Julkaistua 826 & Luettua 141: Kun mies ei mahda itselleen mitään

Ja vielä yksi rästijuttu tälle päivälle. Tämä taisi ilmestyä Taiteen numerossa 2/17. Pahoittelen ilkeyttäni, mutta se on tarkoituksellista ja aiheellista.

Kun mies ei mahda itselleen mitään

Matti Mäkelä: Tämä ei ole taidetta. Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan. Siltala 2016.

Matti Mäkelä teki viime vuonna väitöskirjan Kun häpeästä tuli kunniaa ja provokaatio (Joensuun yliopisto 2016). Kirjasta julkaistiin loppuvuodesta myös populaariversio Tämä ei ole taidetta. Aihe on kiinnostava, tärkeä ja nykyään varsin ajankohtainen. 

Mäkelän suurin ansio lienee se, että hän on kaivanut moraalikriittisen näkökulman esiin naftaliinista ja päivittänyt sitä. Hän on paneutunut teoreettiseen lähdemateriaaliinsa ja esittää paljon hyviä kysymyksiä. Kunpa olisi vain pidättäytynyt itse vastaamasta niihin. 

Mäkelän tekstissä puhuu nimittäin kaksi Mäkelää. Se toinen on avoimella löytöretkellä aineistonsa kanssa, ja se toinen on se örähtelevä ja provokatiivinen besserwisser, johon olemme tottuneet. Jälkimmäinen pilaa sen toisen äänen. Tämä Mäkelä istuu pilven reunalla tarkkaillen maailmaa ja tietäen kaiken laukomalla absoluuttiselta totuudelta tuntuvia väitelauseita, jotka usein ovat joko epätosia tai -kiinnostavia – tai kuin keskinkertaisia aforismeja: ”Taideteosta tehtäessä sen tarkoitusta ei voi miettiä tai siitä tulee huono taideteos.” Joskus näin varmaan on, joskus taas ei, mutta Mäkelä tietää, ettei koskaan. 

Vastaavasti Mäkelän kommentit kuvataidemaailmasta (Teemu Mäen ”Kissantappovideo”  ja Ulla Karttusen Neitsythuorakirkko) paljastavat sen, miten vähän hän sitä tuntee. Pysyessään varsinaisessa lähdemateriaalissaan, hän tuo esiin kiinnostavia seikkoja ja osaa eritellä ja jäsennellä mahdollisia moraalikriittisiä tulokulmia hedelmällisesti, mutta hakeutuessaan sitten yleispätevyyttä esittäviin johtopäätelmiinsä hän ajautuu karille: ”Yhtä selvää on, taiteen lukutavasta riippumatta, että on sadoittain taiteilijoita, jotka miettivät kuumeisesti, miten rikkoa tabuja rikkomatta itseään.” Jokainen taidemaailmassa työtään tekevä ja taiteilijoita runsaasti tunteva tietää, että tämä on halpaa populismia, joka ei pidä paikkaansa. Tällaisesta huomauttaminen saattaa äkkipäätä tuntua pikkumaiselta, mutta näin ei ole. Kirja on täynnä tällaisia yleistyksiä ja siksi jopa vaarallinen. Aihetta tuntemattomalle lukijalle siinä puhuu ikään kuin tutkija,  joka esimerkkiensä kautta päätyy näennäisen loogisiin ja siten uskottaviin lopputulemiin. Näin ei kuitenkaan ole: tutkija antaakin toiselle kirjoittajaminälleen vallan päätyä vain provokatiivisiin heittoihin. Siinä mielessä Tämä ei ole taidetta on tutkimuksellisesti kelvoton. Epäilenkin väitöskirjan olevan vain miehisen riitin – samanlaisen kuin vanhoilla äijillä, jotka pakkomielteenomaisesti haluavat juosta vielä maratonin. 

Tekstissä on vielä kolmaskin Mäkelä, joka pilaa sen lopullisesti. Pikkumainen ja kade taiteilijahahmo, joka ei tunne saaneensa jotain tarpeeksi. Hän haluaa selvästikin kirjoittaa itsensä mukaan joukkoon, yhdeksi kohutaiteilijaksi – tuomalla vertailumateriaalina varsin näyttävästi esiin esikoisromaaninsa Rakkausromaani (2006) saaman vastaanoton. Piti oikein itsekin ryhtyä empiiriseksi tutkijaksi. Kysyin useammaltakin kulttuurialan ammattilaiselta, että kuka muistaa Rakkausromaanista nousseen kohun. Ei kukaan.