Etäisyys
ihmismitalla mitattuna
Saksalaissyntyinen mutta Suomessa koko 2000-luvun vaikuttanut ja
Kuvataideakatemiasta valmistunut monia tekniikkoja käyttävä Thomas Westphal (s. 1972) on tuonut
taiteeseemme uusia teemoja ja lähestymistapoja. Muistan esimerkiksi
takavuosilta hänen urheilua käsittelevät teoksensa – varmaankin ensimmäiset
nykytaideteokset, jotka käsittelivät teemaansa uskottavan nykytaiteellisesti ja
myös kriittisesti.
Nyt
Westphal on tarttunut yhteen ihmiselon perusasioista: ei-verbaaliseen
viestintään ja myös siihen tilaan, jota ihminen ympärilleen tarvitsee tai vaatii.
Hänen näyttelynsä on sattumalta myös erittäin ajankohtainen: monikulttuurisessa
Suomessa on syytä tajuta, että henkilökohtaisen tilan tarve on vahvasti
kulttuurisidonnainen asia. Tutkimuksissa on myös todistettu, että mitä vaarallisempana ihminen ympäristöään pitää, sitä
suurempi on hänen tarvitsemansa henkilökohtainen tila. Ahdistuneilla ihmisillä
on myös taipumus tarvita enemmän henkilökohtaista tilaa.
Westphal käsittelee myös koneiden ja
ihmisten välistä kommunikaatiota – osin oivaltavalla huumorillakin. Olemme koko
ajan tekemisissä sellaisten koodien kanssa, jotka ovat ikään kuin
kirjoittamattomia ja tuntemattomia, mutta jotka ymmärrämme jollain tasolla.
Muistan hyvin, kun sain ensimmäisen
kännykkäni ja yritin lähettää viestiä siten, että ennakoiva tekstinsyöttö (T9)
oli vielä päällä. Olin tulla hulluksi, enkä halunnut antaa puhelimelleni aikaa
oppia minulle ominaista tapaa käyttää kieltä – T9 on nimittäin oppiva
järjestelmä. Muistan vielä vanhemmankin ajan, jolloin tekstinkäsittelyohjelmani
tarjosi itselleen tuntemattomista sanoista omia versioitaan. Kirjoitin
toisinaan johonkin artikkeliin sanan ’perversio’ ja kone tarjosi aina
vaihtoehdoksi sanaa ’peräversio’. Sen verran poikamaisen lapsellinen olin ensimmäisen
nauruni jälkeen, että en koskaan edes opettanut ohjelmalle uutta sanaa.
Westphal on yhdessä työssään
liittänyt tähän outoon kommunikaatiota vielä luonnonkin: liikkuva vesi
muuntelee tietokoneelle siirtyviä kirjaimia ja sanoja oman ikään kuin
irrationaalisen järjestelmänsä mukaan – toki siinäkin on joku analysoitavissa
oleva ulottuvuus, mutta siihen tarvittaisiin virtauksien käyttäytymistä
ymmärtävä asiantuntija.
Inhimillinen ei-verbaalinen
kommunikaatio on itse asiassa aika kiehtova teema. Normaalisti me koskemme
toisiamme koko ajan: kättelyssä kätemme koskettavat toisen ihmisen käsiä
parhaimmillaan lukuisia kertoja päivässä. Eräs vanhempi galleristinainen on
opettanut minut halaamaan itseään aina avajaisissa nähdessämme, pussaamme myös
toisiamme poskille. Joissain kulttuureissa tämä suoritetaan vain
eleenomaisesti, mutta häntä olen oppinut pussaamaan ihan oikeasti. Täydessä
bussissa kosketus ei juurikaan haittaa, mutta avoimessa tilassa samalle etäisyydelle
ei haluta päästää ketään. Se on jo häirintää.
Westphal on taidokas tekijä, joka
yhdistää teoksissaan high tech
-ulottuvuuksia suvereenisti, mutta hän kykenee tekemään sen varsin laajalla
rekisterillä: toisinaan hän on humoristinen, toisinaan hänen jälkensä on
suorastaan runollisen kaunista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti