Olen joskus vuosia sitten kirjoittanut tekstin, jossa ilmoitin ryhtyväni "harrastelijanykytaiteilijaksi". Silloin minua harmitti se, että nykytaide oli ikään kuin murtanut modernismin sääntöjärjestelmät, tuonut taiteen arkeen ja arjen taiteeseen ja toiminut kaikin tavoin emansipatorisena liikehdintänä, mutta samalla taide elitististyi koko ajan. Yhden demokraatissen asian nykytaide oli ainakin hävittämässä. Ennen vanhaan kaltaiseni keski-ikäiset ihmiset – tosin useammin naiset – kerääntyivät maaseudun idyllisile kansakouluille, joissa ihanat baskeripäiset taiteilijat opettivat heitä piirtämään ja maalaamaan havainnosta. Tällaisia asioita kutsuttiin "maalauskursseiksi". Mutta missä ovat "nykytaidekurssit"? Kuka opettaisi minulle herkän merenranta-akvarellin tekemisen sijaan sen, miten osaisin joillain nykytaiteellisislla keinoilla kuvata "stereotyyppisiä visuaalisia tunnistamisen koodeja, jotka edelleen määrittelevät sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista"?
Ei kai kukaan. Niinpä päätin ryhtyä itseoppineeksi harrastelijanykytaiteilijaksi. Mutta tarkemmin asiaa ajateltuani päätin harpata askeleen vielä eteenpäin. Miksen siirtyisi suoraan ohi senkin, modernismin tyyliin jo varsin etabloituneen nykyvaiheen, ja vapauttaisi itseäni kokonaan? Näin sitten teinkin. Päätin ryhtyä harrastelijakatutaiteilijaksi. Sitten tajusin, ettei etuliitettä enää tarvittu. Kadulla ei ole sääntöjä, jotka erottavat ammattilaiset ja harrastelijat. Niinpä siirryin siis suoraan "katutaiteilijaksi" ilman mitään etuliitteitä, ja tunsinkin itseni heti vapaaksi. Tavattoman vapaaksi. Ja yllättäen huomasin myös sen, miten minulla oli vapauden lisäksi omituinen vallantunne.
Mutta taide vaatii ponnisteluja. Kävinkin heti yhdessä firmassa käyttämässä erästä laitetta. Ja eiköpähän sielläkin jatkunut se iloinen viime päivien asia, että tunnun törmäävän taiteilijoihin vähän missä tahansa. Vastoin yleistä luuloa he eivät nimittäin juurikaan istu kapakoissa vaan pikemminkin tekevät töitä. Sain heti vaihtaa kuulumisia kahden taiteilijatuttuni kanssa: oli hauska tavata sekä taideaktivistina ja kuvanveistäjänä tunnettu Helena Hietanen (s. 1963) että vanha undergroundaktivisti ja -legenda Mattijuhani Koponen (s. 1941) samassa paikassa. Koposen kanssa keskustelimme kylläkin taiteen sijaan lähinä rappeutuvien ruumiittemme ylläpitovaikeuksista.
Ja sitten vain hankkimaan taiteilijatarvikkeita. Nyt minullakin on muun tilpehöörin lisäksi oma X-Acto-veitseni:
Ja taiteilijatarvikekaupassakin oli nimen omaan vain taiteilijoita! Ostoksilla olivat sekä kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952) – jonka hienoon kirjaan olen muuten pari vuotta sitten kirjoittanut tekstit – että taidemaalari Juha Hälikkä (s. 1966), joka kertoi lähtevänsä Roomaan katsomaan Caravaggiota (1571–1610):
Caravaggio sain minut tajuamaan, että jotkut asiat taiteessa eivät taida koskaan muuttua. Ehkä minun katutaitelijanakin tulee pitää samaa mekanismia yllä. Menköön Hälikkä katsomaan Caravaggiotaan, minä lähden sitten joskun katsomaan Banksyn (s. 1973?) duuneja paikan päälle. Tässä yksi hienoimmista, joka taitaa muuten nimen omaan tutkailla "stereotyyppisiä visuaalisia tunnistamisen koodeja, jotka edelleen määrittelevät sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista":
Oikein odotan, että kykyni riittäisivät jo isompiin duuneihin.
