Julkaistua 726 & Katutaidetta 124: : Kriitikko kadulla

Ei tätä tiedotetta nyt oikeastaan vielä ole julkaistu, koska Traman (s. ?) näyttely on vielä päällä Make Your Mark Galleryssa, jonka sivuille se tulee, mutta julkaistaan se promomielessä nyt jo tässä. Tervetuloa siis kaikki ystävät ja viholliset – mikä onkaan hauskempaa kuin haukkua kriitikon näyttelyä? – avajaisiin ensi viikon perjantaina klo 18.00. Ohjelmaakin yritän saada aikaiseksi lyhyellä aikatalulla. On siellä varmaan vähän viinaakin. Ja vieressä ihan oikea baari, joka on avoinna vielä 02.

Otso Kantokorpi: Kriitikko kadulla
Kutsuttuina: Kamreeri Honkanen ja Sirpa Viljanen

En ole taiteilija enkä todellakaan aio sellaiseksi ryhtyä. Näyttelyni on taiteen kaltainen interventio, jonka toteutan, koska minulle avautui siihen mahdollisuus ja koska minua vain yksinkertaisesti huvittaa tehdä se. Se koostuu valokuvista, tarroista, litografioista ja yhdestä installaatiosta. Olen kutsunut mukaan myös kaksi ystävääni, koska yhdessä on aina hauskempaa. 

Pääteokseni on epäilemättä sarja Taideruhtinaat. Tein vuonna 2009 kaksi anonyymiä tarraa, joita levitin Kiasman ja Helsingin taidemuseon lähistölle. Silloin olin ehkä hetken aikaa aidosti anonyymi katutaiteilija, jolla oli myös poliittinen sanoma: inhoan syvästi taiteen elitismiä. Toisessa esiintyy museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Siren ja toisessa museonjohtaja Berndt Arell – sekä näitä taidemaailman tuolloisia ”oikeistopoikia” irvailevat lauseet. Myöhemmin tein lauseineen kaksi lisää: isänsä asebisneksen perinnöllä rikastunut liikemies ja ns. merkittävä taiteenkeräilijä Poju Zabludowicz sekä kaupunginjohtaja ja Guggenheimin kyltymätön himoaja Jussi Pajunen. Kaksi jälkimmäistä jäivät vain tietokoneelle, koska aikani ja energiani eivät riittäneet niiden levittämiseen. Tein kuitenkin kaikista nyt myöhemmin litografiset vedokset. 

Alkuperäinen tarra Kiasman lähistöllä vuonna 2009.

Sarja My Tag, a Work in Progress on myös minulle tärkeää nostalgiaa. Se syntyi katutaiteen vastaisesta kunnallispolitiikasta ja niistä toimista, jotka koskivat muun muassa silloin katutaiteilijana toiminutta poikaani Allua – jonka kanssa tuli käytyä poliisilaitoksellakin – ja hänen ystäviään. Tein aikoinani Punavuoreen mikrotageja hopeageelikynällä ja valokuvasin ne. Sarja julkaistiin niitä selittävän tekstin kera Voimassa vuonna 2006. Nyt printtasin alkuperäiset kuvat. Näyttelyssä on myös jaossa alkuperäinen teksti. 

Voimassa vuonna 2006 ilmestynyt juttu – löytyy Kromista pdf:nä kuvineen. Tekstikin löytyy luettavampana vielä Voiman sivuilta ilman kuvia.

Installaation London Calling (2012–15) tein yhdessä ystäväni Sirpa Viljasen kanssa käyskennellessäni Lontoon katuja vaimoni ja hänen kanssaan. Se koostuu lukuisista lontoolaisista puhelinkopeista kerätyistä prostituoitujen mainoskorteista, jotka kehystimme ja lisäsimme mukaan pienen matkamuistopuhelinkopin. Vastustamme molemmat prostituutiota, mutta teos ei ehkä sittenkään ole varsinaisesti poliittinen vaan edustaa pikemminkin aitoa realismia. Se on fotorealistinen näköiskuva erään ajan prostituution visuaalisesta ilmeestä. 

London Callingia kehystetään viime sunnuntaina. Sakset on Sirpan.

Mukana on myös muutama muu kuvaamani valokuvasarja kaduilla ja niiden vierillä – jopa kaupungin poluilla – liikkumisesta. Varmaan jatkankin uraani, sillä yksi näyttelyssä oleva yksittäinen kuva kertoo siitä, että Umut Kiukas myi minulle elämäni ensimmäiset omat kannut. Harjoittelin punaisella ruiskuttamista yhteen lähiympäristöni viemärikannen vieruskiveen, siitä nimi First Blood.

First Blood, käsittelemätön raakaversio. Eikö tätä voisi jopa pitää vanhanaikaisen kauniina? En minä paljoakaan ole nähnyt näin romanttista katutaidetta – vaikka eihän tämä sitä ihan oikeasti olekaan. 

Näyttely on tavallaan kattava retrospektiivi taiteenkaltaisista toimistani vuosilta 2006–2015. Se on myös Sirpan täydellinen retrospektiivi vuosilta 2012–15. 

Näyttelyn taidehistoriallinen sensaatio: Kamreeri Honkasen (s. ?) paluu. Tässä tuore duuni Eduskunta 2015, valokuva. Ja jos joku epäilee, että onko Kamreeri Honkanen oikea ihminen, voin vastata: on hän. Tästä linkistä varmistus hänen ensimmäisen duuninsa olemassaololle vuodelta 1995.

Kolmas ja taidehistoriallisesti varsin harvinaisesti täysin kattava retrospektiivi liittyy Kamreeri Honkaseen, jonka löytämisestä ja johon ystävystymisestä olen hieman ylpeä. Kutsuin hänet mukaan näyttelyyn jäljitettyäni melkoisella vaivalla hänen ainoan julkisuudessa tunnetun taideteoksensa, joka oli esillä vuonna 1995 Helsingin Taidehallissa näyttelyssä Käsikirjoitus – Valokuvataiteen II kolmivuotisnäyttely. Honkanen innostui prosessin myötä tuottamaan samasta, eduskunnan todellista substanssia analysoivasta aiheesta päivitetyn ja nykyisestä ajastamme paljon kertovan toisen version juuri näyttelyn alla. Näemme nyt koko hänen taiteellisen tuotantonsa vuosilta 1995–2015. 

Tervetuloa siis kolmen taiteilijan retrospektiiviin. Kukaan heistä ei kuitenkaan tule ansaitsemaan tällä näyttelyllä paikkaansa Suomen taidehistorian kaanonissa.

Kiitän ystäviäni: valokuvataiteilija Timo Setälää tarrojeni visuaalisesta toteutuksesta ja taidegraafikkoa sekä mestaripainajaa Harri Leppästä – sekä hänen toista mestaripainajaansa, tallinnalaista taidegraafikko Lauri Koppelia – niiden transformaatiosta ammattimaisen laadukkaiksi litografioiksi. Ja Umut Kiukasta siitä, että hän huoli tämän vailla taiteellista CV:tä olevan rupusakin galleriaansa huolimatta siitä, että hänelle itselleen on toimillaan jo varattu paikka Suomen 2000-luvun taiteen historiassa – ja ansioista.