Julkaistua 727 & Näyttelykuvia 1017: Taidetta ja maksettua seksiä

Perjantain Kansan Uutisten Viikkolehdessä ilmestyi juttuni valokuvataiteilija Tuomas Koskialhon (s. 1987) näyttelystä After 100 Years in Morocco (4.–30.12.) Asematilassa (Huopalahden vanhan aseman odotushalli).

Vähän harmittaa, kun kirjoitin itse kuvista niin vähän, mutta hieman hymyillen syytän taiteilijaa: mitäs sai minut miettimään niin paljon omiani. Siis aika hyvä teema! 
Kirjoitan aika paljon, joskus vähän liikaakin, mikä näkyy toisinaan huolimattomuutena ja liiaan löysänä pohdiskeluna. Nyt tuli yhtäkkiä tunne, että kirjoitin aika hyvän ja tärkeän jutun. Oli pakko sanoa se ääneen, vaikka vähän hävettääkin. 
Syyn innostukseeni kyllä tunnistin. Aihe on ollut minulle tärkeä jo 1980-luvulta alkaen. Luin tuolloin melkein tuoreeltaan Edward Saidin kirjan Orientalism (1978, suom. 2011.) Se on yksi niistä kirjoista, jotka muuttivat maailmaani. Opiskelin tuolloin arabiaa pääaineenani – sittemmin vaihdoin kulttuuriantropologiaan. 
Ensimmäisen juttunikin julkaisin Taiteessa samasta aiheesta (1994 tai 1996, en muista, olen nyt Turussa, mutta tsekkaan myöhemmin). 

Taidetta ja maksettua seksiä

Nuorena kulttuuriantropologian opiskelijana ihailin suomalaista alan gurua, Edvard Westermarckia (1862–1939), moraalin, avioliiton ja insestitabun joissain piireissä edelleenkin noteerattua tutkijaa. Luin osapuilleen hänen koko tuotantonsa, ja vaikka suhtauduinkin varauksella hänen joihinkin nykyään sosiobiologisiksi tulkittaviin ajatuksiinsa, olin varsin innostunut – varsinkin kun hänen empiriansa perustui osin ihan oikeasti muualla kuin läntisessä maailmassa asuvien ihmisten kanssa itse koettuihin asioihin. Vuodesta 1898 hänen loppuelämänsä oli nimittäin sidoksissa Marokkoon, mistä hän kirjoitti useita kirjoja ja mistä hän hankki oman talonkin. Hän vietti loppuelämästään kokonaisuudessaan noin yhdeksän vuotta Marokossa. Alun perin hänen oli tarkoitus aloittaa Marokosta maailman kiertäminen vertailevan tutkimuksen merkeissä, mutta ei hän koskaan päässyt Marokkoa pidemmälle.

Edvard Westermarck Sidi Abdessalamin kanssa asuntonsa edessä Fesissä, 1909−1910. Kuva: Åbo Akademis bildsamlingar.

Westermarck oli homoseksuaali, mistä ei tuolloin puhuttu lainkaan ja mistä ei nykyäänkään puhuta kovin usein. Marokko oli tuolloin poikarakkauden luvattu maa – niin homokielteinen kuin islam edelleenkin on. Satamakaupunki Tanger, missä Westermarckin tukikohta oli, oli aikoinaan varsinainen paheiden pesä. Tätä varmaankin vahvisti se, että kaupunki oli kansainvälinen vyöhyke vuosina 1923–56. Vapaamielisessä Tangerissa viihtyneitä homoseksuaaleja oli useita – yksi kuuluisimmista varmaankin siellä asunut yhdysvaltalaissyntyinen kirjailija ja säveltäjä Paul Bowles (1910–1999) – hänkin aikoinaan idolini, loistava kirjailija. 

Esitin 1980-luvulla jossain seminaarissa ajatuksen, että Westermarck jäi Marokkoon poikarakkauden takia. Tämä ei herättänyt vastakaikua. Myöhemmin eräs ulkomainen vieraileva luennoitsija – en valitettavasti muista enää kuka ja missä enkä muista mahdollista evidenssiäkään – esitti samankaltaisen ajatuksen. Luonnollisestikaan asia ei selviä Westermarckin muistelmista Minnen ur mitt liv (1927). 

Käyttäessäni sanaa ’poikarakkaus’ minut valtaa lievä häpeä, koska todellisuudessa kyse on vastenmielisestä orientalistisesta pedofiliasta, jota harrastetaan edelleenkin. Enhän minä tietenkään tiedä, oliko Westermarck varsinainen pedofiili, mutta seksituristi hän ainakin oli – tietenkin sillä erotuksella, että älymystöä, joka harrastaa seksiturismia, ei ole ollut tapana nimittää seksituristeiksi.

Entä sitten se massiivinen taidetuotanto, joka on saanut innoituksensa orientalistisesta tematiikasta? Minkälainen oli se Tahiti, jonka taidemaalari Paul Gauguin (1848–1903) teki kuuluisaksi? Lukemani perusteella se oli seksuaalisesti vuosisadan Pariisia paljon vapaamielisempi. Ei ole epäilystäkään siitä, että Gauguin oli seksituristi. Tämä selviää myös Nancy Mowll Matthewsin kirjasta Paul Gauguin – An Erotic Life (2001). 

Henri Matisse: Reclining Odalisque (Harmony in Red), 1927.

Entä sitten toinen saman suuruusluokan taidesankari? Mitä Henri Matisse (1869–1954) teki Marokossa vuosina 1912–13? Osan siitä kertoo Washingtonin National Gallery of Artin näyttelyluettelo Matisse in Morocco (1992). 

No, taidehistoriallisesti ilmaisten Matisse maalasi muun muassa ns. odaliskeja. Odaliski kuulostaa neutraalilta, se on jopa taidehistoriallisesti vakiintunut lajityyppi. Se löytyy kaikista taidehistoriallisista hakuteoksista. Nimitys (’huonenainen’) viittaa alun perin hovin palvelijan asemaan. Kauneimmat odaliskit, joihin sulttaani mieltyi, koulutettiin jalkavaimoiksi. Heiltä edellytettiin tietysti myös eroottisia taitoja. 

Kansankielellä ilmaistuna Matisse maalasi marokkolaisia huoria. En tiedä, mitä muuta hän heidän kanssaan teki, mutta olen aika vakuuttunut siitä, että hänkin oli seksituristi. Ainakin hän oli erotisoimassa itämaista kulttuuria. Se on perisynti, johon on syyllistynyt lukematon määrä taiteilijoita ja kirjailijoita ja josta kärsimme edelleenkin monin tavoin – muun muassa Thaimaassa, missä ei ole valekaapuna enää edes mukana Matissen ja kumppaneiden jollain tavoin sensuellia ja romanttista – vaikkakin valheellista – taiteella glorifioitua maailmaa. Nykyään se on pelkkää panoa ja riistoa. Se on myös totaalisen vastenmielistä.

Seksiturismi jatkuu Marokossakin. Tätä on siellä käynyt kartoittamassa tamperelainen valokuvataiteilija Tuomas Koskialho. Hän on lähtenyt jäljittämään omalla tulkinnallaan Matissen maailmaa. Hänen mukaansa Matisse kertoo aikansa seksityöläisistä, jotka nykyään katsovat meitä takaisin tämän mestariteoksista. Koskialho on ”rakentanut pastissin Matissen maalauksista keskittyen Marokon seksiturismikenttään, teeskentelemällä olevansa seksituristi”. 

Tuomas Koskialho: Untitled 4, sarjasta After 100 Years in Morocco, 2015. 

Hän on kuvannut huoria ja sutenöörejä. Teoksista ei varmaankaan tule taidehistorian mestariteoksia eivätkä ne ainakaan koskaan tule katsomaan takaisin, koska henkilöt on tehty tunnistamattomiksi. 

Teoskokonaisuudessa on myös yhteisötaiteellinen ulottuvuus, eli Koskialho imitoi seksiturismia ilmiönä laittamalla pienikokoiset jpg-kuvat myyntiin eBay:hin – samalla tavalla kuin seksituristit myyvät omia kuviaan netin foorumeilla. Kuka tahansa voi osallistua teokseen ostamalla itselleen digikuvan. 

Matkalla takaisin Huopalahdesta stadiin ryhdyin välittömästi inventoimaan kaikkia niitä suomalaisia taiteilijoita, joilla oli orientalistista kiinnostusta. Päätin myös lukea uudestaan Joel Lehtosen (1881–1934) kirjan Puolikuun alla – matka- ja mielikuvia murjaanien maasta (1919). Ketähän hän mahtoi hässiä Tunisiassa vuonna 1914? 

Harva poliittinen näyttely on saanut minussa aikaan tällaista ajatusmyrskyä. Pitäisiköhän Suomenkin taidehistoriaan kirjoittaa uusi luku? 

***

PS. Illalla. Tulin Turusta mammuttiluentoni jälkeen – neljä tuntia miltei tauotta eli yhdellä kahvitauolla – nykytaiteesta, sen ymmärtämisestä ja sanallistamisesta sekä niihin tarvittavista analyyttisista työkaluista. Ja vielä ilman mitään valmistelua – ei edes ranskalaisia viivoja, Ehkä palaan siihen, jos jaksan – hauskaa nimittäin oli.
Kaivoin kuitenkin äsken yllä mainitsemani Taiteen esiin – niin kiinnostunut siitä olin, ja minulla sattuu olemaan hyllyssäni kaikki Taiteen ilmestyneet numerot 1959–2015 – ja luin juttuni kaikkien näiden vuosien jälkeen. Artikkelini 'Odaliskista arabeskiin eli irrationaalisten ihtohimojen rationaaliset kulissit' ilmestyi vuonna 1994 (Taide 2/94), ja se oli lukukokemuksena aika häkellyttävä. Tuntui nimittäin vähän yllättäen, että olin 21 vuotta sitten paljon fiksumpi kuin nykyään – tosin teksti perustui osin graduni alkuun, jota oli miettinyt paljon ja johon suhtauduin suurella rakkaudella mutta joka sitten kuitenkin jäi monestakin syystä tekemättä. Se oli jopa kansikuvajuttu:

Kansikuva on kokoelmistani. Ja lehdessä oli vielä kolme kokosivun kuvaa kokoelmastani, josta tässä kaksi:

Keräsin aikoinani nimittäin näitä lähinnä 1910-luvun eroottisia (yksi eufemismi: etnografisia) pohjoisafrikkalsia (lähinnä algerialaisia) postikortteja ja päätin kerätä niitä tosi paljon ja järjestää käsitteellissävyisen ja kriittisen näyttelyn nimeltä 1001 prostituoitua, joka sitten kuitenkin jäi tekemättä, koska Suomesta kortteja ei löytynyt tarpeeksi ja ulkomailla ne alkoivat maksaa yli järjellisen budjetin. En siis saanut näytteluraani alkuun vielä 1990-luvulla. Kokoelmani on jossain varastossani, ja toivottavasti löydän sen joskus ja keksin sille jotain taiteelisen intervention kaltaista käyttöä. Osa niistä on jopa postikorttien sijaan isokokoisia 1910-luvun vintageprinttejä, jotka ovat nykyään ihan sikakalliita.
Olisin laittanut vanhan juttunikin tähän luettavaksi, mutta se oli aikoja sitten räjähtäneellä tietokoneellani, enkä taatusi jaksa ryhtyä kirjoittamaan sitä uudestaan. Mutta jos teillä on tilaisuus saada se jotenkin käsiinne, lukekaa. Nyt minulla on kesken väsymykseni ja tietyn siitä johtuvan hybrikseni kautta sellainen tunne, että se on yksi tärkeistä jutuistani – niin vanha kuin se onkin.