Julkaistua 826 & Luettua 141: Kun mies ei mahda itselleen mitään

Ja vielä yksi rästijuttu tälle päivälle. Tämä taisi ilmestyä Taiteen numerossa 2/17. Pahoittelen ilkeyttäni, mutta se on tarkoituksellista ja aiheellista.

Kun mies ei mahda itselleen mitään

Matti Mäkelä: Tämä ei ole taidetta. Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan. Siltala 2016.

Matti Mäkelä teki viime vuonna väitöskirjan Kun häpeästä tuli kunniaa ja provokaatio (Joensuun yliopisto 2016). Kirjasta julkaistiin loppuvuodesta myös populaariversio Tämä ei ole taidetta. Aihe on kiinnostava, tärkeä ja nykyään varsin ajankohtainen. 

Mäkelän suurin ansio lienee se, että hän on kaivanut moraalikriittisen näkökulman esiin naftaliinista ja päivittänyt sitä. Hän on paneutunut teoreettiseen lähdemateriaaliinsa ja esittää paljon hyviä kysymyksiä. Kunpa olisi vain pidättäytynyt itse vastaamasta niihin. 

Mäkelän tekstissä puhuu nimittäin kaksi Mäkelää. Se toinen on avoimella löytöretkellä aineistonsa kanssa, ja se toinen on se örähtelevä ja provokatiivinen besserwisser, johon olemme tottuneet. Jälkimmäinen pilaa sen toisen äänen. Tämä Mäkelä istuu pilven reunalla tarkkaillen maailmaa ja tietäen kaiken laukomalla absoluuttiselta totuudelta tuntuvia väitelauseita, jotka usein ovat joko epätosia tai -kiinnostavia – tai kuin keskinkertaisia aforismeja: ”Taideteosta tehtäessä sen tarkoitusta ei voi miettiä tai siitä tulee huono taideteos.” Joskus näin varmaan on, joskus taas ei, mutta Mäkelä tietää, ettei koskaan. 

Vastaavasti Mäkelän kommentit kuvataidemaailmasta (Teemu Mäen ”Kissantappovideo”  ja Ulla Karttusen Neitsythuorakirkko) paljastavat sen, miten vähän hän sitä tuntee. Pysyessään varsinaisessa lähdemateriaalissaan, hän tuo esiin kiinnostavia seikkoja ja osaa eritellä ja jäsennellä mahdollisia moraalikriittisiä tulokulmia hedelmällisesti, mutta hakeutuessaan sitten yleispätevyyttä esittäviin johtopäätelmiinsä hän ajautuu karille: ”Yhtä selvää on, taiteen lukutavasta riippumatta, että on sadoittain taiteilijoita, jotka miettivät kuumeisesti, miten rikkoa tabuja rikkomatta itseään.” Jokainen taidemaailmassa työtään tekevä ja taiteilijoita runsaasti tunteva tietää, että tämä on halpaa populismia, joka ei pidä paikkaansa. Tällaisesta huomauttaminen saattaa äkkipäätä tuntua pikkumaiselta, mutta näin ei ole. Kirja on täynnä tällaisia yleistyksiä ja siksi jopa vaarallinen. Aihetta tuntemattomalle lukijalle siinä puhuu ikään kuin tutkija,  joka esimerkkiensä kautta päätyy näennäisen loogisiin ja siten uskottaviin lopputulemiin. Näin ei kuitenkaan ole: tutkija antaakin toiselle kirjoittajaminälleen vallan päätyä vain provokatiivisiin heittoihin. Siinä mielessä Tämä ei ole taidetta on tutkimuksellisesti kelvoton. Epäilenkin väitöskirjan olevan vain miehisen riitin – samanlaisen kuin vanhoilla äijillä, jotka pakkomielteenomaisesti haluavat juosta vielä maratonin. 

Tekstissä on vielä kolmaskin Mäkelä, joka pilaa sen lopullisesti. Pikkumainen ja kade taiteilijahahmo, joka ei tunne saaneensa jotain tarpeeksi. Hän haluaa selvästikin kirjoittaa itsensä mukaan joukkoon, yhdeksi kohutaiteilijaksi – tuomalla vertailumateriaalina varsin näyttävästi esiin esikoisromaaninsa Rakkausromaani (2006) saaman vastaanoton. Piti oikein itsekin ryhtyä empiiriseksi tutkijaksi. Kysyin useammaltakin kulttuurialan ammattilaiselta, että kuka muistaa Rakkausromaanista nousseen kohun. Ei kukaan.

Julkaistua 746: Kuinka myötäelää taiteellisesti oikein?

Välillä tunnen olevani pelkkä kirjoituskone. Eilenkin ilmestyi kolme tekstiäni. Alla niistä eka, muut myöhemmin päivän mittaan. Tämän Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini kirjoittaminen oli vähän tuskallista. Tunnen Pekan vuosien takaa, eikä ole tietenkään mukava katsoa, kun hän on saanut, saa ja tulee saamaan turpiinsa tahtoen teollaan kuitenkin kaiketikin pelkkää hyvää. Olen kuullut asiasta taitelijaystäviltäni niin paljon negatiivista kritiikkiä, etten muista edes Teemu Mäen (s. 1967) jälkeen tällaista ryöpytystä. Ja se tapahtui jo vuonna 1988 eikä tunnu unohtuvan koskaan. Katson kuitenkin, että minun pitää olla rehellinen ja avoin omien mielipiteideni suhteen:

Kuinka myötäelää taiteellisesti oikein?

Tammikuussa 2015 opin uuden ilmaisun. Kun Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehtiin terrori-isku, alkoi somessa kiivas keskustelu monien ihmisten vaihtaessa Facebook-profiilikuvaansa Ranskan trikolorin. Jotkut kokivat sen eurosentrisyytenä suhteessa joka puolella maailmaa tapahtuviin terrori-iskuihin. Suomeenkin vakiintui ilmaisu ”Je suis…”. Tuolloin alettiin myös puhua ivallisesti ”väärin suremisesta”. Moni tuttavanikin oli mukana, molemmissa leirissä. Itse en edes osannut asemoida itseäni tähän keskusteluun. Olin hämmentynyt ja ehkä vähän ahdistunutkin. Laitoin pääni pensaaseen.

Olen naiivisti luullut, että vihapuhetta käyvät aina jotkut toiset siellä jossain muualla. Keskusteluiden sävy kertoi kuitenkin, että ns. punaviherkuplassa elävät ihmiset ovat vähän rapsutettuina hekin varsin vihaisia. Somessa levitettynä ja kirosanoilla vahvistettuna sanomat saivat suvaitsemattomuuteen perustuvan muukalaisvihan piirteitä. Tätä on tapana kutsua vihapuheeksi.
Siinä punaviherkuplassa minäkin taidan elää. Mutta ehkä se ei olekaan kupla: suvaitsevaisuus ja siitä käyty keskinäinen hymistely tuntuu loppuvan yllättävän nopeasti, vaikka kyse olisi yhteisesti jaetuista huolista.
 

Pekka Jylhä (s. 1955), Kunnes meri hänet vapauttaa, 2015.

Nyt on käynnistynyt samankaltainen keskustelu, joka tulee tästä päivästä lähtien kiihtymään. Tänään nimittäin avataan palkitun kuvanveistäjä Pekka Jylhän näyttely. Teosten joukossa on hänen tekemänsä 3D-tulostettu veistos, jossa akvaariomaisessa lasivitriinissä makaa toisinto Välimereen hukkuneesta 3-vuotiaasta Alan Kurdista, syyrialaisesta kurdipojasta, joka herätti koko maailman myötätunnon. Hänen nyt jo ikoniseksi muodostuneen kuvansa otti turkkilainen journalisti Nilüfer Demin. Se tulee epäilemättä olemaan vaikutuksiltaan samaa luokkaa kuin kuuluisa AP:n valokuvaajan Nick Utin kuva selkänsä polttaneesta ja alastomana napalmipommitusta pakenevasta 9-vuotiaasta tytöstä Kim Phúcista.
 

Nick Útin (s. 1951) ikoninen kuva Vietnamin napalmpommituksista vuodelta 1972. Ei tähänkään kuvaan mikään taideteos olisi tuonut lisää symbolista voimaa. Kolminkertainen oikeustieteen kunniatohtori Kim Phúc (s. 1963) elää nykyään Kanadassa. 

Jylhän kantavana ajatuksena on ollut lausahdus ”jotta emme unohtaisi”. Tarkoitus on hyvä. Reaktiot jo ennen näyttelyä ovat kuitenkin olleet ihan toisenlaisia: on puhuttu ”sosiaalipornosta”, on käytetty ilmaisuja ”mauton”, ”vastenmielinen” ja ”eksploitaatio”. 

Keskustelu pakolaistaiteesta on kiihtynyt jo ennen Jylhää. Kiihkeimmin sen käynnisti kiinalaistaiteilija Ai Weiwei, joka kohautti maailmaa aiemmin tänä vuonna jo kolmeen kertaan. Ensin hän esiintyi rannalla maaten ja Alan Kurdia esittäen intialaisen lehtikuvaajan Rohit Chavian kuvassa. Sitten hän installoi Berliinin konserttitalon pylväät 14 000 pelastusliivillä, jotka olivat kotoisin Välimeren ylittäneiltä pakolaisilta. Seuraavana hän laitatti Berliinin elokuvafestivaalien gaala-illan yleisön päälle kimaltelevat pelastuspeitteet ja otatti selfieitä. Molemmat teot saivat osakseen kritiikkiä, mutta varsinkin jälkimmäinen noteerattiin kansainvälisessä lehdistössä pääsääntöisesti ”mauttomana”.

Suomalaisetkin taiteilijat ovat jo ennen Jylhää ottaneet teemakseen pakolaiset. Juuri sulkeutuneita näyttelyitä on kaksi. Timo Wright laittoi Galerie Anhavaan pimeään huoneeseen läjän samaisia pelastusliivejä nimellä Kharon – siis mytologinen kuoleman lautturi. Katutaiteesta ponnistava EGS teki puolestaan lasiveistoksen, jossa hänen nimimerkkinsä kolme kirjainta – joita hän aina käyttää teoksissaan – sulautuivat yhteen Alan Kurdin hahmon kanssa lasiveistoksessa Rantaan huuhtoutunut. 

EGSin nimeä ei keskusteluissa ole näkynyt, mutta esimerkiksi Wrightin teoksesta verkkolehti Editissä Viivi Poutiainen totesi lakonisesti – rivien väliin tuomionsa kirjoittaen: ”Katsoin vain niitä pelastusliivejä niin, että ’okei, tässä näitä nyt on. Pakolaiset ovat näitä pitäneet ja nyt ne on täällä Helsingissä gallerian lattialla, pimeässä nurkassa’.” Ai Weiwein hän tuomitsi yksinkertaistavaksi, osoittelevaksi ja populistiseksi. Hänen keskustelukumppaninsa Tuomas Laulainen oli samaa mieltä: ”Se puhetapa ja kuvasto, mitä tässä käytetään on minusta hyvin samanlainen mitä iltapäivälehdissä näkee.” 
Olen ammatiltani taidekriitikko, joten minulla ei pitäisi nyt olla mahdollisuutta tunkea päätäni pensaaseen. Minun pitäisi esittää ponteva mielipide. Olen kuitenkin hämilläni ja vähän sanaton. Sen tiedän kuitenkin, että Jylhä on lähtökohtaisesti väärässä. Ei hän estä meitä unohtamasta sitä kurdipoikaa. Sen teki jo se valokuva. Tiedän sen siitä, että en ole koskaan unohtanut sitä vietnamilaistytönkään kuvaa. Jotain tuntemuksistani kertoo ehkä kuitenkin se, että päätin jättää koko näyttelyn väliin ja mietiskellä asiaa ihan itsekseni. Fyysisen veistoksen – siis miltei käsialattoman 3D-tulosteen – näkeminen ei muuta tilannetta. Olen nähnyt siitä etukäteen valokuvan, ja se riittää. Ei se siis ainakaan kovin hyvää taidetta ole. Kolmiulotteisenakin sen on vain naturalistinen kuva ja sellaisena kuin latteaa sosialistista realismia.

***

PS. Sille joka ihmettelee Alan Kurdin nimen kirjoitusasua. Alun perin hänet uutisoitiin Aylan Kurdina, mutta se on myöhemmin tarkentunut Alaniksi.

Terveisiä Turusta

Yhtä matalalentoa tämä elämä. Viikonlopun vietin Virossa ja maanantain Turussa. Osallistuin Olohuone 306,4 km2 ­-kaupunkitaidetapahtuman (10.–13.6.) avaavaan paneelikeskusteluun Taidettako(ko)?! Mukana lavalla olivat teatterintekijä ja kirjailija Emma Puikkonen ja yhteisöllisen teatterintekijä Jouni Piekkari. 

En ollut muistanut lähettää otsikkoani, joten joku outo työnimi oli jäänyt viralliseksi otsikokseni: 'Taiteen instrumentalisointi, välineellistäminen ja muut ongelmat.'
No, minähän paasasin taiteen vapaudesta, julkisesti tuetun hoivataiteen sille vapaudelle mahdolisesti tuottamista riskeistä, talousfundamentalismin vaikutuksesta taide-elämäämme jne. Ihan kaikkia muita ongelmia en ehtinyt käsitellä.
Kai meillä oli aika hauskaa, mutta kuten eräs osantottajista totesi, nää on aina vähän sellaisia tilaisuuksia, joissa uskovaiset todistaa keskenään. Olen joskus nimittänyt tätä "affirmatiiviseksi muminaksi". No, yritin minä vähän ärjähdelläkin. Ärsytin ainakin osaa yleisöä tuomalla esiin taiteen kuin määritelmänomaisen vasemmistolaisuuden. Siteerasin minulle miltei opinkappaleeksi noussutta Teemu Mäen (s. 1967) ajatusta Ruukussa (2/14): "Äärimmäisen karkeasti yleistäen voi todeta, että valtaosa nykytaiteesta on vasemmistolaista, sillä yleensä se esittää ihmiset hauraampina, vähemmän autonomisina, vähemmän rationaalisina, vähemmän oman itsemme herroina ja rouvina ja väittää meidän olevan enemmän toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla kuin kulutuskapitalismi olettaa, vaatii, toivoo tai uskottelee meidän olevan."
Samahan koskee mahdollista kristillistä taidetta. Hyvä sellainen puhuu rakkaudesta, armosta, jakamisesta, kohtuudesta – näistä markkinafundamentalismi tuskin on erityisen kiinnostunut.
Kahvitauolla yksi kokoomusta äänestänyt [pyysin käsiä ylös] vanhempi herra hipsi pois eikä osallistunut yleiseen keskusteluun. Käy tässä nyt sitten dialogia.
Yleisöä oli tosin kiitettävän paljon – salin täydeltä.

Julkaistua 629 & Näyttelykuvia 978: Ilman väitelauseita

Viime torstaina ilmestyi Kansan Uutiset (18/15), jossa oli juttuni Hannele Rantalan (s. 1952) näyttelystä Ihanien aikojen loppu (24.4.–2.8.) Suomen valokuvataiteen museossa. Näyttely oli hieno ja koskettava, ja olipa vallan hauskaa, että kun haahuilin yksikseni saleissa, tuli sekaan toinenkin ihminen – ja sehän oli taiteilija itse. Emme olleet tavanneet aikoihin, joten oli hauska käydä pieni keskustelukin.

Ilman väitelauseita

Yhteiskunnallisesti kantaa ottava taide mielletään usein kuin väitelauseiksi. Odotamme tällaiselta taiteelta dokumentaarisuutta, jotka näyttää asioiden tilan – useimmiten tuo tila on kielteinen, ja sen kauheuden, epäoikeudenmukaisuuden, huonojen seurausten jne. todistaminen koetaan kriittisenä, jopa taistelevana tekona. Tällainen taide on nykyään useimmiten vasemmistolaista, mikä paradoksaalisesti tulee olemaan yksi taiteen ongelmista oikeistolaistuvassa tulevaisuudessamme. Miksi porvareiden pitäisi rahoittaa ja mahdollistaa vasemmistolaista taidetta? 

Viime aikoina on keskusteltu – tai ehkä pikemminkin huudeltu poteroista – vihervasemmistolaisen älymystön arroganssista, koska sen katsotaan tai tulkitaan luulevan tietävänsä paremmin. Keskuuteemme on juuri nyt alettu rakentaa kahtiajakoa, jonka toisella puolella on ”vihervasemmistolaisessa kuplassaan” elävä kaupunkilaisporukka ja toisella puolella se ”oikea kansa”. 

Sisäistetty herruus on aistittavissa jo monin tavoin. Olin taannoin mukana eräässä ryhmässä laatimassa ohjelmallista tekstiä. Kaikilla jäsenillä oli vasemmistolaisia mielipiteitä, mutta kun lauseita alettiin rustata, lopputuloksen sävyä jo ehdittiin pelätä. Koska kyse oli poliittisesti neutraalisti asetetusta ryhmästä, oli tekstin annettava ulospäin vaikutelma, joka ei johtaisi suoraan sylttytehtaalle. Kyse oli taiteilijoista tai muusta taideväestä. Ei heitä poliittisin perustein oltu tehtäväänsä valittu, mutta he olivat vasemmistolaisia kuin väistämättömänä sattumana – siksi että he olivat taiteilijoita. 

Teemu Mäki pohti samaa asiaa taiteellisen tutkimuksen kausijulkaisussa (Ruukku 2/14) – tekisi mieleni sanoa: vastaansanomattoman nerokkaasti – summaten näin: ”Äärimmäisen karkeasti yleistäen voi todeta, että valtaosa nykytaiteesta on vasemmistolaista, sillä yleensä se esittää ihmiset hauraampina, vähemmän autonomisina, vähemmän rationaalisina, vähemmän oman itsemme herroina ja rouvina ja väittää meidän olevan enemmän toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla kuin kulutuskapitalismi olettaa, vaatii, toivoo tai uskottelee meidän olevan.” 

47 lähtöä, Montreal 1999.

Ajauduin taas miettimään tätä, kun katselin Hannele Rantalan (s. 1952) retrospektiivista näyttelyä Suomen valokuvataiteen museossa. Minulla ei ole aavistustakaan Rantalan poliittisesta suuntautumisesta, eikä hän tietääkseni ole tuonut sellaista esiinkään, mutta hän tekee tarkalleen juuri sitä, mitä Mäki ajatuksessaan esittää. Hän näyttää meille meidän haurautemme ja haavoittuvaisuutemme, toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla olemisen äärimmäisellä herkkyydellä ja surumielisellä kauneudella mutta myös tietyllä armottomuudella – väitelauseiden sijaan kuin runona. 

Rantala ei ehkä ole suoraan taisteleva, hän ei kerro miten maan pitäisi maata, mutta hän antaa kuvallista muotoa niille tunteille, joita aikamme ei anna tulla esiin ja joita on väliin vaikeakin analysoida, koska niille ei aina ole vakiintuneita sanoja. Sanoja on toki joitain: Rantalan taiteen teemoja ovat olleet muun muassa kodittomuus, pakolaisuus ja siirtolaisuus. Meillä on todennäköisesti näille teemoille jokin mielikuva, joka on syntynyt median tuottamasta kliseisestä kuvavirrasta. Totta puhuessaankin kliseet tuottavat samalla kuitenkin vieraannuttamisefektin: kuvat toistavat toisiaan yksittäisten motiivien ja jo pelkästään sommittelun tasolla ja muuttuvat kuin pinnaksi ja merkeiksi, tunnistamisen apuvälineiksi, joiden emotionaalinen voima samalla pienenee, kun kyllääntymispiste tulee vääjäämättä vastaan. 

Kodittomuudelle voi antaa helposti kuvan näyttämällä sen, kuinka ihminen yöpyy väliaikaisessa leirissään kadunvierustalla, mutta miten antaa kuva sille, miltä kodittomasta oikeasti tuntuu. Miten kuvata turvattomuuden tunnetta, kaipuuta, vieraantumista? Miten päästään pelkän tunnistamisen hetken tuolle puolen? Venäläisen kirjallisuusteoreetikko Viktor Šklovskin mukaan ”taide pyrkii antamaan kokemuksen asiasta nähtynä, ei vain todettuna; taiteen keino on asioiden vieraannuttamisen ja vaikeutetun muodon keino, joka kasvattaa havaitsemisen vaikeutta ja kestoa, sillä taiteessa vastaanottoprosessi on itsetarkoituksellinen, ja sitä on jatkettava. Taidetta on kokemus asian tekemisestä – se mitä on tehty ei ole taiteessa oleellista. 

Näyttelyissä on tapana kertoa teosten tekniikka: hopeagelatiinivedos, öljy kankaalle jne. Rantalalla on usein mukana elementti, joka ei manifestoidu materiaalisuutensa kautta: teko. Hän ei ole performanssitaiteilija, mutta mukana on useimmiten performatiivinen elementti. Tukholmassa hän lakaisi kolmen viikon ajan parkkipaikkaa, New Yorkissa siltaa. Monien siirtolaisten ja pakolaisten päätyö uudessa maassa on usein siivous huolimatta heidän koulutuksestaan. 

Harrastelijataiteilijat jäljittelevät – vaikkapa akvarelleja maalatessaan – usein sitä, mitä taiteilijat tekevät. Näin ei kuitenkaan jostain syystä ole nykytaiteen laita. Mutta miksi ihmeessä? Mikä estäisi ottamasta harjaa ja lakaisemasta parkkipaikkaa edes parina päivänä? Veikkaan, että työn tuottama tunnekirjo olisi paljon kiinnostavampi, monimuotoisempi ja pitkäkestoisempi kuin sitä kökköä akvarellia tuijotellessa. 

The Bridge, New York, 2014. 

Julkaistua 621: Taiteen puolueettomuuspolitiikkaa

Viime keskiviikkona taiteen verkkolehti Mustekala julkaisi tuoreimman teemanumeronsa 'Taide ja puoluepolitiikka' (1/15). Minultakin oli tilattu siihen juttu, jossa yritin sohaista joitain päätäni vaivanneita asioita taiteen ja politiikan suhteessa:

Taiteen puolueettomuuspolitiikkaa

Kirjoitin nelisen vuotta sitten Ylelle kolumnin, jossa arvioin puolueohjelmien kulttuuri- ja taidepolitiikan sisältöjä edellisten eduskuntavaalien alla. Tulos oli joltisenkin masentava. Tuolloin trendikkäitä ajatuksia ja ilmeisen hyviä keppihevosia olivat luova talous ja kulttuurivienti. Nyt molemmat taitavat jo olla kriisissä, eikä luova talous tarkoittanut koskaan käytännössä mitään muuta kuin pelimaailmaa. 

Kokoomus aavisti jo tuolloin taiteen ja hyvinvoinnin suhteen – tällä hetkellä vallalla olevan trendin. Tosin vielä suppeasti – he liputtivat liikunta- ja kulttuurisetelin puolesta: ”Työnantajia voidaan kannustaa huolehtimaan työntekijöidensä voinnista ja jaksamisesta.” Kulttuuri oli siis Kokoomukselle jotain, jonka avulla työntekijät jaksavat tehdä töitä työnantajilleen. Yhtä välineellistävä ja lattea oli Keskusta: Se halusi ”jatkaa määrätietoisesti kulttuuriviennin kasvattamista ja edistää luovan talouden kasvua”. Puolue halusi myös ”edistää taiteen soveltavaa käyttöä poikkihallinnollisesti”. Vihreät kytkivät myös kulttuurin voimakkaasti talouskasvuun: ”Luovuudesta on tehtävä Suomen talouskasvun keskeinen perusta. Globaalissa maailmassa menestyvät ne, jotka pystyvät synnyttämään avoimen ilmapiirin luovuudelle ja uusille ideoille.”

Demarit olivat varovaisia: ”Luovuudelle on annettava tilaa yhteiskunnan moniarvoisuuden turvaamiseksi. Kulttuuri ja taide tarjoavat elämyksiä kaikille ja työtä monille.” Samanlaista yleistä litaniaa tarjosi myös Vasemmistoliitto: ”Taiteen on oltava vapaa poliittisista, uskonnollisista ja taloudellisista rajoituksista. Kaikilla on oltava mahdollisuus laadukkaaseen julkiseen kulttuuritarjontaan ja taideopetukseen.” 

Ruotsalainen kansanpuolue sai omassa välineellistämisinnossaan aikaan surumielisen hymyn. Heidän mukaansa ”koulujen antamaa taidekasvatusta on voimistettava – taideaineet tukevat lukuaineiden oppimista”. 

Eniten huomiota taiteeseen kiinnittivät Perussuomalaiset, mikä myös herätti eniten yleistä keskustelua – ja tietenkin naurua: ”Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.” 

Päädyin neljä vuotta sitten humoristiseen noidankehään: ”Kai sitä on sitten mukauduttava luovaan talouteen. Ja onhan se oikeastaan minulle jo muutenkin tuttua: on oltava tavattoman luova, jotta saisi pidettyä taloutensa edes jossain kuosissa ja mahdollistettua siten luovana olemisen, jonka avulla saa pidettyä taloutensa edes jossain kuosissa...”

Aloin taas tehdä samanlaista kartoitusta. Ehdin lukea demareiden vaaliohjelman lauseen: ”Taide ja kulttuuri kuuluvat kaikille ja ovat tärkeä osa henkistä kasvua ja täysipainoista elämää.” Näin minäkin uskaltaisin sanoa, mutta oleellistahan olisi tuoda esiin se, millä nämä jalot perusajatukset käytännön politiikan tasolla toteutetaan. Siitä en löytänyt mitään konkreettista. Sitten yritin etsiä Kokoomuksen kulttuurivaltuuskunnalta mielekästä sanottavaa, ja kun klikkasin kokoomuksen kulttuuripoliittisen ohjelman auki, vastaus oli ”Not found – Error 404.” Yritin googletella ja löysin vain arkistoituna ohjelman, joka on hyväksytty puoluevaltuuston kokouksessa 17.4.1985. Hyvä taidehan ei tunnetusti vanhene, mutta en jaksanut ryhtyä lukemaan 30 vuotta vanhaa ohjelmaa, vaikka tunnustaudunkin usein nostalgikoksi. Kristillisdemokraattien sivulta haut ’kulttuuri’ ja ’taide’ eivät tuottaneet lainkaan tulosta. Arvasin kuitenkin sen, että pdf:t eivät ole mukana haussa, ja niinpä avasin dokumentin Rohkeus rakentaa tulevaisuutta – Eduskuntavaaliohjelma 2015. Siellä ei mainittu sanaa ’taide’ kertaakaan, eikä kulttuuripolitiikastakaan sanottu varsinaisesti mitään. Samoin kävi Perussuomalaisten kanssa, mutta ehkä sieltä on vielä tulossa jytkäyttävä kulttuuripoliittinen ohjelma – toistaiseksi sivuilla oli vain maaseutuohjelma, maahanmuutto- sekä puolustuspoliittinen ohjelma. 

Mutta on tilanne muuttunutkin jonkin verran. On kaksi puoluetta, jotka kiinnittävät aidosti huomiota taiteeseen – muun vaikeasti määriteltävissä olevan tai jopa semanttisesti tyhjentyneen ’kulttuurin’ lisäksi. Molemmat tekevät myös harvinaisen eron taide- ja taiteilijapolitiikan välillä. Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat ainoat puolueet, jotka ovat taiteen lisäksi kiinnostuneita myös taidetta tuottavista henkilöistä, taiteilijoista, ja esimerkiksi heidän sosiaali- ja eläketurvastaan. Molemmat ovat myös tajunneet, että taiteilijaa on vaikea pakottaa yrittäjäksi. Vasemmistoliitto: ”Työttömyysturvan ehtoja on kohtuullistettava niin, että taiteilijat tulevat lähtökohtaisesti tulkituksi kohdelluksi muuna kuin yrittäjänä. […] Taiteilijoille, kulttuurityöläisille ja luovien alojen ammattilaisille on maksettava työstään elämiseen riittävä toimeentulo. Kulttuuriväen sosiaali- ja eläketurva on nostettava työelämän yleiselle tasolle.” Vihreät: ”Työvoimaviranomaisten edellytyksiä neuvoa ja ohjata taiteilijoita tulee kehittää siten, että taiteilijoilla on mahdollisuus löytää tilanteeseensa parhaiten sopiva toimeentulon muoto. Esimerkiksi yritysmuotoinen toiminta ei sovellu kaikille taiteenaloille, mutta toisiin se on luonteva ratkaisu.” 

Yksi hiertävimmistä tosiseikoista taiteen ja puoluepolitiikan välillä on se, miten vasemmistolaista – tai ehkäpä vihervasemmistolaista – taide todellisuudessa on, vaikka se on aina tavalla tai toisella ollut myös vallan ja rahan välineellistettävissä ja on sitä edelleenkin. Tämä on asia, josta on ilmeisen vaikea puhua, mutta ehkä juuri siksi siitä pitäisikin yrittää avoimesti puhua.

Ei ole perussuomalaista taidetta – lukuun ottamatta puolueestaan erkaantuvaa Juha Väätäistä, ja hänkin on harrastelijataiteilija. Ei ole kokoomuslaista taidetta – lukuun ottamatta Osmo Rauhalaa, ja hänkin taitaa tunnettuna jokisimpukkasuojelijana ja luomuviljelijänä olla arvoiltaan vihreä vaikka kaveeraakin mieluusti kauppakamarilaisten kanssa. Ei ole keskustalaista taidetta. Kristillistä taidetta toki on, mutta suurin osa siitä elää käyttötaiteena varsinaisen taidemaailman ulkopuolella ja sen suurin sankari Jeesus on hänkin varsin vasemmistolainen. 

Teemu Mäki on kuvannut tilannetta osuvasti Ruukussa (2/14): ”Äärimmäisen karkeasti yleistäen voi todeta, että valtaosa nykytaiteesta on vasemmistolaista, sillä yleensä se esittää ihmiset hauraampina, vähemmän autonomisina, vähemmän rationaalisina, vähemmän oman itsemme herroina ja rouvina ja väittää meidän olevan enemmän toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla kuin kulutuskapitalismi olettaa, vaatii, toivoo tai uskottelee meidän olevan.” 

Taiteen vasemmistolaisuudesta puhumisen vaikeus selittyy osin sillä, että taideväki saa elantonsa myös porvareilta. Miksi porvarit haluaisivat rahoittaa sellaisia tahoja, jotka kertovat avoimesti olevansa vasemmistolaisia? Sellaisia ihmisiä, jotka haluavat kulutuskapitalismin, kasvun ja tuottavuuden sijaan tasa-arvoista hyvää elämää ja aineettomia arvoja, jotka pohjaavat kestävään kehityksen.

  

Ensin on opittava perusasiat. On palattava perustuslakiin, jonka 16. pykälän mukaan ”tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu”. Olemme epäilemättä kohtuullisen yksimielisiä siitä, mitä taide on. Mutta mitä on ’vapaus’? Ja mitä on ’turvaaminen’? Näistä asioista olisi syytä käydä laajempaa keskustelua, ja ne myös johtavat nopeasti taiteilijapolitiikan alueelle. Minä ainakin uskon, että taiteen vapaus turvataan keskeisesti turvaamalla taiteilijan vapaus ja siihen liittyvät taiteellisen työn edellytykset.

Eija-Liisa Ahtila on juuri (11.2.) todennut kolumnissaan Taiken sivuilla: ”Kuvan avulla artikuloimme ympäröivää todellisuutta merkitykselliseksi. Se, millaisen kuvan sallimme ja mitä suosimme, on poliittinen valinta.” Ahtilan mukaan ”keskeisiä kysymyksiä ovat, kenen maailmankuvia esitetään, kuka saa käyttää kuvaamisen ja määrittelyn valtaa, tai kenellä on oikeus ja mahdollisuus olla osa tätä esittämisen toimintaa ja kuka ja kenen kulttuuri kelpuutetaan näkyväksi.” 

Perustuslaillinen ilmaisunvapaus ei toteudu, jos sitä ei mahdollisteta. Perustuslaki ei perustu vahvemman oikeuteen. Jos lähdemme taide- ja taiteilijapolitiikassamme esimerkiksi yrittäjyydestä, missä prosessissa linjauksiltaan ailahteleva OKM:kin on väliin ollut voimakkaasti mukana, kavennamme vapauden mahdollisuuksia. Aivan vastaavasti taiteen tukeminen vientituotteena, mitä myös OKM:ssä aikoinaan voimakkaasti intoiltiin, tuottaa sisällöllistä – joskin vaikeasti osoitettavissa olevaa – ohjailua, joka on perustuslain hengen vastaista. 

Nyt tuntuu käyvän niin, että taiteen hyvinvointivaikutukset nousevat seuraavaksi trendiksi tukikohteita haarukoitaessa. Olen itsekin ollut yhteistyössä erään sairaalan gallerian kanssa jo kohta 15 vuotta, ja olen varsin innostunut palautteesta. Taiteen hyvinvointivaikutuksista on jo runsaasti tieteellistä näyttöä. Vaarana on kuitenkin se, että taiteen muutenkin liian vähäisistä tuista tullaan lohkomaan osa hyvinvointihankkeille. Vaikka taiteen tuotoksia voidaankin välineellistää monin tavoin, on syytä taata ensin sen vapaus. Taidetta voi käyttää ja mielestäni pitääkin käyttää hyvinvointipalvelun tavoin, mutta itse alkutuotanto on syytä turvata välineellistämättä ihan luomuna. Jos OKM esimerkiksi aikoo tukea taidetta sosiaali- ja terveyshuollon lisäpalveluna, on syytä kehitellä uusia tukimuotoja vanhojen lisäksi, vanhoja leikkaamatta. Tai ehkä olisi parempi jättää näiden asioiden hoito kokonaan STM:lle. OKM voisi uskaltautua miettimään taiteen mahdollista itseisarvoa ja olla ylpeä tontistaan. 

Jos haluamme demokraattisena maana taata taiteen vapauden ja kelpuuttaa kaikkien kulttuurin näkyväksi, on meidän tuettava taidetta ehdoitta ja monipuolisesti sekä otettava tyynesti vain riski ja sallia myös epäonnistuminen – näin liike-elämässäkin tehdään. 

Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancekriitikko ja Vasemmistoliiton ehdokas eduskuntavaaleissa 2015, mutta hän ei ole ollut mukana laatimassa puolueensa kulttuuripoliittista ohjelmaa.

***

Tässä vielä linkki Ahtilan erinomaiseen kolumniin 'Poliittinen kuva' ja tässä linkki Mäen erinomaiseen artikkeliin 'Käytännöllinen utopia'.

Näyttelykuvia 944 & 945 & 946 & 947 & 948: Rästejä

Oikein harmittaa ja vähän hävettääkin (koska tuli vajaa viisi vuotta sitten luvattua), etten ole ehtinyt ja jaksanut raportoida näyttelykäyntejäni, itse asiassa miltei lainkaan viime syksyisen Viron reissun jälkeen – lähinnä vain niitä, jotka ovat suoraan liittyneet työtehtäviini. Ja töitä on piisannut.
Kiinnostavia ja hyviä näyttelyitä on kuitenkin ollut. Siivosin valokuvia tietokoneeltani, ja samalla näin paljon sellaista, joka herätti tämän harmituksen mutta samalla myös muistikuvia. Käynpä siis läpi tammikuun aikana näkemiäni näyttelyitä edes lyhyesti ja joillakin päällimmäisillä ajatuksilla varustettuna.
7.1. kävin Juri Saarikosken (s. 1961) pastellimaalausten näyttelyn (8.–25.1.) avajaisissa Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa:

 
Oli hienoa nähdä Saarikoski taas vedossa. Siitä on nimittäin jo kuusi vuotta, kun näin hänen edellisen yksityisnäyttelynsä Galleria Ortonissa. Öljyä ja vahaa mestarillisesti käyttänyt maalari on palannut pastelliin, jota hän on nuorempana tehnyt. Jälki on herkkää mutta samalla intensiivistä:

Mutta sen verran kriitikko olen, että on pakko huomauttaa kehystyksistä. Kehyksiä oli ainakin kolmea sorttia, ja se vei selvästikin ryhtiä kokonaisuudelta. Silti voimakas paluu.

***

Ja otetaan tähän nyt yksi ei-näyttelytapahtumakin, joka jäi kommentoimatta. 11.1. olin Tieteen päivillä puheenjohtajana paneelikeskustelussa Mitä on taiteellinen tutkimus? Varsinaiset keskustelijat olivat Mika Elo Kuvataideakatemiasta, Leena Rouhiainen Teatterikorkeakoulusta ja Vesa Kurkela Sibelius-Akatemiasta. Aika hauskaa oli, vaikka en olekaan kovin hyvä puheenjohtaja – olen yleensä kieltäytynyt tarjotuista pesteistä, koska olen tajunnut, etten osaa olla kokoava ja tasapuolinen. Mutta jos joku haluaa tuhlata pari tuntia elämästään, niin tässä taltioitu keskustelu:

 

***

13.1. Kävin Galleria Heinossa katsomassa kolmea näyttelyä. Kristiina Uusitalolla (s. 1959) oli perähuoneessa pieni kokoelma (9.1.–1.2.) – ilmeisesti tuoreen kirjan julkistamisen takia. En suosittele Heinolle kolmea näyttelyä, koska pikkuhuone Artekin huonekaluineen näytti jo vähän kuin pikkuporvarillisen taiteenkeräilijäkodin parodialta:

 

Uusitalo on taidokas, mutta vähän liian sliipatulta tuntui. Saisi varmaan kokea jonkinlaisen taiteellisen kriisin. Tai ehkä minua otti pannuun vain esillepano? Tiedä häntä.
Mika Karhulla (s. 1969) oli Heinolla esillä tussia ja pigmenttivedosta yhdistävä setti nimeltään Muistin jälkeen (3.1.–1.2.). Karhu on yhtä keskinkertainen runoilija kuin Teemu Mäki (s. 1967). Tässä katkelma tiedotetekstistä:

Laboratoriot tuottavat uusia yhdisteitä.
Yhdisteitä, jotka tappavat ja parantavat.
Elämän paradoksi, jossa ei ole oikeudenmukaisuutta. 

Pateettisia miehiä molemmat, ja kehtaan sanoa sen, koska taidan itsekin kuulua samaan joukkoon. Karhun duunit olivat kuitenkin ihan kiinnostavia. Rujoa ja rajua jälkeä, synkkiä tunnelmia:

Kaikki vaikenee / valehtelee, pigmenttivedos, 2014.

Hauskana yhteensattumana – tarkistin asian – Anne Tompurilla (s. 1958) oli aika samansävyisiä duuneja nimellä Kasvot (3.1.–1.2.). Hieno setti sekin:

En ollut kuitenkaan täysin vakuuttunut teeman sarjallisuudesta ja näyttävästä esillepanosta. Lopputulos näytti enemmän hyvältä taidenäyttelyltä kuin hyvien teosten kokonaisuudelta – jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Galleristi Rauli Heino totesi tiedotteessa: "Anne Tompurin maalausten kasvot voisi nähdä ihmisen minuuden ilmentymänä, kokemuksina siitä, mitä on olla ihminen." Juuri sellaisina niitä ei mielestäni voinut nähdä. Ei näissä juurikaan minuutta ollut:

Sarjasta Kasvot 9, guassi ja pigmentti kankaalle, 2013–14.

Mutta paljon muuta niissä oli. Vaikuttavia töitä kaikessa kammottavuudessaan.

***

14.1. kävin Galerie Anhavassa katsomassa J.O. Mallanderin (s. 1944) näyttelyä Been Seen (8.1.–1.2.):

Ja olihan se sekä hieno että kiinnostava. On itse asiassa aika outoa, että Mallanderin retro järjestetään näin gallerianäyttelynä. Siitä kuitenkin plussat Anhavalle – varsinkin jos on niin, että museot eivät ole tällaista retroa huolineet. Kiasmassahan Mallanderin retro pitäisi nähdä – ja kunnon julkaisulla varustettuna. On hän sen verran merkittävä toimija taide-elämässämme ollut, sekä galleristina, kirjoittajana että joka paikan touhuajana ja myös taiteilijanakin, vaikka vaikutteet puskevat välillä aika suoraan läpi. Olen kyllä aina pitänyt melkein kaikista hänen töistään. 

Sarjasta Paperiveistoksia, offset, 1973.

Vielä kun joku korkeampi voima opettaisi Mallanderille, että eivät oikeat buddhalaiset voi olla niin itsetietoisia ja täynnä oman merkityksensä korostamista kuin Mallander on aina ollut. Hitto, tämä oli pakko sanoa. Mutta kiinnostava taiteilija hän siltikin on.

***

Jatkan huomenna aamulla, koska todellisuus on joskus kiinnostavampaa tai ainakin hetkittäin tärkeämpää kuin taide. Aion katsoa Yle TV1:n kohta alkavan dokkarin Elektroniikkajätteen vaarat. Tehkää tekin niin, jos maailmasta välitätte – ja tulevasta antikapitalistisesta maailmasta varsinkin.

Julkaistua 507: "Kun hakeutuu väliin..."

Taideyliopiston IssueX-lehden tämän vuoden ensimmäinen numero (Helmikuu 04) tuli eilen postilaatikosta. Minulta oli tilattu teatteriohjaaja Aune Kallisen (s. 1975) haastattelu. Itse haastattelu tapahtui jo joulukuussa. Tässä juttu:

”Kun hakeutuu väliin...”

Ohjaaja Aune Kallinen haluaa löytää niitä alueita, joita ei vielä ole nimetty.

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun nykyteatterin lehtori Aune Kallinen (s. 1975) on tullut tunnetuksi siitä, että hän on töissään problematisoinut eturyhmäpolitiikaksi typistyvää yhteiskunnallista taidetta ja valtaa. Hänen tavoitteenaan on jo vuosia ollut pyrkiä luomaan toimintaympäristöjä, joissa monet eri näkökulmat saisivat olla yhtä aikaa esillä.

Hegemonian rajat ja raot

 

Kallinen muistelee hyvällä Atro Kahiluodolta saamiaan oppeja liminaalista. Kulttuuriantropologi Victor Turnerin mukaan liminaalitila kuvaa epäjärjestyksen tilaa sosiaalisten rakenteiden välissä, erityistä luovaa välitilaa, joka voidaan havaita muun muassa taiteen kontekstissa. Siirtymäriiteissä liminaalivaihe merkitsee sosiaalisen ajan katkosta, pysähtymistä, mutta myös sosiaalisen tilan ulkopuolelle sijoittuvaa vaihetta. Siinä astutaan normaalin tilan, ajan ja sosiaalisuuden ulkopuolelle. 

Aune Kallinen Ylioppilasteatterin haastattelussa. Tästä linkistä voitte kuunnella tuon kiinnostavan haastattelun. 

”Ymmärsin liminaalin aluksi tilana, johon taiteilija hakeutuu nähdäkseen kirkkaammin.  En enää puhuisi kirkkaammin näkemisestä, enkä ajattele että liminaali olisi yksinomaan taiteilijan paikka. Tässä ajassa liminaali kutsuu tekemisiin käsittämättömän kanssa, ja se kutsu koskee kaikkia”, toteaa Kallinen, joka on ollut mukana Teatterikorkeakoulun taiteidenvälisessä Art in Between -pilottihankkeessa. Jo toista vuotta jatkuneesta opiskelijavetoisesta projektista on löytynyt uusia käsitteitä. ”Väliin meneminen: rakenteiden väliin meneminen, taiteiden väliin meneminen, taiteen ja yhteiskunnan väliin meneminen. Sellaisille alueille hakeutuminen, joita ei vielä ole nimetty ja suljettu kaappeihin.” 

Kallinen muistuttaa italialaisen filosofi Giorgio Agambenin (Tuleva yhteisö, Gaudeamus 1995) ajatuksista siitä, miten kielen rajat paljastavat maailman olemassa olevana. Siksikin Kallinen pyrkii kohti kielen rajoja, niiden yli. Agambenin mukaan juuri kielen rajoilla aistimellisuus voidaan saavuttaa, ja siksi kielen ja sen rajojen tutkiminen mahdollistaa uuden aistimellisuuden. 

Itse asiassa tunnen olevani Kallisen kanssa nopeasti aidossa dialogissa – juuri sellaisessa, mistä hän puhuu –, kun muistan ja tuon esiin puolestani marxilaisen kriitikon Raymond Williamsin (Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus, Vastapaino 1988) ajatuksia hegemoniasta: ”On perusteltua väittää, että kaikki tai melkein kaikki aloitteet ja vaikutukset ovat sidoksissa hegemoniaan jopa saadessaan julkilausutun vaihtoehtoisia tai vastakohtaisia muotoja ja että hallitseva kulttuuri niin sanotusti tuottaa että rajoittaa oman vastakulttuurinsa muotoja.” 

Onko kritiikki siis väistämättä sidottu kohteeseensa? Voiko sen vapauttaa tästä sidoksesta? Kallisen mukaan ”keskeistä on luoda ympäristöjä, joita kukaan ei ylhäältä tai ulkopuolelta käsin määrittele. Kritiikissä ei pitäisi olla kyse vastaan olemisesta. Kriittinen asenne joka on pelkkää vastustamista tai yhden asian ajamista on tynkä ja kohteensa vanki.” 

Kallista ei kiinnosta työssään niinkään minkään oman näkemyksen tai kirkkaan ajatuksen esillepano, väitteen perustelu tai esittäminen. Kallisen ainoa väite on se, että ”moniäänisyys, monilajisuus ja monenlaisuus voi olla mahdollista tai että sen tulisi olla mahdollista. Meidän tulisi löytää malleja yhteisöllisesti kohdata se, että maailma on sekä ratkeamaton että monikollisesti totta.”

Teatteri yhteiskuntakritiikkinä

Kallinen muistuttaa myös kritiikin käsitteen etymologiasta. Kreikan verbi krinein tarkoittaa ’erottamista’. ”Eron tekemisen ele on välttämätön dialogille. Emme voi keskustella jos meillä on vain yksi ääni. Se miten kohtaamme keskustellessamme Toisen paljastaa koko maailmankuvamme.” Feministinen eetos on Kallisen ajattelussa keskeistä: näkökulman määrittely ja tiedostaminen on jokaisen tehdyn havainnon ja esitetyn kritiikin ensimmäinen vaihe. Kallinen muistuttaa, että ”ero on olemassa myös suhteessa itseen. Meissä kaikissa on tuntemattomia alueita ja ratkeamatonta – eliöitä ja yhdyskuntia joista emme tiedä mitään. Kukaan meistä ei ole vain jokin Yksi.”

”On tärkeää kuitenkin olla jatkuvasti tietoinen siitä, että jokaisen henkilökohtaiset valinnat vaikuttavat muiden olemiseen”, Kallinen jatkaa. ”Radikaalimaantieteilijä Doreen Masseyn mukaan tila mahdollistaa moninaisuuden ja syntyy siitä. Tämä on erinomaisen näyttämöllistä ajattelua. Tila rakentuu aina poliittisesti ja poliittiseksi, koska olemme tekemisissä toistemme kautta ja luomme sen joka hetki yhdessä.” 

Kalliselle teatterilla on iso ja painava merkitys. Hän totesi taannoin Ylioppilasteatterin haastattelussa: ”Ruumiillisuutensa ja yhteiskunnallisuutensa – tai yhteisöllisyytensä – kautta sillä pääsee pidemmälle kuin pelkän ajattelun, pelkän liikkeen,  pelkän ilmaisun reittejä. Teatteri yhdistää näitä kaikkia. Teatteri luo näin monimuotoisempaa maailmaa. Joskus ajattelin, että ei ole järkeä tehdä esityksiä aiheista, joista voisi pitää poliittisen puheen. Enää en osaa ajatella niin. Poliittisen puheen vieminen näyttämölle on ehdottoman mielekästä tässä ajassa. --- Se tekee siitä monitulkintaista, ja sellaisena se on minun maailmankuvassani tärkeää. Meidän on opittava sietämään monitulkintaisuutta.” 

Opetustilanteessa pätee kaikki sama kuin esityksiä rakentaessakin, vaikka varsinaista taiteellista lopputulemaa ei tarvitsekaan saada aikaiseksi. Kyseessä on kuitenkin yhdessä luotu tila. ”Kun lähdemme neuvottelemaan, synnytämme helposti yhteisiä totuuksia ja liian helposti yhtä totuutta. Kriittinen asenne työskentelyn sisällä auttaa siihen, että saamme repäistyä itsemme taas irti, tehtyä eron. Näin teemme jatkuvasti tilan Toiselle ja Toisille. Ei pidä unohtaa sitä, että hegemoniset mekanismit syntyvät pohjimmiltaan samuuden vaatimuksista.” 

Muistan jälleen Williamsin ja hegemonian: ”Siten hegemonia luo useimmille ihmisille todellisuuden tunteen, tunteen jostakin absoluuttisesta, jolla on perustansa eletyssä todellisuudessa ja jonka tuolle puolen yhteiskunnan useimpien jäsenten on hyvin vaikea useimmilla elämänsä alueilla mennä.” Olen usein miettinyt, että juuri tätä varten meillä on taide. Taiteilijat menevät puolestamme noille alueille. Mutta miten välttää se, että siten syntyvä kritiikki latistetaan ”vain taiteeksi”, joksikin jonka ei tarvitse olla totta? ”Minä olen usein harkinnut taiteen tekemisen lopettamista, koska en osaa ratkaista tätä ongelmaa”, tunnustaa Kallinen avoimesti. ”Sellaisina hetkinä otan joko taukoa tai hakeudun Teemu Mäen kanssa tekemisiin. Hänhän on fanaattisesti ja perustellusti sitä mieltä, että filosofialla ja politiikalla päästään johonkin asti, ja siitä eteenpäin vain taiteen avulla. Taiteella on keskeinen rooli jos haluaa seurustella ratkeamattoman ja monitulkintaisen kanssa. Timo Heinosen lukeminen auttaa minua muistamaan keskeisen kysymyksen: ”Miten välttää merkityssulkeuma?” 

Eikä taide kai mitään lopullisia vastauksia pyrikään antamaan. Kallisellekin oleellista taiteen tekemisessä on sen tunnustaminen, että ”ihmisten välillä on aina kitkaa, että juuri sen hankauksen saisi tuntumaan. Eivät esitykset pyri siihen, että olisi kiva istuskella siellä kun kaikki ovat samaa mieltä… Pikemmin näen että kyse on tilan luomisesta jossa voin hyväksyä Toisen olemassaolon vaikka en sitä ymmärtäisikään. Jos joku asia tuntuu liian ristiriitaiselta tai mahdottomalta tai suurelta, niin hirveän helposti valitsemme silmien sulkemisen. Sen sijaan että me elettäisiin se ristiriita ja mahdoton. Tätä tulee minun mielestäni harjoittaa näyttämöllä, mutta ei vain siellä.”

Julkaistua 353: ”Näyttelyssä oleminen on hiljaista toimintaa”

Viikko sitten avattiin Wihurin rahaston kokoelmien näyttely 7. aalto – kuvataiteen Wihuri (20.10–25.11) Helsingin Taidehallissa. Itse näyttelyä en ole vielä ehtinyt nähdä, kun on töitä koko ajan liikaa, mutta luettelon sain käsiini, koska olen kirjoittanut siihen pienen johdantotekstin. Tässäpä se:

”Näyttelyssä oleminen on hiljaista toimintaa”

Näyttelyssä katsotaan yleensä taideobjekteja ja tavoitellaan usein klassista kontemplaatiota: yritetään kohdistaa tietoisuus mahdollisimman häiriintymättä ja kuin meditatiivisesti keskittyen teoksen luomaan maailmaan.

Kokemuksella on hierarkiansa. Platonin mukaan (Pidot) ruumiillisen kauneuden nautinnonhakuisesta näkemisestä on noustava sielullisen kauneuden järjelliseen ymmärtämiseen ja siitä edelleen ideaalisen kauneuden henkiseen näkemiseen. Samankaltaista hierarkkisuutta Jenny ja Antti Wihurin rahaston hankinnoista Jukka Mäkelän kanssa pitkään vastannut Leena Peltola (1921–2008) toivotti myös Liisa Lindgrenille, kun tämä siirtyi eläkkeelle jäävän Peltolan tilalle: ”Toivoisin että hän turvautuisi valinnoissaan ensin vaistoon ja siten järkeen.”

Sosiologismielinen taidekriitikko katsoo näyttelyssä muitakin asioita kuin taidetta: hän tarkkailee yleisön reaktioita, yrittää salakuunnella välittömiä, reflektoimattomia kommentteja ja havainnoi myös teosten viereen ilmestyviä punaisia täppiä ja niiden viereen toisinaan ilmestyviä tarroja, joissa kerrotaan teoksen ostaneen julkisen kokoelman nimi. Olen viimeiset 15 vuotta kulkenut tiiviisti Leena Peltolan – ja sittemmin Liisa Lindgrenin – sekä Jukka Mäkelän jalanjäljissä ja katsonut tarkkaan teoksia, joissa punainen täppä on saanut vierelleen tarran: ”Jenny ja Antti Wihurin rahasto”. Olen samalla toki yrittänyt hahmottaa ostolautakunnan valintaperusteita ja uteliaisuuttani myös miettiä heidän henkilökohtaista makuaan, koska olen tuntenut heidät kaikki. Voin vakuuttaa, että vastoin yleisiä käsityksiä ei ole lainkaan helppoa päätellä sitä, millä tavoin kokoelma on kokoojansa näköinen, niin kun on tapana sanoa. Itse asiassa se on miltei mahdotonta. Yleisesti kuitenkin kuiskitaan nyökytellen. Taidemaailmassa valtaa käyttävien toimijoiden oma maku on ikään kuin julkisesti jaettu salaisuus.

Sosiologismielinen taidekriitikko myös puhuu taiteilijoiden työhuoneella, usein myös muustakin kuin taideteosten ominaisuuksista – muun muassa taiteilijan tuotannon sijoittumisesta erilaisiin julkisiin kokoelmiin. Wihurin rahaston Rovaniemen taidemuseolle lahjoitetuilla kokoelmilla tuntuu olevan aivan erityinen merkitys taiteilijakunnan keskuudessa. Tämä johtuu monestakin syystä. Kokoelma on yksi Suomen merkittävimmistä yksityisistä taidekokoelmista – tarjolla on hyvä läpileikkaus suomalaisesta taiteesta aina 1940-luvulta nykyhetkeen. Kokoelman hankintakriteereillä on myös ankara laadullinen maine, joskin ostolautakunnan jäsenten henkilökohtainen maku on aina myös puhuttanut. Tunnen monia taiteilijoita, joiden käsitys jopa niin yksityiskohtaisesta asiasta kuin teosten värimaailma on johtanut ajatuksiin siitä, että heille ominainen värien käyttö ei ole käynyt yksiin ostolautakunnan maun kanssa. Ja voihan näin ollakin. Totesihan Leena Peltola aikoinaan Susanna Petterssonin haastattelemana: ”Wihurin rahaston kokoelmasta on turha hakea räikeitä värisinfonioita, levottomia sommitelmia tai irvokkuutta. Sieltä löytää todennäköisemmin inhimillisyyttä kuin kovuutta ja enemmänkin yksinkertaisuutta kuin koreilua”. Rovaniemen taidemuseon johtaja Hilkka Liikkanen muisteli erään museon työntekijän nimittäneen kokoelmaa ”harmaaksi”. Itse muistan jo vuosia sitten useammankin taiteilijan sanoneen, että kokoelma on ennen kaikkea ”sininen” – Leena Peltolan mieliväri”.

Sain onneksi kerran tilaisuuden avustaa Peltolaa erään näyttelyn kokoamisessa ja samalla nähdä läheltä hänen työskentelytapaansa. Tutustuin samalla myös hänen Kruununhaan kotikokoelmaansa, joka ei ollut erityisen sininen – tai harmaakaan. Oli miltei käsittämätöntä, miten hyvin Peltola tunsi Suomen taiteen ja jopa yksittäisten taiteilijoiden yksittäiset työt. Hän kaivoi hyllystä uskomattomalla varmuudella jonkin luettelon tai kirjan, jossa oli kuva siitä tietystä punaisesta työstä – siitä ”joka oli Taidehallin kuvanveistosalin takaseinällä vuoden 1976 vuosinäyttelyssä”.

Wihurin rahaston toiminta on ollut aina läpinäkyvää ja muutenkin varsin näkyvää. Hankintaperiaatteista on kokoelma- ja näyttelyluetteloissa aina uskallettu keskustella ja teokset ovat kaiken kansan nähtävillä – sekä harvinaisen kattavissa painetuissa luetteloissa että nykyään myös Rovaniemen taidemuseon kotisivuilla. Kotisivuilla on kokoelmasta 306 sivulla 3.058 kuvaa. Sieltä jokainen voi käydä omassa rauhassaan mietiskelemässä sitä, kuinka harmaa tai sininen kokoelma on. Ja eihän se ole kumpaakaan.

Hilkka Liikkanen totesi haastateltuna, että ”kokoelma on aika hienostunut. Olen joskus nimittänyt sitä ranskalaistyyppiseksi kokoelmaksi, se on hienostuneen esteettinen ja aika pelkistynyt. Kokoelma ei ole räväkkä, kantaaottava tai räiskyvä.”

On totta, että kokoelmissa ei ole sen paremmin 1970-luvun osallistuvaa – vaikkapa Jarmo Mäkilän kaltaista – taidetta kuin vaikkapa 2000-luvun kapitalismin rankkoja kriitikkoja kuten Teemu Mäki.

Mutta eikö ”kauneuskin kuulu vapauden kuvastoon”, kuten filosofi Herbert Marcuse on huomauttanut? Marcusen sanoin ”taiteen radikaalin potentiaalin lähteet” ovat vahvimmin mukana taiteen tietyssä eroottisessa ominaislaadussa: ”Ensinnäkin kauniit eroottiset ominaisuudet, jotka säilyvät ’makuarvostelmien’ muuttuessa. Kaunis koskee Eroksen valtakuntaa ja edustaa mielihyväperiaatetta. Siten se kapinoi vallitsevaa herruuden todellisuusperiaatetta vastaan. Taideteos puhuu vapauttavalla kielellä ja kutsuu esiin vapauttavia kuvia, joissa kuolema ja tuho alistuu elämänhalulle. Tämä on esteettisen affirmaation vapauttava ainesosa.”

Näin Peltolan korostamat ”inhimillisyys” ja ”yksinkertaisuus” voidaan saattaa jopa osaksi taiteen yhteiskunnallisesti kantaaottavaa toimintaa. Sama koskee yhtälailla tätäkin nyt käsillä olevaa näyttelyä. Se on täynnä vapauttavia kuvia, joissa kuolema ja tuho alistuvat elämänhalulle.

Jukka Mäkelä muisteli työskentelyään Leena Peltolan kanssa ja totesi, etteivät he koskaan puhuneet näyttelyissä. Keskustelut käytiin myöhemmin. ”Näyttelyssä oleminen on hiljaista toimintaa”, totesi Mäkelä. Platonin ja Peltolan tavoin Mäkelänkin näkemys on hierarkkinen: ”Kokemuksen pitää löytyä ensin ja vasta jälkikäteen puhutaan vaikutelmista.”

Mutta mikä sitten on taiteellinen kokemus? Monelle se on tunnistamista, vertaamista aiemmin nähtyyn. Se on tietyllä tavalla taidehistoriallisesti määrittynyttä. Tämä on seikka, josta toisinaan olisi hyvä päästä eroon. Tässä näyttelyssä siihen on hyvä mahdollisuus. Toki se on tietyllä tavalla kokoajansa Jukka Mäkelän näköinen, mutta se ei ole millään taidehistoriallisella metodilla laadittu kattava kokonaisuus Wihurin rahaston kokoelmista. Näyttely on koottu edellisen kymmenen vuoden hankinnoista, mutta nykyiselle sallivalle ja moniääniselle ajallemme ominaisesti se ei tunnu edustavan mitään erityistä suuntaa tai tapaa tehdä taidetta. Se tarjoaa yksittäisille teoksille mahdollisuuden toimia taiteellisen kokemuksen primus motoreina olematta esimerkkejä jostain laajemmasta kokonaisuudesta, johon ne voitaisiin redusoida. Vaikka teokset tulisivat Wihurin rahaston kokoelmista, ne eivät edusta sitä. Niitä ei myöskään ole valittu sillä periaatteella. Mittava kokoelma voi tarjota mahdollisuuden myös tällaiseen toimintaan, jossa jokainen teos voi omillaan mahdollistaa kokemuksen synnyn.

Olen vuosia väitellyt tässäkin näyttelyssä mukana olevan Carolus Enckellin kanssa ”puhtaan näkemisen” problematiikasta. Minä en siihen usko, mutta silloin kun teoksia ei ainakaan kontekstualisoida esimerkkeinä jostain muusta, olemme kuitenkin lähempänä sen mahdollisuutta. Tämä saattaa kuitenkin vaatia edellä kuvaamieni hierarkioiden kieltämistä, johon ainakin yleisöllä ostolautakuntien sijaan on mahdollisuus.

Voisivatko järki ja tunne kohdata epälineaarisesti juuri taidekokemuksessa? Taidefilosofi John Dewey on todennut, että ”ihmisen yhdentyminen ympäristöönsä katkeilee ja korjaantuu jälleen yhteydeksi”. Tässä taiteella on iso rooli. Deweyn sanoin: ”Tunnetilanne on tietoinen merkki jostain tosiasiallisesta tai mahdollisesta katkoksesta. Yhteensopimattomuus johtaa pohdintaan. Halu saattaa asiat jälleen toistensa yhteyteen muuttaa pelkän tunteen kiinnostukseksi objekteihin sopusoinnun saavuttamisen edellytyksinä. Kun harmoniaan päästään, pohdinnan aines otetaan mukaan olioihin niiden merkityksiksi. Koska taiteilija pitää erityisen tärkeänä sitä kokemuksen vaihetta, jossa yhteys saavutetaan, hän ei väistele vastarinnan ja jännittyneisyyden hetkiäkään. Ennemminkin hän vaalii niitä, ei kuitenkaan niiden itsensä, vaan niihin sisältyvien kehitysmahdollisuuksien vuoksi: hän tekee meidät tietoisiksi jostakin yhtenäisestä ja kokonaisvaltaisesta kokemuksesta.”

Tämä näyttely on täynnä sellaisia teoksia, joissa voimme kunkin kohdalla päästä osaksi tällaista kokemusta – käytössä voivat erottelematta olla sekä vaisto että järki.

Kirjallisuutta:

– Dewey, John: Taide kokemuksena. niin & näin 2010.

– Marcuse, Herbert: Taiteen ikuisuus. niin & näin 2012.

– Pettersson, Susanna: Ääniä kokoelman takana. – Pettersson, Susanna (toim.): Hokkarikukkia. Teoksia Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta Rovaniemen taidemuseosta. Rovaniemen taidemuseo 2001. 

– Platon: Teokset, 3. osa. Otava 1979.

– Valjakka, Timo: Ensin vaistolla ja sitten järjellä. – Tuukkanen, Pirkko (toim.): Rovaniemen taidemuseo. Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelma 2002–2008. Rovaniemen taidemuseo 2010.