Julkaistua 810 & Näyttelykuvia 1056: Kun isä kuolee juovuksissa

Lisää rästejä. Tässä maaliskuun kolumnini Kansan Uutisista. Linkkasin sen silloin jo lehden kautta, ja se herätti järkyttävän vilkkaan fb-keskustelun. Nyt se on sitten hillottu blogiinkiin. Didrichsenin taidemuseon näyttely on muuten vielä päällä, aina 28.5. saakka. Joten sinne joukolla!

Kun isä kuolee juovuksissa

Eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Kaarina Dromberg (kok.) ehdotti vuonna 2006, että Suomeen pitäisi laatia kulttuurikaanon – lista keskeisimmistä suomalaisuutta määrittävistä taideteoksista. Aloitetta ei toteutettu, mutta jossain listoja on tehtykin – muun muassa Hollannissa ja Tanskassa.

Vaikka virallista kaanonia ei olisikaan, tuottaa tutkimus popularisoivine yleisesityksineen epävirallisen kaanonin. Aleksis Kivi, Jean Sibelius ja Akseli Gallen-Kallela ovat lunastaneet peruuttamattomasti paikkansa. 

Taidehistoriassa on totuttu puhumaan ”Suomen taiteen kultakaudesta”, 1880–1910-lukujen taiteesta. Tuolloin luotiin kansallinen ilme, jota myös vietiin ulkomaille, muun muassa Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900. Yksi osallistuneista oli Juho Rissanen (1873–1950), joka pokkasi sieltä pronssimitalin. 

Rissanen on hyvä kaanontaiteilija siksi, että hän tuli rahvaan parista ja oli suomenkielinen. Hän oli elävää todistusaineistoa suomalaisen kulttuurin mahdollisuuksista pärjätä eurooppalaisen kulttuurin taistoissa. 

Rissasta pidettiin turmeltumattomana ja aitona, ja sellaisena hänen haluttiin pysyvänkin. Toivomuksia esitettiin niin Suomessa kuin Ranskassakin. Syynä oli varmaan se, että Rissasen vähän naivistinenkin realistinen tyyli koettiin omintakeiseksi, minkä vuoksi hänen ei toivottu jalostavan maalaamistaan valtavirran mukaiseksi. 

Kaanonin taiteilijat saattavat olla katsojalle ongelma. Epävarma voi jopa ahdistua, jos ei pidä taiteilijasta, joka saa asiantuntijoilta kehuja. Keskustelun tiimellyksessä saattaa olla vaikea puolustaa omia näkökantojaan. Olen kokenut tämän useasti, toisinaan myös henkilökohtaisesti. 

Isän kuolema, 1902.

Esimerkiksi Gallen-Kallela ei ole henkilökohtaisesti merkinnyt minulle juuri mitään, mutta ymmärrän hänen suuruuteensa – ymmärrän ja varmaan allekirjoitankin ne perusteet, joilla häntä voi pitää merkittävänä taidemaalarina. Gallen-Kallela ei kuitenkaan herätä minussa suuria tunteita, enkä ole koskaan kokenut tarpeelliseksi osallistua keskusteluun hänen tuotannostaan. 

Rissanen on ollut paljon ongelmallisempi. Pidän nimittäin häntä suorastaan huonona taidemaalarina. Tämä varmistui viimeistään vuonna 1998, jolloin Ateneumissa oli laaja Rissasen näyttely. Muistan kuinka väkipakolla yritin löytää ne syyt, miksi hän on niin arvostettu. En löytänyt. Rissasen piirustukset ja maalaukset ovat jähmeitä ja elottomia. Hänen tekniikkansa on melko kömpelöä. Parempia ja varsinkin ilmeikkäämpiä piirtäjiä löytyy Suomen taiteesta pilvin pimein. Tapa, jolla hän maalaa, muistuttaa usein keskinkertaista kuvitusta: ensin hän piirtää jonkun asian ja sitten hän ikään kuin vain värittää sen. Tulos on toisinaan värityskirjamainen. Sommittelu on usein jännitteetöntä, värien vuoropuhelu usein latteaa. Jotkut teokset tuovat mieleeni väistämättä Martta Wendelinin kliseiset postikortit. Ja entä sitten Rissasen viimeiset vuodet Yhdysvalloissa, minne hän muutti sotaa pakoon vuonna 1939? Miltei kaikki näkemäni siellä maalatut teokset ovat suorastaan karmaisevan huonoja. Pelkästään niillä ei kaanoniin olisi päästy millään. 

Lapsuuden muisto, 1903.

Tällaisin aatoksin tuli taas mentyä katsomaan Rissasta. Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä on parhaillaan esillä näyttely Juho Rissanen – Lapsuuden muisto (8.2.–28.5.). Näyttelyn vetonaula on Budapestin taidemuseosta maalattu isokokoinen akvarelli ja guassi Lapsuuden muisto (1903). Teos on nähty Suomessa Budapestiin myymisen (1906) jälkeen vain kaksi kertaa: 1935 ja 1998. Se on osa moniosaiseksi suunniteltua kokonaisuutta, joka jäi lopulta toteuttamatta. Syy on varmaankin osin aiheen henkilökohtainen vaikeus: se perustuu omaelämäkerrallisiin tapahtumiin ja kuvaa Rissasen juovuksissa jäälle kuolleen isän tuontia paareilla kotiin. Näyttelyssä on mukana samanaikaisia muita teoksia ja ennen kaikkea esitöitä, harjoitelmia ja luonnoksia Lapsuuden muistoon. Yksi näistä on monelle suomalaiselle tuttu: melko pienikokoinen, nykyään Pohjanmaan museossa sijaitseva akvarelli Isän kuolema (1902). Siinä Rissasen isä makaa kuolevana tai kuolleena jäällä viinapullo kädessään. 

Näiden teosten äärelle oli lopultakin aika mykistävää pysähtyä. Piti istahtaa tuolille niiden eteen ja yrittää hankkiutua tuohon kuuluisan kontemplaation tilaan – tilaan jossa esteettissävyisen meditaation kautta ollaan lopulta kohteen kanssa yhtä, mennään ikään kuin silkan aistikokemuksen tuolle puolen. En ole järin hengellinen ihminen, mutta kykenen tunnistamaan tällaisen hetken. Sen rakenneosat voivat varmaankin vaihdella estetiikasta filosofiaan, psykologiaan ja sosiologiaan liittyvillä alueilla. 

Arvostan Rissasta dokumentaarisena taiteilijana ja uskon, että hänen kansankuvauksensa on tietyllä tavalla todempaa kuin monen muun kultakauden taiteilijan, jotka vain kuvittelivat kansan. Dokumentaarisuus antaa oman virityksensä. Hyviä dokumenttielokuvia katsottuani olen oppinut, että parhaat niistä voivat olla lumoavaa ja koskettavaa taidetta. Vähän näin kävi nytkin. Tiiviisti rakennetussa näyttelyssä onnistuin vihdoin näkemään Rissasessa sellaisia ulottuvuuksia, joiden rinnalla silkka estetiikka ja taidehistoria sekä niiden konventiot asettuivat taka-alalle. Näyttely on myös hyvä muistutus siitä, että pelkät teokset ulkoisine ominaisuuksineen eivät useinkaan riitä. Kokemus saattaa kiinnostavasti katsetta ja ajatusta ohjaavan kontekstin myötä muuttua varsin vaikuttavaksi ja aivan erilaiseksi. Se voi myös ylittää historiallisuutensa.

Näin teosten myötä leipäjonot, isät kaljabaareissa ja lasten tuskat. Tuli jopa Markuksen evankeliumi mieleen: ”Köyhät teillä on aina keskuudessanne.”