Julkaistua 720 & Näyttelykuvia 1014 & Virossa 170: Virolaisen grafiikan voittokulkua

Eilen vietettiin Galleria Kajasteessa virolaisen Olemisen äärellä -grafiikkanäyttelyn (12.–29.11.) avajaisia. Näyttely on kiertänyt Suomea ja päättyy nyt Helsinkiin. Näyttelyyn liittyen minulta tilattiin Tuglas-seuran Elo-lehteen (5/85) taustoittava juttu. Huomasin nyt jälkikäteen, että taustoitin asiaa vähän siihen malliin, että ei se tähän näyttelyyn – joka muuten kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, niin hieno se on – hirvittävän hyvin istu, mutta tukeepahan asiaa kuitenkin. Tässäpä se:

Virolaisen grafiikan voittokulkua

Vuoden 2015 eri puolilla Suomea kiertänyt, virolaista grafiikkaa esittelevä näyttely Olemisen äärellä sisältää teoksia 23 virolaiselta graafikolta. Mukana on sekä asemansa vakiinnuttaneita mestareita että nuoria tulevaisuuden tekijöitä.

Virge Jõekalda (s. 1963), Longing for the Spring, 2012.

Taidegrafiikan asema on virolaisessa taiteessa ollut aina vahva. Onkin ehkä syytä palata ensin historiaan. Kaikki vähänkin virolaista taidetta harrastavat tuntevat Eduard Wiiraltin (1898–1954), Pariisissa vuosina 1925–39 vaikuttaneen mestarin, joka on epäilemättä Viron kansainvälisesti tunnetuimpia taiteilijoita. 

Mutta on syytä tarkastella muitakin Wiiraltin aikalaisia, joista jotkut olivat hieman vanhempiakin. Neuvostoaika opetti monet suomalaiset pitämään – toisinaan ärsyttävän holhoavastikin – virolaisia vähäosaisempina serkkuina, mutta on syytä painottaa myös sitä, miten reaaliaikaisesti virolainen taide on ottanut kantaa maailman muuhun taiteeseen, jopa neuvostoaikana. Mutta myös ennen sitä. Suomalainen unohtaa helposti sen, että esimerkiksi erilaiset eurooppalaiset avantgardevirtaukset saapuivat Viroon jo 1910–1920-lukujen taiteessa – aikana, jolloin Suomessa ei vielä osattu unelmoidakaan sellaisesta kubismista ja konstruktivismista, joita Virossa tuolloin alettiin harjoitettiin.

Historiaa ei kannata ottaa esiin pelkän esiin ottamisen takia. 1920-luvulla Tartossa virinnyt avantgarde elää virolaisessa taiteessa edelleenkin monenlaisina säikeinä. Vuonna 1923 syntynyt Eesti Kunstnikude Rühm toi monia sekä keskieurooppalaisia että venäläisiä virtauksia Viron taiteeseen, ja kun ne neuvostoaikana lakaistiin maton alle, oli suorastaan luonnollista, että ne alkoivat elää omaa, osin maanalaista elämäänsä nuoremman polven toimesta. 1920-luvun ryhmäläiset – Jaan Vahtra (1882–1947), Eduard Ole (1898–1995), Friedrich Hist (1900–1943), Felix Randel (1901–1977), Hendrik Olvi (1894–1972), Arnold Akberg (1894–1984), Edmond Arnold Blumenfeldt (1903–1946), Juhan Raudsepp (1896–1984) ja Märt Laarman (1896–1979) – ovat jättäneet syvän jäljen virolaiseen kuvamaailmaan, myös taidegrafiikkaan. Kyse oli myös soveltavasta ulottuvuudesta: esimerkiksi virolainen kirjakuvitus ja kansitaide saivat varsinkin Vahtran ja Laarmanin myötä aivan uusi ulottuvuuksia, joiden perinnöstä nautimme edelleenkin. Tähän joukkoon voi lisätä vielä yhden avantgardistin lisää: taidemaalari ja -graafikko Ado Vabbe (1892–1961). 

Ei ole mitenkään liioiteltua todeta, että ilman EKR:ää esimerkiksi nykyään vaikuttavien Leonhard Lapinin, Tõnis Vintin, Raul Meelin ja Siim-Tanel Annusin teokset olisivat todennäköisesti täysin toisenlaisia.

Virolaisen taidegrafiikan vahvuuteen on toki muitakin syitä kuin pelkkä pitkälle yltävä historiallinen lataus. Lyhyemmän lähihistorian voima on osin selitettävissä institutionaalisista syistä – jotka nekin on palautettavissa osin neuvostoaikaan. Vuonna 1968 alkunsa saaneen Tallinnan grafiikkatriennaalin merkitys on ollut mittava. Alkuun triennaali pitäytyi virolaisessa taiteessa ja eteläisissä naapureissa, mutta 1980-luvulta alkaen se on ollut varsin kansainvälinen saavuttaen myös nopeasti kansainvälisen aseman yhtenä maailman merkittävistä grafiikkatapahtumista. Tämän myötä osallistujien maantieteellinen kirjo on ollut varsin laaja. Tapahtuman houkuttelevuus on luonnollisesti tuonut mukanaan sen, että laadusta ei ole koskaan tarvinnut tinkiä. Kaikki uusimmat kehityskulut – niin innovatiivisten tekniikoiden kuin ajankohtaisten teemojenkin osalta – ovat taanneet sen, että sekä virolainen taideyleisö että taiteilijat ovat olleet taidegrafiikan suhteen hyvin ajan hermolla. 

Virolaisessa taide-elämässä oli 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa omat kipupisteensä, joiden myötä juopa vanhempien mestareiden ja nuoremman maailman taidemetropoleihin suuntautuneen nuoremman tekijäkaartin kanssa syveni hetkeksi ja jolloin edeltävien polvien pioneeripanosta taiteen vapauden puolesta ei ehkä osattu arvostaa tarpeeksi, mutta tämäkin on tasoittunut – osin Suomea nopeammin.

Virolaiset taiteilijat ovat oppineet elämään kollegiaalista taide-elämää toistensa kanssa, eikä esimerkiksi ikärasismi tunnu nykyään olevan kovinkaan suuri ongelma. Olemisen äärellä -näyttelyssäkin oli mahdollista nähdä vaikkapa Viron taiteen grand old ladyn Vive Tollin (s. 1928) teoksia sulassa sovussa 1980-luvun lopulla syntyneiden Hannah Harkesin (s. 1989), Gudrun Heamägin (s. 1989) ja Lauri Koppelin (s. 1986). 

Menin kadulle kuvaamaan avajaisia ikkunan läpi – siis röökille –, ja tähän kuvaan loppui nykyisen digipokkarini tarina. Pudotin sen nimittäin katuun, ja se hajosi. Vasemmalta galleristi Anna-Maija Kajaste, Tuglas-seuran toiminnanjohtaja Jaana Vasama, kriitikkokollegani Heikki Kastemaa ja avajaispuheen pitänyt taidegraafikko Päivikki Kallio (s. 1952), joka muuten on opiskellut Tallinnan taideakatemiassa ja joka piti hyvän kaksikielisen puheen, jota innostuin kiittämään viroksi: "Sa rääkid nagu Kekkonen Tartus, suur tänu." 

Mutta onko virolaisella taidegrafiikalla yhteistä nimittäjää? Mikä siinä on virolaista? Vanhempien tekijöiden suhteen on helppoa palata vielä neuvostoaikaan. Virolaisista taiteilijoista tuli ahdistavassa ja kontrolloivassa yhteiskunnassa mestareita luomaan piilomerkityksiä ja muutenkin tarinoita, joihin sensuurin oli vaikea puuttua. Oli myös helppoa piiloutua yksityisiin maailmoihin, joissa eksistentiaaliset kysymyksiin haettiin vastauksia usein vailla ilmeistä yhteiskunnallista kontekstia. Myös luontosuhteella on aina ollut merkittävä osuus virolaisessa grafiikassa. Luonto on aina tarjonnut ”luonteva” pakopaikka, ja tämä koskee varmaan laajemminkin virolaista kulttuurielämää, mikä näkyy monin tavoin edelleenkin. Olen monesti päätynyt siihen ajatukseen, että virolaiset ovat animisteja. Heidän puillaan ja kivillään on sielu edelleenkin – paljon voimakkaammin kuin suomalaisilla. Tämä näkyy myös siinä, miten voimakkaasti kansanperinne elää virolaisessa taiteessa. Taidegrafiikassa ei tosin ole sellaista suoranaista kansanperinteeseen pohjaavaa liikettä kuin musiikissa, mutta säikeitä tästä näkyy monen tekijän töissä.

Nuorempi virolaisten taidegraafikoiden polvi on ymmärrettävästi suuntautunut jo voimakkaammin muualle globalisoituneeseen maailmaan, mutta heilläkin tuntuu olevan taipumus iän ja viisauden myötä palata omalle maaperälleen. En esimerkiksi voi välttyä vertaamasta Gudrun Heamägin Tallinnan muuttuvaan kaupunkiin liittyvä tematiikkaa nuoren Leonhard Lapiniin. Molempien rinnastusmateriaaliksi voi lukea yhtä hienoimmista virolaisista romaaneista, johon palaan vähän väliä: Mustamäen ihmiskohtaloita sekä itse Mustamäkeä paikkana kuvaava Mati Untin Syystanssi (Sügisball 1979, suom. 1980). Kaikissa näissä yhdistyy se perusluonne, jota ehdotan virolaisen taidegrafiikan yhteiseksi nimittäjäksi: metafyysisen tilan taju, elämän eksistentiaalisten ongelmien monipuolinen ristivalaisu ja absurdin taju, jolla on epäilemättä vahvat juuret neuvostotodellisuudessa mutta myös nykymaailman menossa, jossa ihmisten esittämät peruskysymykset saavat jatkuvasti kummallisia vastauksia ja jonka koneistojen ahdistavuus tuntuu sekin vain jatkuvan – oli vallassa mikä taho hyvänsä. 

Julkaistua 708 & Näyttelykuvia 1011: Kun kuva ei ole kuva

Viime maanantaina vietettiin Galleria Ortonissa Päivikki Kallion (s. 1952) näyttelyn (26.10.–20.11.) avajaisia. Taas vähän venähti, mutta tässä gallerian verkkosivuille tekemäni esittely. Näyttely on vähäeleisyydessään tavattoman hieno, joten – hus siitä – retkelle.

Kun kuva ei ole kuva

Kuvataideakatemian taidegrafiikan professorille Päivikki Kalliolle (s. 1952) taidegrafiikka ei ole koskaan ollut kuvan siirtämistä joidenkin välittävien teknisten keinojen kautta paperille uudeksi kuvaksi, lopulliseksi taideteokseksi. Hän on kuitenkin omalla tavallaan – ja varsin kiehtovasti – teknisesti orientoitunut ja suorittaa koko ajan erilaisia kokeiluja tutkiakseen sitä, mitä kuva on, miten ja mistä se ilmestyy, miten ja mihin se katoaa. Hän on kiinnostunut siirtymien tuottamista välitiloista, niistä harmaista alueista, missä prosessi on muotoutumassa. Hän on itse todennut: ”Oman taiteellisen työni kautta olen vähitellen vakuuttunut, että painetun kuvan olemukseen sisältyy myös projektion kaltainen suhde.”

Olavi Pajulahti (s. 1944) ja Päivikki Kallio ripustamassa.

Tällainen asenne muuttaa kuvan tekemisen väistämättä tilalliseksi, ja Kallio työskenteleekin usein nimenomaan tilallisesti tai tilassa luoden väliaikaisia tihentymiä kuvien virtaan. Mukana on usein valoa, varjoja ja heijastumia – aina kuitenkin katsoja, joka läsnäolo ja liikkuminen tilassa muuntaa teosta joksikin toiseksi.
Galleria Ortonissa esillä olevat kaksi kuvakokonaisuutta koostuvat litteistä seinällä olevista objekteista, mutta niiden fragmentaarisuus tuottaa luettavissa olevan lineaarisen tarinan sijaan tilan, jossa yhdistyvät muistin tuottama aika ja tunne siitä, olisi keskellä jotain vaikeasti määriteltävää – ehkäpä elokuvaa, niin kuin eräs katsoja osuvasti avajaisissa totesi. Kallio onkin ollut kiinnostunut elokuvasta, ja tarkka katsoja löytää kuvien seasta kohtauksia Andrzej Wajdan elokuvasta Tuhkaa ja timanttia (1958).

Valoja säädetään.

Kallion kuvamaailma koostuu useimmiten varsin henkilökohtaista aiheista, esimerkiksi Ortonin toisen kuvasarjan lähtökohta on hänen tyhjentynyt ja tuhoaan odottava lapsuudenkoti, mutta taustatarinoita ei ehkä kuitenkaan tarvitse tuntea. Maisema on toki tietyllä tavalla veduta-maisema esittäessään tunnistettavissa olevaa tilaa, mutta samalla se on tunteen tasolla kaikille jollain tavoin tuttu. Melankolisuudessaan siihen on helppo samastua. Kun huomautin hänelle hänen töidensä melankolisuudesta, hän totesi taidegrafiikan olevan välittyneisyytensä takia kuin määritelmällisesti melankolista.

Sarjasta Ajolähtö (2015).

Kun katsomme surumielisenä ikkunasta ulos, emme useinkaan katso mitään, mutta taide voi oman kielensä kautta ilmaista ne tunteet, joilta melankolia on poistanut liian banaalin arkisen kielen. Siihen voi samastua, ja se voi tuntua sellaisena hyvältä, tuottaa jopa häivähtävän tunteen onnesta. Victor Hugon mukaan ”melankolia on murheellisuuden onnea”. Yksi syy tähän on epäilemättä se, että katsoja voi olla yhtä sen kielen kanssa, jolla Kallio tuntemuksia erittelee. Olla jopa sen sisällä.

Julkaistua 505 & Näyttelykuvia 901: Taiteilija huippukautensa ulkopuolella

Eilen oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Laitoin aamulla kellon kuudeksi soimaan, koska illalla minulla ei ollut vielä aavistustakaan, mistä kirjoittaisin. Sitten viime päivien tapahtumat alkoivat vain punoutua yhdeksi kokonaisuudeksi. Olen viikon verran lukenut Neil Youngin (s. 1945) muistelmia, käynyt ystäväni Jorma Hautalan (s. 1941) hienon näyttelyn avajaisissa, puhunut ystäväni Timo Setälän (s. 1958) kuusivuotiaan pojan Pyryn harrastuksista ja viettänyt kolme varsin intensiivistä päivää Kuvataideakatemian taidegrafiikan koulutusohjelman opiskeljoiden kanssa kritiikkipäivien merkeissä – mukanani professori Päivikki Kallio (s. 1952) ja lehtori Tatu Tuominen (s. 1975) sekä kymmenisen inspiroivaa opiskelijaa. 

Grafiikan laitoksen vanhoja litografiakiviä, jotka perinteellisyydessään luovat turvallisen historiallisen ilmapiirin, vaikka kaikki muka muuttuukin.

Kaikki nämä asiat rupesivat elämään mielessäni yhteiseloa, ja päätin kirjoittaa kolumnin, joka kiteytyisi Pyryn maailmaan. Olen kuitenkin siinä mielessä varsin huono kirjoittaja, että olen totaalisen epäsuunnitelmallinen, ja kun saan tekstin alkuun, sitä vain tulee ja tulee, ja se menee mihin tahansa suuntaan – joskus varsin hallitsemattoman tuntuisesti. Yhtäkkiä sallitut 4700 merkkiä olivat täynnä, enkä ollut ehtinyt mainita Pyryä lainkaan. Olin kuitenkin siinä mielessä tyytyväinen, että päädyin ainakin yhteen pointtiin: voisimmeko yrittää hyvän taiteen lisäksi rakastaa taiteilijaa myös kanssaihmisenä – sen sijaan, että poimisimme vain rusinat pullasta etsiessämme huippukokemuksia? Palaan Pyryyn vielä kolumnin jälkeen:

Taiteilija huippukautensa ulkopuolella

Olen jo viikon ajan lukenut rockmuusikko Neil Youngin toissavuonna ilmestyneitä muistelmia Waging Heavy Peace (Blue Rider Press 2012). Kirja on ollut menestys: sitä on sekä myyty että kehuttu. Se oli alkuun aika tuskallista luettavaa, koska se on kirjallisilta avuiltaan luokattoman huono. Tuntuu siltä kuin kukaan ei olisi uskaltanut kustannustoimittaa liki 70-vuotiaan tähden lauseita: hän poukkoilee aiheesta toiseen, toistelee itseään, jutustelee löysästi – väliin höpöttelee joutavanpäiväisiä. Olin jo aikeissa lopettaa kirjan kesken, mutta sitten se alkoi hiljalleen viekoitella minua maailmaansa, ja nyt on jo sellainen tilanne, että tuon 500-sivuisen järkäleen viimeiset sata sivua tuntuvat tulevan vastaan liian nopeasti.

Olen viihtynyt Neil Youngin kanssa. Väliin on tuntunut siltä, että on kuin hän jutustelisi minulle, kertoisi minulle niistä ulkopuolisesta jopa idioottimaisilta tuntuvista arkisista ja satunnaisista asioista, joista ystävien kanssa tulee toisinaan jutelleeksi. Niistä hetkistä, jolloin vain viihtyy, jolloin ei tarvitse miettiä keskustelun älyllisyyttä, maailman tärkeimpiä asioita tai taiteellisia huippukokemuksia.

Olen samalla tietenkin kuunnellut Neil Youngin tuotantoa. Hän kuuluu niihin rockmuusikoihin, jotka ovat oman kehitykseni kannalta ns. ”tärkeitä”. Olen rakastanut hänen musiikkiaan – tai osaa hänen musiikistaan. Kun ryhdyin miettimään tuota tärkeyttä, tajusin että on aika ongelmallista asettaa jonkun taiteilijan tuotantoa mihinkään objektiiviseen tärkeysjärjestykseen. Minulle Neil Young on 1970-luvun alkua. On oikeastaan vain viiden vuoden aikana ilmestyneet kolme albumia, johon rakkauteni perustuu: After the Gold Rush (1970), Harvest (1972) ja On the Beach (1974). 

Olin 13-vuotias, kun After the Gold Rush ilmestyi. Annoin vähän aikaa sitten yhden haastattelun, jossa haastattelija halusi kiusallisen tuntuisesti palata koko ajan lapsuuteeni. Nyt kun olen lukenut haastattelun, huomaan että aika moni elämääni vaikuttava asia on tapahtunut tai alkanut kehkeytyä juuri silloin, kun olin 13-vuotias. 

Olen kuitenkin aika vakuuttunut siitä, että edellä mainitsemani kolme Youngin albumia edustavat taiteilijan huippukautta. Jos olisin musiikkikriitikko tai musiikin tutkija, löytäisin todennäköisesti uskottavat sanat sille, että saisin muutkin vakuuttumaan tästä. Todennäköisesti yrittäisin sitä. Kokemustani on vahvistanut se, että nyt kun olen kuunnellut hänen myöhempää tuotantoaan, ei se ole sytyttänyt minua samalla tavalla. Samalla on kuitenkin herännyt epäilys. Onko kyse vain siitä, että olen kuullut noita biisejä oikeaan aikaan, sellaisessa kehitysvaiheessa, että ne ovat vahvistaneet, liikuttaneet ja heijastelleet toiveitani, unelmiani ja pelkojani juuri sellaisessa vaiheessa kun sielussa myllertää tavalla, jota ei koskaan elämässään unohda? Olisiko niin, että kun elämä saa jonkun merkittävän suunnan, tällaiset taidekokemukset saavat voimakkaan symbolisen lisämerkityksen, jonka olen vain ominut itselleni – täysin riippumatta taiteilijan urakehityksestä tai intentioista?

Sama ilmiö tuntuu liittyvän kaikkiin taiteenlajeihin, oli sitten kyse kirjallisuudesta tai kuvataiteista. Ikäännyttyäni olen kuitenkin onnekseni huomannut, että kehittymistä voi tapahtua senkin jälkeen, kun on täyttänyt 13 vuotta. Mutta jonkin kriisin se tuntuu aina vaativan. 

Taidegrafiikan opiskelijoita.

Olen ollut viime vuosina aika paljon tekemisissä kuvataideopiskelijoiden kanssa – viimeksi koko tämän alkuviikon. Se on ollut sekä antoisaa että myös vähän ahdistavaa: onko minulla enää mitään annettavaa? Onneksi tätäkin on kestänyt jo jonkin aikaa, niin että se on jo ehtinyt tuottamaan muistoja. Olen saanut seurata melko läheltä joidenkin taiteilijoiden uran alkutaivalta. Nyt huomaan, että jotkut teokset ovat jääneet elämään melkein samoin kuin jotkut Neil Youngin biisit. Saatan nähdä jonkun tekijän viidennen näyttelyn ja muistella samalla niitä keskeneräisiä töitä, joita näin joskus hänen työhuoneellaan ja joita ei välttämättä ole enää olemassakaan. Minulle ne saattavat kuitenkin edustaa tietyllä tavalla taiteilijan huippukautta. Mutta ehkä vain minulle, koska olen ominut ne oman kehitykseni symboleiksi. Mutta eiköhän taidetta saa lähestyä näinkin? Tai ehkä jopa pitäisikin, sillä se on armollista myös taiteilijalle, jonka urasta myöhempi taidehistoria pyrkii aina etsimään joitain ulkopuolelta määriteltyjä huippukausia. 

Tähän liittyy olennaisesti myös se maksiimi, jonka Neil Young esitti biisissään My My, Hey Hey (Out of the Blue) (1978): ”On parempi palaa loppuun kuin hiipua pois.” 

Onneksi hän oli väärässä, ja onneksi jaksoin lukea hänen tuoreen korjaavan ajatuksensa sivulta 331: ”Elämässä on muutakin kuin sen latautunut huippu, koska muutkin asiat jatkavat kasvamistaan ja kehittymistään pitkälle jälkeenpäin, rikastuttaen ja kasvattaen henkeä ja sielua.” 

***

Siinä se. Mutta sitten takaisin Pyryyn. Tapasin Pyryn Jorma Hautalan näyttelyn avajaisissa. Olimme molemmat ilmeisen innostuneita, ja myöhemin kuulin, että Pyry oli seuraavana päivänä matkalla takaisin sinne – itse asiassa hän oli kysynyt, että voisiko isä viedä hänet sinne joka päivä. Pyry oli myös heti maalannut ensimmäisen oman jormahautalansa, jossa hän oli teipillä ja vesiväreillä pyrkinyt Hautalan uuteen ilmeeseen.

Jorma Hautala, sarjasta Lauluja, sekatekniikka, 2012.

Avajaisten jatkoilla oli hauska seurata, miten jännittynyt itse vanha konkari oli näyttelynsä vastaanotosta. Hän vaati rehellistä kritiikkiä. Syynä oli varmaan se, että hän oli aivan selkeästi eksynyt itselleen uusille poluille epähautalaimaisine aaltoviivoineen ja uusine värimaailmoineen. Minä koin näyttelyn hienona, jopa vapautuneena suunnanmuutoksena, mutta illalla, kun yritin miettiä sitä suhteessa muuhun Hautalaan, tajusin että olen menettänyt kriittisen otteeni hänen tuotantoonsa kokonaan. Olen tuntenut hänet hyvin nyt viitisentoista vuotta ja seurannut läheltä hänen työskentelyään. Hän on muuttunut kritiikin kohteesta kanssaihmiseksi, johon suhtaudun samalla uteliaisuudella ja rakkaudella, jolla hän tuntuu suhtautuvan koko ympäröivään maailmaansa. Olen kiinnostunut ja innostunutkin kaikesta, mitä hän tekee. Olen kuitenkin varma siitä, että jotkut taideihmiset oudoksuvat hänen uutta näyttelyään, koska se ei ole tarpeeksi tuttua ja taattua ja turvallista jormahautalaa. 

Mutta takaisin Pyryyn. Hänelle tämä näyttely tulee olemaan mahdollisesti samanalainen huippuhetki kuin minulle oli aikoinaan Neil Youngin After the Gold Rush – ihan riippumatta siitä, miten se asettuu Hautalan oeuvreen tai myöhempien taidehistorioitsijoiden tulkintaan siitä. Siiten ryhdyin jo miettimään sitä, mitä muistan taidekokemuksistani kuusivuotiaana – olen kahden taiteilijan lapsi, joten niitä täytyy olla. En saanut mieleeni mitään. Mutta ei kai ole mahdollista, että minusta tuli minä vasta 13-vuotiaana. Taustalla täytyy olla jotain merkittävää, jota en vain muista.

Muistin kuitenkin junaratani. Ja taas Pyry loksautti palasia yhteen. Neil Young paljastuu muistelmissaan valtaisaksi pienoisjunaratafriikiksi. Hänelle se oli Lionel:

Pyrylle puolestaan Märklin:

Minä en edes muista omaani. Mutta kaikki tyynni tässä taidetaan olla ikuisia pikkupoikia – Pyrystä Jorma Hautalaan.

Kirjoitan tätä kuunnellen kuulokkeista Neil Youngin On the Beachia. 

I went to the radio interview,

but I ended up alone

at the microphone.

Now I'm livin'

out here on the beach,

but those seagulls are

still out of reach.

En mennyt rannalle, vaan uimahalliin. Seinään oli kirjoitettu:

Julkaistua 168 & 169 & 170 & 171 & 172 & 173 & 174: Tatjana Bergelt & Pirjetta Brander & Radoslaw Gryta & Maija Helasvuo & Päivikki Kallio & Jussi Koitela & Raakel Kuukka

Mäntän kuvataideviikkojen julkaisun toimitin siten, että kaikki tekstit noudativat samaa fragmentaarista asua, jossa taiteilijan teoksiin liittyvät ajatukset ikään kuin pullahtelevat hajanaisina huomioina jostain sieltä kauempaa mielen sopukoista. Osan teksteistä koostin, editoin ja lyhentelin vanhemmista teksteistä, osan taiteilijat kirjoittivat itse varta vasten julkaisua varten ja osa syntyi siten, että kävin haastattelemassa taiteilijoita ja purin sitten nauhalta valitsemani kohdat. Julkaisen tässä ne kuusitoista tekstiä (ensin seitsemän ja sitten toisessa postauksessa yhdeksän, koska Bloggerin hakemisto ei ota vastaan tarpeeksi merkkejä), jotka perustuvat tekemiini haastatteluihin. Sanat ja ajatukset ovat siis kuitenkin taiteilijoiden itsensä:

Tatjana Bergelt (s. 1966)

… kaikki työni liittyvät kieleen, äidinkieleen, sekä niihin maihin joissa olen asunut… isänmaa…

… tämä avautui laajasti… aloin lukea paljon, muun muassa Raamattua ja Tooraa… kysehän ei ole pelkästä käskystä vaan myös uhkauksesta. Raamatusta: ”Joka kiroaa isäänsä tai äitiään, häntä rangaistakoon kuolemalla”…

…. miten kuvailet kunnioitusta? Se menee niin helposti voimasuhteeseen… jollakin on voimaa, ja sinä alistut… kunnioituksen pitäisi ehkä pikemminkin olla vastuunottoa – vastuunottoa kohti maata, yhteiskuntaa, kulttuuria…

… toiminta ja maailman rakenteet asuvat eri tavoin myös kielessä, esimerkiksi, toisin kuin suomessa, saksan ja venäjän kielessä on myös suvut: der, die, das… isä ja äiti eivät olemassa ilman lasta…

… leikin kielen kautta palapelimäisesti, sanojen ja sukujen ja niiden yhdistelmien kanssa avautuu kuvien kautta erilaisia taistelukenttiä ja jännitteitä…

… yritän yhdistää sanan ja objektin, ei välttämättä sanaa ja kuvaa… haluan kuvittaa ilman että kuvittaisin…

Tatjana Bergeltin työhuoneellaan 2.5.

Pirjetta Brander (s. 1970)

… ihmissuhteisiin ja vanhempiin tulee suhtautua kuin luonnonoloihin… tuntea kunnioitusta, ei pelkoa…

… kunnioitus on myös kysymys, jos on tapahtunut kauheita, kuten Emmanuel Carrèren romaanissa Valhe (2000), tosikertomukseen pohjautuvassa tarinassa miehestä, joka surmasi vanhempansa, vaimonsa sekä lapsensa…

… inhoan moraliteetteja, minua kiinnostaa yritys ymmärtää… taiteessa pitää voida käsitellä myös pahaa ja väärää… taiteessa on tärkeintä, että pystyy jakamaan tunteita…

… käsittelen kollektiivista pelkoa, siten miten yhteisö muodostaa mörön…

… monimutkaista filosofista rakennetta ei ole… kyse on yksinkertaisista ajatuksista: elämä on hirveää mutta siitä voi selviytyä ja että kaikessa kauheudessa voi olla hyviä puolia, josta voi syntyä jotain…

… teokseni ovat mollivoittoisia, mutta on niissä hysteeristä huumoria… miten se ranskalainen sanonta menee: melankolia on portti syvällisyyteen…elämää voi lähteä pohtimaan syvemmin ja oppiakin asioita…

 Pirjetta Brander virittelee 22.5. installaatiotaan Giant.

 

Radoslaw Gryta (s. 1955)

… lähdin kotoa 14-vuotiaana… isäni nukkui television öisen lumisateen edessä, mutta sitä ei saanut sammuttaa… sellaisena piirsinkin häntä…

… äidistään pitäisi pitää… se olisi luontevaa… äidin mielestä kaikki oli aina esteenä…

… kun kerroin heille tulevani isäksi, he ihmettelivät, että miten se olisi mahdollista, että Radekista tulisi isä… helppoa, minä vastasin, pitää vain tehdä kaikki toisin kuin te…

… suhteeni on hyvin ristiriitainen ja sitä ristiriitaa työstän… ja samalla tiedän, että olen samanlainen kuin isäni… hänkin lähti nuorena…

… aloitan työskentelyn naturalistisena, mutta se on vain lähtökohta, joka ei riitä… piirustus alkaa kiinnostaa piirustuksena, pitää lähteä vaikeampaan suuntaan…

… kyse on psykologisesta tilanteesta, ei Virtasesta tai Grytasta… pitää unohtaa lähtökohta, katsoa piirustuksia piirustuksina ja ajatella vaikka arkkityyppejä…

 Radoslaw Gryta ripusti piirustuksiaan 28.5. pienen Hedvig-tyttärensä kanssa.

Maija Helasvuo (s. 1968)

… perheteema on ollut keskeinen. Olen käyttänyt malleina äitiäni, poikaani ja itseäni… ne ovat siis henkilökohtaisten suhteiden kuvauksia…

… lähtökohdat ovat myös taidehistoriallisia… se on jo äidinmaidossa, sillä äitini on kuvaamataidonopettaja, joten minua vietiin pienenä museoihin ja kirkkoihin… itse olen ateisti, mutta länsimainen taidehan on kuvannut näitä aiheita satoja vuosia… äitini ja ammattini kautta teokset saavat ulottuvuuden, jossa muoto ja sisältö nivoutuvat toisiinsa…

… formaalisti lähtökohtana voi olla esimerkiksi laskoksia kohtaan tuntemani ihailu vanhassa taiteessa… heitin lakanan päällemme… vaikka figuratiivisuus vähenee, pitää veistosten olla anatomisia, sillä ihmisen silmä on tarkka suhteessa toiseen ihmishahmoon… lakana sekä häivyttää että tuo esiin…

… sukupolvien jatkumo tuo mukaan sommittelullisen jännitteen… äitini on kunnossa, mutta tulee tulevaisuudessa tarvitsemaan minua enemmän… poika taas irtautuu… mukana on myös menettämisen pelkoa…

Maija Helasvuon Mummo itse kolmantena. Kuva: Heikki Vesterinen.

Päivikki Kallio (s. 1952)

… olen aiemmin käsitellyt isän ja tyttären näkökulmaa saman, kotitalomme purkamista kuvaavan videon kautta, nyt yritän tuoda mukaan myös äidin näkökulmaa… olen kuvannut hänen kasvojaan näyttäessäni samalla ennen purkamista talossamme kuvattuja hetkiä…

… isän kuolemasta on yli viisitoista vuotta… perheen elämä rakentui pitkälle hänen kauttaan… äitini on nykyään 95-vuotias… kuvaan tavallaan häneen melankoliaansa…

… sentimentaalisuus on tietenkin jossain mielessä pelottavaa… sitä helposti vaipuu Lauantain toivottujen tasolle… vaikka kuuntelen minä niitä edelleenkin…

… kyse on henkilökohtaisista, väistämättömistä  prosesseista… vaikea minun on miettiä tai tehdä taidetta, joka ei liittyisi omaan elämäntilanteeseen… mutta en minä tässä ole mikään erikoistapaus… teen asioita epämääräisesti…  että se jättäisi avoimeksi…

… surumielisyyttä yleisellä tasolla… vähän sellaista slaavilaista elämä ja kohtalo -ajattelua…

 Päivikki Kallion esitteli minulle 23.4. työhuoneellaan sitä, miten lentokonevanerille heijastetaan videota.

Jussi Koitela (s. 1981)

… kiinnostuin niistä tekstimassoista, joita käytetään opetustarkoituksessa liittyen perhe- ja parisuhdetyöhön… ja -terapiaan... Kirkon perheasian neuvottelukeskus, Seta, Mannerheimin Lastensuojeluliitto… nämä ovat paikkoja, joissa perhe rakennetaan…

… tekstit jalostuivat prosessissa julkisessa tilassa esitettävään mainosmaiseen esitykseen… olen kiinnostunut niistä kombinaatioista, joissa yhdistyy perhepuhe, julkinen tila ja tilanteesta syntyvät keskustelut…

… olen viime aikoina miettinyt poliittista taidetta… en ole ehkä poliittinen, pikemminkin yhteiskunnallinen…

… yhteiskunnallinen tarkoittaa kai sitä, että asia liitetään yhteiskunnalliseen keskusteluun… en tiedä haluanko itse olla mukana, mutta jotenkin siihen on pakotettu… on minulla omat arvonikin, mutta en minä niitä tuo esiin... jokaisen perhettä määrittelevän tahon materiaalissa ja arvoissa on jotain läheistä, mutta myös vastakkaistakin…
… pyrin siihen, että katsojan on pakko nähdä se, mihin sijoittaa itsensä… sehän latautuu tietenkin esityskontekstinsa ja yleisönsä kautta…

Jussi Koitelan teos levisi ympäri Mänttää kuin Jeesus tulee pian -juliste konsanaan. Kuva: Heikki Vesterinen.

Raakel Kuukka (s. 1955)

… minulla on tähän asiaan etäisyyttä, koska äitini on kuollut jo vuonna 1984… olen liittänyt mukaan hänen ainoan kirjeensä vuodelta 1980… tietynlainen ratkaisun hetki, kun lapsi on lähtenyt omille teilleen… hänen toiveensa…

… valokuvissani tuolta ajalta on ehkä vähän alakuloinen tunne… äitini on evakko, ja hänellä on ollut aika kova elämä… se varmaan heijastui meidän suhteessamme… mutta myös rakkaus… en minä voi kritisoida häntä…

… ehkä kuvat ovat jonkunlainen näkymä siihen maailmaan… mukana on myös valokuva siitä, kun hän tuli viimeistä kertaa ulos talosta… siskoni on mukana, ja siinä on mukana huolenpito, mutta myös suru…

… tietenkin tiedän enemmän kuin kirje kertoo, mutta luulen, että hänen elämänsä oli aika samanlaista kuin hänen sukupolvensa naisten elämä…

… on eheyttävä kokemus, kun palaa vuosikymmenen takaisiin valokuviin… se on vapauttavaa… taustansa voi jättää taakseen. Vaikka ei tietenkään toki unohtaa, mutta se ei hallitse enää omaa elämää…

Raakel Kuukan äidiltään saamasta kirjeestä kasvoi kokonainen taideteos.

Julkista taidetta 31: Minkälaista realismia?

Eilen kävin Päivikki Kallion (s. 1952) työhuoneella haastattelemassa häntä Mäntän kuvataideviikkojen julkaisua varten ja katsastamassa, miten hänen työsuunnnitelmansa jaksavat. Ja hyvinhän ne jaksoivat – hän näytti pienoismallilla sitä, miten videoteos projisoituu uudenlaiselle materiaalile:

Käytin taas tilaisuuttani hyväkseni ja kävin Nilsiänkadulla katsomassa Aukusti Veuron (1886–1954) Hitsaajaa (1948). Veuro oli melko vaatimattoman veistäjänuransa lisäksi maineikas valaja, joka teki töitä myös langolleen Wäinö Aaltoselle (1894–1966) ja joka antoi ko. kansallisveistäjälle tietä voitettuaan ensin ikään kuin "vääränä voittajana" Aleksis Kiven muistomerkkikilpailun vuonna 1930. Surullinen tarina, josta olisi kiinnostavaa lukea vaikka kokonainen tutkittu kirja. Sittemminhän Veuron voittoisa ehdotus toteutettiin Nurmijärvelle. Häkellyttävän samankaltainen se on Aaltosen Helsinkiin toteutetun muistomerkin kanssa.

Veuro ei ole ihan veistäjä minun makuuni, eikä Hitsaajan tyylikään ole erityisesti sydäntäni lähellä, mutta jotain hienoa – ja myös herkkää – tässä Heteka Oy:n pääportin työläisveistoksessa on. Ehkä se on sitten sitä ihan oikeaa – ei siis valheellista – realismia. Tehtaan portilla sellainen vaikuttaa sitä paitsi vallan sopivalta: