Julkaistua 787: Backgammonin tärkeydestä

Tulin Saarenmaalta kirjoittamaan ja lukemaan Yle Radio 1 Kultakuumeen eilisen kolumnini, ja lähden kohta ihanaan pöpelikkööni takaisin. Olen kirjoittamassa kirjaa Aino Kallaksen Virosta. Jotenkin osuvasti osuin Hyperallergicin sivuilla Marina Abramovicin (s. 1946) herättämään kohuun. Tässä linkki Abramovicin omalle Fb-seinälle – kommentteja on jo 150. Osuvuus siitä, että olen kirjoittanut nuorena räyhäkkäänä antropologinalkuna Wallinista Wideriin -kirjaan (Suomen rauhantutkimusyhdistys 1984 [hitto, 32 vuotta sitten!]) artikkelin, jossa suomin Kallaksen rasistisia asenteita tämän kirjassa Marokon lumoissa (Otava 1931). Ei siis mitään uutta auringon alla.

Ja samalla tätä kirjoittaessani muistin, että olen kirjoittanut Abramovicin Kiasman näyttelyluetteloon Talon siivous – matkakaappi (1999) tekstin, jossa sivusin Sudanin matkaani. Se käsitteli jotenkin vieraan kulttuurin ymmärtämistä. En muista tekstistä mitään, mutta muistan humoristisen otsikkoni: 'Enhän minä ymmärtänyt edes äitiäni'. Äitini (s. 1935) ei varmaan olen lukenut sitä.

Siitäkin siis jo 17 vuotta. Alan tuntea itseni tosi vanhaksi. 

Marina Abramovic.

Backgammonin tärkeydestä

Opiskelin 1980-luvulla Helsingin yliopistossa kulttuuriantropologiaa. Oulun yliopistossa sen ala määritellään nykyään näin: ”Kulttuuriantropologia on oppi ihmisistä, yhteisöistä ja käyttäytymisen sosiaalisesta rakentumisesta eri aikoina ja eri puolilla maailmaa. Haluamme oppia tuntemaan ja ymmärtämään erilaisia kulttuureita ja tutkimme, kuinka kulttuuri vaikuttaa ihmisten elämään.”

 Olen keräilijäluonne ja aloin tuolloin keräillä erilaisia määritelmiä sanalle ’kulttuuri’. Niitä oli satoja. Sen olen vuosien mittaan oppinut, että käsitteenä ’kulttuuri’ on semanttisesti miltei tyhjentynyt: sitä voi käyttää mihin tahansa ja miten tahansa. 

Opiskeluaikoinani minua vaivasi se, että määriteltiin ’kulttuuri’ tai ’kulttuuriantropologia’ miten tahansa teorioissa, käytännössä kyse oli aina vieraan kulttuurin tutkimisesta. Kohteena olivat aina ne toiset jossain siellä muualla. Opiskelijan haaveena oli päästä sankaritutkijaksi johonkin eksoottiseen paikkaan – mieluummin sellaiseen, joka oli vielä vähän neitseellinen ja josta muut eivät olleet juurikaan kirjoittaneet. Tällaisessa akateemisessa ajattelussa oli jonkinlainen valuvika, jota en koskaan pystynyt ratkaisemaan. 

Yhden ratkaisuyrityksen tein. Ainoalla pidemmällä matkallani sinne jonnekin joidenkin muiden luokse päätin vaihtaa näkökulmaa. Vietin erään ystäväni kanssa kaksi kuukautta Egyptissä ja Sudanissa päämäärättömästi harhaillen. Päätin tehdä ns. osallistuvaa havainnointia tutkien salaa ystävääni ja hänessä tapahtuvia muutoksia pitkin matkaa. Tästä piti tulla graduni. Mutta eihän se tietenkään koskaan valmistunut. 

Yksi syy epäonnistumiseen oli varmaankin minussa itsessäni tapahtunut muutos. Motivaationi ”tutkia” jotain vierasta tai edes siihen vieraaseen suhtautumista katosi täydellisesti. Halusin pikemminkin vain elää sitä – ehkäpä jopa vähän edistyksellisesti tehdä sen ei-vieraaksi vain elämällä virran mukana. Tämä johtui varmaan myös matkamme tietystä eksistentiaalisesta laadusta ja metodistamme: menimme minne kulloinkin sattumalta huvitti, liftasimme esimerkiksi paikkaan jolla oli hauska nimi, polttelimme Niilin rantakuppiloissa vesipiippua ja pelasimme vanhojen äijien kanssa backgammonia. 

Tämä kaikki tulvahti mieleeni, kun toissapäivänä kansainvälisessä taidemaailmassa puhkesi kohu. Performanssin maailmantähti, serbialaissyntyinen ja nykyään New Yorkissa vaikuttava Marina Abramovic on joutunut myrskyn silmään, kun hänen myöhemmin syksyllä ilmestyvistä muistelmistaan on vuotanut julkisuuteen varhainen koevedos, joka tullaan sensuroimaan. Siitä poistetaan hänen vuoden 1979 päiväkirjoihinsa perustuva kohta, jossa hän kertoo ensimmäisestä kohtaamisestaan Australian aboriginaalien parissa. Hän kuvailee kokemustaan vertaamalla aboriginaaleja muun muassa dinosauruksiin ja kertoo heidän näyttävän kauheilta (terrible). 

Abramovic on joutunut vihan kohteeksi, ja esimerkiksi hänen Facebook-seinälleen kertyy koko ajan kommentteja, jossa häntä nimitetään muun muassa vastenmieliseksi – ja tietenkin rasistiksi. Itse Abramovic on nyt todennut, että hän arvostaa aboriginaaleja ja on heille velkaa likipitäen kaiken olennaisen taiteellisesta urastaan. Tätä eivät vihapuheihmiset halua tietenkään uskoa, ja monet heistä pitävät anteeksipyyntöä riittämättömänä. Monelle heistä ihminen on muuttumaton: kun on kerran sanonut jotain tyhmää, saa siitä kantaa leimaa koko loppuelämänsä. Tämä on aika ankea ihmiskuva. 

Lukekaa itse tästä. Klikkaamalla suuremmaksi.
  

En usko, että maailmaa voidaan muuttaa paremmaksi poliittisen korrektiuden, sensuurin ja itsesensuurin avulla. Paljon oleellisempaa on olla rehellinen ja kertoa asenteissa tapahtuvista muutoksista – ylipäänsä myöntää muutoksen mahdollisuus ja kertoa sen syistä. Jos ei nykyään epäkorrekteiksi koettuja asioita uskalleta tuoda rehellisesti esiin, emme voi ymmärtää muutosta, sen mekanismeja ja sen mahdollisuutta. 

Tajusin tänä aamuna, että tekemättä jääneen graduni aihe saattoikin siis olla varsin tärkeä. En ollut tuolloin kypsä muotoilemaan havaintojani tieteen valekaapuun, eikä minulla ollut mitään metodia. Jälkikäteen ajatellen olen vakuuttunut, että herännyt epäilyni vieraan tutkimisen hedelmällisyydestä oli oikeutettu. Vierauden käsite on murrettavissa. Minulle ja ystävälleni sen opetti backgammon. Turkkilaiset opiskelukaverini opettivat meille pelin yliopiston kuppilassa. Niilin rantakuppiloissa pääsin sen kautta kiinni vanhojen egyptiläisten äijien elämään. Oleellista oli yhteinen pelikenttä ja yhteiset säännöt, joista tuli hyvä tekosyy olla yhdessä. Jos olisin yrittänyt jutella äijien kanssa ilman mitään tekosyytä, olisi se ollut vaikeaa. Osa olisi torjunut minut, osa pitänyt hulluna. Eikä minun asenteeni heitä kohtaan olisi muuttunut. He olisivat olleet minulle kuin ylihistoriallisia hiekan peittämiä muumioita. 

En koskaan pitänyt päiväkirjaa ja kirjoittanut edellistä lausetta siihen. Haluan kuitenkin nyt sanoa, että niin ajattelin.

Julkaistua 700 & Näyttelykuvia 1005: Taide, vaikutusvalta ja skitsofrenian synty

Olen pidättäytynyt kirjoittamasta Helsingin taidemuseon näyttelyistä vuodesta 2013, jolloin minut valittiin museon johtokuntaan. Mitään varsinaista jääviyssyytä tähän ei ole, vaan kyse on pikemminkin hygieniaan liittyvästä henkilökohtaisesta mukavuudesta. 
Johtokunta ei edusta millään tavoin museota eikä ole siihen riippuvuussuhteessa. Edustamme äänestäjiä ja kuntalaisia. Tämän velvoittamana suhtaudumme museon toimintaan jo ikään kuin määritelmällisesti kriittisin silmin. Olenpa tullut jo olleeksi sukset ristissäkin museon johdon kanssa – muun muassa Kluuvin gallerian lopettamisen myötä. Emme myöskään sekaannu museon näyttelyvalintoihin tai näyttelypolitiikkaan. Olen kuitenkin huomannut, että avoimen poliittisuuteni takia tekemisiäni tarkastellaan toisinaan vähän oudollakin suurennuslasilla – ovatpa jotkut netin keskusteluhäntien anonyymit kirjoittajat kyseenalaistaneet koko kirjoittamisenikin poliittisen sitoutumiseni takia. Tiedän myös sen, että monella on vajavainen käsitys johtokunnan roolista. Johtosäännön voi lukea tästä linkistä, kunhan vähän etsii.

Nyt kuitenkin Kansan Uutisten Viikkoliite (40/15) halusi minulta jutun Ai Weiwein (s. 1957) näyttelystä Ai Weiwei @ Helsinki (HAM – Helsingin taidemuseo 25.9.2015–28.2.2016). Suostuin siihen pienoisen harkinnan jälkeen, mutta halusin jutun loppuun kuitenkin lisäyksen: Kirjoittaja on Helsingin taidemuseon johtokunnan varapuheenjohtaja (vas.). Poliittisesti valittu johtokunta ei edusta museota eikä osallistu sen operatiiviseen toimintaan. 

Vähän ambivalentti olo näyttelystä jäi – ja on se sitä vieläkin, vaikka näyttely onkin vaikuttava:

Taide, vaikutusvalta ja skitsofrenian synty

Taidepuheeseemme on ilmestynyt kiinalaisen toisinajattelijataiteilija Ai Weiwein (s. 1957) myötä uusi ilmaisu: ”maailman vaikutusvaltaisimpiin taiteilijoihin kuuluva”. Vaikutusvallan mittaaminen on luonnollisesti vaikeaa, mutta rankijärjestykseen listaaminen on nykyajan trendi. Yksi taidemaailman seuratuimmista listauksista on ArtReviewin vuosittainen sadan vaikutusvaltaisimman taidevaikuttajan lista Power 100. Tällä listalla Ai oli ykkösenä vuonna 2011. Sen jälkeen sijoitukset ovat olleet 3, 9 ja 15. Taiteilijakollegoista ovat ajaneet ohi Marina Abramović, Jeff Koons ja Cindy Sherman.

Vaikutusvaltaa on luonnollisesti monenlaista. Joidenkin taiteilijoiden tyylillinen vaikutus on taiteen kehityksessä erittäin voimakas, joillakin taas taloudellinen menestys näyttelee tärkeää osaa. Taiteilijoiden poliittista vaikutusvaltaa lienee vaikeinta määritellä, koska silloin mittarit vaihtuvat määrällisistä laadullisiksi, mikä tunnetusti vaikeuttaa arviointia. Esimerkiksi yhteiskuntakriittisen taiteen tavoitteiden toteutumista on vaikea arvioida. Kuinka paljon Ain elämäntarina, jota hän on usein käyttänyt taiteensa materiaalina, on helpottanut Kiinan ihmisoikeustilannetta? Ovatko hänen Sichuanin vuoden 2008 traagisesta maanjäristyksestä kertovat teoksensa aiheuttaneet uusien koulujen rakentamista vähemmän korruptiivisesti ja paremmin materiaalein ja tekniikoin, jotta ne kestäisivät tulevia maanjäristyksiä – niin ettei tuhat koulua enää koskaan romahtaisi? En minä vain tiedä. Poliittisena henkilönä kokisin kuitenkin tällaisen vaikutusvallan merkittäväksi mittaamisen muuttujaksi. 

Map of China, 2008.

Vai olisiko Ain vaikutusvalta sittenkin enemmän taidemaailman sisäistä? Siellä hän on ainakin saanut mielin määrin ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Museot taistelevat hänen näyttelyistään. Hänen eläinrata-aiheinen pronssiveistosarjansa vuodelta 2010 myytiin Philipsin huutokaupassa liki viidellä miljoonalla eurolla. Hänen Helsinkiin rakentamansa näyttely on jo varmuudella tuomittu olemaan yleisömenestys, joka täyttää riemukkaasti museolle annetut määrällisesti mitattavissa olevat tavoitteet. Valtaosa julkisuudesta tulee olemaan myönteistä ja suurelta osin varmasti ylistävää. Kuka älykkö nyt voisi olla ihmisoikeustaistelijan kanssa vastahankaisessa positiossa? 

Ai Weiwei on kuitenkin ristiriitainen hahmo. Uhkapeliä harrastaneena hänellä on hyvä pelisilmä. Hän tekee miljoonia tuottavaa taidettaan teollisesti käyttäen apunaan mittavaa avustajajoukkoa, joka tekee työtä aikaa ja rahaa säästämättä. Kyseessä ei ole mikään kiinalainen hikipaja. Hänen tehtaansa taitaa tuotantoluvuissa – ja varmaankin myös laadussa – päihittää Andy Warholin legendaarisen tehtaan mennen tullen. Ensin hän oli mukana suunnittelemassa Pekingin tv:stä tuttua olympiastadionia ja sitten hän boikotoi näyttävästi itse kisoja. Pitkästä kotiarestistaan huolimatta hän pystyi jatkamaan menestyksekkäästi kansainvälistä uraansa. Onkin syytä muistaa, että myös Kiinan hallinto koostuu taitavista pelimiehistä, jotka osaavat säännöstellä keppiä ja porkkanaa sopivissa suhteissa – pitäen samalla sivusilmin huolta kansainvälisen yhteisön reaktioista.

Tällainen kaksoissidostilanne on tunnetusti liitetty skitsofrenian syntyyn. Hieman skitsofreenisesti olen minäkin kriitikkona suhtautunut Ai Weiwein taiteeseen. Koen törmääväni ristiriitaiseen viestintään, joka tuottaa minulle vaikeuksia toimia oikein. Näin kävi tässäkin näyttelyssä. Olin sisään tullessani varsin ennakkoluuloisesti latautunut, mutta itse taide oli kuitenkin heti tyrmäävää, viettelevää ja kiehtovaa. 

Table with Three Legs, 2006.

Monet kollegani taidemaailmassa ovat arvostelleet HAM:in avajaisnäyttelyn valintaa ilmeisestä laskelmoinnista. Helppohan se on aloittaa yhdellä maailman kuuluisimmista nykytaiteilijoista. 

Tällainen asenne on ehkä kuitenkin älyllisesti epärehellistä. Kyse ei sitä paitsi ole mistään kansainvälisistä tähteistä, joita Suomessa maailmantähdiltä aina silloin tällöin nähdään. Museon kuraattorit Erja Pusa ja Heli Harni ovat tehneet vakavissaan hyvää työtä, ja Helsingissä nähtävä Ai Weiwein näyttely on juuri tänne rakennettu ja temaattisesti vahva. Voi tietenkin olla vähän kliseistä, että Ai päätyi juuri Suomen tapauksessa lähinnä puusta tehtyjen veistosten kokonaisuuteen – emme me kai ihan oikeasti enää ole mitään erityistä puiden kansaa. Valinta on kuitenkin varsin toimiva. Yhdistämällä klassista kiinalaista puukäsityötä ja arvostettuja puulajeja nykymaailmaan menoon ja tematiikkaan Ai pystyy rakentamaan voimakkaita jännitteitä, joiden provokatorisuuskin on ovelan hienovaraista. Ensin tulee huumaava kauneuden ja käsityön virtuositeetin tunnistaminen ja sitten sen kanssa ristiriidassa oleva, toisinaan runollinen, toisinaan avoimen räyhäkäskin sisältö.

White House, 2015.

Näyttelyn jälkeenkin minulle jäi ristiriitainen olo. Sitten tajusin, että ehkä juuri näin pitikin käydä. Olisiko niin, että Ai Weiwei on omien skitsofreenisten elämänvaiheidensa kautta tajunnut juuri taiteen – omassa logiikassaan ja absurdin ymmärryksessään – olevan yksi keskeinen keino ristiriitaisesta viestinnästä johtuvista ongelmista selviämiseen, niiden käsittelyyn, niiden julkituomiseen? 

Kyllä se näin taitaa olla.

Study of Perspective, Helsinki Cathedral, 2001.

Näyttelykuvia 841 & 842 & 843: Taidetta vanhalla rautatieasemalla

Viime tiistaina aloitin Berliinissä ei-minkään tekemisen katsomalla heti aivan liikaa taidetta. Hamburger Bahnhof on nimittäin jättimäinen taidemuseo. Tarjolla oli ensin Nationalgalerien kokoelmista kuvanveistonäyttely Body Pressure – Skulptur set den 1960er Jahren (25.5.2013–12.1.2014). Vähän yli parinkymmenen veistäjän joukko oli nimekäs – oli Marina Abramovićia (s. 1946), Martin Kippenbergeriä (1953–1997), Paul McCarthya (s. 1945) ja Nam June Paikia (1932–2006) jne. Teemana ihmisfiguuri kuvanveistossa viimeisen 50 vuoden aikana.

Näyttelyvieras takanaan Duane Hansonin (1925–1996) veistos.

Hieman jäi sellainen olo, että näyttelyyn oli vain koottu nimekkäitä taiteilijoita satunnaisine yksittäisine töineen. Kokonaishahmoa en oikein löytänyt, mutta toisaalta yksittäiset duunit olivat lähes kaikki kiinnostavia, ja tunnelma oli mainio, koska yksi laulaja oli pukeutunut salivalvojaksi ja heitti vähän väliä biisin, jossa puhuttiin jotain "propagandasta" – liekö yksi teoksista? En kuitenkaan jaksanut ottaa selville. Ja kyllä se teemakin oikeastaan täyttyi: ihmisfiguurin eri ulottuvuudet tulivat aika hienosti esiin taiteen kourissa: joissakin teoksissa omakin figuuri tuli osaksi teosta:

Minä ja John McCracken (1934–2011).

Suuri näyttelysali oli hieno:
 

***

Sitten Hilma af Klintin (1862–1944) retrospektiivi (15.6.–6.10), jonka olisin halunnut nähdä jo Moderna Museetissa, mutta keväällä ei ollut sen paremmin aikaa kuin rahaakaan.

Tämä oli kyllä järisyttävä kokemus. Tutustuin af Klintiin jo aikoinani The Spiritual in Art -näyttelyn luettelon (1987) myötä, ja nyt tajusin, että tätä on totisesti odotettu. Abstraktin taiteen synnyn historia on af Klintin retrospektiivin myötä kirjoitettava uusiksi.

En ole oikein kotonani teosofian, spiritismin ja antroposofian kanssa, mutta siitä viis: se kuvallinen voima, joka af Klintin teoksista välittyy, on kuin tulivuori – mutta samalla herkkä ja henkinen.

 

 Ja hänen isot duuninsa olivat aivan häkellyttäviä:

Ja koski se sama pienempiäkin. Tämänkin panisin mieluusti seinälleni:

Veti kaikkineen vähän sanattomaksi. Tämä taitaa olla vuoden tärkein taidekokemus. Onneksi ostin katalogin, ja iltalukemisen kautta opin ymmärtämään af Klintin symboliikkaakin vähän paremmin. Jos teiltä jäi tämä väliin, suosittelen vakavasti säästöpossun rikkomista ja Berliinin matkaa pelkästään tämän yhden näyttelyn takia.

***

Ja siihen päälle vielä Joseph Beuys (1921–1986), jolta oli paljon duuneja esillä. Vaikka taideammattilainen olenkin, jäi minulle epäselväksi tämän ripustuksen idea – eivätkä edes museon verkkosivut auttaneet. Varsinainen erillinen näyttely se ei näköjään ole, joten oletan, että kyse on Marx-kokoelmasta tehdystä ripustuksesta. Joka tapauksessa kyseessä oli iso Beuys-pläjäys, joka oli sangen vaikuttava sekin. Niin monen suomalaisenkin veistäjän tausta valottuu hienosti Beuysin vaikutuksen kautta, ja hänen teemansa tuntuvat aika ikuisilta ja ajattomilta. 

***

Eipä sitä sitten tällaisen taideannoksen jälkeen paljoa lisävirikkeitä jaksanut. Turkkilaisen baarin ja peliluolan minimalistisessa tyhjyydessä minttutee ja raki ehkä rauhoittivat vähän oloa:

Julkaistua 167: Kunnioita isääsi ja äitiäsi

Ja taas jatketaan kesän rästien purkua. 

Meinasi ihan unohtua, että Mäntän kuvataideviikkojen yhteydessä ilmestyi toki näyttelyjulkaisukin, jonka kanssa puuhailin miltei koko huhtikuun:

Tässä siihen kirjoittamani johdantoteksti:

Kunnioita isääsi ja äitiäsi

Jumala välitti Mooseksen kautta (2. Moos 20: 1–17) ihmisille kymmenen käskyä, joista kreikaksi käytetään nimitystä dekalogi (= kymmenen sanaa, lausetta, lausuntoa, puheenvuoroa). Neljäs niistä käsittelee ihmisen suhdetta isään ja äitiin: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että saisit elää kauan siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.” (2. Moos 20:12)

Mooseksen laissa on kaikkiaan 365 kieltoa (yksi vuoden jokaista päivää kohden) ja 248 käskyä (yksi jokaista ihmisruumiin luuta kohden). Kovin oli siis ankaraa tämä Mooseksen aikainen elämä. Vain yhteen käskyistä sisältyy lupaus, ja se on juuri tuo neljäs käsky. Kyse lienee siitä, että juutalaisuudessa palkinto hyvästä elämästä oli tuonpuoleisen sijaan tarjolla jo maanpäällisessä elämässä. Juuri tämän verran minäkin voin uskoa. Miettiessäni tämän kesän Mäntän kuvataiteilijoiden 47 puheenvuoroa aiheesta tiedän nyt varsin kouriintuntuvasti sen, mitä kaikkea suhde äitiin ja isään yleensä ihmiselle mutta myös erityisesti taiteilijalle voi tämänpuoleisessa elämässä merkitä.

Näyttelyn nimi valikoitui Raamatusta, mutta vain kulttuurihistoriallisista syistä. Se muun muassa palautti mieleen oman lapsuuteni silloin, kun vielä oli olemassa kansakoulu ja uskontotunnit, jolloin päntättiin päähän oppeja pienestä kirjasta nimeltä Katekismus. Tuorein  Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Katekismus on kirkolliskokouksen hyväksymä vuonna 1999. Siinäkin kulkevat vielä mukana Martti Lutherin 1500-luvun Vähän Katekismuksen selitykset. Näin neljännen käskyn osalta: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme väheksy emmekä vihastuta vanhempiamme emmekä esimiehiämme, vaan kunnioitamme, palvelemme, tottelemme, rakastamme ja arvostamme heitä.”

Tämä näyttely ei halua Lutherin tavoin opettaa ihmisiä miellyttämään esivaltaa. Näyttely on itse asiassa mahdollisimman vähän evankelis-luterilainen. Sen tarkoitus ei siis ole katekismuksen tavoin tarjota selitysosaa jollekin esitetylle ongelmalle, vastata yksioikoisesti kysymykseen ”Mitä se merkitsee” eikä olla luomassa oppia taiteen tavasta käsitellä ihmiselämän keskeisiä kysymyksiä. Näyttelyssä on mukana 50 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää ja sitä kautta 50 hyvin erilaista puheenvuoroa isä- ja äitisuhteiden merkityksestä elämälle.

***

Minun tekee mieli hieman avata kuratoriaalista prosessia, jotta siitä ei suotta syntyisi liian mystifioitua kuvaa – varsinkin nykyään, kun erillinen kuraattorin professio on syntynyt suomalaisen taiteen kentälle. Tällaiseen kehityskulkuun liittyy aina väistämättä halu varjella omaa tonttia – usein monimutkaistamalla kaikki yksinkertaiset asiat.

Kuraattorit kokoavat taidenäyttelyitä. He vastaavat näyttelyn konseptista ja valitsevat taiteilijat. Välillä he ovat sananmukaisesti kuraattoreita (lat. curare = huolehtia, hoitaa, vaalia), jotka ovat tarvittaessa taiteilijan tukena ikään kuin koulukuraattorit konsanaan, väliin he ovat kuin orjapiiskureita kuin entisaikaiset näyttelykomissaarit. Heidän oletetaan tietysti olevan alallaan asiantuntijoita.

Olen 2000-luvun ajan ollut joka vuosi kuratoimassa jotain taidenäyttelyä – pienempää ja suurempaa, ja olen huomannut, että ei ole olemassa mitään kuratoriaalista prosessia, joka noudattaisi säännönmukaisia vaiheita ja jota voisin kuvailla jollain tietyllä tavalla tehdäkseni esimerkiksi tämän näyttelyn konseptia ymmärrettävämmäksi. Kaikki näyttelyt ovat erilaisia ja kunkin syntyhistoriaan vaikuttaa moni täysin satunnainen ja ennalta aavistamaton seikka. Tokihan sattumat ovat aina retorisin keinoin muunnettavissa harkinnan tuloksiksi. Ja näin yleensä tehdäänkin.

Parempi on siis vain yrittää puhua totta – naiiviuden uhallakin. Kun minulle soitettiin Mäntästä, ja kysyttiin, että haluaisinko olla kesän 2011 kuraattori, miettimiseeni kulunut aika voidaan laskea sekunnin kymmenysosissa. Mäntän kuvataideviikot on Suomen taidekesässä aivan erityinen tapahtuma, mutta samalla myös haaste, jota ei voi vain ”hoitaa alta pois” ennen kuin siirtyy nopeasti uusien haasteiden pariin. Mänttä tarjoaa kuraattorille eräänlaisen koetinkiven, joka on myös aika julma. Mäntässä onnistuminen tai epäonnistuminen jää historiaan paljon voimakkaammin vaikuttavana tekijänä kuin moni muu kepeä kesäpippalo taidetapahtumineen.

Vähintäänkin kelvollisen nykytaiteeseen keskittyvän kesänäyttelyn kokoaminen on kuitenkin todellisuudessa aika helppoa: sen kuin valitset omaa makuasi myötäillen tarvittavan ison joukon menestyneitä ja nimekkäitä nykytaiteilijoita ja yrität latoa heidän työnsä tarjolla olevaan tilaan mahdollisimman hienostuneesti ja huolellisesti.

Mäntässä tällainen ei riitä eikä voi riittää. En ole kovin kilpailuhenkinen ihminen, mutta en mahda sille mitään, että lähivuosien kuraattorit – esimerkiksi Jani Leinonen, Veli Granö, Tuula Karjalainen ja Annu Vertanen – asettavat minulle riman, joka minun tekisi mieli yrittää ylittää. Kaikki tämä on mennyt jopa uniin asti. Kun nyt päätin naiiviudenkin uhalla puhua totta, niin kerron senkin, että toissaviikolla näin unissani Helsingin Sanomien kulttuurisivujen otsikon: ”Kaikkien aikojen Mänttä!” Painajaisista en edes viitsi kertoa. Niitäkin nimittäin on riittänyt.

Kuten edellä jo totesin, kunkin näyttelyn syntyhistoriaan vaikuttaa moni täysin satunnainen ja ennalta aavistamaton seikka. Niin nytkin. Kun olin vastannut Mäntän kuvataiteen ystävien hallitukselle myönteisesti, ryhdyin vain pyörittelemään hajanaisia ja satunnaisia ajatuksia päässäni.

Ensimmäinen varmistunut ideani oli se, että haluaisin koota oikean tiukan teemanäyttelyn, enkä vain sellaista tyypillistä nykytaidenäyttelyä, jolle voidaan vähän filosofissävyisesti antaa nimeksi vaikkapa Jorge Luis Borgesin mukaan Haarautuvien polkujen puutarha ja sitten haarauttaa kaikki mahdolliset taiteen polut kulkemaan ihan minne tahansa. Näinhän sitä toimitaan ja näin minäkin olen joskus toiminut.

Sitten aloin keksiä erilaisia teemoja. Lopulta pyörittelin muutamaa teemaa päivittäin mielessäni – muun muassa vähän irvileukaista maahanmuuttajateemaista taidenäyttelyä, jolla olisin halunnut osoittaa, että mitään erillistä maahanmuuttajataidetta ei Suomessa ole  koskaan ollut eikä tarvitse ollakaan. Maahanmuuttajataiteilijat ovat nimittäin aina integroituneet saumattomaksi osaksi suomalaista taidekenttää – ei kukaan pidä esimerkiksi tässäkin näyttelyssä mukana olevia Tatjana Bergeltiä tai Radoslaw Grytaa jonain erityisinä ”maahanmuuttajataiteilijoina”.

Sitten mietiskelin tuntemiani – tai itse asiassa erityisesti vuosien mittaan haastattelemani – lukuisia taiteilijoita. Tässä vaiheessa oli jo tullut selväksi, että mänttäläiset halusivat minun kutsuvan joitakin tallinnalaisia taiteilijoita mukaan juhlistamaan Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuotta, joten mietin kaikkia tuntemiani tallinnalaisiakin taiteilijoita.

Muistan itse asiassa aivan tarkkaan sen hetken, jolloin päätös XVI Mäntän kuvataideviikkojen teemasta syntyi. Mietiskelin niitä teemoja, jotka taiteilijahaastatteluissa olivat yllättäneet minut jollain vähän oudolla tavalla – kaikki taiteilijathan ovat nimittäin todellisuudessa aika samalla tavalla ”erilaisia nuoria”.

Muistin sen kun liki kymmenen vuotta sitten haastattelin Ilkka Väättiä hänen ilmestymässä olevan luettelonsa johdantotekstiä varten. Kysyin Väätiltä, että mistä hänen vähän omituinen värimaailmansa tulee – minä jopa vähän vierastin sen epämääräisyydeksi tulkitsemaani eklektisyyttä. Hän vastasi täysin epäröimättä, että lapsuudesta ja ompelija-äidin työhuoneelta, joka oli täynnä erivärisiä lankakeriä ja kankaita. Samassa mieleeni juolahti tallinnalainen Leonhard Lapin, joka on minulle useammassakin haastattelussa kertonut siitä, miten räätäli-isältä perityt pukukaavat saivat hänet paneutumaan abstraktin muodon saloihin. Se oli varsinainen valaistumisen hetki, koska tajusin, että äiti ja isä saattavat tulla suoraan taiteen sisältöihin mitä kiehtovimmilla tavoilla, myös ihan konkreettisesti taiteen formaaleihin ulottuvuuksiin.

Ja niin vyyhti lähti keriytymään. Seuraava vahva päätös oli se, että luopuisin omasta maustani niin paljon kuin mahdollista. En halunnut tehdä näyttelystä ensisijaisesti ”minun näköistäni” vaan pikemminkin mahdollisimman kattavasti teeman näköisen. Vakuutan, että tämä ei ole mitään suomalaista nöyryysretoriikkaa, sillä valitsin esimerkiksi mukaan taiteilijoita, joiden töistä en erityisemmin edes pidä mutta joiden laadun pystyn kuitenkin tunnistamaan ja tietenkin ennen kaikkea sen, miten ne ovat teeman kannalta keskeisiä.

Surffailin yökaudet taiteilijoiden nettisivuilla ja selasin Valtion taidemuseon kirjastossa luetteloita ja etsin vihjeitä erilaisten äiti- ja isäsuhteiden vaikutuksista taiteen tekemiseen. Ja annoin tietenkin sanan kiertää ja kuuntelin kanssaihmisten ehdotuksia.

Mäntän kuvataideviikot ei ole isoa budjettia pyörittävä taidelaitos, joten taiteilijoilta ei oikein edes kehtaa vaatia kovin isoa sitoutumista ja riskinottoa. Mutta päätin minä sitten kokeilla sitäkin. Soitin joillekin taiteilijoille, joiden tiesin pyöritelleen samankaltaisia temaattisia ajatuksia mielessään ja kokeilin kepillä jäätä, että saisinko edes jotkut taiteilijat tekemään aivan uusia töitä varta vasten tästä teemasta. Osuin ilmeisesti johonkin hyvin tärkeään asiaan, sillä yllättävän moni taiteilija innostui kehittelemään jotain aivan uutta tai sitten laajentamaan jotain vanhaa työtä erityisesti tätä näyttelyä varten. Suurin osa näistä taiteilijoista innostui itse asiassa jopa niin paljon, että väliin minua vähän hirvittikin. Joiltakin menivät yöunet, moni alkoi jälleen pohtia kesken tai hoitamatta jääneitä ihmissuhdeasioita.

***

Jossain vaiheessa oli hieman peloissani siitä, että tulisiko näyttelystä lian nostalginen ja sentimentaalinen, mutta sekin vaihe meni ohi aika nopeasti. Toki mukana on nostalgiaa. Ja miksi ihmeessä ei saisi olla? Mukana on myös rakkautta, väliin kuitenkin aika mustia pilviä ja toisinaan vähän huumoriakin. Mukana on yksittäisten ihmisten aivan erityisiä kohtaloita mutta myös universumin ja genetiikan mittakaavassa tapahtuvaa pohdintaa.

Ennen kaikkea olen ollut ylpeä valitsemastani teemasta siksi, että se ei voi jättää ketään ulkopuoliseksi. Ei taiteilijoita eikä katsojia. Jos joku niin väittää, niin hän valehtelee väistämättä, ja silloin kannattaa alkaa tutkailla puolustusmekanismien rakennetta. Se on muuten juuri yksi niistä asioista, jota taide tekee ja jota voidaan myös hyvällä syyllä nimittää yhdeksi taiteen ilmeisen monista tehtävistä – tässäkin näyttelyssä varsin voimakkaasti.

***

Haluan kiittää omaa isääni ja äitiäni – molemmat 76-vuotiaita kuvataiteilijoita – siitä, että olen kirjoittamassa näitä rivejä. Luulen, että olen viimeistään juuri nyt tajunnut sen, miten kahden taiteilijan lapsena eläminen on johdattanut minut uralleni. Olen kirjoittanut taiteesta työkseni pitkään ja myös opettanut taiteen sosiologiaa eri oppilaitoksissa. Eiköhän kyse ole pitkälle ollut siitä, että olen alitajuisesti halunnut ymmärtää sen, miksi minun lapsuuteni oli niin perin juurin kummallista. Kaivoin vielä esiin vuonna 1999 Marina Abramovicin luetteloon kirjoittamani tekstin, jossa totesin: ”Ja kuinka vieras pitää vieraan olla ollakseen ’vieras’. Enhän minä ymmärtänyt edes äitiäni.”

Tämän näyttelyn myötä ymmärrän häntä taatusti vähän paremmin.

Näyttelykuvia 199 & 200 & 201 & Virossa 29 & Katutaidetta 32:

Piipahdin viikonloppuna pikaisesti Tallinnassakin sekä työ- että huvimatkalla. Kumussa kävin sunnuntaina katsomassa kiinnostavan näyttelyn Eesti kunst paguluses – Estonian Art in Exile (3.9.2010–2.1.2011). Yli 200 teoksesta koostuva näyttely esitteli toisen maailmansodan pyörteissä pakolaisiksi siirtyneiden virolaisten tuotantoa 1940-luvulta aina näihin päiviin sekä Yhdysvalloista, Kanadasta, Australiasta että Ruotsista:

Monipuolinen näyttely oli toki vähän epätasainen, mutta mukana oli paljon helmiä ja myös hyvinkin outoja töitä sekä tosi iso joukko aivan uusia tuttavuuksia. Oli myös hauska yrittää jäljittää elementtejä sotaa edeltävästä virolaisesta taiteesta ja mietiskellä vertaillen sitä, mitä Viroon jääneet kollegat varsinkin 1950–70-luvuilla tekivät. Joka tapauksessa tosi kiinnostava näyttely. Luulenpa, että menen sinne uudestaankin, koska joudun työasioissa palaamaan Tallinnaan vielä tänä vuonna. Uskallan muuten suositella aidolle taiteenystävälle Tallinnan matkaa pelkästään ihan tätä näyttelyä katsomaan.

Tässä esimerkiksi yksityiskohta tukholmalaisen Enno Hallekin (s. 1931) Kannettavasta auringonlaskusta (1990–2005):

Kumun ylimmässä kerroksessa oli yhdestä maalauksesta koostuva näyttely. Minimalistina tunnetun Sirje Rungen (s. 1950) Suur armastus – Great Love (30.10.2010–2.1.2011). Vuodelta 2003 oleva kymmenmetrinen maalaus on varustettu myös linnunlaulumusiikilla, mikä lienee viittaus Barnett Newmanin (1905–1970) usein siteerattuun lauseeseen, jonka mukaan "estetiikka on taiteilijalle samaa kuin ornitologia linnuille". No, olihan se ihan hieno, mutta en minä hänen rakkaudentunnustuksestaan täysin polvilleni joutunut: 

Ehkä vähän pompöösiä ja pateettista ollaakseen minimalismia.

Sitten tuli jo vähän kiire, joten en ehtinyt kansainvälisestä videokoosteesta Kõik saab korda – Everything Is Goin to Be Allright (29.10.2010–2.1.2011) katsoa kuin Marina Abramovićin (s. 1946) videon Holding Milk (2009), joka oli vähäeleisyydessään sangen intensiivinen:

Tähänkin näyttelyyn ehdin vielä onneksi tutustua kunnolla. 

Se on muuten nyt todettava taas aika painokkaasti, että Kumun ohjelma on koko museon toiminnan ajan ollut kadehdituttavan monipuolista ja kiinnostavaa.

***

Sitten tapasin vielä maanantaina taidemaalarin ja videotaitelija Jaan Toomikin (s. 1961) Kuku Kohvikissa Tallinnan Taidehallin alakerrassa. Paljastettakoon nyt sitten, että Toomik tulee olemaan yksi niistä noin kymmenestä virolaistaitelijoista, joita Mäntän kuvataideviikot halusi minun kutsuvan ensi kesäksi Mänttään. Stillkuvaa hänen videostaan Dancing with Dad (2003) tullaan käyttämään kuitenkin markkinoinnissa ennen lopullisen taiteilijalistan julkistamista joskus tammikuussa, joten tässä se:

Tanssi sujuu muuten Jimi Hendrixin Voodoo Childin (1968) tahtiin.
Toomik on mielestäni aina ollut rankalla asenteella varustettu tosi taiteilija, jota eivät nykytaiteen hypeilmiöt ole mihinkään hetkauttaneet. Olen tosi iloinen siitä, että hän tulee taas Suomeen. Häneltä tullaan näkemään useampikin työ.

***

Ja tokihan minä katujakin kävelin:

Tämän ilmeisesti helsinkiläisen taiteilijan töitä olen ennenkin nähnyt Tallinnassa: 

Ja tässä on vielä tutkittavaa:

Sitten kävin vielä yleisessä saunassa (Brandmann, Tartu maantee 73) ja otin kunnon löylyt muutaman vanhan venäläismiehen kanssa. Oikein sellainen vanhan liiton sauna:

Oli siis täydellisen onnistunut matka.

"Lämmin ja sydämellinen ihminen"

Vielä myöhemmin maanantai-iltana. Eilinen käynti Juhani Harrin (s. 1939) haudalla ja piipahdus tänään myöhemmin Ravintola Salvessa herättivät pitkin päivää erilaisia muistoja. Niinpä ajattelin liittää tähän mukaan vuosi sitten kirjoittamani pienen muisteluksen Jannesta. 

Se julkaistiin Galleria Ortonin näyttelyn yhteydessä ilmestyneessä räätälintyönä sikarilaatikkoon tehdyssä pienessä näyttelyluettelossa, josta otettiin vain sadan kappaleen painos. Oman tekstini lisäksi mukana oli muistelukset taidemaalari Jorma Hautalalta (s. 1941) ja sanoittaja Vexi Salmelta. Varsin hienosta ulkoasusta vastasi Timo Setälä (s. 1958), monivuotinen työkumppanini Taide-lehdestä.
Tätä ei siis kovin moni ole lukenut:  

”Lämmin ja sydämellinen ihminen”        

Kun olin aloittanut toimeni Taide-lehden päätoimittajana vuonna 1998, aloin käyttää Hietalahdenrannan ravintola Salvea puolimatkankrouvinani matkalla kotiin. En itse asiassa edes tiennyt, että siitä oli Juhani Harrin ja Vexi Salmen myötä muodostunut hiljalleen taiteilijakapakka – ehkä viimeinen laatuaan. Baaritiskin viereisessä pyöreässä pöydässä – ”Jannen pöydässä” kuten sittemmin sanottiin – istuskelivat tuolloin Jannen ja Vexin lisäksi useimmiten Ukri Merikanto, Jorma Hautala, Olavi Pajulahti, Tapani Mikkonen, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Matti Peltokangas ja Matti Nurminen. Vaihtuvien taiteilijavieraiden joukko oli sekin mittava. 

Tarkoitukseni oli alun perin vain juoda yksi olut työpäivän päälle. Aluksi en edes tohtinut istua Jannen pöytään vaan pälyilin taiteilijoita syrjäkarein ja yritin tietenkin kuunnella salaa. Eihän se onnistunut, ja pian olin jo osa Jannen taikapiiriä. Alkoi viisi vuotta kestänyt taide-elämän korkeakoulu. 

Tarinat taiteilijoiden rempseästä kapakkaelämästä ovat useimmiten totta, ja tuo elämä tuottaa toki hyviä kaskuja, mutta suvantokohtien myötä minä varsinaista oppiani sain. Muistan ne lukemattomat hetket, jolloin istuin Jannen kanssa kahdestaan ja jolloin puhuimme lähinnä vain taiteesta. Väliin yritin tietenkin vähän nokitellakin, kun ajattelin, että eihän vanha mestari enää oikein seuraa aikaansa. Muistan senkin kerran, kun performanssitaiteilija Marina Abramovic oli tulossa Kiasmaan. Yritin aloittaa pientä luentoa Abramovicin merkityksestä, mutta Jannen todettua ”Juu, Abramovic on ollut minulle aika tärkeä taiteilija” luennon kuuntelija olinkin lopulta minä. Janne nimittäin kävi rakastamassaan Venetsiassa tekemässä muutakin kuin vain nauttimassa biennaalin avajaishumusta ja laguunien maisemasta. Hän oli loistava taiteenkatsoja, jonka nopeus, sensitiivisyys ja erittelykyky olivat väliin häkellyttäviä. Häkellyttäviä ne olivat tietenkin siksi, että olin sisäistänyt kuvan Jannesta vähän sentimentaalisuuteenkin taipuvana lempeänä romantikkona. Tähän kuvaan ei Jannen puheessa varsin usein välähtänyt ja toisinaan myös ironialla ryyditetty viiltävä analyyttisyys sopinut lainkaan.

Eikä Janne ollut aina edes niin lempeä. Opin aika nopeasti, että hänellä oli tapana sanoa miltei jokaisesta keskustelun kohteena olevasta ihmisestä tämän olevan ”lämmin ja sydämellinen ihminen”. Opin myös, että silloin kannatti tarkkailla ilmeiden ja äänensävyjen pieniä nyansseja. 

Jannea ei siis ollut aina kovinkaan helppo lukea. Tämä koskee myös hänen taidettaan. Hänen teostensa hillitty värimaailma, vanhojen esineiden patinat ja krakelyyrit vievät ajatukset liiankin helposti menneen maailman nostalgiseen ja sentimentaaliseen kauneuteen. Jannekin puhui aina kauneudesta, mutta hänelle kauneus ei ollut koskaan vain sievää pintaa. Hän totesikin minulle kerran haastattelua tehdessäni: ”Se on samaa, mitä elämässä on. Minulle kaunis tarkoittaa kauneutta koko kirjossaan, myös julmuuden kauneutta...” 

Jannesta on ollut tapana puhua myös jonkinlaisena kokonaistaideteoksena, jolloin hänen keskeisin teoksensa olisikin ollut hänen oma elämänsä. Onhan tässäkin jotain perää, sillä hän oli mytologinen hahmo – oli sitä jo nuoruudessaan, kuten esimerkiksi romaanihahmona Hans Selon Diivassa (1970). Mutta kun hänen kanssaan istui Salven pyöreässä pöydässä, hän ei koskaan piiloutunut roolinsa taakse, ei esittänyt Juhani Harria. Janne oli ihan oikeasti lämmin ja sydämellinen ihminen.