Miten
taiteilijan pitäisi ansaita palkkansa?
Art
Workers. Material Conditions and Labour Struggles in Contemporary Art Practice. Edited by Erik Krikortz, Airi Triisberg & Minna
Henriksson. Nordic-Baltic Art Workers’ Network for Fair Play 2015.
Onko
taiteilija yrittäjään rinnastettavissa
oleva henkilö, joka saa mainostaa
teoksiaan ilmaiseksi taidemuseoissa myydäkseen niitä sittemmin markkinoilla? Näin kysyy prahalainen
taidetyöläisaktivisti Tereza Stejskalová pohjoismais-balttilaisten
taideaktivistien tuottamassa kirjassa Art
Workers, jossa yritetään hahmottaa prekariaattiin kuuluvien taidetyöläisten
asemaa oikeistolaistuvassa maailmassa.
Taiteilijan
sijoittumista talouden rakenteisiin ollaan koko 2000-luvun ajan väännetty kohti
yrittäjyyttä – myös opetus- ja kulttuuriministeriön toimesta. Hieman kärjistäen
voisi todeta, että 2000-luvulla taiteilija on siirtynyt köyhästä tai
työttömästä vapaan ammatin harjoittajasta huonosti menestyväksi yrittäjäksi.
Kasvavaan prekariaattiin kuuluvat taiteilijat ovat myös ajautuneet asemaan,
jossa he tipahtavat eri luukkujen väliin. Taiteilijoiden sosiaali- ja
eläketurva on enimmäkseen hunningolla. Tosin eläketurvassa on tapahtunut myönteistä
kehitystä, mutta sekin koskee vain vuosiapurahaa saavia taiteilijoita, joiden
eläkevakuutus hoituu Melan kautta. Moni jää ulkopuolelle.
Yhteiskunnalliset muutokset alkavat usein yksittäisistä epäkohdista.
Yhteiskunnalliset muutokset alkavat usein yksittäisistä epäkohdista.
Taiteilijoiden huoli on
viime aikoina ollut se, että he joutuvat tekemään työtään ilmaiseksi. Olisi esimerkiksi
täysin käsittämätöntä, jos Kansallisoopperan laulajien pitäisi laulaa
ilmaiseksi. Toisin on Kansallisgalleriassa: taiteilijalta odotetaan ilmaista
työpanosta kuin luonnostaan.
Muutamaa
huippugalleriaa lukuun ottamatta taiteilija joutuu maksamaan näyttelystään
vuokran, mikä koskee myös taiteilijoiden itsensä omistamia – esimerkiksi
kaikkien liittojen – gallerioita. Keski- ja Etelä-Euroopassa ei toimita näin.
Jos rahavirtoja tarkastelee hieman toisenlaisesta vinkkelistä, taiteilijan
saama työskentelyapuraha onkin Suomessa usein käytännössä galleristien saamaa
vuokratukea.
Toki
taiteilijat saavat – eivät aina – töidensä esittämisestä Kuvasto-korvauksen,
mutta se on häviävän pieni. Kyseessä ei sitä paitsi ole korvaus työstä vaan
tekijänoikeuskorvaus.
Ruotsissa
on siirrytty ns. MU-sopimukseen, joka
velvoittaa julkista tukea saavat laitokset maksamaan taiteilijoille korvausta
näyttelyistä. Yleissopimus takaa taiteilijoille korvauksen paitsi teosten
esittelystä myös tekemästään työstä valtion rahoittamissa näyttelytiloissa.
Tätä mallia ajavat Suomessakin Suomen Taiteilijaseura ja Ornamo. Erik Krikortz
varoittaa Art Workers -kirjassa
liiasta optimismista ja antaa käytännön esimerkkejä siitä, miten MU on myös epäonnistunut
– muun muassa kunnon sanktioiden puuttuessa.
Virossakin on samanlaisia
kehityskulkuja: julkista rahoitusta saavat galleriat eivät vuodesta 2014 saa
enää periä taiteilijoilta näyttelyvuokria.
Minna Henriksson kuvaa tarkoin
empiirisin esimerkein Suomen surkean tilanteen ja ryydittää tekstiään
useammankin taiteilijan haastattelulla. Ilman kunnon empiriaa keskustelu
jäisikin liian helposti teoreettiseksi käsitteistä kiistelemisen tasolle. Tämä
teksti tulisi julkaista jossain myös suomeksi.
Yksittäisten ongelmien lisäksi
kirjan painavaa antia ovat kysymykset taidetyöläisten järjestäytymisestä. Voiko
ammattiyhdistysmalli tarjota prekariaatille mitään apua? Ovatko taidetyöläisten
ongelmat yhdistettävissä muun prekariaatin ongelmiin? Kenen kanssa olisi syytä
liittoutua ja miksi? Miten taidetyöläisten asema muuttuisi mahdollisen perustulon
myötä?
Kirjoittaja on helsinkiläinen
vapaa taidekriitikko eli prekariaattiin lukeutuva taidetyöläinen, joka ei saa tästä
kirjoituksesta minkäänlaista korvausta käytettyään siihen kaksi työpäivää.
***
Yritin olla hauska – siis kytkeä asian itse aiheeseen – kirjoittajamäärittelyssäni, mutta nyt jo hävettää. Tulee sellainen vaikutelma, että muut tekevät aatteellisesti täysin rinnoin talkootyötä ja minä vain nillitän. Että anteeksi tästä. Sen sijaan kommenttini siitä, että Henrikssonin teksti pitäisi saada suomeksi, on vakava. Sitä voisi vaikka vähän laajentaa ja julkaista pienenä pamflettina. Mieti Minna asiaa, jos luet tämän, ja tarjoa vaikka Into Kustannukselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti