Guggenheim Helsinki 66: EVVVK vs. Venceremos!

Tänään on ollut taas Guggenheim-päivä. Olen tehnyt kuitenkin armottomasti omia keskeneräisiä töitäni, jotta pääsisin joskus – toivottavasti kohta – lomalle, enkä kyennyt lähtemään sen paremmin arkkitehtuurikilpailun tulosten julkistamiseen kuin Sanomatalossa pidettyyn keskustelutilaisuuteenkaan.
Eräs mökillään oleva taidemaailman toimija lähetti minulle viestin ja kysyi, olenko menossa tilaisuuteen. Vastasin, että olen totaalisen G-väsymyksen vallassa ja muutenkin väsynyt. Häneltä tuli jatkoviesti: "Otso, juuri nyt ei saa väsyä." Ja onhan se näin: G:n epätoivoinen sisäänujutus saa arkkitehtuurikilpailun kautta tietysti lisäpotkua ja ennen kaikkea kääntää keskustelua voimakkaammin väärille urille. Ei puhuta siitä, että tarvitseeko tai haluaako taide-elämämme tällaista museota tai siis pikemminkin taidehallia. Ymmärrän, että hotelli- ja ravintola-ala sitä haluaa, mutta niille on aivan sama, mitä siellä sisällä on. Yksi syy väsymykseeni on se, että eihän G oikeastaan edes kuulu minun maailmaani. Ei tässä taiteesta ole kyse. Kyse on turisti- ja brändibisneksestä, ja sellaisena se taiteen nimiin kaavutettuna tulisi taatusti viemään tulevaisuuden resursseja – sekä valtion että kunnan tasolla – pois taiteen sisältölähtöisiltä toimijoilta ja projekteilta – marginaaleilta ja niiden innovaatioilta, joita omat instituutiomme sentään joskus muistavat tukea. Tässä suhteessa se siis kuitenkin valitettavasti kuuluu maailmaani – varsinkin koska olen myös poliittinen ihminen.
Taide on tässä tapauksessa taatusti aivan yksi lysti Pajusellekin – ehkäpä Viljasellekin. En minä ainakaan ole heidän suustaan koskaan mitään taidevisioita kuullut. Siis en koskaan, ja työkseni kuitenkin tätäkin prosessia olen joutunut seuraamaan.  

Voittoisa Moreau Kusunoki.

Minulle soitettiin päivällä Helsingin Sanomista ja kysyttiin mielipidettä. Olin jo sanomassa EVVVK:ni, minkä muuten Checkpoint Helsingin Eva Neklyaeva samassa haastattelussa teki, mutta sanoin sitten kuitenkin jotain. Näin toimittaja tiivisti sanani: "Voittaja näyttää hauskalta, mutta tämähän on ollut turhanaikainen kilpailu. Rahoitukseen jää tolkuttomasti klappia, enkä ymmärrä, miten kaupunki ja valtio voisivat lähteä mukaan tällaiseen. Kiasmaakaan ei voi pyörittää kunnolla nykyisellä rahoituksella, ja sama koskee Tennispalatsia. Ei yksityisiltä kerätty kymmenen miljoonaa ole kokonaissummassa paljoakaan." 

Mutta koska kesä pikkuhiljaa alkaa, en jaksa nyt miettiä asiaa enempää. Palataan sitten syksyllä täysissä voimissa ja kaadetaan koko hanke. Venceremos!

Tai yksi huomautus vielä. Keskustelussa on ollut yksi outo piirre. Vastapuoli tuntuu aina päättelevän vastapuolensa motiivit syvällisesti, vaikka argumenteissa ei niistä olisi halaistua sanaakaan. Tähän syyllistyi yllättäen tänään kollegani Heikki Kastemaakin, joka Facebook-seinällään totesi: "Myös äärivasemmistolaiset ja persut vastustavat ankarasti kaikkea 'amerikkalaista' ja 'ei-suomalaista'." En tietysti tiedä, mihin Heikki viittaa "äärivasemmistolla", mutta ei Vasemmistoliitosta vasemmalla keskusteluun ole osallistuneet kuin ainoastaan Yrjö Hakanen ja Juha-Pekka Väisänen (s. 1966) SKP:sta. En minä ainakaan ole kuullut mitään amerikanvastaisia tai nationalistisia äänenpainoja heidän suustaan. Ja jos Heikki tarkoittaa äärivasemmistolla Vasemmistoliittoa, mihin leiriin minäkin asetun, asianlaita on täysin sama. Olen ollut yksi aktiivisista vassarikeskustelijoista, joten mietin toki, että tarkoittaakohan Heikki nyt sitten minua. Syksyn taisteluita odotellessa toistettakoon siis kuitenkin vielä kerran: en ole pätkääkään amerikanvastainen, en ole pätkääkään nationalisti. Olen kasvanut tällaiseksi kuin olen yhdysvaltalaisen populaarikulttuurin hapattamana ja rakastan nuoruuttani vieläkin – vaikkapa Lou Reediä sekä William Friedkiniä ja Robert Altmania. Olen myös vanhemmiten oppinut rakastamaan yhdysvaltalaista kuvataidetta – vaikkapa Mark Rothkoa (1903–1970) ja Willem de Kooningia (1904–1997). Ja mitä tulee nationalismiin tai kansallismieliseen sisäänpäinkääntymiseen – siihen mitä jotku nimittävät myös impivaaralaisuudeksi –, olen nuoresta pitäen ollut täysin kansainvälisesti orientoitunut, ja nyt vanhemmiten olen ilahtunut erityisesti siitä, että minua nuoremmat taiteilijat ovat täysin ja luonnollisesti kansainvälisiä, muun muassa resedenssitoiminnan ja muun ruohonjuuritason sekä taiteilijalähtöisten juttujen kautta. Kansainvälistymiseen ei mitään Guggenheimia tarvita. Suomen taidemaailma on täysin kansainvälinen, todennäköisesti paljon kansainvälisempi kuin keskiverto amerikkalainen taidemaailma, joka tuskin edes tietää Helsingin sijaintia. 

Guggenheim edustaa mielestäni vain vastenmielisen elitismin, markkinoiden ja rahanvallan lisääntymistä taidemaailmassa. Sitä en halua olla tukemassa millään tavoin. Oikeastaan näin yksinkertainen on vastustukseni perimmäinen syy. Se on toki vasemmistolainen.

PS. Ai niin, yksi G-asia sai minut tänään tosi vihaiseksi. Pirkko Kotirinta, jota olen aina intuitiivisesti – en siis tunne häntä tarkemmin – pitänyt arvossa, lopetti Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 'Taidetta "vain" turisteille' näin: "Toivotaan myös, että Guggenheim pitää brändinsä kunnossa ja pystyy selättämään Abu Dhabiin rakenteilla olevaan museoon liittyvät kiusalliset vierastyövoima-asiat, joita kriitikot pitävät esillä." Jos saisin jakaa vuoden paskimman kulttuurijournalistisen sammakon palkinnon, voisi se olla juuri tämä jutun lopetus – ja lopetuksellahan on aina tietty erikoisasema tekstissä. Minun on pakko esittää syvä halveksuntani tällaisen kommentin takia.
Kyyninen riisto on juuri sitä, mitä Guggenheim ja muu globaali brändimarkkina-ajattelu muualla maailmassa tekee. Ei ei-eurooppalaisten työläisten huono kohtelu – tai suoranainen tuhansien teurastaminen kuten Qatarissa nyt tapahtuu – ole mikään "kiusallinen vierastyövoima-asia", jota hankkeiden kriitikot voivat sopivasti käyttää hyväkseen. Näissä asioissa ollaan globaalin brändibisneksen ytimessä – oli sitten kyse jalkapallosta, formuloista tai eliitin taiteesta. Aasialaisen vierastyövoiman järjestelmällisen huono kohtelu voi olla pelkästään kiusallista kyyniselle kapitalistille, mutta ei maailmanmusiikkia rakastavalle toimittajalle. Hyi saatana!

PPS. seuraavana aamuna. Kiukkuni ei ole yhtään laantunut. Lukekaa vaikka tästä linkistä yhdysvaltalaisen taiteilijan ja kirjoittajan Molly Crabapplen (s. 1983) 4.4.14 julkaistu raportti Vice-lehdestä matkastaan Saadiyat Islandin (= Onnen saari) rakennustyömaalle.

Crabapple kuvasi Saadiyatin työläisiä parturissa.

Julkaistua 583 & Näyttelykuvia 932 & Virossa 135: Kaikessa soi blues

Eilen oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Minä kuulun siihen joukkoon kulttuuriväkeä, joka odottelee kauhulla Suomen ensimmäistä perussuomalaista kulttuuriministeriä. Ihan jo itsekkäistäkin syistä, koska olen vanhenevana miehenä alkanut vakavasti ajatella sitä, että ajan tullen haen valtion ylimääräistä eläkettä. Persujen tarjoama vaihtoehto lienee inuittityyliin kävellä jäälle kuolemaan. 
[Tästä linkistä Maaria Ylikankaan hyvä raportti Suomen Taidepoliittisesta huippukokouksesta – ja tästä linkistä Eerolan Fb-sivuille, joilla käytiin omanlaistaan jatkokeskustelua, esimerkiksi nimittämällä nykytanssia 'sukkahousuhomosteluksi'.]

Kaikessa soi blues

Vietin maanantai-illan Suomen Taidepoliittisessa Huippukokouksessa. Tapahtuma oli osa Baltic Circle -teatterifestivaalia. Puolueiden edustajat esittelivät taide- ja kulttuuripoliittisia ohjelmiaan. Vaikka taidepolitiikka ei ole yhdellekään puolueelle erityisen tärkeä, tulevat lähestyvät vaalit lisäämään keskustelua tästäkin aiheesta, koska kulttuuriväen äänet ovat myös ääniä.

Suurin osa taidepoliittisista kannanotoista muodostuu ylevästä polopolosta, jossa korostetaan taiteen kuuluvan kaikille ja jossa uskotaan luovuuden merkitykseen eri elämänalueilla. Erityisen tärkeä kohderyhmä kaikille on lapset. Suurin osa poliitikoista korostaa myös taiteen itseisarvoa, vaikka varsinaiset perustelut taiteen olemassaololle haetaankin välinearvoista – oli sitten kyse matkailusta tai mielenterveydestä. Joissain puolueissa ollaan huolestuneita taiteilijan heikosta asemasta ja joissain taiteilijoiden tuotosten taloudellisesta ulottuvuudesta – voidaanhan taidetta tarkastella myös lisäarvona. 

Edelleenkin ainoa puolue, jolla tuntuu olevan ideologisia näkemyksiä itse taiteen sisällöistä, on Perussuomalaiset. Heidän mielestään kulttuurirahoja tulee ohjata niin, että ne vahvistavat kansallista identiteettiä. 

Perussuomalaisten argumentit on ammuttu jo niin monta kertaa kestämättöminä alas, että listaa on turha jatkaa. Esimerkiksi ns. kultakautemme taiteilijat olivat äärettömän kansainvälisiä ja vierasmaalaisille ideoille alttiitta. Vierailla ideoilla luotiin se visuaalinen kieli, jolla kansallista identiteettiämme rakennettiin. Itse kansallisuusaatekin on ajatuksena saksalaista perua, siis epäsuomalaista. Ei J.V. Snellman sitä keksinyt; hän oli pelkkä maahantuoja.

Mutta tullaan nykyhetkeen. Eivät perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola ja hänen bändinsä Suuri Tuntematon soittaisi sellaista rockia kuin he soittavat, jos ei sitä jossain muualla olisi ensin keksitty ja kehitelty. Perussuomalaisittain ajatellen ei aidosti suomalaiskansallista rockmusiikkia voi määritelmällisesti olla olemassakaan – vaikka kuinka puhuttaisiin ’suomirockista’. Ilman yhdysvaltalaisten puuvillapeltojen mustien miesten sydäntä riipivää valitusta ei Eerola laulujaan laulaisi. ”Kaikessa soi blues”, kuten ruotsia äidinkielenään puhuva Lasse Mårtensson vuoden 1963 euroviisukarsinnoissa lauloi Reino Helismaan suomenkielisillä sanoilla. 

Eerolan bändin viime päivinä kohuttu tuotos.

Kovin keskeistä roolia taidepolitiikka ei kuitenkaan tule vaalikeskusteluissa saamaan. Koko asia on vähän kuin myrsky vesilasissa, sillä valtion budjetissa kulttuurin rahoituksen osuus on vain 0,8%. Vähän alle puolella siitä saa esimerkiksi ne sata käytettyä hollantilaista panssarivaunua, joita Suomeen hankitaan, kuten SKP:n puheenjohtaja, kuvataiteilija Juha-Pekka Väisänen taidepoliittisessa huippukokouksessa huomautti. 

Perussuomalaisten taidepoliittinen keskustelunavaus on kuitenkin ollut tervetullut ja kiinnostava. Koska globaali maailmamme rakentuu edelleenkin suurelta osalta kansallisvaltioista, on mahdollinen kansallinen identiteetti aito ja legitiimi keskustelunaihe. Normaaliarjessahan tätä ei tule miettineeksi. En minä suomalaisuuttani kovin usein pohdi. Kun esimerkiksi puhun ’suomalaisesta taiteesta’, en mieti taiteen sisältöjä tai ideologisia ulottuvuuksia. Kyse on täysin neutraalista luokittelusta. Suomalainen taide on minulle suomalaista, jos sitä tekee joku suomalainen. Tämä suomalainen voi olla aivan yhtä hyvin oululaissyntyinen Marika Mäkelä kuin bagdadilaissyntyinen Adel Abidin, joka muuten nykyään on yksi Suomen kansainvälisesti menestyvimmistä taiteilijoista. 

Adel Abidin (s. 1973) ja Mannerheim samassa kuvassa nelisen vuotta sitten. Piti oikein hypätä ratikasta kesken matkaa, kun tajusin hauskan yhteyden.

Jos uskomme politiikantutkija Benedict Andersonia, jonka mukaan kansallisvaltiot ovat ”kuviteltuja yhteisöjä”, voisimme kuvitella esimerkiksi Abidinin osaksi suomalaiskansallista suurta tarinaa. Jos haluamme rakentaa demokraattista, moniarvoista ja monikulttuurista Suomea ja välittää siitä kuvaa muualle maailmaan, luoda vaikkapa maabrändiä, voisi Abidinin menestyksekkään uran korottaa nimenomaan kuvaksi ja symboliksi siitä – suorastaan merkkipaaluksi kansallisen identiteettimme ja sen taiteellisen ilmaisun kannalta. Näin tarkastellen Abidin on mitä suomalaiskansallisin taiteilija. 

Jouduin miettimään tätä asiaa, kun olin katsomassa eilen Helsingissä avattua virolaisen maalaustaiteen näyttelyä. Näinkö jotain virolaiskansallista? En varmaankaan. Mutta tarkemmin ajatellen taisin kuitenkin nähdä. Kaikilla kansallisvaltioilla on oma eriskummallinen historiansa, joka heijastuu myös taidehistoriaan. Ilman sellaista historiallista välivaihetta kuin Neuvostoliitto ei hieno moskovalaissyntyinen taidemaalari Valeri Vinogradov olisi osa Viron taidehistoriaa. 

Kävin viime vuonna Valeri Vinogradovin (s. 1952) mittavassa ja hienossa näyttelyssä Tallinnan Taidehallissa.

PS. Vinogradovin maalauksia on paraikaa nähtävillä Galleria Kajasteen näyttelyssä Seinästä seinään (12.–30.11.). Virolaiseen nykymaalaukseen keskittyvä näyttely on Tuglas-seuran organisoima. Vinogradovin lisäksi mukana ovat Tiit Pääsuke (s. 1941), Uno Roosvalt (s. 1941) ja Laurentsius (s. 1969). Tarjolla on hyvä katsaus virolaisen maalaustaiteen kärkikaartiin. Kattava se ei tietenkään ole, kuten Pääsukekin avajaisissa vitsaili: mukana ei ole naisia, homoja ja nuoria. Siis korjataan: tarjolla on hyvä katsaus virolaisen maalaustaiteen vanhempaan heteromieskärkikaartiin.

Vakavasti ottaen näyttely on hieno. Kolorismi kukoistaa. Olen toki jäävi esittämään arviota kriitikkona, koska kävin toissapäivänä pitämässä siellä liian pitkän avajaispuheen. Spottien alla oli niin kuuma, että meinasin itsekin pyörtyä.

Pääsuke, Laurentsius, galleristi Anna-Maija Kajaste ja Tuglas-seuran toiminnanjohtaja Jaana Vasama.

Käykää ihmeessä katsomassa! Tässä vielä Pääsuken suurikokoinen (180 x 180) maalaus Romulus II (2012):

Taidepoliittinen avaus

Eilisen illan vietin Helsingin kaupungintalolla, jonka juhlasalissa tapahtui Suomen Taidepoliittinen Huippukokous – osana Baltic Circle -teatterifestivaalia. Puolueiden edustajat esittelivät omia kulttuuri- ja taidepolittiisia linjauksiaan, myös vähän performatiivisin keinoin. Tässä persujen Juho Eerola vauhdissa:

Shown varasti kuitenkin SKP:n Juha-Pekka Väisänen (s. 1966), harvinainen kuvataiteilija puolueen puheenjohtajana. Hän esitti vähän konkretiaakin. Tässä kakku, josta on leikattu kulttuuribudjetti eli 0,8%:

Tekstinä oivaltava Magritte-parafraasi: "Tämä ei ole kakku."
Vakavasti ottaen vakavasti otettavaa (ei kai esim. Piraattipuolueeseen tai SKP:hen valtakunnan politiikan reaalimaailmassa tarvitse suhtautua kovin vakavasti – paitsi Yrjö Hakaseen valtakunnan pääkaupungin kunnallispolitiikassa) asiaa puhuivat mielestäni vain vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto ja vassareiden Silvia Modig. Ja koska Alanko-Kahiluoto ei kuitenkaan mahda paljoakaan sille, että vihreät esimerkiksi Helsingin kunnallispolitiikassa on nykyään kokkareiden kanssa lehmänkauppoja (mm. Palmian uhraaminen markkinaistamisen alttarille – hintana lienee Anni Sinnemäen apulaiskaupunginjohtajan paikka) tekevä oikeisto- ja myös G-puolue, en suosittelisi hänelle äänen antamista, jos haluaa edistää taideväen asiaa. Jää siis Modig. 
Minullakin oli tapahtumassa pieni rooli. Olin mukana juhlasalin takana Newsroomissa, jossa eri alan ihmiset kommentoivat esiintyjiä ja esittivät omia kysymyksiään yleisökysymysten lisäksi. Yle striimasi tapahtuman Areenan kautta suorana.

  Yksi Newsroomin miehityksistä. Mukana oli myös kuvataideväkeä. Vasemmalla Tero Annanolli (s. 1975) ja oikealla Antti Majava (s. 1977).

Tilaisuus taisi olla varsin onnistunut. Väkeä oli salin täydeltä, ja kaikilla tuntui oleva hauskaa. Ja se minua vähän harmittikin, koska ei tässä kulttuuripoliittisessa tilanteessa tunnu oikeasti olevan kovinkaan paljoa hauskaa. Ihan vain tiedoksi äänestäjille, että esimerkiksi persut olisivat Eerolan mukaan valmiita lopettamaan taiteilija-apurahat vaikka kokonaan. Ja kokkarit vaahtoavat ylevän yleisen polopolon lisäksi lähinnä vain yritysten taidehankintojen verovähennysoikeuksista. Miksi helvetissä niille pitäisi sellainen vähennys antaa? Sitten pitäisi kyllä perustaa kotitaidevähennyskin, jotta tavalliset ihmisetkin saisivat verovähennyksen ostaessaan vaikka 200 euron grafiikanlehden. Eikä siinä mitään järkeä olisi. Reilu, yksinkertainen ja progressiivinen verotus lienee helpoin tapa edetä. Kyllä ne tahot, jotka taidetta ostavat, ostavat sitä joka tapauksessa.

Helsingin taidemuseon johtokunta 13: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 5

On se luojan lykky, että taidemaailmammekin pystyy herättämään tarvittaessa instituutioiden ulkopuolista aktivismia – silloin kun tarve on ja kun instituutioidemme normaalitilainen hyväntahtoisuus on ihmisten mielissä koetteella.
Helsingin taidemuseon halu siirtää Kluuvin galleria Tennariin on herättänyt melkoisen taidekansalaisliikeen: on omat Facebook-sivut, joissa tykkääjiä on tätä kirjoitettaessa jo 1846, on nettiadressi, jonka on tähän mennessä allekirjoittanut 318 ihmistä.
Ja nyt on sitten vielä uusi yhdistys: Kluuvin gallerian ystävät, joka perustettiin Kalevalanpäivänä Musiikkitalon kahvilassa. Uuden yhdistyksen puheenjohtaja on kuvataiteilija Hanna Ojamo (s. 1978), ja hallitukseen kuuluvat lisäksi kuvataiteilijat Ari Saarto (s. 1961) ja Juha-Pekka Väisänen (s. 1966) sekä kulttuuritoimittajat Paula Holmila ja Heikki Kastemaa. Paula Holmilan fb-sivuilta lisäinfoa. Sieltä löytyy muuten myös kriitikko Leena Kuumolan hyvä kolumni aiheesta Hbl:ssä 1.3.2014.  

Keskustelua Musiikkitalon kahvilassa. Uuden yhdistyksen hallituksesta Ojamo, Holmila ja Kastemaa (oik.).

Uuden yhdistyksen hallituksen jäsen JP Väisänen ehti jo kirjoittaa räväkän blogikirjoituksen aiheesta. Tässä linkki.

Julkaistua 139: Kortit pöytään

Vaalien tullen seuraa tilanne, jossa osa kavereistani ei oikein tykkää minusta. Minulla on nimittäin aina tapana kertoa mahdollisimman laajalti se, ketä äänestän tai äänestin ja samalla katsoa vähän anovasti puhekumppaniani silmiin, että tulisiko sieltä vastalahjaksi mitään informaatiota. Jostain kumman syystä monet ihmiset kokevat äänestämisen erityisen henkilökohtaiseksi asiaksi, jotkut jopa vetoavat vaalisalaisuuteen (kaveripiirissähän tämä on suoranainen kategoriavirhe). Minä taas koen sen pimeillä valoilla ajamiseksi. Jos on ihan normaalia tietää, kenen kanssa kaverini hässivät – sekä virallisesti että epävirallisesti –, niin miksi ihmeessä heidän äänestymiskäyttäytymisensä olisi jotenkin intiimimpää? 

No, tässä mennään taas. Nyt saankin kertoa aika monelle. Olen päättänyt äänestää Vasemmistoliiton listoilta sitoutumatonta toimittajakollegaani, Silvia Modigia:

Ja perusteetkin tuli julkaistua. Halusin nimittäin antaa myös julkisen tukeni Modigille hänen kampanjasivuillaan. Näin kirjoitin: 

"Silvia yhdistää keskeisissä teemoissaan oikeudenmukaiseen ja tasa-arvoiseen hyvinvointiyhteiskuntaan tähtäävän ajattelun hedelmällisesti myös kulttuuripoliittisiin teemoihin. Valitettavan usein nämä näkökulmat asettuvat vastakkaisiksi. Erityisen iloinen olen siitä, että kirjastoverkon ylläpito ja vahvan yleisradiotoiminnnan tukeminen ovat hänelle tärkeitä näinä ykstyistämisen ja viihtellistymisen aikoina. Tällaista nuorempaa, rohkeaa ja suorapuheista vasemmistoa Suomi tarvitsee juuri nyt." 

Olisin minä Atte Blomiakin voinut harkita. Tai RKP:n listoilta Jörn Donneria, tai Vihreistä taidepolitiikan kannalta varsin ahkeraa ja lupaavaa toimijaa, Outi Alanko-Kahiluotoa. Pelkään vain sitä, että Donnerin tai Alanko-Kahiluodon kautta antaisin ääneni liian oikealle. Ruotsalaiset ovat sitä jo määritelmällisesti, Vihreät ovat sitä lisääntyvästi de facto -politiikaltaan – liekö hallituspuolueena oleminen vaikuttanut niin. 

Mutta hyvä näin. Jos maamme joutuu Silvia Modigin kaltaisten ihmisten käsiin, joutuu se hyviin käsiin.

PS. Käytin muuten kolmea vaalikonetta, ja Modig oli kahdessa eniten pisteitä saanut Vasemmiston ehdokas ja kolmannessa kakkonen (SKP oli kärjessä koko ajan, mutta en minä ihan oikeasti heitä voi äänestää – en edes kuvataiteilija Juha-Pekka Väisästä (s. 1966), joka on muuten ihan hyvä jätkä).

PPS. Outi Alanko-Kahiluodon ja Heikki Hiilamon Tuloerot kuriin! -kampanjaan voi tutustua tästä linkistä ja allekirjoittaa vaikkapa adressin. Niin tein juuri.