Hurraa! Keksin vihdoin, mitä nykytaide on.

Pidin eilen Turun AMK:n Taideakatemiassa epäinhimillisen pitkän luennon: neljä tuntia yhteen menoon yhdellä viiden minuutin röökitauolla ja yhdellä vartin kahvitauolla. Tehtävänanto oli tämä: "Miten nykytaiteen teoksia ymmärretään ja avataan sanallisesti? Millaisia analyysityökaluja nykytaiteessa tarvitaan?
En valmistellut luentoa lainkaan, mutta perustelin sitä oppilaille sillä, että olen valmistellut sitä noin 20 vuotta ja mietin näitä asioita viikoittain. Ja niinpä se sujuikin todennäköisesti hyvin, vaikka se olikin lähinnä tajunnanvirtaa, ja kysymykset saivat minun hetkittäisesti ilmaantuneen punaisen lankani totaalisesti häviämään, mutta onneksi vastuuopettaja, performanssitaiteilija Leena Kela (s. 1979) piti minua hyvin kurissa.
Syy tähän postaukseen on varsinaisesti tämä: aloitan yleensä teeman kuin teeman käsiteanalyyttisellä alkupohdinnalla ja siihen liittyvällä keskustelulla, jotta ymmärtäsimme kaikki, mistä puhumme, kun puhumme ko. aiheesta ja jotta ymmärtäisimme sen, miksi joillain puhujilla ko. käsitteen semanttinen kattavuus saattaa olla hyvinkin erilainen (joillekin esimerkiksi taiteen määrittely on pyhän kaltainen sielullinen asia, mitä minun sosiologissävyisenä ihmisenä on toisinaan vaikea ymmärtää). Suosittelen muuten tätä metodia kaikille opettajille. Olen kokenut sen varsin hedelmälliseksi.
Minun piti siis tältä pohjalta määritellä ensin käsitteet 'nykytaide', 'ymmärtäminen' ja 'sanallistaminen'. Pääsinkin siihen, mutta vasta 1,5 tunnin alustuksen jälkeen.
Ja sehän laittoi minut muistelemaankin. Aloitin Taiteen päätoimittajana vuonna 1998, ja juuri tuolloin nykytaiteesta alettiin puhua erityisen voimallisesti, vaikka se ei aivan uusi käsite ollutkaan. Yksi keskeinen syy tähän oli juuri avattu Nykytaiteen museo Kiasma, jonka tiedottamisessa ja esimerkiksi johtajan – tuolloin Tuula Arkio, johtajana vuoteen 2001 – haastatteluissa toistettiin loputtomasti, sitä, että Kiasma ei ole modernin taiteen museo. Missään ei kuitenkaan tunnuttu kerrottavan tiiviisti ja selkeästi, mitä se sen sijaan on. Itse asiassa ryhdyin tuolloin etsimään suomalaisesta taidekirjoittelusta selkeää määritelmää siitä, mitä nykytaide on. Se oli tosi vaikeaa, ja luulenpa, että vieläkin paras johdatus aiheeseen on Kaija Kaitavuoren tylsällä ja väärän mielikuvan antavalla nimellä varustettu mainio ja vieläkin täysin kurantti kirja Nykytaiteen museon opas (1993).
Minun piti kuitenkin periaatteitteni mukaan eilen yrittää määrittelyä, ja ennen luentoa röökillä keksinkin jotain sosiologista (saa myös lukea = instituutioteoreettista) – opetin nimittin aikoinani vuosia taiteen sosiologiaa – vaikkakin vähän kieli poskella:
NYKYTAIDE ON KURATORIAALISEN VALLANKÄYTÖN ILMENTYMÄ.
Siis nykytaidettta ei ole esimerkiksi tietty joukko aikalaistaiteilijoiden teoksia, nykytaide ei ole ismin kaltainen tyyli – vaikka se onkin epäilemättä sellaiseksi jo muuttunut, tyyliintynyt, minkä yhteydessä viittasin Matei Călinescun (1934–2009) fantastiseen kirjaan Five Faces of Modernity (1987). Olin röökillä yhdessä Leenan kanssa (hän ei polttanut), ja hän sanoi miettineensä juuri samaa, vain hieman eri sanoin. Olin siis ilmeisesti ainakin jonkun fiksun ihmisen kanssa samaa mieltä.

Matei Călinescu, yksi nurkkajumalistani.

Paluumatkalla junassa mietin vielä lisää ko. asiaa ja keksin toisenkin sosiologissävyisen määritelmän, pienen variaation:
NYKYTAIDE ON MODERNIN JÄLKEISESSÄ TAIDEMAAILMASSA TAPAHTUNEEN KURATORIAALISEN KÄÄNTEEN DISTINKTIIVINEN ILMENTYMÄ.
'Distinktiivisen ilmentymän' sijaan voisi tietenkin käyttää yhtä hyvin ilmaisua 'distinktioase', koska Bourdieuhan puhuu taiteen kentän herruudesta käytävästä taistelusta.
Tällä tietenkin viittaan siihen, että yhdessä nykytaidepuheen kanssa alkoi myös tähtikuraattoreiden – kuten esimerkiksi Hans-Ulrich Obrist (s. 1968) – aika, ja hehän tarvitsivat jonkun distinktiomekanismin taistelussa hegemoniasta taiteen kentällä, ja uuden termin keksiminen oli itse asiassa hegemoniasta käytävän taistelun kannalta silkka välttämättömyys. Tämä ajatus lähtee tietenkin syvästi minuun vaikuttaneen Pierre Bourdieun (1930–2002) nerokkaasta kirjasta La Distinction (1979).

Pierre Bourdieu, myös yksi nurkkajumalistani.

Ennen nukahtamista olin tyytyväinen, ehkäpä onnellinenkin: olin keksinyt samana päivänä kaksi määritelmää ja tunsin niiden olevan jopa aika osuvia.
Nyt pelkään tietenkin vähän sitä, että joku – vaikkapa skarppina kansainvälistä taidemaailmaa seuraava kuvataiteilija ja taiteen moniottelija Merja Puustinen (s. 1963) – ampuu minut pikaisesti alas kertomalla, että joku muu on keksinyt samat määritelmät jo aikoja sitten, mutta näinhän elämä usein menee, eikä se iloani vähennä. Tunsin kuitenkin oivaltaneeni jotain.

PS. Vähän myöhemmin. Puhuin luennollani myös kentällä juuri nyt tapahtuvasta murroksesta, jossa taiteilijat ottavat asioita käsiinsä – esimerkkinä vaikkapa uudet galleriat kuten Huuto, Sorbus, SIC jne. Myös näitä murrosajan taiteilijaesimerkkejä on, joista yksi vaikkapa taiteilija ja kuraattori Jussi Koitela (s. 1981), joka juuri päivitti Fb:tään: "Koneen Säätiö myönsi minulle 16 520 euron apurahan itsenäiseen, museo-, galleria- tai tutkimusinstituutioista riippumattomaan kuratoriaaliseen työskentelyyn ja tutkimukseen. Olen tietenkin henkilökohtaisella tasolla erittäin iloinen ja onnellinen, mutta vielä enemmän olen onnellinen kokonaisen itsenäisen kuratoriaalisen ammattiposition puolesta. Käsittääkseni tämän kaltaiseen toimintaan Suomen taidekentällä ei ole juurikaan myönnetty rahoitusta (itse en tiedä aikaisempia tapauksia), vaikka epäilemättä monet kiinostavaa itsenäistä kuratoriaalista työskentelyä kehittävät toimijat sitä ovat yrittäneet vuosien varrella saada. Toivottavasti tämä avaisi mahdollisuuksia tai edes julkista keskustelua myös säännöllisemmästä rahoituksesta mm. Taiteen edistämiskeskukselta ja Suomen Kulttuurirahastolta."
Onnittelut täydestä sydämestä! Vallataan taidemaailma. Murennetaan hegemonista ajattelua. Ja tietenkin vielä varoituksen sana: älä ryhdy 'tähtikuraattoriksi'.