Julkaistua 450: Tila ei lakannutkaan olemasta

Viime viikolla postiluukusta oli tipahtanut Eskilstunan triennaalin – Nordic Art Station – Word, Art, Sound; tämänkertaisen näyttelyn nimenä Merry Melancholy (31.8.–10.11) – luettelo, johon minulta oli tilattu pieni juttu siitä, mikä Suomen taiteessa juuri nyt on olennaista. Olipa idioottimainen tehtävänanto: kertoa nyt yhdellä liuskalla kaikki oleellinen Suomen nykytaiteesta! No, pakkohan sitä jotain oli yrittää, kun kerran kirjoituspalkkiokin oli luvassa. Olisin varmaan keksinyt monta muutakin tulokulmaa, mutta tässä yksi sellainen:

Tila ei lakannutkaan olemasta 

Eräs taiteilijaystäväni totesi jo vuosia sitten, että suomalaista ja portugalilaista nykytaidetta ei enää erota toisistaan. Globaalissa nykytaidemaailmassa trendit eivät paikkaa tunnista tai tunnusta. 

Tässä on kuitenkin tapahtumassa käänne. Globalisoituminen on kohdannut dialektisen vastavoimansa: paikallisuus ja yhteisöllisyys ovat voimistuneet. Olen tänä vuonna kuratoinut kolme suomalaisten taiteilijoiden yhteisnäyttelyä, ja kun nyt mietin yhteistä nimittäjää, päädyn siihen, että 1980-luvulla alkanut tietty subjektiivinen, jopa narsistinen käänne taiteessa on vihdoin murtumassa. Taiteilija ei enää tutki niinkään identiteettiä ja sen muodostumista tai haltuunottoa vaan pikemminkin pyrkii kontekstualisoimaan itseään ja tekemistään ankkuroiden asiat egon sijaan tiettyyn paikkaan ja pienempiin sosiaalisiin yksiköihin: esimerkiksi suvun ja sen historian merkitys on kasvanut. Aivan vastaavasti taiteen paikkasidonnaisuus ei enää tarkoita sitä, että teos tehdään tiettyyn paikkaan vaan pikemminkin paikallisuuden tunnistamista niissä teemoissa, joita taiteilija käsittelee. 1990-luvun guru David Harvey oli väärässä väittäessään, että ”tila lakkautetaan ajan välityksellä”. Nopeus ja tilan tiivistyminen ei siis muuttanutkaan maailmaamme peruuttamattomasti.  

Postmodernin tuoma metatasojen loputtomuus ja ironisen tietoisuuden esittämisen tarve ovat kuihtuneet. Suomalainen taiteilija uskaltaa nykyään käsitellä teemojaan tavalla, jolle taannoin olisi hymähdelty: nostalgia, melankolia ja naiivi ilo ovat yhtä sallittuja kuin kiukku, suorapuheisuus ja hyökkäävyyskin. 

Näin on käynyt välineillekin: videotaiteilija voi ryhtyä maalaamaan tai maalari voi lisätä näyttelyynsä valokuvia. Keskiössä ei enää ole väline, ei myöskään tähtikultin kontaminoima taiteilija vaan ikuiset inhimilliset teemat. Suurten tarinoiden aika ei siis ole ohi, mutta suuruuteen ovat uskontojen ja poliittisten aatteiden sijaan nousseet ne pienet tarinat, jotka aidon demokraattisesti tarjoavat kaikille oivan samastumispinnan.

***

Tässä pohjoismais-balttilaisessa näyttelyssä on mukana viisi suomalaistaiteilijaa: Susanne Gottberg (s. 1964), Markus Kåhre (s. 1969), Jarmo Mäkilä (s. 1952), Rauha Mäkilä (s. 1980) ja Thomas Nyqvist (s. 1955).

Guggenheim Helsinki 29 & Helsingin taidemuseon johtokunta 2: Guggenheim ja lievä taisteluväsymys

Enpä olisi tätä odottanut. Guggenheim on palannut takaisin. Kirjoitin 28 Guggenheim-aiheista postausta blogiini ajalla 27.11.2011–4.6.2012. Ja nyt vuoden kuluttua pitäisi taas jatkaa siitä, mihin jo lopullisen tuntuisesti jäätiin. Olen juuri rakentanut kaksi viikkoa Kipinä-näyttelyä (12.5.–15.9.) Fiskarsiin ja viikonloppuna lähden viikoksi rakentamaan Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyä (25.5.–31.8.) Kerimäelle. Ei siis oikein tunnu olevan sen paremmin aikaa kuin energiakaan käydä Guggenheim-taistoon uudestaan.
Journalistisesti katsoen kuitenkin vähän harmittaakin, sillä olin saanut vuodon Guggenheimin uudesta viriämisestä kolme päivää ennen YLE:n uutisointia ja olin jo alkanut kerätä materiaalia juttua ja siten myös pientä skuuppia varten, mutta en vain ehtinyt, koska olin juuri paniikkivaiheessa toimittamassa Vaivaisukkojen paluu -kirjaa ja hätäilemässä viimeisiä hetkiä ennen painoon menoa. En edes ehtinyt soittaa suunnittelemiani puhelinsoittoja. Näin siinä joskus käy.
Annoin kuitenkin keskiviikkona Radio YLE 1:n Kultakuumeelle lyhyen haastattelukommentin Guggenheimin paluusta Osku Pajamäen ja kuvanveistäjä Markus Kåhren (s. 1969) kommenttien perään. Tästä linkistä voitte kuunnella kommentimme – heti ohjelman alkuun.
Mutta vakavasti ottaen: ei tässä auta tuntea mitään taisteluväsymystä. Helsingin taidemuseon johtokunnan varapuheenjohtajan ominaisuudessa olen itse asiassa varsin loukkaantunut sekä johtokunnan että itseni puolesta siitä demokratiavajeesta, jonka juttu taas paljasti. Johtosäännön mukaan "Helsingin taidemuseon johtokunta ja sen alainen Helsingin taidemuseo vastaavat kaupungin kuvataidepolitiikasta". Tätä taustaa vasten se, että virkamiehet – valitettavasti ja todennäköisesti myös meidän lähin henkilömme kaupungin johdossa eli apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen – ovat olleet tietoisia tästä lobbauksesta jo helmikuusta lähtien eivätkä ole hiiskahtaneetkaan mitään asianmukaisille tahoille, on varsin vastenmielistä. Lupaankin nyt tässä, että en aio jättää asiaa silleen. Helsingin Sanomien Vesa Sirénin tämänpäiväisen kolumnin mukaan kaupungin taidemuseo aiotaan tällä uudella kierroksella jättää sivuun. Sirén tekee kommentissaan itse asiassa pahan virheen. Jos johtokunta ja museo "vastaavat kaupungin kuvataidepolitiikasta", täytyy sen myös tarkoittaa jotain. Ainoastaan siinä tapauksessa, että uusi Guggenheim aikoisi sisällyttää toimintaansa vain designin ja arkkitehtuurin, voisi Helsingin taidemuseo jäädä sivuun. Muussa tapauksessa sen ja johtokunnan tehtävä – itse asiassa määrätty velvollisuus – on ottaa kantaa asioihin! Tästä aion pitää kiinni. 
Palaamme siis varmaankin asiaan. Seuraava johtokunnan kokous on muuten 28.5.

Onko kyse vain yllä olevan miehen arvovaltatappion jälkikuohuista tai kyltymättömästä monumentinhimosta? Kuka muu virkamies on ollut asiassa aktiivinen? Mikä on Guggenheimin halun syy? Onko yksityistä rahaa löytynyt jostain? Vastauksia saamme odottaa vielä.

Ankarat tuomarit

Eilen oli Kuvataidekatemiassa kiinnostava keikka. Olin yhdessä Helsingin taidemuseon julkisesta taiteesta vastaavan arkkitehti Klas Fontellin, arkkitehti, muotoilija ja taiteilija Johanna Hyrkäksen (s. 1970) sekä kuvanveistäjä Markus Kåhren (s. 1969) kanssa juryssä, jonka kuvanveiston professori Villu Jaanisoo (s. 1963) oli koonnut arvostelemaan hieman kuvitteellista kilpailua. Kohteena oli kauppaneuvos Carl Wilhelm Ignatius Sundman, jolle opiskelijoiden oli pitänyt suunnitella muistomerkki. Tällaista tilausta ei siis ole, mutta oli meillä kuitenkin jaettavana pienet rahapalkinnot, joten tilanne oli todenkaltainen.

Villu Jaanisoo antamassa ohjeita.

Päätin myös, että tilanteen tulee olla todenkaltainen jurynkin – tai siis ainakin minun – osalta, jonka toimintaa ja valintaprosessia oppilaat seurasivat. Ehdotukset olivat luonnollisesti varustettu nimimerkillä, joten emme tienneet, kenen työstä kulloinkin puhuimme. Tämä tietenkin lisäsi avoimuutta, mutta oli se myös vähän raakaa. Aika tylysti tuli joistain töistä kommentoitua, mutta toivottavasti opiskelijat osasivat laittaa kommenttejakin omaan arvoonsa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että heidän oli hyvä seurata jurynkin toimintaa kaikessa raadollisuudessaan.

Klas Fontell tutkimassa ainoaa DVD:llä ollutta ehdotusta.

Kiinnostava tilaisuus joka tapauksessa, ja toivottavasti hedelmällinen kaikille osapuolille. Ja väittäisin, että erittäin merkittävä asia ajatellen kuvanveistäjän koulutusta.

Julkaistua 108: Pidot vain paranee

Tiistaina ilmestyi Kauppalehdessä lyhykäinen arvioni Marku Kåhren näyttelystä Galleria Sculptorissa. On se muuten kumma, että kun jostain näyttelyn avajaisista on kulunut miltei kuukausi, tuntuu siltä kuin olisi kyse jo joskus ammoin tapahtuneista historiallisista asioista. Olin ikään kuin unohtanut jo koko jutun. Tämä tunne ei ole kovinkaan miellyttävä. Taide-elämänkin pitäisi olla paljon, paljon hitaampaa.

Pidot vain paranee  

Kuvanveistäjä Markus Kåhre (s. 1969) on joskus todennut haastattelussa, että ”yksinkertaiset ideat ovat parhaita”. Tämä on Kåhren tuoreimmankin sävel. Hän on koonnut joukon kulttuuri-ihmisiä puhumaan lasin ääressä rakkaudesta, lavastanut monimutkaisen mutta hallitun videoinstallaation avulla galleriatilan uusiksi. Ravintola Pidoissa on paikkoja puhumisen mössöytyneelle äänimaisemalle ja kohtia, joissa kunkin esiintyjän puhetta voi kuunnella.

Kåhre on siinä mielessä metka kuvanveistäjä, että ei hän juurikaan veistoksia ole tehnyt. Nytkin hän muovaa tilaa ja sosiaalisia kuvioita ja palaa siinä aina antiikin Kreikkaan, joissa tällainen Pidot-ajatus on tuttu useammankin kirjoittajan toimesta. 

Kåhren lähtökohtana on Platonin Pidot, jossa krapulaisten puhujien tietyllä järjestyksellä on merkityksensä, mutta en ole ihan varma siitä kuinka tarkkaan Kåhre on koreografian laatinut, ja voi olla, että suhtaudun teokseen nyt ymmärtäen sen täysin väärin, kun näen siinä myös aineksia Petronius Arbiterin Trimalkion pidoista. Kyse olisi siis myös satiirista, jossa osa hahmoista tavoittelee ylevää puhetapaa onnistumatta siinä kuitenkaan erityisen hyvin. Tällainen tunne minussa ainakin heräsi, kun kuuntelin esimerkiksi Lapin yliopiston rehtoria Mauri Ylä-Kotolaa, joka luulee elävänsä jossain cybermaailmassa.

Sitten antauduin vain teoksen kokonaisfiilikselle, harhailin sinne sun tänne ja lakkasin liikoja kuuntelemasta. Taidokkaasti toteutettu installointi kestää tämänkin.

Näyttelykuvia 232 & 233 & 234 & 235: Pahalle päälle ja hyvälle päälle

Torstaina oli vilkas avajaipäivä. Helsingin Taidehallissa olisi ollut eliitin hyvävelisiskoavajaiset, mutta minulle Carnegie Art Awardista (3.12.2010–16.1.2011) riitti vallan mainiosti päivällä pidetty pressitilaisuus. Olin tehnyt näyttelystä luettelon pohjalta jo Kauppalehteen ennakkojutun, mutta kyllähän taidetta kirjojen sijaan on katsottava livenä. Mutta olihan ärsyttävän huono näyttely. Yksi kollegoistani sanoi: "Olipa teennäinen." Toinen totesi, että näin kun maalaustaiteen kenttää tarpeeksi laajennetaan, "alkaa näyttely näyttää kuin miltä tahansa vuosinäyttelyltä". Kuinka oikeassa hän olikaan:

Näyttely onnistui olemaan jopa vanhahtavan ja moneen kertaan nähdyn näköinen – kuten vaikkapa Tone Kristin Bjordamin (s. 1975) veteen hitaasti sekoittuvat maalit videolla. Ja sitten ne harvat varsinaiset maalausmaalaukset, joita tässä maalaustaidekilpailussa nähtiin, olivat vielä osa erityisen kökköjä, kuten vaikkapa Kristina Janssonin (s. 1967) tylsät – vaikka syntytarina olisi ollut kuinka kiinnostava tahansa, ja senkin olen jo osin unohtanut enkä edes jaksa yrittää kertoa sitä, minkä muistan – ja kömpelöt maalauksensa, joille oli jostain käsittämättömästä syystä annettu toinen palkinto (600 000 kruunua – voi herran tähden!):

Kristina Jansson, Castle-Be-Geist.

Enkä kyllä jaksaisi katsoa enää yhtäkään Marianna Uutisen (s. 1961) ylimielistä pinkkiä elettä.

Oli siellä muutama hienokin työ, suorastaan kaunis, kuten vaikka A K Dolvenin (s. 1953) ja Seppo Renvallin (s. 1963) videot, mutta niitä olisin mieluummin katsonut ihan eri kontekstissa kuin pohjoismaiden elitistisimmän maalaustaidekilpailun teosten joukossa. Oma valintani taisi lopulta kallistua Dolveniin, mutta en minä tälle kuolleen aviomiehen paitoja kuvaavalle riipaisevan kauniille filmille mitään maalaustaidepalkintoa olisi antanut:

Harvoin tulee näyttelyssä oikein kunnolla pahalle päälle, mutta nyt tapahtui juuri näin. Rupesin jopa syyttä suotta ärhentelemään Taidehallin viestintävastaavalle Sanna Kangasluomalle, mutta ehkä hän osasi hymyillen laittaa kiukkuni johonkin ansaittuun lokeroon.  

***

Taidehallin studiossa oli sveitsiläishaitilaissyntyisen Sasha Huberin (s. 1975) pikkuhauska kollaasinkaltainen I Love JaNY (3.12.2010–16.1.2011), joka kertoo Huberin tädistä Jany Tombasta. Tämä muutti 1960-luvulla Haitista New Yorkiin ja pääsi aina huippumalliksi asti. Ei Huberin pläjäys nyt mitään suurta taidetta ollut, mutta tuli kummiskin vähän veikeä olo, kun näki itse Jany-tädinkin studiossa omia kuviaan ihailemassa:

En tiedä, onko tämä nyt vähän setämäistä, mutta minusta tuntuu siltä, että Huber on Kuvataideakatemiasta maisteriksi valmistuttuaan (2006) ollut vähän turhan nopeassa nousukiidossa. Toivottavasti pitää huivista kiinni.

***

Galleria Sculptorissa näin hienoimman videoinstallaation pitkään aikaan. Markus Kåhre (s. 1969) oli pystyttänyt galleriaan Ravintola Pidot (3.12.201–2.1.2011), jossa eri alojen toimijat – muun muassa Claes Andersson – aivan niin lämmin ja surumielinen kuin muistinkin – ja Mauri Ylä-Kotola – aivan niin tosielämälle vieras ja kopea kuin muistinkin (olen puhunut kummankin kanssa yhden kerran elämässäni) – keskustelivat ravintolapöydissä Kåhren kanssa muun muassa rakkaudesta ja taiteesta. Muun muassa Platonin Pitoihinhan tässä Kåhren oivaltavassa pitopalvelussa palattiin. Minäkin palaan tähän oivaan duuniin sitten, kun Kauppalehden juttuni ilmestyy:

Kåhre oli ulottanut teoksensa hauskasti aina kadulle asti:

  

***

Ja aivan yhtä taidokas installoija oli Forum Boxissa juuri uniaan kirjana julkaissut Harri Larjosto (s. 1952), jonka yö- ja päivätietoisuus kävivät hänen näyttelyssään (3.12.2010–2.1.2011) kiihkeää vuoropuhelua. Boxin vaativia tiloja harvoin otetaan haltuun näin mennen tullen. Palaan tähänkin hienoon näyttelyyn Kauppalehden jutun myötä:

Ja sitten jo huomasinkin olevani tosi hyvällä päällä. Kyllä taide osaa välillä olla tosi kiinnostavaa!