Hurraa! Keksin vihdoin, mitä nykytaide on.

Pidin eilen Turun AMK:n Taideakatemiassa epäinhimillisen pitkän luennon: neljä tuntia yhteen menoon yhdellä viiden minuutin röökitauolla ja yhdellä vartin kahvitauolla. Tehtävänanto oli tämä: "Miten nykytaiteen teoksia ymmärretään ja avataan sanallisesti? Millaisia analyysityökaluja nykytaiteessa tarvitaan?
En valmistellut luentoa lainkaan, mutta perustelin sitä oppilaille sillä, että olen valmistellut sitä noin 20 vuotta ja mietin näitä asioita viikoittain. Ja niinpä se sujuikin todennäköisesti hyvin, vaikka se olikin lähinnä tajunnanvirtaa, ja kysymykset saivat minun hetkittäisesti ilmaantuneen punaisen lankani totaalisesti häviämään, mutta onneksi vastuuopettaja, performanssitaiteilija Leena Kela (s. 1979) piti minua hyvin kurissa.
Syy tähän postaukseen on varsinaisesti tämä: aloitan yleensä teeman kuin teeman käsiteanalyyttisellä alkupohdinnalla ja siihen liittyvällä keskustelulla, jotta ymmärtäsimme kaikki, mistä puhumme, kun puhumme ko. aiheesta ja jotta ymmärtäisimme sen, miksi joillain puhujilla ko. käsitteen semanttinen kattavuus saattaa olla hyvinkin erilainen (joillekin esimerkiksi taiteen määrittely on pyhän kaltainen sielullinen asia, mitä minun sosiologissävyisenä ihmisenä on toisinaan vaikea ymmärtää). Suosittelen muuten tätä metodia kaikille opettajille. Olen kokenut sen varsin hedelmälliseksi.
Minun piti siis tältä pohjalta määritellä ensin käsitteet 'nykytaide', 'ymmärtäminen' ja 'sanallistaminen'. Pääsinkin siihen, mutta vasta 1,5 tunnin alustuksen jälkeen.
Ja sehän laittoi minut muistelemaankin. Aloitin Taiteen päätoimittajana vuonna 1998, ja juuri tuolloin nykytaiteesta alettiin puhua erityisen voimallisesti, vaikka se ei aivan uusi käsite ollutkaan. Yksi keskeinen syy tähän oli juuri avattu Nykytaiteen museo Kiasma, jonka tiedottamisessa ja esimerkiksi johtajan – tuolloin Tuula Arkio, johtajana vuoteen 2001 – haastatteluissa toistettiin loputtomasti, sitä, että Kiasma ei ole modernin taiteen museo. Missään ei kuitenkaan tunnuttu kerrottavan tiiviisti ja selkeästi, mitä se sen sijaan on. Itse asiassa ryhdyin tuolloin etsimään suomalaisesta taidekirjoittelusta selkeää määritelmää siitä, mitä nykytaide on. Se oli tosi vaikeaa, ja luulenpa, että vieläkin paras johdatus aiheeseen on Kaija Kaitavuoren tylsällä ja väärän mielikuvan antavalla nimellä varustettu mainio ja vieläkin täysin kurantti kirja Nykytaiteen museon opas (1993).
Minun piti kuitenkin periaatteitteni mukaan eilen yrittää määrittelyä, ja ennen luentoa röökillä keksinkin jotain sosiologista (saa myös lukea = instituutioteoreettista) – opetin nimittin aikoinani vuosia taiteen sosiologiaa – vaikkakin vähän kieli poskella:
NYKYTAIDE ON KURATORIAALISEN VALLANKÄYTÖN ILMENTYMÄ.
Siis nykytaidettta ei ole esimerkiksi tietty joukko aikalaistaiteilijoiden teoksia, nykytaide ei ole ismin kaltainen tyyli – vaikka se onkin epäilemättä sellaiseksi jo muuttunut, tyyliintynyt, minkä yhteydessä viittasin Matei Călinescun (1934–2009) fantastiseen kirjaan Five Faces of Modernity (1987). Olin röökillä yhdessä Leenan kanssa (hän ei polttanut), ja hän sanoi miettineensä juuri samaa, vain hieman eri sanoin. Olin siis ilmeisesti ainakin jonkun fiksun ihmisen kanssa samaa mieltä.

Matei Călinescu, yksi nurkkajumalistani.

Paluumatkalla junassa mietin vielä lisää ko. asiaa ja keksin toisenkin sosiologissävyisen määritelmän, pienen variaation:
NYKYTAIDE ON MODERNIN JÄLKEISESSÄ TAIDEMAAILMASSA TAPAHTUNEEN KURATORIAALISEN KÄÄNTEEN DISTINKTIIVINEN ILMENTYMÄ.
'Distinktiivisen ilmentymän' sijaan voisi tietenkin käyttää yhtä hyvin ilmaisua 'distinktioase', koska Bourdieuhan puhuu taiteen kentän herruudesta käytävästä taistelusta.
Tällä tietenkin viittaan siihen, että yhdessä nykytaidepuheen kanssa alkoi myös tähtikuraattoreiden – kuten esimerkiksi Hans-Ulrich Obrist (s. 1968) – aika, ja hehän tarvitsivat jonkun distinktiomekanismin taistelussa hegemoniasta taiteen kentällä, ja uuden termin keksiminen oli itse asiassa hegemoniasta käytävän taistelun kannalta silkka välttämättömyys. Tämä ajatus lähtee tietenkin syvästi minuun vaikuttaneen Pierre Bourdieun (1930–2002) nerokkaasta kirjasta La Distinction (1979).

Pierre Bourdieu, myös yksi nurkkajumalistani.

Ennen nukahtamista olin tyytyväinen, ehkäpä onnellinenkin: olin keksinyt samana päivänä kaksi määritelmää ja tunsin niiden olevan jopa aika osuvia.
Nyt pelkään tietenkin vähän sitä, että joku – vaikkapa skarppina kansainvälistä taidemaailmaa seuraava kuvataiteilija ja taiteen moniottelija Merja Puustinen (s. 1963) – ampuu minut pikaisesti alas kertomalla, että joku muu on keksinyt samat määritelmät jo aikoja sitten, mutta näinhän elämä usein menee, eikä se iloani vähennä. Tunsin kuitenkin oivaltaneeni jotain.

PS. Vähän myöhemmin. Puhuin luennollani myös kentällä juuri nyt tapahtuvasta murroksesta, jossa taiteilijat ottavat asioita käsiinsä – esimerkkinä vaikkapa uudet galleriat kuten Huuto, Sorbus, SIC jne. Myös näitä murrosajan taiteilijaesimerkkejä on, joista yksi vaikkapa taiteilija ja kuraattori Jussi Koitela (s. 1981), joka juuri päivitti Fb:tään: "Koneen Säätiö myönsi minulle 16 520 euron apurahan itsenäiseen, museo-, galleria- tai tutkimusinstituutioista riippumattomaan kuratoriaaliseen työskentelyyn ja tutkimukseen. Olen tietenkin henkilökohtaisella tasolla erittäin iloinen ja onnellinen, mutta vielä enemmän olen onnellinen kokonaisen itsenäisen kuratoriaalisen ammattiposition puolesta. Käsittääkseni tämän kaltaiseen toimintaan Suomen taidekentällä ei ole juurikaan myönnetty rahoitusta (itse en tiedä aikaisempia tapauksia), vaikka epäilemättä monet kiinostavaa itsenäistä kuratoriaalista työskentelyä kehittävät toimijat sitä ovat yrittäneet vuosien varrella saada. Toivottavasti tämä avaisi mahdollisuuksia tai edes julkista keskustelua myös säännöllisemmästä rahoituksesta mm. Taiteen edistämiskeskukselta ja Suomen Kulttuurirahastolta."
Onnittelut täydestä sydämestä! Vallataan taidemaailma. Murennetaan hegemonista ajattelua. Ja tietenkin vielä varoituksen sana: älä ryhdy 'tähtikuraattoriksi'.

Julkaistua 524 & 525 & Näyttelykuvia 913: Hajanaista kiistaa rahasta ja yleisöstä & Murtuuko Jerusalemin muuri?

Torstaina ilmestyi tuorein Taide (2/14). Minulla oli siinä kaksi kritiikkiä, toinen kirjasta ja toinen näyttelystä:

Hajanaista kiistaa rahasta ja yleisöistä

Sini Mononen (toim.): Alaston totuus taiteesta. Into 2014.

 

Verkossa toimiva taidejulkaisu Mustekala on täyttänyt kymmenen vuotta ja juhlistaa tätä julkaisemalla pamfletin, joka keskittyy kolmeen teemaan: taidemaailmaan, yleisöön ja kritiikkiin. 

Akateemiseen taidepuheperinteeseen ankkuroituva kirjoittajajoukko uskaltautuu siis hieman oman mukavuusalueensa ulkopuolelle eikä ihan aina onnistu siinä. Onneksi ärhäkkyyttä tuovat mukaan pyydetyt vieraskynäkommentoijat, joista osalla on hyvinkin radikaaleja ja yllättäviä näkökulmia.

Pamfletti on tunnetusti kiistakirjoitus, jossa kirjoittaja esittävät kärkevästi kommenttejaan ajankohtaisiin merkittäviin asioihin. Alaston totuus tekee tätä osin, mutta väliin tuntuu siltä, että varsinainen kiistakumppani on hukassa. Näin varsinkin Mustekalan grand old ladyn Irmeli Hautamäen tekstissä ’Kansainvälisyys ja kansallinen projekti suomalaisessa taiteessa’. Hänen ajatuksensa nationalismin varjosta tuntuvat jääneen 1980-luvulle, jolloin alettiin Eric Hobsbawmin myötä keskustella ”keksityistä perinteistä”. Se oli kova juttu silloin, mutta en kuitenkaan kykene oikein tunnistamaan nykytaidemaailmassamme nationalismin ongelmaa. Siis itse substanssissa. Tämä ei tietenkään poista sitä, etteikö markkinaväellä ja taiteenvienti-intoilijoilla oli edelleenkin nationalistisia pontimia, mutta taiteentekijöitä nämä taitavat vain hymyilyttää. Hautamäen juttu olisi 30 vuotta sitten ollut terävää ajankohtaista pamflettikirjallisuutta. 

Paljon terävämmin nykytaidemaailmaan ongelmien ytimeen keskittyy Saara Hacklin, joka pureutuu nykyajan taideinstituutioiden aivan liian vähän keskusteltuihin kehityskulkuihin – muun muassa Valtion taidemuseon säätiöittäminen – ja niiden takana piileviin arvopohjiin. Tässä on aihe, josta on syytä keskustella vielä paljon ja kärjekkäästikin. Asiaa on sivunnut analyyttisemmin ainoastaan Marketta Haila Taiteen (3/13) verkossa julkaistussa netti-extrassa ’Museokonsepti uusiksi?’ Hacklinin erittelemä agentifikaatio – missä osa hallinnosta siirretään kauemmaksi byrokraattisesta ja poliittisesta ohjauksesta – on varsin kaksipiippuinen asia. Haluttu autonomia varmaankin lisääntyy, mutta uudet toimintatavat ja markkina-arvon merkityksen lisääntyminen tuovat omat ongelmansa. Kuten Hacklin toteaa, ”ainakin kehitys näyttää museomaailmassa edellyttävän jatkuvaa ihmeiden tekemistä kengännauhabudjetilla”. Voisi näitä kehityskulkuja nimittää suoraan kurjistumiseksikin. Ja sehän taas voi johtaa siihen, että museoissa nähdään tulevaisuudessa vain varmoja nakkeja tai pahimmillaan sitä, että Hautamäenkin argumentit palaavat ajankohtaisiksi: ei ole varaa juuri muuhun kuin sisäänpäin käpertymiseen.

Hacklinia kirjassa kommentoi Mustarinda-aktivisti Antti Majava, jonka ajatukset antavat lupauksen tulevasta uudesta instituutiokritiikistä. Majava toteaa, että ”instituutioiden valta, samoin kuin niiden byrokraattisuus, on jatkuvasti kasvanut taiteellisten sisältöjen kehittämisen kustannuksella”. Ja näinhän se on. Siksi on rohkaisevaa olla mukana Majavan ajatuksessa: ”Jos abstrakti rahatalous ja hallinto nousevat itsearvoisiksi päämääriksi joita taide (samoin kuin tiede) palvelevat, on meillä todellinen tarve uudelle instituutiokritiikille. Eikä niinkään kävelemällä ulos instituutioista vaan marssimalla niihin ryminällä sisään.”

Entä sitten yleisö? Instituutioiden yleisösuhdetta analysoi Jussi Koitela myös Hacklinia kommentoidessaan: ”Isompien yleisöjen haikailu ja laajojen erilaisten yleisöiden loputon palvelu karsii instituutioilta mahdollisuuksia nimenomaan vaihdon ja keskustelun foorumeina, koska tällöin instituutio keskittyy palvelemaan yleisöä eikä pohtimaan arvojaan tai tekemään aktiivista yhteiskunnallista työtä näiden arvojen pohjalta.” Koitela ennustaa instituutioista pakenemisen kiihtyvän lähiaikoina. Tähänkin ajatukseen on helppo yhtyä.
Sini Mononen pohtii yleisöä, elitismiä ja populismia omassa kontribuutiossaan ja päätyy siihen hämmentävään puuroja ja vellejä sekoittavaan ajatukseen, että yksi yleisön tapa olla elitististä on kieltäytyä tarjolla olevasta tiedosta ja tuomita taide elitistiseksi. Näinhän meillä toki tehdään, mutta kai eliittiin sentään liittyy rahan ja vallan kietoutuminen. En näillä eväillä vielä lähtisi nimittämään perussuomalaisia taideyleisön elitismin edustajiksi. Toki heistä voi sellaisia joskus tulla – sitten kun esimerkiksi kulttuuriministeri on persu ja museoiden johtokunnissakin heitä on enemmän kuin se yksi satunnainen.

Kritiikin ahdinkoon ja tulevaisuuteen ei pamfletin teksteillä ole kovin paljon lisäämistä siihen viime vuosien palstakilometrimäärään, jonka erilaiset valitusvirret ovat tuottaneet. 

On pakko tunnustaa, että edellä ehdin vain raapaista muutamia pamfletin ulottuvuuksia. Siitä on taatusti pohjaksi monelle tulevaisuuden keskustelulle, joten avaus on varsin tervetullut. Avasi se minunkin silmiäni, koska olen aina pitänyt mustekalalaisia hieman liian käpertyneinä omaan akateemiseen perinteeseensä. Käykäämme siis keskustelua ja vallatkaamme byrokraattiset ja uusliberalismia nöyristelevät instituutiot!

*** 

Murtuuko Jerusalemin muuri?

Back to (the) Square 1

Forum Box, Helsinki 7.–30.3. 

Checkpoint Helsingin järjestyksessä toinen näkyvä hanke keskittyy katutaiteeseen ja arabimaailmaan. Yhteistyössä 15-vuotisjuhliaan viettävän Forum Boxin kanssa järjestetty näyttely Back to (the) Square 1 kokoaa yhteen joukon egyptiläisiä ja palestiinalaisia taiteilijoita, joiden työskentely on tapahtunut pitkälti kaduilla – vuoden 2011 arabikevään alkukuohunnan myötä ja sitä seuranneiden, osin varsin dramaattisten takaiskujen saattelemana. Inhimillisesti katsoen kammottavin tapahtumaketju on käynnissä sisällissotaa käyvässä Syyriassa. Tilanteen absurdeista lisäpiirteistä kertoo muun muassa se, että omia kansalaisiaan vastaan sotaa käyvä Syyrian hallinto on juuri hyväksynyt lain avaruusohjelman kehittämisestä – siis maassa, missä sisällissodan uhreja on jo yli 100 000.

Tällaista taustaa vasten ei ole ihmeellistä, että se rajuin yhteiskunnallinen taide, joka on jalkautunut kaduille ja kansan pariin, on usein myös mustan huumorin höystämää. 

Varaslähtö näyttelylle tapahtui kulttuurikeskus Andorrassa, jossa esitettiin 4.3. palestiinalaisen Khaled Jarradin dokumentti The Infiltrators (2012). Jarradin vähän yli tunnin mittainen dokumentti kuvaa raakaa todellisuutta varsin raa’alla metodilla: kamera juoksee mukana, kiipeilee tikapuilla ja kyttää puskissa mahdollisuuksia ylittää jo kymmenisen vuotta pystyssä ollut Länsirannan eristysmuuri, joka eristää palestiinalaisia muun muassa terveydenhoitopalveluista, omista pelloistaan ja vaikeuttaa heidän työssä käymistään sekä toisaalta pääsyä uskonnollisten ihmisten tärkeille paikoille, kuten Jerusalemin Temppelivuorella sijaitsevaan al-Aqsan moskeijaan – yhteen islamin pyhimmistä paikoista.

Palestiinalainen jää kiinni. Khaled Jarrad, The Infiltrators. 

 

Elokuvassa oli jopa absurdin hauskoja kohtia. Pojat ujuttavat muurin läpi pientä reikää pitkin ka’ak-leipää – lastina on tuhat leipää. Selitys puuhalle ei suinkaan ole Länsirannan nälänhädän lievittäminen vaan se, että muuri nousi erään leipurin leipomon ja kaupan väliin, jolloin tuotteiden siirtäminen Jerusalemin puolella olevaan kauppaan hankaloitui. Jarrad osui vahingossa paikalle ja antoi kameran käydä. Pojille kyse on jo normaalista arjesta.

Katutaide on Suomessa kokenut viime vuosina voimakkaan uuden tulemisen sitten ”klassisen” 1980-luvun – varsinkin Helsingin Stop töhryille -kampanjan ja nollatoleranssin kuolemisen jälkeen. Asiaa on epäilemättä auttanut se, että Suomessa on vuodesta 2011 toiminut urheilu- ja kulttuuriministeri, jolla on katutaidetaustaa ja asiaan liittyvää aktivismia jo Helsingin kaupunginvaltuustossa toimimisestaan asti. 

Suomalainen katutaide ei kuitenkaan ole koskaan ollut järin yhteiskunnallista. Viime vuosien näkyvin poliittinen katutaiteilijamme Sampsa on hänkin jenkkitaustainen. 

Forum Boxin näyttely on tärkeä monessa suhteessa. Se on kiinnostava niille, joille poliittinen kuvasto ja kuvanluku kulttuurisine erityispiirteineen ovat tärkeitä. Se on myös kiinnostava kansainvälisessä dialogissa. Se kertoo siitä, miten arabikevään aktivistitaiteilijat ankkuroituvat moneen perinteeseen. Mukana on niin perinteistä islamilaista kalligrafiaa kuin läntisen maailman graafisen suunnittelun virtauksia – monen suomalaisen katutaiteilijoiden tavoin nämä Lähi-idän kollegat löytävät leipätyöpaikkansa graafisen suunnittelun alalta, jolloin virtaukset kaduilla ja studioissa liikkuvat molempiin suuntiin.

Tekijät ovat myös varsin tietoisia siitä, mitä tapahtuu, kun tällainen taide siirretään turvallisen maan turvalliseen galleriatilaan – jopa hyvin ironisesti, kuten Ahmed Hefnavy, jonka installaatiot ottavat suoraan kantaa esityskontekstiinsa: vitriiniin sijoitettu Kyynelkaasuase museossa ja näyttelytilaan levittäytyvä Kyynelkaasu iskee näyttelytilaan. Avajaisissa yleisö sai myös juoda jääkaapissa tarjolla ollutta mellakkajuomaa. Tölkissä luki 6230 Riot CS Smoke, ja sisällä oli raikasta mangomehua Egyptistä. Paikalla olleen Hefnavyn hymy oli moniselitteinen, kun näyttelyn avannut kulttuuriministeri kulautti juoman naamaansa salamoiden räiskiessä.

Ahmed Hefnavy, Kyynelkaasuase museossa.

Tärkeintä lienee näyttelyn kahtalainen dokumentaarinen luonne. Iso osa teoksista dokumentoi sitä, mitä Kairon kaduilla oikeasti tapahtui. Esimerkiksi Mosireen-kollektiivin monet videot ovat seurausta siitä dokumentointityöstä, jota kollektiivi on harrastanut. Toistakymmentä ydinhenkilöä käsittävä kollektiivi syntyi tarpeesta, jonka egyptiläistä kansannousua seuranneiden kuvaajien ja sosiaalisen median käyttäjien tuottama jättimäinen materiaalimäärä synnytti. Ryhmän jäsenet tarjoavat mediakolutusta, teknistä tukea, laitteita ja kirjaston taistelua dokumentoiville aktivisteille. He järjestävät myös näytöksiä ympäri maata.

Toisaalta dokumentointia tarvitsee myös taide ja aktivistien käyttämä kuvakieli. On tärkeää, että poispestävät maalaukset ja hiljalleen rispaantuvat ja haalistuvat julisteet jäävät myös elämään jälkipolville. Näyttelyssä on esimerkiksi häkellyttävä runsaasti ripustettuna egyptiläisen pseudonyymitaiteilija Ganzeerin (suom. ’kahle’) julisteita, jotka ovat olleet keskeisessä asemassa arabikevään vallankumouksellisen kuvakielen synnyssä.

Ganzeerin paskansyöntijuliste.

Egyptiläinen Hany Rashed on keksinyt nerokkaan dokumentointitavan: hän on valmistanut hellyttävän poikamaisia miniatyyrimalleja Kairossa nähdyistä seinämaalauksista.
Palaan vielä Jerusalemin muuriin, jonka herättämä paikallinen keskustelu kertoo myös katutaiteen eettisistä ulottuvuuksista. Länsirannan eristysmuuri on ollut loistava jättimäinen graffitialusta, jota ovat hyödyntäneet supertähti Banksya myöten monet sekä paikalliset että kansainväliset katutaiteen aktivistit. Paikallinen asujamisto ei kuitenkaan ole aina katsonut touhua hyvällä. Osa palestiinalaisista on sitä mieltä, että muurista ei saa tehdä esteettistä objektia, sitä ei saa kaunistella. Monen mielestä muurin pitäisi näyttää tylyt kasvonsa juuri sellaisena kuin israelilaiset sen rakensivat. Yksi vaihtoehto on tietenkin se, että sille käy kuin Berliinin muurille, jonka kansa moukaroi pirstaksi. Tätäkin on jo yritetty, kun viime marraskuussa joukko aktivisteja teki Ramallahin lähellä isoja reikiä muuriin ja murskasi osia siitä. Onko tämäkin katutaidetta?

Julkaistua 497 & Näyttelykuvia 895: "Kuka tässä on se toinen?"

Annukka Ruuskanen soitti perjantaina Teatteri & Tanssista ja pyysi kritiikkiä Jouko Turkan kivinäyttelystä Kuva/Tilassa. Olin vähän epäröivä, koska olin jo hieman tutustunut sen sangen ristiriitaiseen vastaanottoon.

Vaan mitäpä sitä vanha mies enää häpeilemään.

Opetin syksyllä Nuoren Voiman Liiton taiteesta kirjoittamisen intensiivikurssilla, ja painotin varmaan pariinkiin kertaan kahta asiaa, joista kannattaa aina pitää kiinni, jos haluaa avustajasuhteen jatkuvan: deadline ja tekstin sovittu mitta.

Ruuskanen pyysi lehden verkkoversiota varten 3 500 merkin kritiikkiä. Minä en kirjoittanut sen paremmin kritiikkiä kuin edes pitäytynyt sovitussa mitassa. Lopulta kirjoitin 8 500 merkin odysseian Turkan kivien maailmaan. Siitä tuli kai hirvittävän pateettinenkin. Mutta tosi. Julkaisivat ne kuitenkin sen sitten tänä aamuna: 

”Kuka tässä on se toinen?”

Pekka Kantonen, Esa Kirkkopelto, Jaakko Ruuska ja Jouko Turkka: Tunnistan leijonan. Jouko Turkan kiviveistoksia. Kuva / Tila, Helsinki, 2.2. saakka.

En muista pitkän urani ajalta yhtäkään taidenäyttelyä, jonka herättämistä ristiriidoista olisin ennakkoon niin tietoinen kuin ohjaaja ja kirjailija Jouko Turkan (s. 1942) pihamaaltaan keräämiin kiviin keskittynyt näyttely Kuvataideakatemian uudessa galleriassa. Näyttely on tehty Kuvataideakatemian ja Teatterikorkeakoulun yhteistyönä – Turkan lisäksi mukana ovat olleet Turkan oppilas, ohjaaja ja käsikirjoittaja Esa Kirkkopelto ja Kuvataideakatemian opettaja, taiteilija Pekka Kantonen. Näyttelyn kaksi dokumentoivaa videoteosta ovat Jaakko Ruuskan käsialaa.

En ole aktiivisesti mukana sosiaalisessa mediassa, mutta helppohan sinne on ujuttautua vakoilemaan. Tästä näyttelystä on vellonut kiivas ja väliin kiusallisenkin tuntuinen keskustelu eri Facebook-seinillä. On Facebookissa nykyään lehtiäkin. Kulttuurilehti AKKU aloitti Turkka-keskustelun arvostamani teatterikriitikko Kirsikka Moringin kommentilla: ”Hän on matkalla, liukumassa yksityiseen fantasiamaailmaansa. Tiedän, Turkka tuskin suojeli ketään, mutta olisi eettistä suojella häntä julkitulemiseltaan, itseltään.” Tätä seurasi pitkä keskusteluketju puolesta ja vastaan. 

Kirkkopelto vastasi Teatteri & Tanssin kysymykseen: ”Taiteilija voi olla sairas tai terve, mutta sillä ei ole kontekstin kannalta merkitystä, enkä ota koko asiaan kantaa.” 

Ystäväni ja arvostamani kollega Ullamaria Pallasmaa oli suorastaan vihainen, kun sattumalta kohdatessamme sivusimme aihetta. Oletan, että kyse olisi siitä, miten sairasta miestä on käytetty hyväksi. 

Sitten soitti Teatteri & Tanssin Annukka Ruuskanen – hänkin arvostamani kollega. Hän pyysi lehteen kritiikkiä näyttelystä. Epäröin ensin, ja sanoin vielä, että ”siitä voi tulla vähän tyly”. Hän ei kommentoinut, ja sen enempää emme asiasta puhuneet, joten myöhemmin oletin, että sellaista hän sitten varmaan odottikin. 

Tein esitöitä, ja luin esimerkiksi nuoremman taiteilijaväen joukossa erityisesti arvostamani taiteilijan ja kuraattorin Jussi Koitelan Facebook-seinältä: ”Merkitys ja kiinnostus näiden kivien/kiviveistosten esittämiseen varmaan syntyy posthumanistisen ajattelun ja objektiorientoituneen ontologian kautta. Ilman ajatusta kaikkia olioita/asioita (mm. kiviä) merkityksen syntymisen kannalta samalla tasolla olevina objekteina Turkan kivijutut eivät varmaan kuulostaisi mitenkään merkityksellisiltä.” Siis minulle uusi asia: objekjektiorientoitunut ontologia? Mitä voi tarkoittaa Quentin Meillasouxin ajatus siitä, että ”objektiorientoitunut ontologia on kiinnostunut objektien välisistä suhteista myös ilman ihmistä”? 

Koitela jatkaa keskustelua: ”Subjektiksi on tietenkin aina ymmärretty ihminen (”Kivikansan muodon­ taju, sosiaalinen järjestäytyminen ja arvostukset haastavat modernin ihmisen näkökyvyn ja arvomaa­ilman.”), nyt kuitenkin kysytään ovatko kivet tehneet ihmisen? Eli onko kivi subjekti? Kysyä voisi myös, että olemmeko välineitä kiven käsityskyvylle jäsentää maailmaa kun hiplaamme niitä siellä näyttelytilassa?” 

Tapani Tammisen (s. 1937) työhuoneella perjantaina. Teatterimiehiä se Tamminenkin oli aoikoinaan: hän toimi KOM-teatterin bändin basistina kai kymmenisen vuotta.

Ruuskasen soittaessa olin matkalla taidemaalari Tapani Tammisen työhuoneelle Vihtiin. Tamminen on hienostunut, väreillä pelaava abstrakti maalari, mutta töitä katsoessani näin koko ajan figuureja, vähän hassujakin: tuossa on mulkku, tuossa pitsimyssyn reunustamat lapsenkasvot, tuossa aurinkolasit… Tamminen suhtautui assosiaatioihini pelkästään huumorilla, vaikka totesinkin, että ne vaikeuttavat teosten katsomista. 

 

***

Jouko Turkka on siis sairas. Tästäkin luin somessa vastakkaisia mielipiteitä. Ehkä hänellä on dementia? En minä tiedä, oletan vain, mutta en jaksanut ottaa sen tarkemmin selvää. 

Menin näyttelyyn. Törmäsin heti toiseen vierailijaan, arvostamaani kuvataiteilija Minna Heikinahoon, ja hädissäni kävin heti kimppuun. ”En sano mitään”, sanoi hän. Vaan minäpä olen aika hyvä kalastaja, ja sain hänet lopulta sanomaan yhtä sun toista, ja hän tarjosi tietämättään minulle yhtä avainta: ”Turkka on kuin Elis Sinistö.” Sinistöhän oli ”yhteiskunnasta ja sen käytännöistä irrottautunut erakkomystikko, joka eli onnellisena itse luomassaan ympäristössä ympäröivää luontoa kuunnellen ja kunnioittaen”, kuten ITE-tutkija Minna Haveri on kirjoittanut. Sinistön elämää on dokumentoinut useampikin taiteilija – muun muassa valokuvataiteilija Jan Kaila ja kaiken taiteen moniottelija Erkki Pirtola. Tätä touhua on siivittänyt silkka arvostus ja rakkaus.
Sitten luin vielä näyttelyn vieraskirjaa. Arvostamani performanssitaiteilija, kiivas Pekka Luhta oli samana päivänä kirjoittanut: ”Pirkkalaisen patafysiikan pitkä oppimäärä!” Ja patafyysikkahan oli kuvitteellinen tiede, jonka perustaja, kirjailija Alfred Jarry on sanonut: ”Patafysiikka on kuvitteellisten ratkaisujen tiede, joka liittää symbolisesti virtuaalisuutensa kuvailemien olioiden ominaisuudet niiden luonteenomaisiin piirteisiin.” 

Aloitin Ruuskan puolituntisesta videosta, jossa Turkka esittelee kiviään ja liikkuu myös ulkona näyttäen kallioiden fantasiamaailmaa. Hänellä on myös metodi: mukana on vesisanko, ja veden avullahan kuvioita saadaan näkyviin aivan eri lailla kuin kuivasta kalliosta.

Seurasin Turkan ajatuksenjuoksua, ja yhtäkkiä olin kuin takaisin Tammisen työhuoneella. Turkka sanoo: ”Katso, tässä on leijona.” Ja minä en nähnyt mitään sinne päinkään. Minä näin pillun. En nähnyt Turkan kanssa miltei mitään samalla tavalla, mutta häntä katsellessa tuli yllättävän hyvä olo, väliin alkoi naurattaakin. Kuin olisin ollut Turkan kanssa hersyvän hauskassa patafyysisessä dialogissa.

Ja vaikka modernistisen taustani kautta tiedänkin, että samastuminen on naiivein tapa vastaanottaa taidetta, aloin samastua Turkkaan enemmän ja enemmän filmin edetessä. Olen viettänyt paljon huonoa elämää ja kärsinyt erilaisista vaivoista, joiden tiedän vauhdittavan mahdollista tulevaa dementiaani. Aloin siis hiljalleen kuvitella itseäni Turkan rooliin. Sitten poskilleni jo valui hiljaisia kyyneleitä – tunnustettakoon, että olin ennen näyttelyä juonut gallerian läheisessä kantabaarissani pari lasia valkoviiniä ja yhden Jallun. En varsinaisesti itkenyt, vaan silmäni valuivat rauhallisesti – varmaan vähän samalla tavalla kuin niillä ihmisillä, jotka liikuttuvat Maamme-laulusta ja urheilumenestyksestä. Samastumisessani tunsin itseni jopa onnelliseksi. Löytäisinpä minäkin joskus tulevaisuudessa ympäristöstäni sellaisia kiinnekohtia, jotka antavat asioille mielen – minkä tahansa kiinnostavan, assosiaatioita tuottavan ja virikkeellisen mielen – ja ruokkivat fantasioita! 
Olen pari päivää sitten ollut seminaarissa, jossa joku lääkäri viittasi artikkeliin nimeltä – muistaakseni – ”Dementikko on esteetikko”. Tutkimus siis osoitti, että vaikka muisti hapertuisi, kauneuden taju ja kaipuu eivät häviä minnekään. Valitettavasti en myöhemmin löytänyt netistä mitään tietoja. Ja hitto, muisti siis jo pätkii…

***

Kriitikko joutuu työkseen miettimään myös tekijyyttä, objektia ja subjektia. Oliko Elis Sinistö taiteilija? En minä vain tiedä. Turkka oli kiistelty teatteriohjaaja, mutta kuvataiteilijaksi hänestä ei kuitenkaan taida olla. Mutta mitä väliä sillä oikeastaan on? Turkka itse kysyy kiveä katsoessaan: ”Kuka tässä on se toinen?”

Palaan vielä Koitelaan, jota mieluusti nyt komppaan: ”Turkan sekavaltakin vaikuttavat jutut kivistä johdattavat meitä ajattelemaan kiviä jostain uudesta kulmasta, joten on tässä tietenkin tää Turkan kosketus jotenkin mukana.” 

Sitten hiplasin näyttelytilaan tuotuja kiviä. Kastelin niitä. Pyörittelin käsissäni. Löysin jotain, sitten se hävisi, välillä en tahtonut millään löytää mitään. Mutta tästäkin nautin. Kivet tuntuivat hyvältä kädessä. Yhtäkkiä kaipasin vanhempieni mökille Merenkurkun saaristoon, sillä alue on aivan täynnä kiviä. Mitähän ajattelen ensi kesänä? 

 

***

Tästä ei tullut tilattua kritiikkiä. Tästä tuli tarina horjumisesta ja auktoriteetin menetelmästä tiedonhankinnassa ja mielipiteen muodostamisessa. Tiesin, mitä monet arvostamani ihmiset asiasta olivat sanoneet ja peilasin kuin apua pyytäen mielipidettäni heidän mielipiteisiinsä.

Onneksi tästä tuli myös tarina siitä, miten auktoriteetin menetelmä murtuu. Oma kokemus oli tarpeeksi voimakas, ja en lopulta piitannut auktoriteeteista. Kokemus oli myös erittäin syvä. Lisäksi sain uusia haasteita: haluan katsella ja kokea kiviä uudella tavalla. Minulla on nyt myös voimakas halu selvittää itselleni se, mistä objektiorientoituneessa ontologiassa on kyse. 

Totuuteen tai riittävään objektiivisuuden asteeseen pyrkivään kriittisyyteen en yltänyt, mutta hämmennyksessäni olin ainakin hetken aikaa raastavan avoin itseäni kohtaan. Ainakin sen verran mukana on totta.

***

PS. Tässä myös linkki Esa Kirkkopellon lyhyeeseen haastatteluun Teatteri & Tanssissa. Ja tässä linkki Pauli Tapion kiinnostavaan blogikirjoitukseen samasta aiheesta. Kirjoitin niin vimmaisesti, että unohdin siteerata sitä, vaikka olinkin jo päättänyt tehdä niin. Ja tästä linkistä kulttuurilehti AKKUUN.

Näyttelykuvia 530 & 531 & 532 & 533 & 534: Hyväntahtoisella kierroksella

Näyttelykierrokseni ovat viime aikoina vähän kärsineet, koska olen viihtynyt neljän seinän sisällä kirjoittaessani pariakin isompaa juttua, muun muassa artikkelia Erik Enrothin (1917–1975) yhteiskunnallisesta ajattelusta ja ihmiskuvasta. Enrothin näyttely avautuu Sara Hildénin taidemuseossa ensi helmikuussa.

Tälläkin hetkellä varsin ajankohtaiselta tuntuva Enrothin Poliitikot, 1947–48.

***

Eilen päätin kuitenkin myrskyn innostamana lähteä kadulle ja galleriakierrokselle. Kolme ensimmäistä gallerianäyttelyä katsoin vain ikkunasta, joten ei niistä sen enempää, että en olisi suotta epäkohtelias. Olin sitä paitsi jostain kumman syystä jo etukäteen päättänyt olla vähintäänkin hyväntahtoinen.

Galleria Katariina houkutteli kuitenkin sisään. Tarjolla oli minulle aiemmin tuntemattoman – vaikka hän onkin pitänyt jo seitsemän yksityisnäyttelyä – Antti-Ville Reinikaisen (s. 1980) näyttely Hallittujen muutosten rakennusmies (23.11.–11.12.): pari isoa installaatiota, kolme öljymaalausta ja vesiväritöitä. Rikkoutuneisuutta ja turmeltuneisuutta ja hyvin outoa tunnelmaa. Varsinkin installaatiot olivat vaikuttavia. Onkalossa (2011) mennään seinässä olevan reiän läpi toiseen tilaan, jossa ilmassa leijuu vettä vääristä paikoista valuva kylpyhuone:

Toisessa isossa installaatiossa Sortuja (2011) mentiin myös sisään tilaan, jossa oli taiteilijatarvikkeita ja piirustuskehikko, jonka läpi näkyi filmiä palavasta lähiöstä. Äänenä sateen ropinaa.

Reinikainen itse tarjoaa hauskan tuoteselostuksen: "Nyt nähtävillä olevan näyttelykokonaisuuden temaattisina innoittajina ovat toimineet mm. Juhani Pallasmaan tekstit, lapsuus lähiössä, kiinnostus Franz Mesmeriin ja itsesuggestioon sekä asuntomyynti-ilmoitukset." Hyvä soppa, sanoisin. Fenomenologia rikottuna mesmerismillä ja omilla arkikokemuksilla tuottaa oudon vinksahtaneen elämismaailman, jota Reinikainen osuvasti ja myös taidokkaasti kuvaa. Hän muuten itse esittelee näyttelynsä 11.12. klo 14.00.

Jaa, onhan minun kai vielä sanottava, että hänen maalauksistaan en liiemmin piitannut. Niiden räikeä värimaailma ei oikein toiminut tematiikan kanssa. Mutta tätä taiteilijaa kannattaa seurata – ja käykää ihmeessä tutustumassa hänen kattaviin kotisivuihinsa.

***

Galleria Duetossa oli tarjolla ihan toisenlainen maailma – ja kaukaa: Tuula Moilasen (s. 1959) näyttelyssä (7.–23.12) haettiin vauhtia Japanista. Moilanen on asunut Japanissa jo parinkymmenen vuoden ajan, ja hän tuntuu tietävän ja myös osaavan, mitä tekee. Ihan minun lajiani se ei kuitenkaa ole: klassisen japanilaisen puupirroksen ja mangan humoristinen sekoittaminen tuottaa ehkä vähän turhan pikkupirteää ja miellyttämisenhaluista jälkeä. Sitten kun siihen liitetään vielä kalevalaista tematiikkaa, ollaan jo miltei silkan vitsin puolella:

Olin ensin vain ärtynyt, mutta jotain viehättävää Moilasen lähestymistavassa kuitenkin on. Hänen leikkisyytensä on hyvä vastapaino sille ryppyotsaisuudelle, jolla japanilaiseen vanhempaan kuvakulttuurin on tapana toisinaan suhtautua. Hän ikään kuin riisuu pseudofilosofisuutta tehokkaalla tavalla. 

Ehkä olin lopultakin siis vähintäänkin hyväntahtoisesti näyttelyyn mieltynyt.

***

Valokuvagalleria Hippolytessä on esillä Kimmo Sarjen (s. 1951) Asunto valtakadulla (2.–30.12.), kuvamontaasikokoelma 2003 vuoden Petroskoista, jossa Sarje oli tuolloin stipendimatkalla. Hän asui Lenin prospektilla samassa asunnossa kuin Juri Andropov oli aikoinaan asunut – talossa, joka toimi suomalaisen sotilassairaalan naisasuntolana 1940-luvulla. Näin Sarje on ollut rakastamansa neukkuhistorian, poliittisten pyörteiden ja nationalismin keskipisteessä, eikä olekaan ihme, että hän on lähtenyt kertomaan tarinaa. Mukana on myös aikalaismateriaalia sekä teksteinä että kuvina. 

Varsin sympaattinen ja myös toisaalta aika syvähenkinen näyttely. Eihän Sarje kovin kummoinen valokuvaaja ole (ja millä lie digipokkarilla kuvannutkaan), mutta ei kai sillä niin väliä ole. Hän on kuitenkin enempi sellainen käsitteellinen dekonstruktionisti, joten kuvanlaatu, valotuksen tarkkuus tai esteettissävyiset visuaaliset oivallukset eivät ehkä ole niin tärkeitä. Ehkä minulle tuli myös vähän korostetunkin hyvntahtoinen olo, koska tunnistan Sarjessa sukulaissielun. Olen itsekin aina ollut kiinnostunut neukkuhistoriasta ja niistä paikoista – muun muassa Petroskoista, missä olin aikoinani myös kaksi viikoa stipendimatkalla ja Virosta, missä reissaan koko ajan –, joissa tuo historia elää omituisina historiallisina juonteina nykyhetken kanssa. Ja on siinä vähän raunioromantiikkaakin. Näin uskon olevan myös Sarjen kanssa, vaikka hän lähestyykin aiheitaan varsin älyllisesti.

Sarje muuten täyttää tänään 60 vuotta, joten lämpimät onnittelut!

PS. Ja muistinpa juuri, että ostin omalta stipendimatkaltani (joskus 1980-luvulla) Petroskoista paikallisesta kirjakaupasta Andropovin virallisen valokuvamuotokuvankin. Missähän sekin nyt on?

***

Muu Galleriassa oli esillä Jussi Koitelan (s. 1981) näyttely Ei kenenkään tila (25.11.–18.12.). Tilassa oli kaksi teosta. Seksiä kadulla oli banderollimainen projisointipinta, jossa vaihtuvat tekstit ovat kotoisin netistä poimituista seksikeskusteluista:

Toivoisin Koitelalta vähän enemmän provokatiivisuutta, mitä hän on aiemmin osoittanut, sillä tämä tekstivyöry ei lopulta herättänyt kovinkaan kummoisia tunteita. Ei varsinkaan tällaisessa galleriakontekstissa, jossa siihen törmäävät vain vannoutuneet asianharrastajat, joiden on helppo nähdä teos nykytaiteellisesti tarkastellen polittiisesti korrektina. Kokemuksessa kyse on pahimmillaan vain affirmatiivisesta muminasta. 

Toinen teos olikin sitten itse muminaa: videoteos Ei kenenkään tila, josta tiedote toteaa: "Lähtökohta on nettivideo tutkija Henry Laasasen kirjan Naisen sekuaalinen valta -julkistamistilaisuudesta. Teos rakentuu videolle tallenetuista eleistä,  puheesta ja muminasta, joilla yritän reagoida videolla käytyyn väittelyyn ja asettua tukemaan kumpaakin keskustelun osapuolta."

Tähän ei sitten hyväntahtoisuutenikaan riittänyt. Suttuinen kuva ja ääninauha, jonka edes yksittäisistä sanoista en saanut selvää. Ymmärrän pointin mutta en vain jaksanut.

***

Galleriakierrokseni loppui Kuvataideakatemian Galleria Fafaan, jossa oli esillä ensimmäisessä suomalaisessa yksityisnäyttelyssään Lotta Hänninen (s. 1984) ja Tight Blue Jeans (2.–18.12.):

Ja tämähän se hauska näyttely oli! Ei tarvinnut edes teeskennellä hyväntahtoisuutta. Hänninen sanoo käyttävänsä värejä "tv:n sisustusohjelmien tapaan". Hän maalaa asioita, joita näkee, mutta tekee sen pelkistäen, hillitysti ja hallitusti. Näin hänen jälkensä on kuin modernismia tai minimalismia, joita se ei siis kuitenkaan ole. En ole aivan varma, että onko Hännisellä tässä tietty leikkisyys mielessään, mutta ainakin minä sen koin niin. Ja tulin tavattoman hyvälle päälle. 

Tässä vielä Hännisen Täydellinen pimennys (2011), öljy mdf-levylle:

  

Ja niinpä oli hyvä lähteä valmistamaan tom yum -keittoa.

Julkaistua 168 & 169 & 170 & 171 & 172 & 173 & 174: Tatjana Bergelt & Pirjetta Brander & Radoslaw Gryta & Maija Helasvuo & Päivikki Kallio & Jussi Koitela & Raakel Kuukka

Mäntän kuvataideviikkojen julkaisun toimitin siten, että kaikki tekstit noudativat samaa fragmentaarista asua, jossa taiteilijan teoksiin liittyvät ajatukset ikään kuin pullahtelevat hajanaisina huomioina jostain sieltä kauempaa mielen sopukoista. Osan teksteistä koostin, editoin ja lyhentelin vanhemmista teksteistä, osan taiteilijat kirjoittivat itse varta vasten julkaisua varten ja osa syntyi siten, että kävin haastattelemassa taiteilijoita ja purin sitten nauhalta valitsemani kohdat. Julkaisen tässä ne kuusitoista tekstiä (ensin seitsemän ja sitten toisessa postauksessa yhdeksän, koska Bloggerin hakemisto ei ota vastaan tarpeeksi merkkejä), jotka perustuvat tekemiini haastatteluihin. Sanat ja ajatukset ovat siis kuitenkin taiteilijoiden itsensä:

Tatjana Bergelt (s. 1966)

… kaikki työni liittyvät kieleen, äidinkieleen, sekä niihin maihin joissa olen asunut… isänmaa…

… tämä avautui laajasti… aloin lukea paljon, muun muassa Raamattua ja Tooraa… kysehän ei ole pelkästä käskystä vaan myös uhkauksesta. Raamatusta: ”Joka kiroaa isäänsä tai äitiään, häntä rangaistakoon kuolemalla”…

…. miten kuvailet kunnioitusta? Se menee niin helposti voimasuhteeseen… jollakin on voimaa, ja sinä alistut… kunnioituksen pitäisi ehkä pikemminkin olla vastuunottoa – vastuunottoa kohti maata, yhteiskuntaa, kulttuuria…

… toiminta ja maailman rakenteet asuvat eri tavoin myös kielessä, esimerkiksi, toisin kuin suomessa, saksan ja venäjän kielessä on myös suvut: der, die, das… isä ja äiti eivät olemassa ilman lasta…

… leikin kielen kautta palapelimäisesti, sanojen ja sukujen ja niiden yhdistelmien kanssa avautuu kuvien kautta erilaisia taistelukenttiä ja jännitteitä…

… yritän yhdistää sanan ja objektin, ei välttämättä sanaa ja kuvaa… haluan kuvittaa ilman että kuvittaisin…

Tatjana Bergeltin työhuoneellaan 2.5.

Pirjetta Brander (s. 1970)

… ihmissuhteisiin ja vanhempiin tulee suhtautua kuin luonnonoloihin… tuntea kunnioitusta, ei pelkoa…

… kunnioitus on myös kysymys, jos on tapahtunut kauheita, kuten Emmanuel Carrèren romaanissa Valhe (2000), tosikertomukseen pohjautuvassa tarinassa miehestä, joka surmasi vanhempansa, vaimonsa sekä lapsensa…

… inhoan moraliteetteja, minua kiinnostaa yritys ymmärtää… taiteessa pitää voida käsitellä myös pahaa ja väärää… taiteessa on tärkeintä, että pystyy jakamaan tunteita…

… käsittelen kollektiivista pelkoa, siten miten yhteisö muodostaa mörön…

… monimutkaista filosofista rakennetta ei ole… kyse on yksinkertaisista ajatuksista: elämä on hirveää mutta siitä voi selviytyä ja että kaikessa kauheudessa voi olla hyviä puolia, josta voi syntyä jotain…

… teokseni ovat mollivoittoisia, mutta on niissä hysteeristä huumoria… miten se ranskalainen sanonta menee: melankolia on portti syvällisyyteen…elämää voi lähteä pohtimaan syvemmin ja oppiakin asioita…

 Pirjetta Brander virittelee 22.5. installaatiotaan Giant.

 

Radoslaw Gryta (s. 1955)

… lähdin kotoa 14-vuotiaana… isäni nukkui television öisen lumisateen edessä, mutta sitä ei saanut sammuttaa… sellaisena piirsinkin häntä…

… äidistään pitäisi pitää… se olisi luontevaa… äidin mielestä kaikki oli aina esteenä…

… kun kerroin heille tulevani isäksi, he ihmettelivät, että miten se olisi mahdollista, että Radekista tulisi isä… helppoa, minä vastasin, pitää vain tehdä kaikki toisin kuin te…

… suhteeni on hyvin ristiriitainen ja sitä ristiriitaa työstän… ja samalla tiedän, että olen samanlainen kuin isäni… hänkin lähti nuorena…

… aloitan työskentelyn naturalistisena, mutta se on vain lähtökohta, joka ei riitä… piirustus alkaa kiinnostaa piirustuksena, pitää lähteä vaikeampaan suuntaan…

… kyse on psykologisesta tilanteesta, ei Virtasesta tai Grytasta… pitää unohtaa lähtökohta, katsoa piirustuksia piirustuksina ja ajatella vaikka arkkityyppejä…

 Radoslaw Gryta ripusti piirustuksiaan 28.5. pienen Hedvig-tyttärensä kanssa.

Maija Helasvuo (s. 1968)

… perheteema on ollut keskeinen. Olen käyttänyt malleina äitiäni, poikaani ja itseäni… ne ovat siis henkilökohtaisten suhteiden kuvauksia…

… lähtökohdat ovat myös taidehistoriallisia… se on jo äidinmaidossa, sillä äitini on kuvaamataidonopettaja, joten minua vietiin pienenä museoihin ja kirkkoihin… itse olen ateisti, mutta länsimainen taidehan on kuvannut näitä aiheita satoja vuosia… äitini ja ammattini kautta teokset saavat ulottuvuuden, jossa muoto ja sisältö nivoutuvat toisiinsa…

… formaalisti lähtökohtana voi olla esimerkiksi laskoksia kohtaan tuntemani ihailu vanhassa taiteessa… heitin lakanan päällemme… vaikka figuratiivisuus vähenee, pitää veistosten olla anatomisia, sillä ihmisen silmä on tarkka suhteessa toiseen ihmishahmoon… lakana sekä häivyttää että tuo esiin…

… sukupolvien jatkumo tuo mukaan sommittelullisen jännitteen… äitini on kunnossa, mutta tulee tulevaisuudessa tarvitsemaan minua enemmän… poika taas irtautuu… mukana on myös menettämisen pelkoa…

Maija Helasvuon Mummo itse kolmantena. Kuva: Heikki Vesterinen.

Päivikki Kallio (s. 1952)

… olen aiemmin käsitellyt isän ja tyttären näkökulmaa saman, kotitalomme purkamista kuvaavan videon kautta, nyt yritän tuoda mukaan myös äidin näkökulmaa… olen kuvannut hänen kasvojaan näyttäessäni samalla ennen purkamista talossamme kuvattuja hetkiä…

… isän kuolemasta on yli viisitoista vuotta… perheen elämä rakentui pitkälle hänen kauttaan… äitini on nykyään 95-vuotias… kuvaan tavallaan häneen melankoliaansa…

… sentimentaalisuus on tietenkin jossain mielessä pelottavaa… sitä helposti vaipuu Lauantain toivottujen tasolle… vaikka kuuntelen minä niitä edelleenkin…

… kyse on henkilökohtaisista, väistämättömistä  prosesseista… vaikea minun on miettiä tai tehdä taidetta, joka ei liittyisi omaan elämäntilanteeseen… mutta en minä tässä ole mikään erikoistapaus… teen asioita epämääräisesti…  että se jättäisi avoimeksi…

… surumielisyyttä yleisellä tasolla… vähän sellaista slaavilaista elämä ja kohtalo -ajattelua…

 Päivikki Kallion esitteli minulle 23.4. työhuoneellaan sitä, miten lentokonevanerille heijastetaan videota.

Jussi Koitela (s. 1981)

… kiinnostuin niistä tekstimassoista, joita käytetään opetustarkoituksessa liittyen perhe- ja parisuhdetyöhön… ja -terapiaan... Kirkon perheasian neuvottelukeskus, Seta, Mannerheimin Lastensuojeluliitto… nämä ovat paikkoja, joissa perhe rakennetaan…

… tekstit jalostuivat prosessissa julkisessa tilassa esitettävään mainosmaiseen esitykseen… olen kiinnostunut niistä kombinaatioista, joissa yhdistyy perhepuhe, julkinen tila ja tilanteesta syntyvät keskustelut…

… olen viime aikoina miettinyt poliittista taidetta… en ole ehkä poliittinen, pikemminkin yhteiskunnallinen…

… yhteiskunnallinen tarkoittaa kai sitä, että asia liitetään yhteiskunnalliseen keskusteluun… en tiedä haluanko itse olla mukana, mutta jotenkin siihen on pakotettu… on minulla omat arvonikin, mutta en minä niitä tuo esiin... jokaisen perhettä määrittelevän tahon materiaalissa ja arvoissa on jotain läheistä, mutta myös vastakkaistakin…
… pyrin siihen, että katsojan on pakko nähdä se, mihin sijoittaa itsensä… sehän latautuu tietenkin esityskontekstinsa ja yleisönsä kautta…

Jussi Koitelan teos levisi ympäri Mänttää kuin Jeesus tulee pian -juliste konsanaan. Kuva: Heikki Vesterinen.

Raakel Kuukka (s. 1955)

… minulla on tähän asiaan etäisyyttä, koska äitini on kuollut jo vuonna 1984… olen liittänyt mukaan hänen ainoan kirjeensä vuodelta 1980… tietynlainen ratkaisun hetki, kun lapsi on lähtenyt omille teilleen… hänen toiveensa…

… valokuvissani tuolta ajalta on ehkä vähän alakuloinen tunne… äitini on evakko, ja hänellä on ollut aika kova elämä… se varmaan heijastui meidän suhteessamme… mutta myös rakkaus… en minä voi kritisoida häntä…

… ehkä kuvat ovat jonkunlainen näkymä siihen maailmaan… mukana on myös valokuva siitä, kun hän tuli viimeistä kertaa ulos talosta… siskoni on mukana, ja siinä on mukana huolenpito, mutta myös suru…

… tietenkin tiedän enemmän kuin kirje kertoo, mutta luulen, että hänen elämänsä oli aika samanlaista kuin hänen sukupolvensa naisten elämä…

… on eheyttävä kokemus, kun palaa vuosikymmenen takaisiin valokuviin… se on vapauttavaa… taustansa voi jättää taakseen. Vaikka ei tietenkään toki unohtaa, mutta se ei hallitse enää omaa elämää…

Raakel Kuukan äidiltään saamasta kirjeestä kasvoi kokonainen taideteos.