Julkaistua 728 & Näyttelykuvia 1018: Etäisyys ihmismitalla mitattuna

Tämän viikon Kirkko ja kaupungissa (47/15) julkaistiin juttuni Thomas Westphalin (s. 1972) näyttelystä Iconics & Beats (2.–27.12.) Galleria Sculptorissa. Kundi on aika neropatti.

Etäisyys ihmismitalla mitattuna

Saksalaissyntyinen mutta Suomessa koko 2000-luvun vaikuttanut ja Kuvataideakatemiasta valmistunut monia tekniikkoja käyttävä Thomas Westphal (s. 1972) on tuonut taiteeseemme uusia teemoja ja lähestymistapoja. Muistan esimerkiksi takavuosilta hänen urheilua käsittelevät teoksensa – varmaankin ensimmäiset nykytaideteokset, jotka käsittelivät teemaansa uskottavan nykytaiteellisesti ja myös kriittisesti. 

Nyt Westphal on tarttunut yhteen ihmiselon perusasioista: ei-verbaaliseen viestintään ja myös siihen tilaan, jota ihminen ympärilleen tarvitsee tai vaatii. Hänen näyttelynsä on sattumalta myös erittäin ajankohtainen: monikulttuurisessa Suomessa on syytä tajuta, että henkilökohtaisen tilan tarve on vahvasti kulttuurisidonnainen asia. Tutkimuksissa on myös todistettu, että mitä vaarallisempana ihminen ympäristöään pitää, sitä suurempi on hänen tarvitsemansa henkilökohtainen tila. Ahdistuneilla ihmisillä on myös taipumus tarvita enemmän henkilökohtaista tilaa. 

Westphal käsittelee myös koneiden ja ihmisten välistä kommunikaatiota – osin oivaltavalla huumorillakin. Olemme koko ajan tekemisissä sellaisten koodien kanssa, jotka ovat ikään kuin kirjoittamattomia ja tuntemattomia, mutta jotka ymmärrämme jollain tasolla. 

Muistan hyvin, kun sain ensimmäisen kännykkäni ja yritin lähettää viestiä siten, että ennakoiva tekstinsyöttö (T9) oli vielä päällä. Olin tulla hulluksi, enkä halunnut antaa puhelimelleni aikaa oppia minulle ominaista tapaa käyttää kieltä – T9 on nimittäin oppiva järjestelmä. Muistan vielä vanhemmankin ajan, jolloin tekstinkäsittelyohjelmani tarjosi itselleen tuntemattomista sanoista omia versioitaan. Kirjoitin toisinaan johonkin artikkeliin sanan ’perversio’ ja kone tarjosi aina vaihtoehdoksi sanaa ’peräversio’. Sen verran poikamaisen lapsellinen olin ensimmäisen nauruni jälkeen, että en koskaan edes opettanut ohjelmalle uutta sanaa. 

Westphal on yhdessä työssään liittänyt tähän outoon kommunikaatiota vielä luonnonkin: liikkuva vesi muuntelee tietokoneelle siirtyviä kirjaimia ja sanoja oman ikään kuin irrationaalisen järjestelmänsä mukaan – toki siinäkin on joku analysoitavissa oleva ulottuvuus, mutta siihen tarvittaisiin virtauksien käyttäytymistä ymmärtävä asiantuntija. 

Inhimillinen ei-verbaalinen kommunikaatio on itse asiassa aika kiehtova teema. Normaalisti me koskemme toisiamme koko ajan: kättelyssä kätemme koskettavat toisen ihmisen käsiä parhaimmillaan lukuisia kertoja päivässä. Eräs vanhempi galleristinainen on opettanut minut halaamaan itseään aina avajaisissa nähdessämme, pussaamme myös toisiamme poskille. Joissain kulttuureissa tämä suoritetaan vain eleenomaisesti, mutta häntä olen oppinut pussaamaan ihan oikeasti. Täydessä bussissa kosketus ei juurikaan haittaa, mutta avoimessa tilassa samalle etäisyydelle ei haluta päästää ketään. Se on jo häirintää. 

Westphal on taidokas tekijä, joka yhdistää teoksissaan high tech -ulottuvuuksia suvereenisti, mutta hän kykenee tekemään sen varsin laajalla rekisterillä: toisinaan hän on humoristinen, toisinaan hänen jälkensä on suorastaan runollisen kaunista. 

­