Maahanmuuttajien kohtaamisen alkeiskurssi, osa 1: "Miš muškila"

Olen ollut pari viikkoa niin hyvällä päällä, että vaimoani alkaa jo hermostuttaa. Se ei edes ole tasaista: jokainen päivä tuntuu edellistä paremmalta. Niin taas eilenkin. Tapasin paljon sekä tuttuja että tuntemattomia, ja kaikkien kanssa nauretiin – syystä jos toisestakin. Miltei jokaiseen kohtaamiseen liittyi myös jokin outo yhteensattuma. En ryhdy rasittamaan lukijoitani kaikilla näillä tapahtumilla, joista osa oli vain hauskoja sisäpiirijuttuja, mutta yhden tarinan haluan jakaa ihan didaktisessa mielessä – koin se myöhemmin mietittyäni niin tärkeänä. Mietin sitä illalla ennen nukahtamista ja äsken aamukahvin kanssa parvekkeella röökatessani se pulpahti taas mieleen.
Olin eilen Pasilassa studiossa lukemassa tuoreinta radiokolumniani, jonka senkin koin muuten varsin onnistuneeksi – läimäisen sen tänne kohta. Lähtiessäni takaisin stadiin istuin Isoa Pajaa vastapäätä olevalla bussipysäkillä. Vasen polveni on pari viikkoa ollut sietämättömän kipeä, ja päätin sytyttää kolumnin lukemisen jälkeisen välttämättömän röökin penkillä istuen – vaikka pysäkillä onkin se merkki, jossa suositetaan olemaan tupakoimatta ja jota säännöllisesti yritän noudattaakin. Vaan eiköhän välittömästi pysäkille tullut kaksi arabimiestä, nuorempi ja vanhempi, jotka tulkitsin isäksi ja pojaksi ja kansalaisuudeltaan irakilaisiksi. Kysyin heiltä, että puhuvatko he englantia, ja molemmat vastasivat kieltävästi. Olen 1980-luvulla opiskellut yliopistolla arabiaa, jopa lopputenttiä vailla laudaturin verran, mutta en todellakaan osaa sitä enää. Jostain alitajunnastani – en siis ihan oikeasti ihan ymmärrä, miten se sieltä tuli – pullahti kuitenkin vastaus ongelmaan. Osoitin sormella röökiäni ja sitten sitä tupakointikieltomerkkiä ja sanoin kysyvällä intonaatiolla arabiaksi "Miš muškila?" ("No problem?"). Molemmat purskahtivat hyväntuuliseen nauruun, isä vähän vaisummin, mistä johtuen nuorempi ilmeisesti vielä selosti isälleen, joka taisi hänen mielestään olla vähän taavi, tarkemmin sen, mitä juuri oli tapahtunut. Sitten molemmat nauroivat lisää ja nyökkäsivät minulle merkiksi, että sen kuin poltat. Menimme eri bussiin, ja minun bussin tuli ensin. He vilkuttivat minulle iloisesti nauraen, kun nousin omaani. Heiluttivat vielä ikkunankin läpi, ja on pakko tunnustaa, että tippa tuli silmään.

Pannaan tää vielä viidentenä ekstrana.

Jos ei tämä, hitto soikoon, ollut aito ystävällismielinen kantasuomalaisen ja irakialaisten maahanmuuttajien kohtaaminen, niin mikä se sitten oli? Näin pienestä se voi olla kiinni. Molemmat tulivat hyvälle päälle, ja ainakin minä olen näköjään vielä seuraavanakin päivänä hyvällä päällä. Tuskin heitäkään ottaa pannuun, että joku suomalainen yritti olla huomaavainen. 
Tajusin samalla, että "Miš muškila" on aika monikäyttöinen ilmaisu, jolla voi olla erilaisia vapauttavia ilmenemismuotoja.
Kantasuomalainenkin voi opetella helposti muutamia arabiankeilisiä sanoja. Tässä pari (eivät tule ihan kielitieteellisesti translitteroituina lausumisohjeineen):
"aasif" = sori
"šukran" = kiitos
"min fadlak (miehelle), "min fadlik" (naiselle) = pliis
Näillä neljällä kyllä pärjäilee, niin kuin kaltaiseni rööperiläinen punaviherkuplaystäväni Kari Peitsamo laulaisi.