objektina enkä ikinä panisi sohvapöydälleni sellaista. Tämä lienee paha rajoitus, mutta ei kai sitä enää viisikymppisenä opi kovin uusia asioista.

Ja eiköhän Galleria Dixissä jatkunut sama meno. Siellä oli Pauli Partasen (s. 1949) lasitaidetta (27.7.–14.8.), jota tiirailin hetken aikaa ikkunan läpi huomatakseni vain sen, että hän yrittää Jantusta voimakkaammin tulla muotoilun puolelta kohti vapaampaa taidetta. Tämä se on vielä vaikeampaa minulle, koska tuppaan aina näissä tapauksissa näkemään vain sellaisen estetiikan, jossa ulkokohtainen koristeellisuus lyö kaiken mahdollisesti kiinnostavan sisällön yli. Tunnistan itsessäni vielä vähän lisää häpeillen, että tämä on juuri se kliseinen asenne, josta muotoilun puolelta tulevat taiteilijat ovat aina saaneet kärsiä. Mutta ohi vain taas.

Sitten olin jo miltei helpottunut, kun Galleria Heino oli lomalla. Päätin jättää ne pari Uudenmaankadun alkupään huonoa galleriaa välin ja menin päiväoluelle.

Tyhmäähän tällaista on kertoa, mutta yritän kovasti sitoutua aikoinani tässä blogissa lupaamaani rehellisyyden vaatimukseen. Kriitikon arki vain on joskus tällaista. Jos joku kollegani muuta väittää, hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä valehtelee. Tätä olen nyt miettinyt koko loppuviikon käymättä yhdessäkään näyttelyssä. Ehkä sitten huomenna.