Näytelykuvia 390: Uutta satoa, osa 2.

Palaan edelleen kuluneen kuukauden rästeihin.

Yritän aina keväällä katsoa tarkkaan Kuvataideakatemian, Taidekoulu Maan ja Vapaan Taidekoulun lopputyönäyttelyt, koska sillä tavoin kriitikko pystyy edes vähän aavistelemaan tulevaa ja vielä oraalla olevaa taidetta. Vapaa Taidekoulu jäi tänä vuonna työkiireiden takia valitettavasti väliin, mutta  Kuvataideakatemia ja Taidekoulu Maa tuli tarkasteltua paremmin – varsinkin jälkimmäinen, koska osallistuin sen loppunäyttelykriitikkiin. Tämä tapahtui 16.5. viimevuotisen tavoin kuvataiteilija Markus Renvallin (s. 1957) kanssa.

 Markus Renvall testaa lihallista veistosta myös istumalla.

Taidekoulu Maan lopputyönäyttely Maasta (7.–29.5.) Galleria Augustassa Suomenlinnassa oli taas monipuolinen ja myös monin tavoin ilahduttava: tarjolla oli maalauksia, veistoksia, installaatioita ja videota – myös joitain ihan raikkaita uusia ideoita. Koulun henki tuntuu olevan hyvä, ja oppilaat ovat selvästikin motivoituneita.
Renvallin kanssa oli myös hauska olla eri mieltä miltei joka asiasta tai teostulkinnasta. Saimme todennäköisesti kelvollisen dialogin aikaan.

***

Mutta nyt on pakko rynnistää eteenpäin, että saisin kuluneen kuukauden viiveen kurottua umpeen.

Näyttelykuvia 111: Irti?!

Olin tänään monipuolisen mediataiteilija Markus Renvallin (s. 1957) kanssa vierailevana tähtenä kritiikkisessiossa Taidekoulu Maan kolmannen vuosikurssin lopputyönäyttelyssä Irti?! (25.5.–5.6.) kulttuurikeskus Stoan galleriassa Itäkeskuksessa:

 

Vielä tuntienkin jälkeen on aika voipunut olo. Tällainen on itse asiassa aika rankkaa työtä. Pitää yrittää pysyä valppaana, ei saa puhua paskaa ja pitää kuitenkin löytää näkökulmia sellaiseenkin, johon ei oikein tunnu saavan otetta. Ja sitten pitäisi olla kriittinenkin, mutta nyt jo kuitenkin harmittaa jotkut asiat, jotka tuli sanoneeksi. "Pitikö minun nyt sillä lailla mennä sanomaan?" Ja sitten vielä Pirjetta Branderkin (s. 1970) meni sanomaan, että osa muistaa saamansa kommentit koko ikänsä. Mutta hyvä kun sanoi, sillä tottahan se on. Kyllä minä esimerkiksi heti elävästi muistin, kuinka eräs nainen muisteli pari vuotta sitten Paul Osipowin (s. 1939) antamaa kommenttia Oriveden Opistosta jostain 1960–70-lukujen vaihteesta. "Mitä paskaa sinä yrität minulle tarjota, vie se pois", oli Osipow tokaissut. Ei me Renvallin kanssa onneksi sellaisia puhuttu. Mutta huomautin minä Anni Terävälle (s. ?), että hänen maalauksensa naisen polvi on anatomisesti kökkö:

Mutta sitten me ajauduimmekin keskustelemaan siitä, että voiko polvi olla anatomisesti kökkö tarkoituksellisesti. Minä tietenkin väitin, että ei, jos maalaus muuten muistuttaa tyyliltään fotorealismia. Mutta ota nyt näistä nuorista selvää. He kun ovat ottaneet modernisminkin käyttöön ikään kuin hassuna tyylikeinona. Heillä ei tunnu olevan enää mitään isänmurhafiiliksiä. He tekevät kuin huvitellen modernistisen näköisiä muotoja välittämättä värimaailmojen perinteisistä hillityistä sääntöjärjestelmistä tai sitten koristellen muotoja vaikka erilaisilla hileillä. Se on itse asiassa aika metkaa. Ehkä heitä jopa nauratti, kun me viiskymppiset äijät yritimme olla tosissamme. 

Avartavaa tällainen ainakin on. Toivottavasti puolin ja toisin.

Hyvä fiilis koulussa tuntuu ainakin olevan. Kommunikaatio opettajien ja oppilaiden välillä on aidon ja rehellisen tuntuista. Tällainen kuva minulle jäi jo silloin, kun puolitoista kuukautta sitten olin siellä pitämässä luentoa katutaiteesta.