Kun kuva ei ole kuva
Kuvataideakatemian taidegrafiikan professorille Päivikki Kalliolle (s. 1952) taidegrafiikka ei ole koskaan ollut kuvan siirtämistä joidenkin välittävien teknisten keinojen kautta paperille uudeksi kuvaksi, lopulliseksi taideteokseksi. Hän on kuitenkin omalla tavallaan – ja varsin kiehtovasti – teknisesti orientoitunut ja suorittaa koko ajan erilaisia kokeiluja tutkiakseen sitä, mitä kuva on, miten ja mistä se ilmestyy, miten ja mihin se katoaa. Hän on kiinnostunut siirtymien tuottamista välitiloista, niistä harmaista alueista, missä prosessi on muotoutumassa. Hän on itse todennut: ”Oman taiteellisen työni kautta olen vähitellen vakuuttunut, että painetun kuvan olemukseen sisältyy myös projektion kaltainen suhde.”
Olavi Pajulahti (s. 1944) ja Päivikki Kallio ripustamassa.
Tällainen asenne muuttaa kuvan tekemisen väistämättä tilalliseksi, ja Kallio työskenteleekin usein nimenomaan tilallisesti tai tilassa luoden väliaikaisia tihentymiä kuvien virtaan. Mukana on usein valoa, varjoja ja heijastumia – aina kuitenkin katsoja, joka läsnäolo ja liikkuminen tilassa muuntaa teosta joksikin toiseksi.
Galleria Ortonissa esillä olevat kaksi kuvakokonaisuutta koostuvat litteistä seinällä olevista objekteista, mutta niiden fragmentaarisuus tuottaa luettavissa olevan lineaarisen tarinan sijaan tilan, jossa yhdistyvät muistin tuottama aika ja tunne siitä, olisi keskellä jotain vaikeasti määriteltävää – ehkäpä elokuvaa, niin kuin eräs katsoja osuvasti avajaisissa totesi. Kallio onkin ollut kiinnostunut elokuvasta, ja tarkka katsoja löytää kuvien seasta kohtauksia Andrzej Wajdan elokuvasta Tuhkaa ja timanttia (1958).
Valoja säädetään.
Kallion kuvamaailma koostuu useimmiten varsin henkilökohtaista aiheista, esimerkiksi Ortonin toisen kuvasarjan lähtökohta on hänen tyhjentynyt ja tuhoaan odottava lapsuudenkoti, mutta taustatarinoita ei ehkä kuitenkaan tarvitse tuntea. Maisema on toki tietyllä tavalla veduta-maisema esittäessään tunnistettavissa olevaa tilaa, mutta samalla se on tunteen tasolla kaikille jollain tavoin tuttu. Melankolisuudessaan siihen on helppo samastua. Kun huomautin hänelle hänen töidensä melankolisuudesta, hän totesi taidegrafiikan olevan välittyneisyytensä takia kuin määritelmällisesti melankolista.
Sarjasta Ajolähtö (2015).
Kun katsomme surumielisenä ikkunasta ulos, emme useinkaan katso mitään, mutta taide voi oman kielensä kautta ilmaista ne tunteet, joilta melankolia on poistanut liian banaalin arkisen kielen. Siihen voi samastua, ja se voi tuntua sellaisena hyvältä, tuottaa jopa häivähtävän tunteen onnesta. Victor Hugon mukaan ”melankolia on murheellisuuden onnea”. Yksi syy tähän on epäilemättä se, että katsoja voi olla yhtä sen kielen kanssa, jolla Kallio tuntemuksia erittelee. Olla jopa sen sisällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti