Julkaistua 483 & Näyttelykuvia 885: Kuva ja ajatuksen tila

Viime maanantaina vietettiin taas Galleria Ortonin avajaisia. Vuorossa joulukuun taiteilijana oli Daniel Enckell (s. 1965), jonka maalaustyyli herättää ainakin minussa oudon lumovoiman. Pidin avajaispuheen, josta toivottavasti kaikuja tässä gallerian verkkosivuille vasta tänä aamuna – on ollut vähän kiireitä – kirjoittamassani esittelyssä:

Daniel Enckell avajaisissaan. Kuva: Sirpa Viljanen.

Kuva ja ajatuksen tila

Maalauksen kriisit tuntuvat muodostavat oudon syklin, jossa liikutaan dramaattisesta kriisistä toiseen. Toisinaan on jopa tapana puhua ”maalauksen kuolemasta”. Taidemaalari Daniel Enckell (s. 1965) on harvinainen poikkeus suomalaisten taidemaalareiden joukossa. Hän on pystynyt pitämään klassisen maalaustaiteen perinnön hengissä ilman tuntua siitä, että hän eläisi väärässä ajassa, olisi anakronismi. Hän löytää innoituksensa vaikkapa Rembrandtista tai muista Alankomaiden 1600-luvun mestarien joukosta tai vaikkapa El Grecosta, mutta kykenee piiloviesteillään ja vihjauksillaan – toisinaan jopa ovelalla huumorilla – muuntamaan klassisia maalauksen arvoja välittävän teeman tähän päivään.

Enckellille riittää taiteen aiheista ne kaksi, jotka ovat aina herättäneet suurinta ihmetystä: maisema ja ihminen. Alankomaalaisen 1600-luvun porvarillisen taiteen omistamisen tuottamien asetelmien – siis väliaikaisen omaisuuden ja objektien – sijaan Enckell on keskittynyt pysyvään ja ikuiseen ja sen muutoksiin. Luonto muuttuu rajauksella ja valinnoilla maisemaksi ja siten myös kulttuuriksi. Samat voimat käyvät mittelöään myös ihmisen kuvassa – ihmisessä, jonka osa sekä luonnon ja kulttuurin tuottamien kahleiden että vapaudenkaipuun ristiaallokossa tuntuu olevan Enckellin keskeisintä aluetta. ”Muotokuva on maalauksen kuningaslaji”, totesi Enckell minulle, kun muistelin hänelle sitä, kuinka muotokuvataiteemme grand old man, Tapani Raittila oli todennut minulle provokatorisesti, että ”muotokuva ei ole taidetta lainkaan”. 

Enckell on ottanut haasteen vastaan vakavissaan. Vaikka hän on valmistunut Kuvataideakatemiasta jo vuonna 1987, on hän koko 2000-luvun ajan miltei vuosittain suorittanut lisäopintoja anatomiassa ja muotokuvamaalauksessa. Hän tietää harjoituksen merkityksen tässä vaativassa lajissa, josta jo renessanssimaalari Leon Battista Alberti totesi: ”Maalarin on siis erittäin hyvin tunnettava ruumiinliikkeet, ja hänen on keskitettävä koko taitonsa niiden löytämiseen luonnosta. Ruumiinliikkeiden kuvaaminen loputtoman monien mielenliikkeiden mukaisesti vaihdellen on näet todella vaikeaa.” 

Mutta kyse ei ole pelkästä näköisyydestä, pelkästä kuvasta – senkin jo Alberti tiesi: ”Onkin tarkoin tutkittava kaikkea itse luonnosta, jäljiteltävä aina sitä, mikä on ilmeisintä, ja maalattava mieluummin sellaista, mikä jättää enemmän tilaa ajatuksille, kuin sitä, mikä voidaan nähdä silmillä.” 

Tätäkin mietin, kun katsoin Enckellin maalausta Sikopaimen, jossa paimen yrittää kaitsea villisioista koostuvaa laumaa.

Daniel Enckell, Sikopaimen, öljy kankaalle, 2013.

PS. Kiirettä on pitänyt Enckelilläkin. Hänellähän on näyttely samaan aikaan Jangvassakin, ja tiistaina paljastettiin hänen maalaamaansa muotokuva musiikin tutkijasta ja semiootikosta Eero Tarastista. 

Julkaistua 434: Elämmekö metsästä vai puista?

Tänään oli aika riemukas päivä. Ensimmäinen juttuni minulle uudessa julkaisukanavassa näki päivänvalonsa. Kirkko & kaupunki julkaisi arvioni Sinebrychoffin taidemuseon näyttelystä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Olin näyttelystä aika innoissani:

Elämmekö metsästä vai puista? 

Neljä valokuvataiteilijaa kertoo suhteestaan puihin ja puiden innoittamaan varhaisempaan taiteeseen.  

Olen matkustellut paljon Virossa, ja olen aina vähän kateellinen, koska virolaiset tuntuvat rakastavan puitaan paljon enemmän kuin me – vaikka olemmekin eläneet metsistämme. Virolaiset tuntuvat elävän nimenomaan puistaan, saavan niistä loputtomasti henkistä voimaa. Jokaisessa kylässä on myyttinen puu, jolla on nimensä ja tarinansa.
Sinebrychoffin taidemuseon tuore puuaiheinen näyttely herätti matkamuistojen lisäksi lapsuudenmuistoja. Lapsiporukallamme oli ”Jättiläisenä” tunnettu oma koivu, jonka alaoksilla meillä oli tapana viettää iltoja. 

Pentti Sammallahti: Tamminiementie, Helsinki, 2002.  

Kristoffer Albrechtin, Taneli Eskolan, Ritva Kovalaisen ja Pentti Sammallahden tuotannossa puut ovat aina näytelleet merkittävää roolia. Tekijät ovat käyneet läpi vanhaa tuotantoaan ja ryhtyneet tutkimaan puuaiheista kuvataidetta muun muassa Ateneumin taidemuseon kokoelmista. Rinnalle on tuotu vanhoja mestareita: Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Vilho Lampi – ulkomailta aina Rembrandtia myöten. 

Kristoffer Albrecht: Kukes, Albania, 2012.

Puut ovat aina olleet maisemataiteen keskeisiä elementtejä kaikissa kulttuureissa – oli sitten kyse suomalaisesta kansallishenkeä ruokkineesta erämaatunnelmasta, kuuman erämaan keitaasta kertovista palmuista tai vaikkapa japanilaisesta kirsikankukinnan aiheuttamasta uskonnollissävyisestä juhlinnasta.

Valokuvalla on tunnetusti kyky herättää nostalgiaa, vaikka tätä ulottuvuutta onkin nykytaiteessa pidetty kyseenalaisena. Näiden neljän taiteilijan kuvat herättävät kuitenkin väistämättä jo tietyn nostalgisen perusvireen. Oli nimittäin aika, jolloin valokuvan ei tarvinnut etsiä lisäefektejä tai yrittää epätoivoisesti kieltää välinesidonnaisuuttaan ja jolloin kuitenkin osattiin olla tarkkoja ja runollisia yhtä aikaa. Nämä neljä kuvaajaa ovat sellaisia – enkä ymmärrä, miksi he olisivat jotenkin vanhanaikaisia. 

Taneli Eskola: Leningrad, 1975.

Tarkkaa ja runollista on myös näyttelyn ripustus. Teemat on viritetty hienosti, ja esimerkiksi avainhuoneessa, jossa kukin kuvaaja on laittanut esille valitsemansa lempiteoksen ja yhden oman kuvansa, tajuaa välittömästi, etteivät suuret tarinat ainakaan kuvataiteessa ole kuolleet. Eskola katsoo Axel Gallénin maalausta ja toteaa: "Männyt ovat sekä dynaamisia sommitteluelementtejä että kulkijan tienviittoja, tilan tunnun havainnollistajia. Ne sitovat yhteen maiseman lumen, rännän ja jään aistivoimaisen säätilan ja atmosfäärin.” Juuri tätä Eskola itse on omalla työllään jatkanut. 
Valokuvan ja maalauksen yhteinen nimittäjä juontuu todennäköisesti paljon mielekkäämmin tilan poetiikasta kuin teknisistä ulottuvuuksista. Valokuva ei ole ”maalauksellinen”, niin kuin nykyään on muotia sanoa. Itse asiassa ennen valokuvauksen keksimistä vedostettua grafiikanlehteä voi yhtä hyvin lähestyä valokuvauksesta tutulla terminologialla. Näin Sammallahti Rembrandtista: ”Lukemattomista muutamalla viivalla aikaansaaduista yksityiskohdista valokuvaajalle kiehtovin on mäen harjalla kulkeva hevonen vankkureineen, joka hetkellisesti on jäänyt osittain puun peittämäksi – aivan kuin valokuvan sattumaa.” Tai näin Kovalainen Amélie Lundahlista: ”Valokuvaajana tunnistan tuon kuvan taustalla olevan näkemisen hetken, sen raskaan kauneuden laadun, joka syntyy rajauksen tiiviydestä, rytmistä, sävyjen sekä mustan ja valkean yhteydestä. Eikä se lakkaa väreilemästä katsomisen kestosta huolimatta.” 
Tämän pakahduttavan kauniin näyttelyn kuvat väreilevät muistoissa vielä pitkään.

 Ritva Kovalainen: Aunus, 2009.

Näyttelykuvia 807: Puisevaa?

Toissapäivänä oli pitkästä aikaa sellainen olo, että ei ollut mitään tekemistä. Heräsin kuudelta, viimeistelin erään toimitustyön ja yhdeksältä istahdin joutilaana sohvalle. Tuskastuin ajatuksesta, että ei ole mitään tekemistä. Tuli oikein ahdistunut olo: Ei ole mitään tekemistä! 
Aikani tuskasteltuani lähetin sähköpostin Kirkko ja kaupungin toimituspäällikkö Marja Kupariselle, jonka kanssa olin jo pari kuukautta sitten erään kohun jälkeen sopinut, että voisin aloittaa heille kritiikkien kirjoittamisen. Ehdotin Sinebrychoffin taidemuseon näyttelyä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Kymmenen minuutin kuluttua tuli vastaus, että antaa palaa vain.
Tulipa oikein pikkupoikamaisen innostunut olo! Uusi lehti, uusi työ. Ja naurakaa vain, kun umpivasemmistolainen ateisti kirjoittaa Helsingin ev.lut.-koteihin. Sellaisen he halusivat, kun asiaa avoimesti kysyin. Ja minä sain reilut sopimusehdot sekä yli 200.000 levikin.

Ritva Kovalainen.

Lähdin innokkaana pressiin. Paikalla olivat myös kaikki näyttelyn neljä valokuvataitelijaa, jotka olivat tutkailleet tarkasti vanhoja puuaiheisia maalauksia muun muassa Ateneumin taidemuseon kokoelmista ja verranneet niitä omiin lukemattomiin puuaiheisiin valokuviinsa – eli siis Kristoffer Albrecht (s. 1961), Taneli Eskola (s. 1958), Ritva Kovalainen (s. 1959) ja Pentti Sammallahti (s. 1950). Vertailuaineistona ja innostajana olivat toimineet muun muassa Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), Pekka Halonen (1865–1933), Albert Edelfelt (1854–1905), Amélie Lundahl (1850–1914), Rembrandt (1606–1669) ja Ivan Šiškin (1832–1898), joilta kaikilta oli mukana siis myös teoksia.   
 

 

Kristoffer Albrecht: Nagyatád, Unkari. 2004.

Ja koska kirjoitan näyttelystä tosissani vasta joskus viikonloppuna (juttu ilmestyy vasta 16.6.), en sano siitä vielä sen enempää enkä yritä myöskään esittää älyllistä kriitikkoa vaan totean ihna silkasta innostuksesta: mielettömän hieno näyttely!
 

Taneli Eskola: Leningrad. 1975.

Väitän itse asiassa syvällä rintaäänellä, että tämä on yksi taidevuoden kohokohdista. Oli ihana nähdä pitkästä aikaa taidetta, joka on samalla sekä tarkkaa että runollista, täynnä elämyksiä ja löytämisen iloa mutta samalla täynnä sellaista syvyyttä ja taiteellisen ja kulttuurisen jatkumon ylistystä, että oikein pakahdutti.

 Pentti Sammallahti: Tamminimentie. 2002.

***

Ja tässä kaikki sankarit pressin jälkeen Bulevardin puun alla:

Näyttelykuvia 797 & 798 & 799 & 800 & 801: Sunnuntaikierroksella

Sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa kunnon näyttelykierrokselle – kuitenkin vain kävelymatkojen päähän.
Aloitin Uudenmaankadulta. Helsingistä Nurmekseen 2000-luvun alussa muuttanut Anssi Mikael Okkonen (s. 1969) esitteli lyijykynäpiirustuksiaan Galleria Dixissä nimellä Aika (20.4.–9.5.). Okkonen tutkailee karjalaista kulttuuria ja sen menneisyyttä sekä tulevaisuutta, aikaa – lähinnä ihmisen kautta. Ja sattuihan itse taiteilijakin olemaan paikalla, koska hän piirtää performatiivisesti tiettyinä päivinä:

Okkosen kynänjälki on yhtäaikaisesti herkkä ja tarkka, sellainen, jonka avulla maallikko huokailee, että "kylläpä mies osaa piirtää". Ja niinhän hän osaakin, mutta pelkkä hyperrealistinen, pikkutarkka ja näköisyyttä tuottava piiperrysjälki ei sellaisenaan vielä ole kovin kiinnostavaa. Okkosella on kuitenkin sanomaa: "Erityisesti henkilökuvat kiehtovat minua ja haluankin niillä tuoda esille kysymyksiä ihmisenä olemisen mysteeristä. Idealismi, toivo paremmasta tulevaisuudesta sekä rauhanominen rinnakkaiselo luonnon kanssa ovat läsnä teoksissani. Näyttelykokonaisuus on siis kuvaus uuden sukupolven elämänuskosta ja kasvamisesta vastuulliseen, tiedostavaan aikakauteen.”

Henkilökohtaisemmin ladatut kuvat olivatkin selvästi voimakkaampia kuin sellaiset esimerkiksi ortodoksisuuteen liittyvät dokumentaariset kuvat, joka jäivät vain ikään kuin pinnaksi. Ehkä Okkosen pitäisi vielä tarkentaa fokusta – ja toisaalta ehkä uskaltautua vähän sisemmälle myös symbolisen alueelle. Aika sympaattinen näyttely kuitenkin. Sitä paitsi taiteilija, jolla on kolme suomenhevosta, ei voi olla ihan väärässä.

***

Galleria Jangvassa oli tarjolla interaktiivisuutta. Ensin meinasin väsyneenä väistää koko jutun, mutta sitten kuitenkin rohkaistuin. Minna Alaluusuan (s. ?) ja Tuomas Tuomirannan (s. ?) näyttely Leikit (5.–21.4.) esitteli erilaisia vuorovaikutteisia mediainstallaatioita.
Istuin muun muassa pöydän ääreen ja tein itsestäni valokuvan ja tietokoneen avulla omakuvan:

 
Printin sain mustoksi. Tulos heijastui myös sitten seinälle:

Tässä tiedotteesta: "Peilipöytämäisessä teoksessa käyttäjät pääsevät muokkaamaan omakuviaan taiteilijoiden omakuvapaleteilla, väriteoriapaleteilla sekä Pantonen vaikutelmapaleteilla. Käyttäjä voi luoda valintansa mukaisen omakuvan esimerkiksi Rembrandtin tai Picasson omakuvan tai kevään muotisävyjen väreissä. Teos opettaa samalla käyttäjälle taidehistoriaa, värioppia ja antaa mahdollisuuden Pantonen designväriyhdistelmien käyttöön."
No, en minä nyt tiedä tuosta toteutuksesta. Yllä vasemmalla oleva kuvani on tehty Kazimir Malevitšin (1878–1933) paletilla, mutta en minä sitä kyllä tunnistanut Malevitšiksi. Enkä oppinut mitään.
Sitten piti vielä kokeilla kehon avulla action paintingia:

En minä nyt oikein tiedä. Vähän sellaiseksi pikkuheurekaksi kokemus jäi. Mutta olihan se kivaa. Ja sitten pitikin illalla vielä vähän miettiä, että voisiko taide olla vain kivaa. Mihinkään ratkaisuun en pohdinnoissani kuitenkaan päätynyt.

***

Galleria Amassa oli tarjolla Jaakko Mattilan (s. 1976) monilla eri tekniikoilla toteutettuja maalauksia ja grafiikkaa (6.–28.4.). Mattila on ilmeisen innoissaan eri tekniikoista, muun muassa öljystä, alkydeistä, akvarelleista ja metalligrafiikasta. Mukana on vähän edellä mainittua action paintingiakin. Abstraktit teemat ovat hillittyjä ja jälki usein kuulaan herkkää. Eri tekniikat hajottivat kokoelman yhtenäisyyttä, mutta toisaalta juuri tuo monimuotoisuus lisäsi vahvuutta, koska kaikkea leimasi kuitenkin Mattilan tietty hienostuneisuus ja vähäeleisyys:

   Pallo, akvarelli.

Aukko, öljy kankaalle.

Puhtautta ja harmoniaa olin löytävinäni. Pienen ja suuren jännitettä. Vähän ehkä vapauttavaa tyhjyyttäkin. Ainakin näyttelystä jäi seesteinen ja hyvä fiilis.

***

Galleria Sculptorissa oli esillä Heimo Suntio (s. 1955), joka oli lähestynyt veistotyötään varsin kirjallisesti näyttelyssään Strindbergrummet i en okänd rymd (17.4.–5.5.). Suntio on Strindberginsä ja Kierkegaardinsa lukenut – ja päälle vielä Merleau-Pontyakin, ja tämä teki kerronnalliset työt minulle ensin vähän vaikeiksi. Yirin nimittäin liikaa mielessäni avata ja tulkita monista elementeistä koostuvia installaatioita ja koin suotta turhautumisen tunnetta. Suotta siksi, että eräässä toisessa galleriassa myöhemmin tapaamani taidemaalarituttu vain nauroi huoltani ymmärtämisestä ja totesi pitämästään näyttelystä, että "sutjakka näyttely". Ja oikeassahan hän oli: ei Suntio ole lähtenyt illustroimaan mitään vanhojen äijien ajatuksia vaan on antanut tiettyjen teemojen suodattua omien assosiaatioidensa kautta monipuolisiksi kuviksi ja melko runollisiksi tarinoiksi, joissa on ripaus romantiikkaa, ripaus itseironiaa ja paljon sellaista yksinäisen hahmon öisiä mietteitä, jotka jalostuvat säikeiksi osana isompaa historiallista linjaa. 

    

Käytettyjä materiaaleja oli pronssista löytömaterialin kautta puuhun, ja olipa yhden veistoksen materiaaleissa mukana myös runo:

Eräs toinen taiteilijatuttavani oli todennut minulle aiemmin, että "Suntion paras näyttely". Täytyypä melkein yhtyä tähän ajatukseen. Ripustuskin oli onnistunut: ei mitään erityisiä optimaalisia tarkastelupisteitä, ei lukusuuntaa. Näin katsoja sai haahuilla ja hakea assosiaatioita ja näkökulmia. Hämärää se oli Strindbergin okkultismikin. Tällaisen hahmon sisään Suntio on tehnyt tutkimusmatkaansa:

 Strindberg Drottninggatanilla 1912. Ehkä viimeisellä kävelyllään.

***

Taidekierros loppui Forum Boxiin, jossa oli esillä kolmen taiteilijan näyttely. Anu Tuominen (s. 1961) on käynyt paljon Jäämerellä Varanginvuonolla ja kerännyt kiviä sekä meren tuomaa tavaraa. Hän on rakentanut niistä tuttuja omanlaisia maailmojaan, jossa kivet muuntuvat leiväksi ja lihaksi, pienet esineet maisemiksi ja jossa yhteydet katkeilevat ja yhtyvät uudella logiikalla uudestaan. Tuominen on nerokas taiteilija, eikä ideoiden ehtymisestä ole tietoakaan.

Emma Rönnholm (s. 1984) osuus koostui esine- ja tilateoksista, joiden lähtökohtina ovat toimineet kirjat, tekstit ja kommunikaation haasteet. Yhtäaikaisesti nokkelaa ja syvällistä. Tässä nuori tekijä, josta kuullaan vielä paljon.

Ja vielä toinen vähän aikaa sitten valmistunut veistäjä, Laura Könönen (s. 1980), joka käy materiaalinsa kimppuun vähän brutaalimmalla otteella ja vähemmillä sanoilla sekä assosiaatioherätteillä – mutta väkivahvasti:

Kaikkineen mainio kokonaisuus, ja käydessäni siellä olivat kaikki taiteilijatkin paikalla, koska oli ns. taiteilijatapaaminen. Niinpä minä siis tapasin heidät – vasemmalta Tuominen, Rönnholm ja Könönen:

Oikein hyvä taidepäivä.

Julkaistua 404 & Näyttelykuvia 768: "Parta sojottaa kohti taivasta"

Eilisessä Aamulehdessä (kaiketikin – ei netistä kylläkään löytynyt) ilmestyi juttuni Michelangelon (1475–1564) näyttelystä Michelangelo ja Sikstuksen kappeli (15.2.–19.5.) Sinebrychoffin taidemuseossa. Kainuun Sanomissa se ainakin näkyy ilmestyneen – ja vaihdetulla otsikolla, jota en välttämättä olisi halunnut: "Michelangelo – yksi harvoista neroista". Haluan kuitenkin painottaa, että käytin sanaa "nero" jutussani vain kertomassa, että Michelangeloa tupataan edelleenkin nimittämään neroksi – kuten esimerkiksi Sinberychoffin tiedotteessa. Minä en moista termiä halua ihmisiin soveltaa lainkaan, koska en usko sen olevan mielekäs luokittelutapa. Lahjakkuus on sitten jo aivan eri asia. Whatever:

”Parta sojottaa kohti taivasta”

Harvoja taiteilijoita kutsutaan enää neroiksi. Yksi poikkeuksista on Michelangelo.

Michelangelo ja Sikstuksen kappeli – Piirustuksia ja taideteoksia Casa Buonarrotin kokoelmista Firenzestä. Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä 15.2.–19.5.

Sinebrychoffin taidemuseo ei kävijämäärillään kersku, mutta sinnikkäästi se on jaksanut järjestää tärkeitä näyttelyitä. Viime vuonna nähtiin Rembrandtia, ja nyt tarjolla on vieläkin vanhempi mestari: renessanssitaiteilija Michelangelo (1475–1564), jota edelleenkin on tapana kutsua neroksi.

Käsivarsiharjoitelma Sikstuksen kappelia varten, 1509–10, grafiittipuikko paperille.

Suomessa ei Michelangelon originaalitöitä ole ennen nähty, mutta nyt on siis tilaisuus. Sinebrychoffin taidemuseo on yhteistyössä firenzeläisen Casa Buonarrotin kanssa järjestänyt näyttelyn, jossa on esillä Michelangelon luonnoksia hänen tunnetuinta jättiurakkaansa varten. Hän toteutti Vatikaanin Sikstuksen kappelin kattoon neljän vuoden aikana (1508–12) liki 400 neliömetrin kokoisen freskon. Nykyään teos on yksi maailman merkittävimmistä turistikohteista ja Michelangelon tunnetuin työ.

Hieman ironisesti Michelangelo piti itseään nimenomaan kuvanveistäjänä, eikä ollut alkuun edes halukas ottamaan tehtävää vastaan paavi Julius II:lta. Taivutteluiden jälkeen mestari kuitenkin suostui, mutta urakka ei koskaan tuntunut helpolta. Näin myös runoilijana tunnettu monilahjakkuus kirjoitti: 

Parta sojottaa kohti taivasta ja muistin

tunnen kyttyrän päällä, rinta on kuin petolinnun

ja sivellin pääni yläpuolella

valuttaa kasvoille monenkirjavan kuvion.

Näyttelyssä on mukana 12 Michelangelon luonnospiirustusta kattofreskoja varten sekä yksi kokonaisluonnos kappelin seinään maalatulle Viimeiselle tuomiolle, jonka Michelangelo maalasi parikymmentä vuotta myöhemmin. Mukana on myös oheismateriaalia – muun muassa aiheesta myöhemmin tehtyä grafiikkaa sekä vähän ärsyttävääkin krääsää Casa Buonarrotista. Lievä turistiote vaivaa näyttelyn julkaisuakin, jonka sivutilasta aivan liian vähän on omistettu itse asialle – siis Michelangelon piirustuksille.

Luonnos miehen kasvoista Sikstuksen kappelin Vedenpaisumus-kohtausta varten, 1509–10, punaliitu paperille.

Mutta hälinästä viis: kannattaa keskittyä piirustuksiin, kun niitä nyt kerrankin on saatu tänne. Piirustukset ovat siinäkin mielessä harvinaisia, että vanhana Michelangelo tuhosi hallussaan olevan osan piirustustuotannostaan.

Michelangelo kuuluu Leonardo da Vincin tavoin niihin uranuurtajiin, jotka hankkivat anatomian tuntemuksensa leikkelemällä ruumishuoneen asiakkaita, mutta silkka anatomia ei vielä ole järin kiinnostavaa. Michelangelon hieno viiva sitä kuitenkin on.

Kuka?

Michelangelo di Lodovico Buonarroti Simoni oli italialainen kuvanveistäjä, taidemaalari, arkkitehti ja runoilija – renessanssin ikoninen yleisnero.

Michelangelo vaikutti sekä Firenzessä Medicien hovissa että Roomassa paavien alaisena.

Michelangelo oli myös aikansa kohutaiteilija: hänen lukuisat alastonhahmonsa Viimeisessä tuomiossa herättivät sekä pahennusta että myös sensuroivaa päällemaalaamista.

Julkaistua 277 & 278: Rembrandt oli graafikkona vallankumouksellinen kokeilija & Kansankodin ikuinen sunnuntai

Eilisessä Ilkassa ilmestyi peräti kaksi juttuani, jotka olen kirjoittanut jo viikkoja sitten. Kyseessä on kaksi Helsingissä esintyvää vanhaa mestaria: Rembrandt (1606–1669) Sinebrychoffin taidemuseossa (2.2.–29.4.) ja Carl Larsson (1853–1919) Ateneumin taidemuseossa (10.2.–29.4.) – molemmat kiinnostavia ja tärkeitä näyttelyitä:

Rembrandt oli graafikkona vallankumouksellinen kokeilija

Sinebrychoffin taidemuseossa on esillä ensimmäistä kertaa Venäjän ulkopuolelle matkannut venäläisen varatuomari Dmitri Rovinskin merkittävä kokoelma Rembrandtin grafiikkaa.

Sinebrychoffin taidemuseo on saanut lainaksi pietarilaisesta Eremitaašin taidemuseosta 55 hollantilaisen suuren mestarin Rembrandtin (1606–1669) graafista vedosta varatuomari Dmitri Rovinskin (1824–1895) kokoelmista. Rovinski oli myös tunnettu taidehistorioitsija. Ensimmäisten joukossa hän kiinnitti huomiota venäläisiin gravyyreihin ja varsinkin kansanomaisiin painokuviin (lubok), jota puolestaan vaikuttavat myöhemmin venäläiseen avantgardeen.

Rovinskin kokoelmasta kootun näyttelyn on koonnut Eremitaašin grafiikan osaston johtaja Roman Grigoriev, yksi maailman johtavista Rembrandt-tutkijoista.

Omakuva pukeutuneena pehmeään hattuun ja kirjavaan viittaan, n. 1633–34. 
  

Näyttely on rakennettu suurelta osin Rembrandtin käyttämien teknisten ratkaisujen pohjalle. Näinhän grafiikan kanssa usein toimitaan, mikä pahimmillaan tuottaa vain sen efektin, että teosten taiteellinen sisältö tuppaa jäämään vähemmälle huomiolle. Tässä näyttelyssä toimitaan kuitenkin toisin. Grigoriev pikemminkin osoittaa sen, miten Rembrandtin käyttämät erilaiset tekniset ratkaisut ja innovaatiot auttoivat häntä saamaan aikaan juuri sen toivotun taiteellisen vaikutuksen, joka hänen työtään varsinaisesti innoitti. Usein nämä ratkaisut olivat myös sangen innovatiivisia – jopa niin vallankumouksellisia aikaansa nähden, että Rembrandtia ehdittiin jo 1680-luvulla kutsumaan ”kerettiläiseksi”. Jotkut puhuivat jopa epäonnistumisista. Grigorievin mukaan Rembrandt muutti ”voimakkaaksi taiteenteon välineeksi sen, jota hänen edeltäjänsä pitivät teknisenä puutteena”.

Ammattisalaisuuksia

Rembrandt oli siinä mielessä poikkeuksellinen tekijä, että hänelle ei riittänyt vain kuparilaatan kaivertaminen ja sen luovuttaminen siten vedostajille, jotka pyrkivät mahdollisimman tarkkaan ja uskolliseen jälkeen. Rembrandt piti laatat itsellään, vedosti itse, kokeili erilaisia papereita ja manipuloi laattoja eri tavoin – saattoipa hän palata johonkin teokseen uudestaan vasta vuosien kuluttua ja jatkaa työtä aivan uuteen suuntaan. 

Enkelin ilmestyminen paimenille, 1634. 
  

Rembrandt oli varsin salaileva, ja kerrotaankin, että vedostaessa hän oli täysin yksin eikä antanut muiden – hänellähän oli eri vaiheissa lukuisia oppilaita ja avustajia – nähdä kikkojaan ja kokeilujaan käytännössä. Tämä on yksi syy, miksi osasta Rembrandtin vedoksista käydään edelleenkin jatkuvia kiistoja: mikä työ on valmis ja mikä keskeneräinen ja millä perusteilla?

Grigorievin vastaus tähän ongelmaan on kiehtova: ”Laatta, jota oli käsitelty kuivaneulalla, yksinkertaisesti ’kutsui’ työstämään kuvaa loputtomiin ja itse ’lopullisuuden’ käsite muuttui tarpeettomaksi.

Bisneksestä taiteeksi

Vaikka Rembrandt olikin osaava liikemies – tosin myöhemmällä urallaan hän teki konkurssin – ja nykykielellä ilmaistuna hyvä brändin rakentaja, olivat hänen tavoitteensa taiteellisestikin varsin haasteellisia ja vallankumouksellisia.

Etsaus ei ollut Rembrandtille pelkkä tapa monistaa ja maksimoida yhdestä teoksesta saatavaa voittoa, vaan Grigorievin sanoin ”Rembrandtin käsitys grafiikan statuksesta taiteena piti sisällään siirtymän kohti ajatusta, jonka mukaan ihanteellisessa tapauksessa jokainen vedos olisi itsenäinen taideteos.”

Tässä näyttelyssä onkin itse kunkin mahdollista tutkailla tätä ajatusta, sillä joistain töistä on esillä jopa viisi erilaista vedosta.

Tutkailua kannattaa suorittaa rauhassa ja ajan kanssa. Itse asiassa voisin suositella ottamaan mukaan jopa vähän varustusta: ei ole yhtään liioiteltua tihrustella joitain hienoja yksityiskohtia suurennuslasin kanssa.

Taidegrafiikka ei tunnetusti ole kovin seksikästä tänä spektaakkeleiden aikakautena, mutta hiljentyminen ja tarkkaileva suhtautuminen saattaa hyvinkin palauttaa mieliin sen, mistä taiteessa pohjimmiltaan on kyse. Tämä näyttely tarjoaa siihen oivan tilaisuuden. 

***

Kansankodin ikuinen sunnuntai

Ruotsin ehkä tunnetuin ja rakastetuin taidemaalari Carl Larsson rakensi mallia kansankodin hyvästä elämästä vaikka kärsikin itse toisinaan masennuksesta ja uskonpuutteesta. Onko hänellä nykykatsojalle jotain opetettavaa?

Jos on vähänkään kiinnostunut taiteesta tai ruotsalaisesta kulttuurihistoriasta tai edes rapistuvan pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan henkisistä juurista, on syytä tutustua Carl Larssonin (1853–1919) näyttelyyn. Jos vanhat merkit nimittäin pitävät paikkansa, ei se nyky-yleisön elinaikana ole enää mahdollista.

Carl Larssonin tuotantoa esiteltiin Suomessa edellisen kerran laajasti vuonna 1913, jolloin hänen teoksiaan nähtiin sekä Turussa että Helsingissä. Tosin Tikanojan taidekodissa Vaasassa toteutettiin oma Larsson-näyttely vuonna 2003. Nyt nähtävä Ateneumin näyttely keskittyy nimenomaan Larssonin kotiaiheisiin, mutta mukana on myös paljon hänen vähemmän tunnettuja maalauksiaan Ranskan-vuosilta.

Taidokas akvarellisti

Carl Larssonin oma elämä oli varsinainen tuhkimotarina. Hän syntyi Tukholman slummikorttelissa ja kävi köyhäinkoulua, mutta nuoren lahjakkuuden taidot huomattiin pian, ja niinpä hän aloitti Taideakatemian valmistavalla peruskurssilla jo 13-vuotiaana.

Omakuva uudesa ateljeessa, 1912.
  

Aikansa taiteilijanalkujen tapaan Larsson haki oppia myös Pariisista, ja Ranskassa hän pääsi myös 1880-luvulla ulkoilmamaalauksen pariin. Vuonna 1883 hän sai jo 3. Luokan mitalin Pariisin salongista, ja samana vuonna hän meni myös naimisin Karin Bergöön (1859–1928) kanssa, mikä oli yksi suurimmista hänen elämäänsä vaikuttaneita tapahtumista – ilman vaimoaan hän tuskin olisi tuntemamme Carl Larsson.

Larssonin ranskalaiset maalaukset kertovat hyvin sen, miten taidokas maalari Larssonista kehittyi. Hänen akvarellitekniikkansa oli loistelias, ja vaikkei hänen ulkoilmamaalauksensa vienytkään häntä impressionismin herkkiin suuntiin, oli hänen realistissävyisessä otteessaan kyllin myös vähän mystisempiä kauneusarvoja.

Kodin ääriviivat

Kaikkien tuntema Larsson syntyi kuitenkin vasta 1890-luvulla, jolloin hän ryhtyi tarkkojen ääriviivojen ja heleiden värikenttien kautta hahmottamaan omaa kotielämäänsä. Larssonista ei tullut kansallisromanttisen jykevää jugendtaiteilijaa. Hänen kepeä, valoisa ja iloinen maalausjälkensä loi ihan toisenlaista romantiikkaa, jolla oltiin rakentamassa ruotsalaisen kansankodin hyvän elämän peruspilareita. 

Joulupäivän aamuna, 1894.

Tärkeää osaa näytteli vaimo Karin, joka oli myös saanut taidemaalarin koulutuksen mutta joka ajan sovinistiseen malliin sai antaa tietä miehelleen. Perhe oli monilapsinen, ja Karinilla riitti puuhaa. Onneksi hänellä oli kuitenkin energiaa luoda tavallaan ihan uusi ura, joka on myös löydetty myöhemmin aivan uudella tavalla.

Karin Larsson oli taidokas ja varsin moderni tekstiilitaiteilija ja jopa huonekalusuunnittelija, ja näitä ulottuvuuksia voikin tarkastella myös Larssonin maalausten kautta. Ateneumin näyttelyssä on myös mukana hänen tekstiilejään ja huonekalujakin.

Larssonit levittivät sanomaansa tehokkaasti, muun muassa kirjojen kautta. Ensimmäinen on Larssonin teksteillä varustettu Ett hem (1899). Larssonin kirjoja on suomennettu useita, ja tekipä hän kuvituksen Välskärin kertomuksiinkin.

Ruotsin paras?

Suomessa Larsson vertautuu Martta Wendeliniin ja ehkä Rudolf Koivuunkin, mutta taidehistoriallisesti hänessä on paljon, paljon pidemmälle. Hän kokeili siipiään jopa monumentaalimaalarina, mistä Ateneumin näyttelyssäkin on esimerkkejä, mutta totuuden nimissä on kai todettava, että ei hänen ääriviivapiirustuksillaan oikein hallittu monumentaalista mittakaavaa.

Larsson itse totesi aikoinaan olevansa ”Ruotsin lahjakkain ja paras maalari”, mutta aika tasii. Sen, minkä hän taidehistoriallisessa merkityksessään onkin ehkä hävinnyt, on hän saanut kulttuurihistoriallisella roolillaan paikattua. Ja onneksi mukana oli vaimo, sillä hänen kauttaan Larssonin tuotanto säilyttää kuranttiutensa vieläkin varmemmin.

Mutta mistä saisimme uudet rakennuspuut pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ja hyvään elämään? Se ei käy aivan selväksi ainakaan yhdestä näyttelyn oheistapahtumasta, valokuvataiteilija Elina Brotheruksen ja kahden psykologin näyttelystä Perhe kuvassa.

Julkaistua 261: Rembrandt oli kova brändi

Perjantain Kauppalehdessä ilmesti pikkuruisen pikkuruinen juttuni Sinebrychoffihn taidemuseon hienosta Rembrandt-näyttelystä. Näin paljon siis mahtuu tekstiä 1000 merkkiin eli puoleen liuskaan:

Rembrandt oli kova brändi

Sinebrychoffin taidemuseo on saanut lainaksi Eremitaašin taidemuseosta 55 vedosta yhdestä maailman tutkimuksellisesti arvokkaimmista Rembrandtin (1606–1669) grafiikkaa käsittävistä kokoelmista. Venäläisen varatuomari Dmitri Rovinskin mittava kokoelma on ollut koko 1900-luvun länsimaisen tutkimuksen tavoittamattomissa, ja nyt osa siitä on enimmäistä kertaa näytteillä Venäjän ulkopuolella.

Eremitaašin grafiikan osaston johtajan Roman Grigorievin kuratoima näyttely keskittyy Rembrandtin grafiikan teknisiin ulottuvuuksiin, mutta ei totutun kuivakkaana teknisten ratkaisujen esittelynä vaan syvällisenä retkenä nimenomaan luovuuteen ja Rembrandtin omaperäisyyden osoittamisena. Grigorievin mielestä Rembrandt oli kova luomaan brändiä ja osasi myös pitää salaisuutensa itsellään – hän kun ei vain antanut kuparilaattoja muualle vedostettavaksi vaan piti kaikki vaiheet tiukasti hallussaan. Tulos oli kiehtova, vaikka taiteilija sittemmin tekikin konkurssin.

Pörrötukkainen omakuva, n. 1631.

Näyttelykuvia 573: Vanha supermestari

Eilen olin Sinebrychoffin taidemuseon pressissä. Museossa avattiin varsin kiinnostava näyttely Rembrandt – Kuparilaatan mestari (2.2.–29.4.). Kauppalehti tilasi minulta ennätyslyhyen kritiikin (1000 merkkiä eli puolikas liuska), joten palaan piakkoin asiaan.

Omakuva pukeutuneena pehmeään hattuun ja kirjailtuun viittaan, n. 1633–1634.

Haluan nyt kuitenkin painottaa voimakkaasti, että vaikka Rembrandtin grafiikka ei tuntuisikaan niin seksikkäältä aiheelta, kyseessä on varsin kiinnostava ja myös taidehistoriallisesti merkittävä näyttely, jonka kuraattori, Eremitaasin grafiikan museon johtaja Roman Grigoriev, on koonnut kiinnostavalla tavalla tekniikaan keskittyen mutta tuoden hyvin läpi Rembrandtin (1606–1669) innovatiivisuuden ja väliin aika luovan hulluudenkin. Pressissä tuo innostunut ja myös hauska taidehistorioitsija avasi silmiäni katsomaan Rembrandtia ihan uudella tavalla:

Julkaistua 102: Taiteen arkipäivän psykopatologiaa

Tänään ilmestyi Taide (6/10), jossa oli yhteisarvioni Kari Vehosalon (s. 1982) (Hirtettyjen tanssiaiset, tm-galleria 10.11.–28.11.) Daniel Enckellin (s. 1965) (Maalauksia, Galleria Jangva 17.11.–5.12.) näyttelyistä. Yritin olla vähän humoristinenkin, mutta nyt en ole enää ihan varma siitä, että kokeilu oli onnistunut. No, tosi se tällaisena minulle kuitenkin kokemuksen tasolla oli: 

Taiteen arkipäivän psykopatologiaa

Sigmund Freudin mukaan erilaisten psyykkisten oireiden takana on usein puolustusreaktio epämieluisia elämyksiä vastaan. Tämä voi tuottaa unohduksen mutta myös erilaisia monimutkaisia ja monikerroksisia assosiaatioiden ja merkityssiirtymien verkkoja. Joskus olen miettinyt, että voisikohan koko taiteen olemassaolo juontaa juurensa tällaisista merkitysiirtymien etsimisestä. Että juuri se olisikin se lopullinen ja oikea vastaus kysymykseen siitä, mitä on taide. No vitsihän tämä oli (”Vai oliko?”, kuiskaan itsekseni kuin Jope Ruonansuun sketseissään luoma Dobbelgänger).

Entäpä sitten, kun itse taideteos on se epämiellyttävä elämys? Juuri sellaisia elämyksiä on Lahden taideinstituutista pari vuotta sitten valmistuneen taidemaalari Kari Vehosalon (s. 1982) tuorein näyttely täynnä. Hänen tarkasti ja teknisesti moitteettoman hienosti viimeistellyt öljymaalauksensa esittävät niin makaabereita ja vastenmielisiä tapahtumia ja hahmoja, että oikein pahaa tekee.

No, yritän sitten saada apua taiteilijan itsensä laatimasta tiedotteesta: ”Erityisesti lihassa, täälläolon faktuaalisuuden kantajassa, haavautuva ruumis palautetaan traumaattisesti jonakin elettynä ja affektiivisesti koettuna eikä vain konstruktiivisena representaationa.”

Jaaha, ajattelen minä, täytyy kai sitten pärjätä vain katselemalla kuvia (”Aika fiksu kundi”, kuiskaa Dobbelgänger vaikka tunteekin alemmuuskompleksin piston ja sitä kautta jo aika voimakkaan torjuntareaktion).

Vehosalo saa mustavalkoisuudella (”On sitä Richteriäkin katseltu”, kuiskaa Dobbelgänger) aikaan aika hienon vieraannuttamisefektin (”On sitä Brechtiäkin luettu”, kuiskaa Dobbelgänger kuin dialogissa konsanaan) joka tuottaa myös sen, että katsojan tekee mieli ihastella maalaustekniikkaa sekä läheltä että kaukaa. Suhde teokseen ja sen vastenmieliseen maailmaan (”Siis onko tuossa todellakin mies paljaan perseensä kanssa paskantamassa ilmeisen kuolleen naisen päälle” kuiskaa Dobbelgänger) saa heiluriliikkeestä uusia ulottuvuuksia. 

  

 Hygienia sarjasta Väkivaltaisen kuoleman pelko, 2010.

Onpas kammottavia maalauksia! Tämä on se nopea reaktio, jolle selitystä voi yrittää hakea vaikka taas Freudilta, hänen lanseeraamastaan ja nykytaiteen piirissä niin usein käytetystä käsitteestä unheimlich: outo, kummallinen, kammottava, epämukava…

Freudin mukaan tuo tunne syntyy meille alitajuisesti ennestään tutusta asiasta, jota luulemme vieraaksi ja jonka sitten tiedostamatta torjumme.

En jaksa, uskalla tai halua miettiä tätä tämän enempää vaan karkaan pois galleriasta…

  … joutuakseni suoraan Daniel Enckellin (s. 1965) näyttelyyn, jossa vieläkin taidokkaammin ja tyylitietoisemmin palettiaan hallitsevan taiteilijan näyttelyä on höystetty kollega Reijo Saarelan kammottavalla (”No ei kuitenkaan kovin unheimlichilla”, kuiskaa Doppelgänger) diibadaaballa: ”Kuvatakseni kiinnostukseni luonteesta kerron Vermeeristä ja myös itsestäni (mikä yhdistelmä!).”

No, heistähän en nyt jaksa kiinnostua, joten parempi siis vain katsella kuvia. Enckellilläkin on tosi tehokas vieraannuttamisefekti hallussaan: hän maalaa kuin tosi vanhat mestarit, ja on selvästikin tutkinut monia tummien sävyjen taitajia Rembrandtista Goyaan (”Eikä muuten tippaakaan Vermeeriä”, kuiskaa Doppelgänger) – itse asiassa muistan sen kaukaisen ajan, kun hän oli Sinebrychoffin taidemuseossa töissä, jolloin tuli varmaan katsottua vanhaa taidetta ihan yliannokseksi asti.

Näyttely on pieni ja omituisesti ripustettu – yksi työ on muun muassa näyteikkunassa. Sen outoa tenhoa lisää valaistus, jonka avulla muuten pimeässä galleriassa saadaan tarkoilla kohdevaloilla tunnelma öisestä ja salaisesta museokäynnistä. Kyllä tässäkin siis varsin monikerroksisesti liikutaan alitajunnan alueilla. Ja samalla tunnelmassa on jotain vähän vieroksuttavaakin. Yhden maalauksen nimi on Emmi, taitelijan tytär (2008). Liekö siis oma? Minkäköhänlainen suhde taitelijalla on lapseen, jonka hän maalaa satojen vuosien taakse? Varsinkin, jos Saarelan kommentti, jonka mukaan ”tyylipastissien maalaamisen sijaan Enckell on vanhana syntynyt”, pitää paikkansa. Ettei siis vain olisi kyse sellaisesta torjunnasta, jota Ibsen kuvasi Nukkekodissaan (1879) ja muissa näytelmissään, joissa hän kertoi muun muassa siitä, miten ei uskalleta kohdata juuri nyt vallitsevaa yhteiskunnallista todellisuutta (”Olen aina ollut sitä mieltä, että suomenruotsalaiset ovat aina olleet kuin Woody Allenin leffojen juutalaiset”, kuiskaa Dobbelgänger niin lujaa, että oikein hävettää).

Pitäisikö minun tuntea Enckellin psyykeä ja henkilöhistoriaa ymmärtääkseni hänen taidettaan? Päätäni alkaa kivistä ja karkaan taas galleriasta.

Myöhemmin kadulla törmäsin erääseen taiteilijaystävääni, joka halusi raportin kuultuaan taideretkestäni. ”Molemmat ovat tosi taidokkaita maalareita. He maalaavat poikkeuksellisen kummallisia maalauksia, jotka tarjoavat runsaasti mielenkiintoisia psykologisen pohdinnan ulottuvuuksia” totesin minä ja puhuin mielestäni totta. Eikä kukaan kuiskannut mitään.