Näyttelykuvia 711 & 712 & 713 & 714 & 715 & 716 & Virossa 70 & Julkista taidetta 60: Tallinnassa taas

Keskiviikkona saavuin Tallinnaan, mutta loma sai vielä odottaa vähän aikaa, koska olin ortonilaisten kanssa työmatkalla tutustumassa Mustamäen sairaalaan – tulevaan mahdollisen yhteistyökumppaniin. Tai virallisesti sairaalan nimi on nykyään Pohjois-Viron aluesairaala, Põhja-Eesti Regionaalhaigla. Jättimäisen kompleksin vanha päärakennus on minulle tuttu, koska siellä aikoinaan henkeni pelastettiin saatuani anafylaktisen shokin:

Ja minähän mielessäni jo ripustelin Galleria Ortonin tulevaa esittäytymistä Mustamäellä – ajattelin jopa, että neuvostoajan raunioille – sairaalan entinen pääsisäänkäynnin hylätty suihkulähde – saisi vähän rujomman suomalaisten ja virolaisten kuvanveisto-opiskelijoiden yhteisnäyttelyosuuden:

Vierailimme myös viereisessä Tallinnan lastensairaalassa, jonka aulassa oli hauska Laurentsiuksen (s. 1969, oik. Lauri Sillak) reliefi Henry Moore (2007) kirjailija Armin Kõomägin yksityiskokoelmasta:

Näkyy muuten olevan kyse Kõomägin "liikkuvasta taidekokoelmasta", jota voi ihailla sairaaloissa, kouluissa, vankiloissa jne. Aika raju kokoelma sitä paitsi – skrollatkaa kotisivulta läpi. Harvoin olen purskahtanut taiteen edessä oikeaan nauruun, mutta kokoelmaan kuuluva Jaan Toomikin (s. 1961) osittainen omakuva Kuraattoreja odotellessa sai naurun aikaiseksi. Valitettavasti en saanut kuvaa kaapatuksi, mutta menkää kokoelman kotisivujen galleriaa vähän alaspäin, siellä se on.

***

Ja sitten taidegraafikko Virge Jõekaldan (s. 1963) työhuoneelle:

Jõekalda on Galleria Ortonin elokuun taiteilija, joten kuukauden kuluttua lisää tästä hienon viivan omaavasta graafikosta:

***

Ja pakkohan sitä oli gallerioissakin käydä. Tallinnan Taidehallin galleriassa oli kahden taiteilijan yhteisnäyttely, kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuun (s. 1957) ja nahkataiteilija Maarja Unduskin (s. 1959) Eluisu (8.6.–1.7.). Kirsipuu on viettänyt aikaa residenssissä Etelä-Koreassa ja tehnyt riisiviljelyn innoittamana erilaisia installaatioita ja tyynyjä riisinviljelyvalokuvistaan. Hauska idea:

Undusk nimittää taidettaan "psykologiseksi nahkataiteeksi". Aika velmun psykologisia töitä nämä olivatkin – tässä esimerkiksi Rakkautta vanhassa Tallinnassa (2012) – draperiat kohdillaan:

***

Viereisessä Vabaduse Galeriissa oli Neeme Kulbokin (s. 1957) näyttely Langev valgus (21.6.–3.7.). Kulbok on ihan kiinnostavan tuntuinen abstrakti maalari mutta omituisen epätasainen. Osa maalauksista oli turhan koristeellisia ja pinnallisen tuntuisia, osa taas aika intensiivisiä. On kuin hänellä ei oikein olisi kunnon teemaa mitä syventää. 

 

***

Sitten vielä samassa korttelissa Linnagaleeriihin. Mai Söötin (s. 1983) näyttely Tuvitaltsutaja Maria (15.6.–8.7.) oli vallan mainio performatiivinen videoinstallaatio. Söötiä on aina askarruttanut se tapa, jolla Neitsyt Maria tuli raskaaksi, ja hän on tehnyt aiheesta aika rankan performanssin Tallinnan rautatieaseman kyyhkysten kanssa – ehkäpä vähän ilkikurisen feministisen.

Olin tietysti vähän erityisesti mieltynyt näyttelyn laatuun, koska Sööt oli viime kesänä taiteilijana Mäntän kuvataideviikoilla, jonka kuraattorina toimin. Mutta jos siis käytte seuraavan viikon aikana Tallinnassa, älkää missatko missään nimessä tätä näyttelyä.

***

Olen aina tuntenut outoa lukkarinrakkautta marginaalisia näyttelyitä ja näyttelypaikkoja kohtaan. Olikin siis hauska nähdä hotelliin mennessä Vapaudenaukion alittavassa jalankulkutunnelissa moskovalaissyntyisen mutta nykyään Tallinnassa vaikuttavan Tatjana Lindin (s. ?) näyttely nokikolareista, Korstnapühkija ärgipäev (26.5.–12.6. – näyttely oli siis jo virallisesti ohi):

***

Ja hotellissa meni vielä marginaalisemmaksi. Hotell St. Barbaran aulassa oli tarjolla Dmitri Lazjukin (s. ?) perhosia. Lazjukin pitäisi infon mukaan olla tunnettu naivisti, mutta en minä oikein mitään tietoa hänestä löytänyt, eivätkä nämä perhoset olleet sen paremmin naivistisia kuin muutenkaan kovin kiinnostavia:

*** 

Torstaina tein retken Viinistun taidemuseoon itärannikolle. Tämä taiteenkeräilijä Jaan Manitskin yksityinen taidemuseo on ollut puoli vuotta remontissa ja laajentanut runsaasti tilojaan. Avajaiset ovat vasta lauantaina, mutta sain puhuttua itseni sisään. Ja olihan fantastiset uudet tilat! Tämä museo on aivan ehdoton retkikohde Tallinnasta. Museo ja sen yhteydessä toimiva kongressikeskus ravintoloineen ja hotelleineen on rakennettu vanhan kalastukolhoosin tiloihin hyvällä maulla. Manitskin virolaisen taiteen kokoelma on yksi Viron suurimmista. 

 

Ja merenranta on aivan mielettömän hieno. Suosittelen siis voimakkaasti.

Julkaistua 80 & Virossa 28 & Näyttelykuvia 162: Ovatko Viron värit nyt vähän turhan sameita?

Perjantaina ilmestyi Tallinnassa kulttuurin viikolehti Sirp (40/10), jossa oli kirjoittamani juttu Helsingin Taidehallin Viron värit -näyttelystä (16.10.–24.11.). Vähän harmittaakin, kun piti kirjoittaa niin suorasukaisesti, mutta tätä mieltä nyt vain olen: 

Olev Subbi, Enn Kunilan muotokuva, 2003.

Ovatko Viron värit nyt vähän turhan sameita?

Viron taiteen ystävänä sitä jo vähän malttamattomastikin odotti suurliikemies Enn Kunilan kokoelman saapumista Helsinkiin – varsinkin kun Tallinnan Taidehallin suuren yleisönsuosion osakseen saanut ripustus jäi minulta näkemättä, mutta kaikuja suosiosta kuului tänne asti.

Niinpä pettymys olikin suuri, kun näyttely osoittautui varsin keskinkertaiseksi ja huonosti ripustetuksi.

Helsingin Taidehalli on tungettu täyteen virolaista maalaustaidetta niin, että kokoelmaan kuuluvat monet helmet jäävät pimentoon keskikertaisen harmaaksi muodostuvan taidekontekstin ja puistattavan nationalistisen poliittisen kontekstin takia.

Olen käynyt Viinistun taidemuseossa tarkastelemassa useampaankin kertaan toisen miljonäärin, Jaan Manitskin hieman samantyyppistä kokoelmaa, ja huomannut, että vika molemmissa on vähän samanlainen: ei ole osattu keskittyä laatuun. Rahalla saa, eikä Viron taide ole toistaiseksi ollut kovin kallista. Tuntuu siltä, että kunhan kyseessä on vain vaikkapa Ants Laikmaa tai Konrad Mägi, on teos ostettava, oli se sisällöllisesti ihan mitä tahansa ja maksoi se mitä hyvänsä. Mutta hyvien taiteilijoiden keskinkertaiset tai marginaaliset työt eivät yksinkertaisesti ole taideteoksina kovin kiinnostavia, vaikka niillä tiettyä kansallista projektia pönkitettäisiinkin.

Kunilan kokoelman luonne kansallisena projektina on toki täysin ymmärrettävä, ja Neuvosto-Viron historian traumaattisuuden tuntien sen painoarvo virolaisen kulttuurielämän uudelleen rakentamiselle on tärkeä. Mutta olisiko niin, että aika on ajanut tästä tematiikasta jo auttamattomasti ohi? Vaara ohi -signaali on jo puhallettu, ja eikö nyt voisi alkaa puhua jo ihan muista asioista kuvataiteeseen liittyen?

Tässä näyttelyssä ei ainakaan näin tehdä, ja esimerkiksi näyttelyluettelo on joiltain osin aivan sietämätöntä luettavaa – sellaista kieriskelyä kansallistematiikassa ja sen oudoissa nyansseissa, että ulkopuoliselle lukijalle oikein pahaa tekee.

Valitukseni ei poista sitä tosiseikkaa, että kokoelmassa on mukana useita mestariteoksia ja paljon kiinnostavaa – muun muassa jokainen Konrad Mägiltä näkemäni teos rikastuttaa kuvaa tuosta oudon kiehtovasta maalarista. Ja on mukana myös hienompaa uudempaakin maalausta, kuten vaikkapa Enn Põldroosin kolme herkkää teosta. Mutta miksi hänen hienoviritteinen seinänsä oli rikottu Laurentsiuksen aivan eri maailmasta olevalla maalauksella, joka ei käy Põldroosin kanssa mitään vuoropuhelua? Ja miksi esimerkiksi Peeter Mudistia on vain yksi, kun Olev Subbia on tarjolla peräti 11 epätasalaatuista teosta. Johtuuko tämä vain siitä, että Subbi on maalannut Kunilan muotokuvan ja vastaa näyttelyn ripustuksesta?

Näyttelyn ripustus on sitä paitsi aivan erityisen huono. Liian iso määrä teoksia on asetettu tylsäksi kronologiseksi janaksi pitkin Taidehallin seiniä. Mitään rytmiä ei ole, teosten väliset vuoropuhelut ovat täysin satunnaisia ja joskus jopa tahattoman koomisia. Keskinkertaiset teokset syövät hyvien teosten laatua, ja lopulta väritkin sekoittuvat yhdeksi sumeaksi mössöksi, joka jättää vain tunkkaisen maun.

Se suurin suomalainen Viron taiteen näyttely pitkään aikaan ei olisi saanut olla näin huono. Mutta onneksi näyttelyluettelo valehtelee todetessaan, että ”suomalainen yleisö ei nykyään tunne virolaisen klassisen maalaustaiteen historiaa”. Juuri sitähän suomalainen taiteenharrastaja on Kumussa oppinut jo vuosia tuntemaan, ja harrastus onneksi vain jatkuu. Minäkin olen saanut keskustella jo monen suomalaisen taiteenharrastajan kanssa esimerkiksi Konrad Mägin tuotannosta. Tai Ado Vabbesta, jolta Kunilan kokoelmassa on esillä kolme vaatimatonta teosta. Esimerkiksi Kumun Vabbet ovat aivan eri luokkaa.

Ja jottei jääsi ihan väärää käsitystä, niin todettakoon, että tästä kokoelmasta saisi aikaan ilmeisen hienoja näyttelyitä, mutta silloin pitää osata karsia ja keskittyä ja löytää mielenkiintoisempia teemoja kuin sameat värit.

***

Ja jos joku haluaa opiskella kieliä, tässä sama viroksi:

Ega Eesti värvid ehk pisut liiga tuhmid ole?

Eesti kunsti sõbrana sai ehk liigagi läbematult oodatud suurärimees Enn Kunila kunstikogu saabumist Helsingisse, seda enam, et kuigi Tallinna Kunstihoones suure publikumenu  osaliseks saanud väljapanek jäi mul nägemata, kostis ka minuni selle menu järelkaja.     
Pettumus oli aga suur, kui näitus osutus üsnagi keskpäraseks ja halvasti eksponeerituks. Helsingi Taidehalli on eesti maalikunsti nii täis tuubitud, et paljud kogusse kuuluvad pärlid jäävad hallilt keskpärase kunsti- ja judinaid tekitavalt natsionalistliku poliitilise  konteksti tõttu varju.   
Olen mitmeid kordi käinud Viinistu  kunstimuuseumis Jaan Manitski, ühe teise miljonäri, veidi samalaadset kogu vaatamas ja märganud, et probleemi olemus on mõlema puhul sama: vajaka on kvaliteedile keskendumise oskusest. Raha eest saab kõike ja eesti kunst ei ole tänini eriti kallis olnud. Tundub nii, et kui tegu on ikka Ants Laikmaa või Konrad Mäega, tuleb teos selle sisule vaatamata maksku mis maksab ära osta. Ometi ei paku heade kunstnike keskpärased  või vähem tähtsad tööd kunstiteostena alati suuremat huvi, kuigi nende abil üritatakse ehk mingit rahvuslikku projekti upitada.     
Kunila kunstikogu tonaalsus rahvusliku projektina on ütlematagi selge ja Nõukogude Eesti traumaatilise ajalookogemuse taustal on sellel eesti kultuurielu taasülesehitamisel  märgiline tähendus. Kuid kas poleks ehk aeg antud temaatika juurest edasi liikuda? Signaal „oht möödas” on juba antud ja nüüd võiks kujutava kunsti vestlus käia juba hoopis teistel teemadel. Käesoleval näitusel seda paraku ei tehta, veelgi enam, näituse kataloogi tekst on kohati täis täiesti vastuvõetamatut rahvuslustemaatikas püherdamist, nii et kõrvalseisja hakkab end ebamugavalt tundma.  Minu hala ei tee olematuks tõika, et välja on pandud ka mitmeid meistriteoseid ja palju teisigi huvipakkuvaid töid. Muuseas, Konrad Mäe iga teos täiendab minu ettekujutust temast kui kummaliselt lummavast kunstnikust. On ka kõrgetasemelisi uuemaid maale, nagu Enn Põldroosi kolm väljendusrikast teost. Miks aga rikub tema tundliku tonaalsusega väljapanekut Laurentsiuse täiesti teisest maailmast pärit maal, millel  puudub Põldroosi omadega igasugune dialoog? Ning miks on Peeter Mudist esindatud vaid ühe teosega, kui samal ajal on Olev Subbilt väljas koguni 11 tasemelt ebaühtlast tööd? Kas põhjus ei peitu mitte selles, et Kunila portree on maalinud Subbi ja tema vastutab ka näituse kujunduse eest?   
Näituse kujundus on aga iseäranis halb. Piki Taidehalli seinu on paigutatud igava kronoloogilise jadana liiga palju maale. Puudub rütm, teoste dialoog on täiesti juhuslikku laadi ja kohati suisa tahtmatult koomiline.  Keskpärased tööd kahjustavad heade teoste kvaliteeti ja kõigele lisaks segunevad maalide värvid häguseks koltunud mekiga möslaks. See üle hulga aja suurim eesti kunsti näitus Soomes ei oleks tohtinud olla nii keskpärane. Õnneks näituse kataloog siiski valetab, väites, et „praegune soome publik ei tunne eesti klassikalise maalikunsti ajalugu”. Soome kunstisõber on juba aastaid Kumus õppinud seda tundma ja teeb nii ilmselt  edaspidigi. Mul on olnud võimalik vestelda mitme soome kunstisõbraga kas või näiteks Konrad Mäe töödest. Või Ado Vabbest, kelle loomingust Kunila kogus on välja pandud kolm tagasihoidlikku teost. See-eest on Kumu Vabbed aga täiesti omaette klass. Et kogu jutust ei jääks aga täiesti valet muljet, mainitagu siinkohal, et kõnealusest kogust saaks üles seada nii mõnegi tõeliselt suurepärase näituse, kuid selleks tuleb  õppida valikut tegema ja keskenduma ning leidma paeluvamaid teemasid kui tuhmunud värvid.

Tõlkinud Maria-Magdalena Jürvetson