Julkaistua 723: Miten taiteilijan pitäisi ansaita palkansa?

Eilen olin Työväenliikkeen kirjastossa, missä julkaistiin Työväentutkimus 2015 – vuosikirja, vuosikirja jonka julkaiseminen aloitettiin jo 1980-luvulla. Oli hauska olla mukana näin perinteisessä joukossa. Olin kirjoittanut vuosikirjaan pyynnöstä yhden kirja-arvostelun:

Miten taiteilijan pitäisi ansaita palkkansa?

Art Workers. Material Conditions and Labour Struggles in Contemporary Art Practice. Edited by Erik Krikortz, Airi Triisberg & Minna Henriksson. Nordic-Baltic Art Workers’ Network for Fair Play 2015.

Onko taiteilija yrittäjään rinnastettavissa oleva henkilö, joka saa mainostaa teoksiaan ilmaiseksi taidemuseoissa myydäkseen niitä sittemmin markkinoilla? Näin kysyy prahalainen taidetyöläisaktivisti Tereza Stejskalová pohjoismais-balttilaisten taideaktivistien tuottamassa kirjassa Art Workers, jossa yritetään hahmottaa prekariaattiin kuuluvien taidetyöläisten asemaa oikeistolaistuvassa maailmassa. 

Taiteilijan sijoittumista talouden rakenteisiin ollaan koko 2000-luvun ajan väännetty kohti yrittäjyyttä – myös opetus- ja kulttuuriministeriön toimesta. Hieman kärjistäen voisi todeta, että 2000-luvulla taiteilija on siirtynyt köyhästä tai työttömästä vapaan ammatin harjoittajasta huonosti menestyväksi yrittäjäksi. Kasvavaan prekariaattiin kuuluvat taiteilijat ovat myös ajautuneet asemaan, jossa he tipahtavat eri luukkujen väliin. Taiteilijoiden sosiaali- ja eläketurva on enimmäkseen hunningolla. Tosin eläketurvassa on tapahtunut myönteistä kehitystä, mutta sekin koskee vain vuosiapurahaa saavia taiteilijoita, joiden eläkevakuutus hoituu Melan kautta. Moni jää ulkopuolelle.
Yhteiskunnalliset muutokset alkavat usein yksittäisistä epäkohdista.

Taiteilijoiden huoli on viime aikoina ollut se, että he joutuvat tekemään työtään ilmaiseksi. Olisi esimerkiksi täysin käsittämätöntä, jos Kansallisoopperan laulajien pitäisi laulaa ilmaiseksi. Toisin on Kansallisgalleriassa: taiteilijalta odotetaan ilmaista työpanosta kuin luonnostaan. 

Muutamaa huippugalleriaa lukuun ottamatta taiteilija joutuu maksamaan näyttelystään vuokran, mikä koskee myös taiteilijoiden itsensä omistamia – esimerkiksi kaikkien liittojen – gallerioita. Keski- ja Etelä-Euroopassa ei toimita näin. Jos rahavirtoja tarkastelee hieman toisenlaisesta vinkkelistä, taiteilijan saama työskentelyapuraha onkin Suomessa usein käytännössä galleristien saamaa vuokratukea. 

Toki taiteilijat saavat – eivät aina – töidensä esittämisestä Kuvasto-korvauksen, mutta se on häviävän pieni. Kyseessä ei sitä paitsi ole korvaus työstä vaan tekijänoikeuskorvaus. 

Ruotsissa on siirrytty ns. MU-sopimukseen, joka velvoittaa julkista tukea saavat laitokset maksamaan taiteilijoille korvausta näyttelyistä. Yleissopimus takaa taiteilijoille korvauksen paitsi teosten esittelystä myös tekemästään työstä valtion rahoittamissa näyttelytiloissa. Tätä mallia ajavat Suomessakin Suomen Taiteilijaseura ja Ornamo. Erik Krikortz varoittaa Art Workers -kirjassa liiasta optimismista ja antaa käytännön esimerkkejä siitä, miten MU on myös epäonnistunut – muun muassa kunnon sanktioiden puuttuessa. 

Virossakin on samanlaisia kehityskulkuja: julkista rahoitusta saavat galleriat eivät vuodesta 2014 saa enää periä taiteilijoilta näyttelyvuokria. 

Minna Henriksson kuvaa tarkoin empiirisin esimerkein Suomen surkean tilanteen ja ryydittää tekstiään useammankin taiteilijan haastattelulla. Ilman kunnon empiriaa keskustelu jäisikin liian helposti teoreettiseksi käsitteistä kiistelemisen tasolle. Tämä teksti tulisi julkaista jossain myös suomeksi. 

Yksittäisten ongelmien lisäksi kirjan painavaa antia ovat kysymykset taidetyöläisten järjestäytymisestä. Voiko ammattiyhdistysmalli tarjota prekariaatille mitään apua? Ovatko taidetyöläisten ongelmat yhdistettävissä muun prekariaatin ongelmiin? Kenen kanssa olisi syytä liittoutua ja miksi? Miten taidetyöläisten asema muuttuisi mahdollisen perustulon myötä?

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa taidekriitikko eli prekariaattiin lukeutuva taidetyöläinen, joka ei saa tästä kirjoituksesta minkäänlaista korvausta käytettyään siihen kaksi työpäivää.

***

Yritin olla hauska – siis kytkeä asian itse aiheeseen – kirjoittajamäärittelyssäni, mutta nyt jo hävettää. Tulee sellainen vaikutelma, että muut tekevät aatteellisesti täysin rinnoin talkootyötä ja minä vain nillitän. Että anteeksi tästä. Sen sijaan kommenttini siitä, että Henrikssonin teksti pitäisi saada suomeksi, on vakava. Sitä voisi vaikka vähän laajentaa ja julkaista pienenä pamflettina. Mieti Minna asiaa, jos luet tämän, ja tarjoa vaikka Into Kustannukselle.