Perjantain Kansan Uutisten Viikkolehdessä (45/15) ilmestyi juttuni Eri mieltä -näyttelystä Nykytaiteen museo Kiasmassa (9.10.2015–20.3.2016). Olin jo aiemmin kirjoittanut samasta näyttelystä virolaiseen Sirp-lehteen, mutta sanottavaahan näyttelystä riittää, joten kirjoitin kokonaan uuden ja toisenlaisen jutun. Avoimuuden nimissä kerrottakoon kuitenkin, että tarkoitukseni oli kirjoittaa aivan jonkun muun näyttelyn pohjalta, mutta kun toissa sunnuntaina kävin ko. näyttelyssä myöhään iltapäivällä, tajusin etten millään keksisi siitä n. 5000 merkin juttua – niin käsittämätön se oli. En saanut siitä minkäänlaista otetta. Maanantaina taidepaikat olivat kiinni, ja jutun piti olla lehdessä tiistaina, joten tämä ratkaisu oli myös ainoa vaihtoehto. Juttuni otsikko oli alunperin 'Kuka kulloinkin
tulee näkyväksi?', mutta toimituksessa se oli vaihtunut – ehkäpä hyvästä syystä.
Taide herjaa ja ravistelee klassikoillaan
Miksi taiteilijat ovat kiinnostuneita menneiden sukupolvien taiteesta? Osa taiteilijoista tekee uusia tulkintoja klassikoista varmaankin vain siksi, että näin on ollut tapana. Mona Lisasta on taiteen historiassa lukuisia muunnelmia, suurin osa niistä varmaan humoristisia – osa rienaavia. On helppoa käyttää kuvastoa, jonka suurin osa yleisöstä tuntee entuudestaan.
Osalle taiteilijoista taiteen perinteisen kuvaston käyttäminen on tietoinen poliittinen teko. Kyse voi olla esimerkiksi siitä, kenellä ja millä asioilla ja miten on ollut oikeus tulla näkyväksi. Nykytaide saattaa käyttää juhlitun tai ikonisen kuvan voimaa tuodakseen samoilla hyväksi havaituilla keinoilla näkyviin jotain ihan muuta, vastakkaistakin.
Taiteen potentiaalinen yhteiskunnallinen voima saattaa johtua siitä, että kun taide viettelee ihmistä muuttamaan ympäristönsä havainnointia, muuttaa se väistämättä samalla maailmaakin. Asiaa toisin mietittyään saattavat jonkun teot ja valinnat hiljalleen muuttua. Prosessi on tietenkin hidas, ja sen vaiheita sekä syy- ja seuraussuhteita on vaikea eritellä. Tämä tuottaa luonnollisesti sen, että usko taiteen maailmaa muuttavaan voimaan on usein koetuksella – vaikka sitä saisi pohdiskella ihan työkseen. Näin ainakin minulle on toisinaan käynyt. Öiset turhautumisen hetket tuottavat varmaan samanlaisen tunteen kuin uskovainen kokee kyseenalaistaessaan jumalansa olemassaolon.
Tom Molloy (s. 1964), Protesti, 2012, yksityiskohta installaatiosta.
Toisinaan kuvien lisäksi on syytä ravistella ajatuksiaan niistä paikoista, missä kuvia esitellään. Esimerkiksi taidemuseoiden rooli osana mediaa saattaa helposti unohtua. On syytä painottaa sitä, että museo on muiden mahdollisten rooliensa lisäksi myös medium, joka välittää meille kuvaa maailmasta – toisinaan hyvinkin samalla tavalla kuin vaikkapa lehti tai televisio. Museoilla on kuitenkin ihan oma tapansa olla välittäjä. Sen toimittajilta – kuraattoreilta ja taiteilijoilta – ei vaadita objektiivisuutta, ehkä lähinnä tosissaan olemista.
Museoilla on myös toisenlainen aura. Moni ihminen katsoo museon olevan pyhittämisen paikka. Tätä vahvistaa vaikkapa se, että suurin osa taiteilijoista haluaa palavasti töidensä päätyvän merkittävien museoiden kokoelmiin tai tulevan ainakin esille niiden yhteisnäyttelyissä.
Tällaistakin ajattelua kannattaa joskus ravistella. Filosofi ja taidekriitikko Boris Groys – Kiasman Eri mieltä -näyttelyn yksi teoreettinen taustahahmo – näkee taidekuvan voiman siinä, että taiteessa ei enää välttämättä olekaan kyse pyhittämisestä, usein jopa päinvastoin. Vertaamalla pyhää kuvaa taiteeseen, taide voi tavallaan jopa herjata sitä: se on vain taidetta. Groysin sanoin: ”Pelkästään taiteen käsitteen soveltaminen näihin näennäisesti sakraaleihin kuviin on jo niiden kritisoimista, koska ne joutuvat alistumaan samoille arvioinnin kriteereille, jotka koskevat mitä tahansa muuta, ’maallista’ taidekuvaa.”
Kiasman Eri mieltä -näyttelyssä kyytiä saavat muun muassa Pablo Picasson ikoninen sodanvastainen maalaus Guernica (1937) – taideteos, jonka varmaankin kaikki vähänkin taidetta harrastaneet tuntevat – sekä miltei yhtä tuttu demokratian symboliksi noussut Eugène Delacroix’n Vapaus johdattaa kansaa (1830). Puolalainen Goshka Macuga on tehnyt Picasson maalauksestaan myöhemmin teettämästä kuvakudoksesta – joka riippui lainassa miljonääri Nelson Rockefellerin taidekokoelmista YK:n päämajassa vuosina 1985–2009 – uuden version Asiain perimmäisestä luonteesta (2009). Macugan ikään kuin metatason kuvakudoksessa esiintyy joukko tunnettuja lontoolaisia ja taidemaailman edustajia taustanaan Picasson versio Whitechapel Galleryssa, missä se oli lainassa 2009–10. Puhetta sen edessä pitää prinssi William. Ikonisen kuvan vaiheet sodan ja vallan näyttämöillä saavat Macugan myötä uusia merkityskerroksia. Teos muistuttaa vaikkapa siitä, kuinka Yhdysvaltain puolustusministeri Colin Powellin puhuessa vuonna 2003 Irakin vastaisten sotatoimien puolesta Rockefellerin omistama kuvakudos oli väliaikaisesti peitetty. Taiteen voima ja samalla voimattomuus – niitä voimme miettiä nyt uudestaan, nyt kun 100 000 siviiliä on Irakissa saanut surmansa.
Goshka Macuga (s. 1967), Asiain perimmäisestä luonteesta, 2009.
Espanjalaisen Cristina Lucasin feministinen videoteos Loppuunviety vapaus (2009) näyttää puolestaan sen, mitä Delacroix’n maalauksen – pysäytyskuvan – jälkeen tapahtuu: Mariannen johtama miesjoukko surmaa paljasrintaisen johtajansa. Söikö vallankumous lapsensa?
Cristina Lucas (s. 1973), Loppuun viety vapaus, 2009.
Saamelaisten oikeuksien puolesta vuodesta 2012 taistelleen ja anonyymeinä esiintyvän Suohpanterror-ryhmän suhde varhaisempaan kuvamateriaaliin on suorempi ja hyökkäävämpi: he käyttävät kuvia ajaakseen selkeää asiaa: ”Taistelemme oikeudesta itse määrätä, oikeudesta maahamme, kulttuuriimme, kieleemme, vapaudesta, paremmasta tulevaisuudesta ja tulevien sukupolven oikeudesta elää.” Heidän kuvien edessä tulee myös miettineeksi sitä, miten juuri Saamenmaata on aina määritelty muualla valmistettujen romanttisten ja kliseisten kuvien kautta. Mielikuva siitä on syntynyt tiettyjen konkreettisten kuvien ja teemojen ja niiden loputtoman toistamisen kautta.
Suohpanterror, Checkpoint sápmi, 2015.
Eri mieltä -näyttelyssä on mukana 19 taiteilija tai taiteilijaryhmää, eikä heidän äänensä ole turhan yhdenmukainen. Mukana on myös huumoria, mikä sekin on usein tehokas poliittinen ase: on toisinaan terveellistä huomata nauravansa asioille, joissa ei oikeastaan ole mitään naurettavaa. Naurun syiden miettiminen saattaa olla huomaamaton alku näkökulman vaihdokselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti